Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Frost”

Emperor (no), Neurosis (us), Satyricon (no), Church of The Dead (fin), Diesear (tw), Ego Fall (ch) @ Tuska Open Air, Helsinki 29.06.2014

En voi kehuskella olevani Tuska-festivaalin veteraani tai vakiokävijä. Olin edellisen kerran lippujonossa vuonna 2000, silloin tapahtuma oli huikeasti pienempi ja lutuisempi. Tapahtumapaikkanakin oli tuolloin vielä ne silloin niin tärkeäksi koetut makasiinit. Edellisestä Tuskastani muistijälkiä ovat jättäneet vain Gamma Ray, ja jo edesmennyt Sinergy. Kaisaniemen kaudella en siis koskaan festereille ennättänyt, ei jotenkin paikkaseutu houkutellut, vaikka tarjonta toki vain koveni vuosi vuodelta. Mutta kun Tuska mallia 2014 julkisti keväämmällä, että lauteille saadaan Norjan blacklegenda Emperor vetämään esikoisalbumiklassikkonsa ”In The Nightside Eclipse” alusta loppuun, piti sunnuntain päivälippu hankkia myyntiintulotunnilla. Ja kun ohjelmistossa kylkeen lyötiin vielä toinen norjalainen kunkkubändi samalta alalta (ja ajalta), nimittäin Satyricon, ei ollut vaihtoehtoa jäädä kotiin. Ja olihan siellä paljon muutakin hyvää.

Sääherra oli luvannut koko päiväksi tuskaa niskaan, ja tulihan sitä. llkeän, joka paikkaan tunkeutuvan sumusateen muodossa. Kokenut ulkoilmakeikkailija toki osaa pukeutua, mutta myös suunnitella hyvin. Itse kaavailin metallisapattini niin, että isken paikalle vasta ekojen bändien soitettua, pari ensimmäistä tuntia sisätiloissa kiinanpoikia kuunnellen, ja sitten ulkoilman välitarkistus. Jos vettä sataa edelleen, jatkan mielenkiintoista ohjelmaa tarjoavalla sisälavalla ns. nakkisuojassa. Ja sitten Satyriconin ja Emperorin takia voi jo kastuakin, mikäli pakko. Ja aivan suunnitellusti meni.

Suoraan siis sisätiloihin eli Pannuhalliin rakennetun Club 3rd Stagen äärelle. Tai sitten voidaan ihan, Suomessa kun ollaan, puhua vaikka klubilavasta. Siellä oman Tuska-päiväni avasi iloinen yllätys Kiinan Sisä-Mongoliasta, Ego Fall. Joka päivä ei näe mongolialaisia metallibändejä, joten nämä olin oikein suunnittelemalla suunnitellut tsekkaavani. Ja hyvä niin. Kiitos kaikille muillekin paikalla olleille, me teimme näiden erittäin sympaattisten kiinanpoikien päivän, ellei pidemmänkin ajan. Solisti muisti kiittää moneen otteeseen yleisöä, päivä oli koko bändille suuri. Kaukana kotoa, maineikkaalla metallifestarilla Euroopassa, lavan edessä mukavasti possea, ja posse täysillä menossa mukana. Ego Fall yhdistelee melodiseen kuoloonsa tai coreensa mongolialaisia perinnesoittimia (sämpleinä toki näin livenä), ja basistin toimittamaa khoomei-laulua. Ennenkaikkea jätkien soittamisen iloa oli pakko todistaa hymy suupielessä, saattaisinpa näiden levyynkin tutustua. Hoitakaa hei joku kiltti hyvä taho nämä talvella Eurooppaan klubikiertueelle lämppäämään jotakin kokeneempaansa, jooko?

Samaisella klubilavalla jatkettiin, pienen Koff-tauon jälkeen. Lauteille kapusi melodista death metalliaan toimittamaan orkesteri Kiinan keisarikunnan toiselta laidalta, eli Taiwanilta. Tai niin Kiina luulee, että Taiwan sille kuuluu. Uskompa, että Diesear-yhtyeen jampat tietävät, että ei kuulu. Vuonna 2007 perustettu Diesear talloo kuolonpolun extreemimpää laitaa, ja on ehtinyt julkaista kaksi pitkäsoittoa, joista mainio ”Ashes of the Dawn” ilmestyi viime vuonna. Olin ehtinyt omassa kotoisassa musacornerissani jo soitattaa kyseistä plattaa useammankin kerran läpi, ja odotukset Taiwanin Bodomin vedolle olivat kohtuukovat. Mutta Mongolian poikain energian ja ilon jälkeen Diesear ei ihan onnistunut olemaan niin rankka, vakava ja tekninen, kuin mihin se ilmiselvästi pyrki. Soitto oli paikoin epätarkkaa, soolokitaristi soitti ehkä hitusen eri bändissä kuin muut, ja solisti Kurenai selvästikin ujosteli, ainakin tänään, tässä ja nyt. Mutta eipä hätiä, nämä tulevat vielä Eurooppaan, varsinkin jos lämppäriyhteistyö Children of Bodomin kanssa jatkuu myös täällä päin Palloa. Jos melodinen, raskaampi kalma kiinnostaa, Diesearin tuotantoon kannattaa ehdottomasti tutustua.

Kävin suunnitelmani mukaisesti tarkistamassa ulkoilman, eli sään, olihan Inferno-lavalla seuraavaksi nähtävissä etnometallin legenda Israelista, jo vuonna 1991 (eri nimellä tosin) aloittanut Orphaned Land. Joka on sekin pitkään pitänyt nähdä, bändi on ansiokkaasti sekoittanut Lähi-idän sävyjä melodiseen metalliinsa. Mutta ensi kertaan jää edelleen. Sen verran tuli kylmää sumua itänaapurin suunnalta takapalloon, että ei siinä kuulemastaan oikein pysty nauttimaan. Urheasti israelinmiehet vetivät tuntisensa kuitenkin, näin siitä kaksi ensimmäistä, ja viimeisen biisin. Orphaned Landin lämmintä ja lämminhenkistä klubikeikkaa odotellessa.

Takaisin Pannuhalliin, joka nyt sään äityessä olikin täynnä kuivattelemaan ja lämmittelemään paennutta jengiä. Onni siis onnettomuudessa helsinkiläiselle Church of The Deadille. Joka on suomimetallin tuoreehko sensaatio, jos minulta kysytään. Viime aikoina on jaksettu jauhaa puhki suomalaisen thrash-ja speedmetallin uusi aalto, ja ihan kovia nuoriso-orkestereita se onkin synnyttänyt, ei siinä. Mutta miksi tämmöisestä bändistä ei ole vaahdottu? Vai onko joku vaahdonnut? Oli kuin olisi ensitahdeilla lennätetty Floridaan, ja vuoteen 1989. Kaikki paikallaan näillä jannuilla; asenne, tekniikka, rentous, perinteet, biisit ja lavallaolo, josta viimemainitusta nyt pääosin vastaa toki solisti Pihlajaniemi. En muista mitään näin räyhäkästä kuulleeni näin tuoreelta bändiltä pitkiin, pitkiin aikoihin. Menkää tsekkaamaan, kun saapuvat klubille lähelle teitä. Jos uppoaa Deicide, upponnee tämäkin. Kuolonmetalli elää ja voi hyvin.

Sitten ulos, ja päälavan edestä tukevat jalansijat Suvilahden sepelistä. Ja kun Oslon bläkkiskunkku Satyr miehineen aloittaa hypnoottisen ”Now, Diabolical”, kannattaa olla täällä tänään. Tihkusade ei haittaa, se sopii tunnelmaan. Jos on Dimmu Borgir parjattu bändi puritaaneissa ja ahdaskatsantoisissa blackmetalpiireissä, niin kyllä on saanut osansa myös Satyricon. Joka kuitenkin, jos minulta kysytään, on yksi niistä kakkosaallon tärkeimmistä bändeistä, jotka ovat menneet urallaan eteenpäin. Eikä ainoastaan kaupallisesti, vaan myös musiikillisesti. Ja mitä sitten, puritanistit tukehtukoot omaan kieleensä, Satyricon jyskyttää todella kovan tuntisen, painottaen materiaaliaan viimeisimmälle albumille ”Satyricon” (2013). Varsinkin ”The Age of Nero”-albumin ”Black Crow on a Tombstone” lähtee niin väkevästi, että itse en osaa toivoa enempää. Paitsi tihkusateettoman pienen klubiympäristön. Tuoreen levyn raidoista terävimmin kuohii ”Walker Upon the Wind”. Tunnin festarisetti on oikeastaan aika hyvä, bändille kuin bändille, on pakko miettiä mitä soittaa. Mutta Satyriconin tuntisen jälkeen on olo, joko se loppui. Bändin ei-niin-tunnetut rivimiehet hoitavat hommansa mallikkaasti, eivätkä tyydy sessiomiehen osaan, vaan lava on täynnä energiaa. Rumpujen takana legendaarinen Frost osoittaa taas olevansa yksi koko genren tärkeimmistä muusikoista. Setin lopun ”Mother North” ja ”K.I.N.G.” todistavat, että Satyriconilla on iso paikkansa kanoniassa, nillitetään mitä nillitetään.

Tuskan 2014 ohjelmistoa oli niinikään kritisoitu. Aina löytyy niitä jotka osaisivat itse paremmin, kaiken muunkin kuin juoksuhautojen pohjilta ja poteroista huutelun. Totta toki on, että nimet kuten (nyky-)Anthrax tai Metal Church ovat enemmänkin ehkä Jalometallin bändejä, kuin Tuskan. Tai että on järjetöntä sijoittaa kakkoslavan päätösesiintyjäksi niin tylsä, ja ulkoilmakelvoton bändi, kuin vaikkapa Inferno-lavan sulkenut Neurosis. Tiedän, että bändillä on Suomessakin uskollinen kannattajakuntansa, eikä kunnon sludgeilussa mitään vikaa sinänsä, mutta tämä on klubibändi ja klubimusiikkia. Jos festari aiotaan päättää isosti, päätetään se isosti. Oaklandilaisbändi Neurosiksen keikasta seurasin valtaosan, eli vissiinkin neljä biisiä. Ihan mukiinmenevää kamaa, mutta väärässä paikassa. Nämä voisi hyvinkin jokus uudelleentsekata mainitussa klubimaailmassa.

Emperorin takia tänne olin kuitenkin tullut. Aiemmin en ollut onnistunut bändiä näkemään. Ja kun tiedossa oli, että orkesteri tulee soittamaan esikoisalbuminsa ”In the Nightside Eclipse” siis kokonaan läpi, oli ainakin paperilla yksi koko keikoillakäyntihistoriani tärkeimmistä hetkistä koittava kohta. Siksi tärkeänä pidän 90-luvun alun blackmetallin kakkosaaltoa, ja eritoten sen norjalaista antia, kuten vakilukijani jo tietääkin.

Emperor astelee lavalle tasan kello 19.45. Tähän päättyy Tuska 2014, tähän kiertueeseen päättyy kenties Emperorin ura, tämä on todennäköisesti viimeinen Emperor-keikka Suomessa. Sade taukoaa, jopa sää kunnioittaa blackmetallin kaikkein suurinta. Jollekin se on toki Darkthrone, jollekin Burzum, jollekin vielä joku muu. Itselleni on kolme kovaa; Immortal, Burzum ja Emperor. Tämän illan jälkeen kolmikosta ne jotka nähdä voi, on nähtynä. Emperor soittaa koko levyn läpi, alusta loppuun, sillä niinhän albumiklassikot soitetaan (vai mitä Metallica?). Yllätyksiä keikka ei siis tarjoa, mutta se tarjoaa laadukkaan toistatuntisen omassa genressään ylivoimaisen musiikin parissa. Bändi on harjoitellut hyvin ja on näennäisen rento. Ehkä kitaristi Samothia kuitenkin vähän jännittää? Kitarassa ja laulussa Ihsahn hoitaa osuutensa tyylillä. Tämänkaltaiset paluut, tai juhlakiertueet eivät ole helppoja, mutta Emperorilla on homma hanskassa.

Ennenkaikkea Keisarin veto laittaa miettimään, miten tuolloin 17-18-vuotiaat Notoddenin kollit ovat voineet tehdä tällaista kamaa? Levyn, yhdessä bändin kanssa, tuottaneen ja äänittäneen Pytten Hundvinin osuutta ei voi vähätellä, mutta silti. Tämä musiikki on ollut teinien päässä, ja saatu sieltä vinyylille. Ja niitä teinejä oli muitakin, siksi(kin) jaksan vaahdota 90-luvun alun norjaskenen merkityksestä. Itse albumilta komeimmat vedot säästyvät sen lopuksi, kiekon päättävät ”I am the Black Wizards” ja ”Inno A Satana” ovat alan kiistämättömiä klassikoita, ja jopa tässä seurassa biiseinä omaa luokkaansa. Samothin ja Ihsahnin kitarat itkevät kauniisti yhteen, koskettimetkin kuuluvat, rummuissa on taas parinkymmenen vuoden tauon jälkeen itse Faust Eithun, ei enää sada, pyrotekniikkakaan ei ole bändin show’lta pois, ja kaikki on vaan äärimmäisen hyvin. Yksi oman historiani tärkeimmistä keikoista on totta.

Tiedossa on, että kun on hiljennytty veisaamaan Emperorin esikoinen kannesta kanteen läpi, on luvassa vielä kolme encorea. Kuullaan kaksi bändin ensimmäisen demon ikäistä biisiä, useammassakin yhteydessä julkaistut ”Ancient Queen” ja umpilegendaarinen ”Wrath of the Tyrant”. Kahden kitaran ajo käy yhä primitiivisemmäksi. Tästä se kaikki silloin alkoi, vuonna 1992. Sitten mennään vielä yhden biisin ajaksi blackmetalajassa taaksepäin, ja koittaa huikea hetki, millä tahansa mitattuna. Emperor soittaa Bathorya uskollisesti, tarkasti ja kunnioituksella; ”A Fine Day to Die” alkaa levyn introlla. Hevoset hirnuvat ja Quorthon itse soittaa kitaraa. Valtavaa. Kiitos Emperor, jos tämä nyt oli lopullisesti tässä. Jos ei, hyväksymme senkin.

Tuska 2014 oli sanalla sanoen hyvin järjestetty. Jonottaa ei merkittävästi tarvinnut ja meininki oli muutenkin lupsakkaa. Kaikilla lavoilla soundipuoli oli kunnossa ja muutoinkin niinä vuosina, kun itse en ole ollut paikalla, Tuskasta on kasvanut kansainvälisen tason turnaus. Voin peräti luvata, että seuraavaan kertaani ei mene 14 vuotta. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: