Pakkahuone Tampere | Keikkaguru

Archive for the tag “Pakkahuone Tampere”

15 elo 2021

Prestige, Dethrone, National Napalm Syndicate, Dead Samaritan, Damage S.F.P. @ Speed Metal Party, Pakkahuone, Tampere 14.08.2021

Ensimmäinen Speed Metal Party järjestettiin Tampereen vastikään avatulla Pakkahuoneella 22. syyskuuta 1988. Mansessa, niinkuin koko Suomessakin, vallitsi lievästi ilmaistuna innostus uuteen vauhdikkasti tikkaavaan, Amerikasta alunperin vyöryneeseen heavygenreen, ja niinpä Speed Metal Party-nimisiä iltoja oli ennen joulua -88 järkätty innot piukeana jo peräti neljä kappaletta. Kaikissa niissä oli nähty vähintäinkin toinen kaupungin omien janttereiden vauhtibändeistä Prestige ja Dethrone. Neljänteen hulabalooseen saatiin oikein Stadin vieraita, eli juuri esikoisalbuminsa julkaissut Airdash. Muita iltojen bändejä olivat mm. jo sittemmin kadonneet tamperelainen Steelfrog ja Hyvinkään Necromancer. Osoituksena heavyjengin joviaaliudesta nähtiin tuolloin lauteilla myös hardcoremmat Kohu-63 ja Massacre, ja miksipä ei, olihan speedin juuret paitsi brittiheavyn uudessa aallossa, myös nimenomaan nopeammassa punkissa. Vuoden 1989 keväällä kaahattiin vielä yksi tapahtuma, mutta sitten konsepti menikin oikein kunnon tauolle. Metalliin virtasi uusia tyylejä, kuolot, blackit, doomit ja muut, innostukset laantuivat.

Speed Metal Party teki paluun 2018, täyttäessään aikuiset 30 vuotta, mukana edelleen nyt itsekin miehistyneet Prestige ja Dethrone, sekä ekaa kertaa ulkomainen pääesiintyjä, kanadalainen thrashpioneeri Razor ekalla ikinä Suomen keikallaan. 2019 tapahtumaa tähditti tanskalainen Artillery, ja surullisen tunnetuista syistä 2020 tapahtumaa ei tähdittänyt kukaan. Tuli epidemia, rutto laskeutui kansojen ylle. Aika veitsi kurkulla järkkäiltiin myös tämän kesän Partya, viime päiviin asti madonlukuja tarkkaillen, mutta homma saatiin kuin saatinkin pyöräytettyä kunnialla läpi, yhä mielivaltaisemmaksi ja sekavammaksi käyviä viranomaisohjeita tarkasti noudattaen. Eli esimerkiksi niin, että keikat siirrettiin Klubilta Pakkahuoneelle, mutta koko talo ja kaikki baarit pidettiin auki, kaikille taattiin pöytäpaikka ja kaikkien yhteystiedot otettiin ylös mahdollisten tartuntaketjujen jäljittämiseksi. Keikkajärjestäjän ankeaa arkea nyt, toivottavasti ei enää kauaa.

Toki tautitilanne heijastui myös soittoaikoihin, pitihän valomerkki antaa jo klo 22. Joten koko happening oli tuomittu tämän kesäisellä bändimäärällä alkamaan jo iltapäivällä varttia yli kolme. Harkinnanvaraisesti kaksi uudempaa bändiä olisi ihan hyvin voinut jättää pois, ja varata koko ilta veteraaneille. Mutta toisaalta, tapahtuman henki oli jo 1988 se, että annetaan alan uusille tilaisuus soittaa. Iltapäivän avasi paikallismanselainen Rain of Terror, jonka keikkaseurani kanssa ihan suosiolla skippasimme. Kakkosena soittaneesta liminkalaisesta Damage S.F.P:stä tuli niin ikään menetetyksi pari ekaa biisiä. Damage-nimellä ensimmäisen tulemisensa (1989-1996) toiminut pumppu operoi edelleen alkuperäisjäsentensä triona. Bändi kehitti sittemmin nimeään vähän vuoden 2018 comebackiin, jottei tulisi sekoitetuksi kuopiolaiseen Damageen, joka musiikillisesti kaahottaa samanhenkisillä lakeuksilla. Limingan Damage on tosin ihan selkeästi perinteisempää thrash metallia, kuopiolaiset speedia.

Kultakaudella Damage S.F.P. sai aikaiseksi kaksi demoa, mutta levytyssopparia ei irronnut, ja muutenkin toki näitä Airdashin ja Stonen suosion jalkoihin jääneitä yrittäjiä oli surullisen pitkä liuta. Bändi kuitenkin tuli aikuisiällä takaisin ja julkaisi vihdoin 2019 eponyymin albumin, siis 30 vuotta perustamisensa jälkeen. Albumi on tanakkaa ja tiukkaa thrashia, ei erityisen mieleen jäävää, mutta hyvää. Pitkäsoitto tehtiin puhtailta pöydin, vanhojen demojen biisejä ei sillä kuulu, ei ainakaan alkuperäisillä nimillä. Pakkahuoneen setti koostui platan biiseistä, ja muistettavimmin niistä nyki ”Tragedy”. Kuultiin myös uusi ja vielä julkaisematon ”Face Your Demons”. Aika mahdottomaan paikkaanhan nämä alkupään bändit laitettiin, tunnelma oli kuitenkin enemmänkin osastoa Rauman pitsiviikko, ei ihan vielä thrashmyllytykseen antautuvaista. Damage S.F.P:llä on energinen laulaja-kitaristi Jarkko Nikkilässä, ja botnethan bändissä toimittaa peräti 11 vuoden stintin Poisonblackissa soittanut basisti Antti Remes. Näille suomimetallin alkuhämärähkön työn sankareille suotakoot uusintamahdollisuus vaikka jossain oululaisessa musaklitsussa, nyt bändi oli aikalailla olosuhteen uhri. Sounditkin olivat tässä vaiheessa vielä melkomoisesti hakusessa.

Vuoron sai 2003 Tampereella perustettu Dead Samaritan, jolta on ulkona tuore ja erittäin mainio EP ”Come Plague Upon Us”, jolla varsinkin nimistyge ja ”Nosferatu” ovat tosi asiallista deaththrashia, dödörässiä. Mutta livenä ei jotenkin lähtenyt, vai oliko vika kuulijassa, joka kieli pitkällä oli odottanut illan kolmea viimeistä bändiä aivan lausumattoman monta vuotta. EP:n nimibiisillä Dead Samaritan lähti liikkeelle, mutta tuli niinikään kärsineeksi vielä kehitysvaiheen soundeista. Ja valitettavasti sellainen kollektiivinen bändikarismakin loistaa poissaolollaan, joten otanta jäi tällä kertaa muutamaan biisiin. Lupaan yrittää joskus uudestaan, sikäli asianmukainen orkka Samaritan levyillä on.

National Napalm Syndicate perustettiin Pudasjärvellä 1986 (siis samana vuonna kuin vaikkapa Airdash), liekki paloi viisi vuotta. Neljä demoa ja omanniminen esikoisalbumi myöhemmin pillit pantiin pussiin kymmeneksi vuodeksi. Paluu tapahtui 2001, ja sen jälkeen bändi onkin ollut erittäin aktiivinen. Konttorin ovi on myös käynyt, orkesterissa on vaikuttanut ainakin 17 soittajaa tähän mennessä. Kitaristi ja biisintekijä Jukka Kyrö on urheasti pitänyt bändiä pystyssä, ei nostalgiaan nojaten, vaan tehden mitä tahtoo. Siitä oivana esimerkkinä ”Lex Talionis”-EP (2014), josta itse suosittelisin aloittamaan bändiin tutustumisen. Aina myös suomenkielisiä biisejä ohjelmistossaan mukana pitänyt yhtye coveroi sillä Vivisektiota, Kansanturvamusiikkikomissiota ja Nuclear Assaultia, ja mukana on toki myös pari omaa orggista.

Ainahan näihin iltoihin tullaan kuulemaan ja huutelemaan niitä alkupään biisejä, ekan levyn ralleja, oli ne sitten aikaa kestäneitä tai ei. Tähän faktaan NNS suhtautui ihan hyvällä ironialla, varsinkin kun lauluvastuun oli vasta viime vuonna ottanut Riihimäen mies Vesa ”Epe” Mänty, jonka kanssa bändillä oli takana muutamat treenit ja yksi keikka ennen tätä. Epe Mäntyhän muistetaan mm. Saattue-orkesterista, jossa NNS:n komppikitaristi Hapa Lampinen edelleenkin soittaa, mutta onpa Männyllä taustaa myös rockabillyn ja punkin parista. Treenaamattomuutta ja keikattomuutta vasten kun ajattelee, niin aivan häkellyttävään ja hillittömään livekuntoon National Napalm oli itsensä piiskannut. Kyrön ja Lampisen kitaroiden aukoton vuororaasto ja Sir Luttisen Legenda-duossakin vaikuttaneen Niko Karppisen erittäin alakertainen ja munakas basso takasivat pääosin niin hillittömän ajon, että tässä tuli ekaa kertaa mieleen, jääkö illan muille bändeille luu käteen. Ei jäänyt. Siltä toivotulta ekalta albumilta NNS soitti ansiokkaasti ”Lucyn” ja ”Deathwishin”, ja olihan se nyt hienoa kun ovi oli auki suomimetallin alkusumuun, erityisesti aivan upeassa, Karppisen jynkkyintrolla aloittamassa ”Life Is Pain”-lanauksessa, ekan demon eka biisi vuodelta 1987. Arvostan. Suomenkielisiäkin biisejä tutusti kuultiin, mutta kyllä tällä kertaa niistä Riistetyt-cover vei voiton. Viimevuotinen sinkku ”God Plutonium” todisti, ettei homma ole vielä läheskään paketissa. Illan toinen todistus oli se, ettei sota kaipaa yhtä tai kahta miestä, vain yhdellä alkuperäisjäsenellä operoiva bändi on yhä kaikesta huolimatta ja ilman epäilyksiä legendaarinen National Napalm Syndicate.

Henkilökohtaisen musacornerin levystöstäni löytyy kunniapaikalta Dethronen kakkosalbumi ”The Decay of a Man”, C-kasettina luonnollisestikin. Pidän sitä, hiukan ajalleen tyypillisesti käppänöistä soundeistaan huolimatta, yhtenä suomimetallin parhaista albumeista koskaan, ja relatiivisen usein se kuunneltavaksi myös edelleen pyörähtää. Vuonna 1988 aloittaneen (niinpä, bändi pystyyn ja suoraan ekoihin Speed Metal Partyihin) Dethronen esikoislevy ”Let The Day Begin” oli vielä aika geneeristä kasarispeediä, mutta mainittu kakkonen on jo suorastaan avantgardea, sisältäen vaikka mitä, varhaista funk metallia, arabialaisia kitaraliidejä, torvisektion ja paljon muuta. Tehtiin mitä tahdottiin. Ei tosin ihme, että Dethronen ensimmäinen tuleminen hyytyi tuohon kokeelliseen albumiin, ja pillit löytyivät siitä legendaarisesta pussista jo 1993. Mutta juhla-Speed Metal Party toi Dethronen takaisin, soittamisen ilo oli nytkin Pakkahuoneella aivan silminnähtävää ja kitaristi-laulaja Niko Airaksisen ihan ääneen toteamaakin. Ulkona on myös tuore sinkku ”Raise The Dead”, joka myös Dethronen Erittäin kovassa vajaassa tuntisessa setissä toki alkupäässä kuultiin. Yleisö yllätettiin myös vielä julkaisemattomalla uudella biisillä, ”Light Corpses”, joka oli vielä oikeastaan sinkkuraitaa parempi jopa. Lupaa hyvää albumilta, joka pian julkaistaneen. Ei tule olemaan avantgardea, vaan suorempaa raskasthrashia, ja varmaan hyvä niin. Olisihan nämä illan veteraanibändit pitänyt toki kaikki nähdä jo golden days, mutta erityisesti kauan odotettu Dethrone todisti myös muuta. Liuhuletit ovat lyhentyneet, mutta ei sekään haittaa, että ollaan opittu paremmin soittamaan, löydetty bändin linja, ja paljon muuta hyvää, joka puoltaa nähdä näitä nyt.

Parasta Dethronen laadukkaassa ja (ankaralle Decay of a Man-fanille) hämmentävänkin raskaskätisessä setissä oli kuitenkin loppupään doomisti introttu ja Black Sabbathille kumartanut ”Beyond The Wall”, tuttua progressiivista speediä. Olin paikalla. Dethrone vihdoin nähtynä. Aion palata asiaan. Viimeisenä biisinä luonnollisesti Dethronen tunnusbiisi ja ”hitti”, ekan albumin ”Powermad”, kaikkien keikkojen yhteishuutoon päättäjä.

Illan päättänyt Prestige aloitti vuonna 1987 ja ehti levytyskantaan Pokon signaamana albumillaan ”Attack Against Gnomes” 1989. Ennen kartalta katoamistaan bändi oli ehtinyt ponnistaa pihalle peräti vielä kaksi pitkäkiekkoa lisää, ”Selling The Salvation” 1990 ja ”Parasites In Paradise” 1992. Siinä vaiheessa olikin jo alkanut kuolobändien ja raa’an norskibläckin invaasio, muodit muuttuivat. Seuraava elonmerkki oli vuoden 2007 kokoelmalevy, mutta Prestigen todellinen henkiin herääminen, pistokeikkoja lukuunottamatta, ajoittuu vasta viime vuoteen. Paluusinkku ”Exit” esitteli ärhäkkänä takaisin tulleen bändin, ja viimein nyt Speed Metal Partyssa kuultiin sitten Prestigen paluualbumia ”Reveal The Ravage” juhlistanut julkkarikeikka. Ja aikamoinen keikka kuultiinkin. Jos Dethronelle suotiin illan parhaat soundit, ei toimitus paikoin pikkuisen puuroutuessaankaan yhtään häiriintynyt, kun Prestige ajoi toista sataa lasissa niin jäätävän raivokkaan tuntisen, ettei vankeja otettu, eikä olisi siinä kaahauksessa ehtinytkään ottamaan. Hillitön, hillitön veto. Ja kyllähän yleisönkin tunnelma oli alkanut hissukseen kosteutua ja nousujohteistua, mikä toki siivitti Tampereen miehet entistä kovempaan lentoon. Pakkahuoneen henkilökunta suhtautui myös ihailtavalla joviaaliudella vapautuvaan ja rentoutuvaan yleisöön, vaikka joku jopa ihan jätti pöytänsä ilman maskia, ja pikku pittiäkin virisi.

Prestige marssi lavalle asianmukaisesti ja takavuosien tunnelmiin vieden, Ritari Ässä-tunnarin soidessa. Oikein. Parin ekan biisin aikana Aku Kytölän laulu uhkasi hukkua, mutta löytyi sittemmin ihan kelvollisesti, miehen spiikeistä sen sijaan oli puolivaikeaa saada selvää. Kolmantena ladattiin tiskiin NNS-hengessä ekan demon (melkein) eka biisi, ”Force of My Hate” suoraan vuodelta 1988. Jälleen oikein. Mielettömän hienoja ralleja kirjoittaneet jo ihan nuoret kölvit ja C-kassuille laatineet. Tämäkästi tärähtivät tantereeseen uuden albumin lukuisat soitetut raidat, parhaiten kolmossinkku ”Innocent”, mutta kyllä itse nostalgiahesselinä setin kovimmaksi anniksi nostan sen wanhan tawaran. Ekan albumin avaava ”It’s Over”, mainittu demokaivuu ”Force of My Hate” ja kakkosalbumilta kynnetty ”Maggots”. Lapikas lattiaan. Muutamat kitaristi Jan ”Örkki” Yrlundin laulamat biisit lähtivät niin tyylillä, että toivoisi miehelle lisää lauluvastuuta, jopa ihan paljon. Ja kyllä on kitarapartio kovassa yhteislyönnissä tälläkin bändillä, Örkin ja Ari Karppisen luukutus oli ankarasta vauhdista huolimatta tarkkaa ja terävää. Takalinjoilla tuhdimmat tahdit takasi bändin tuorein mies, pitkäaikainen Korpiklaani-kannuttaja Matti Johansson. Toki Prestigen oli soitettava suomenkielinen ”hittinsä” myös, ”Veijo”. Uuden albumin ”Burn My Eyes” päättyi Örkin kauniiseen ja herkkään kitaraoutroon. Prestige on palannut vimmalla ja tyylillä. Prestige, paikka on teidän.

Speed Metal Partylla 33 vuotta tiimalasissa, ja kaikki ydinbändit hillittömässä livelyönnissä. Yrlundin sanoin, nähdään vuoden päästä, sama paikka. Ensi vuonna sitten ebolan hellitettyä, joku isompi ulkomaan nimi takaisin rosteriin. Annihilator? Exciter? Voivod? Toivoisin olevani mestoilla. KG

21 joulu 2018

Mustasch (swe), Shiraz Lane @ The Circus, Helsinki 20.12.2018

Göteborgilainen Mustasch on uskollinen ja säännöllinen Suomen kävija, kesäfestareiden vakiovieraita. Päättymäisillään olevalle vuodelle Härmän keikkoja on siunaantunut ”vain” kuusi, mutta esimerkiksi viime vuonna Mustasch soitti Suomessa yhdeksän vetoa. Helsingin The Circuksen joulukuinen torstai-iltakin toki todisti, että bändillä on Suomessa vankka kannattajakunta, ja siksi tänne kannattaa aina uudestaan tulla. Tällä kertaa Live Nation järkkäili orkesterin näille nurkin otsikon ”Jul med Mustasch” alla, ja ohjelmassa oli kolme nykäisyä (Helsinki, Tampereen Pakkahuone ja Oulun Radisson).

Circuksen illan, kuten muutkin kaksi iltaa, lämmitteli juuri yli 20 kiskaisun Euroopan rundilta kotiutunut Shiraz Lane. Pääbändina tuolla kiertueella toimi ruotsalainen H.E.A.T., ja toisena lämppärinä erinomainen vaasalainen One Desire. Shiraz Lane on yksi näistä suomalaisen hard rockin, glamin ja mitä näitä nyt on, kirkaimmin tuikkivista toivoista. Kaukaisimmillaan Barcelonaan asti ulottunut rundi oli entisestäänkin tiukentanut Shiraz Lanen soittoa ja lavameininkiä, joita viime kesänä jo kovasti kehua retostelin näillä palstoin, nähtyäni bändin ensimmäistä kertaa tositoimissa Vantaalla. Toistankin itseäni, mutta jos alan meininki kansainvälisimmällä tasollaan kiinnostaa, niin tämä bändi on niiden kotimaisten joukossa, joita ei kannata näkemättä jättää.

Kuluvan vuoden helmikuussa ilmestyi kakkosalbumi ”Carnival Days”, ja sen nimiraidalla jampparit tutusti, ja tutun energisesti, minuutilleen puoli tuntia kellottaneen lämmittelyslottinsa täräyttivät käyntiin. Tarina ei kerro, miksi Shiraz Lane soitti näin lyhyen setin, olisikohan tuohon lyhyellä matikalla ja lähimuistilla mahtunut kuusi biisiä. Mutta toisaalta, parempi tehoisa puoli tuntia, kuin puoliheijjaava kolme varttia. Rundiväsymys ei Vantaan sälleistä millään tapaa huokunut, ja varsinkin tuoreemman albumin raidat soivat syntyessään klassisina hard rock-raitoina kompaktisti, hengittäen, mutta tiukasti. Ja suomiglamin uuden tulemisen eturintamaa edustaessaan Shiraz Lane osaa myös esiintyä, ja mitä sitten vaikka kasariesikuvien lavaliikkeet onkin opiskeltuna, on siitä muutenkin jo aikaa, kun rock’n rollissa joku viimeksi ihan oikeasti oman pyöränsä tai polttomoottorinsa keksi. Jopa turhankin lyhyeksi jääneen lämppäyssetin tiukimmin laukkasi tänään alumpana soinut ”Tidal Wave”. Ja vielä, mikä illan pääbändin sinänsä mainiossa vedossa oikeastaan ainoana asiana häiritsi, eli epävireiset ja miettimättömät kitarasoolot (jos sallitte, ja vaikka ette sallisikaan), oli asiain laita Shirazin kohdalla toinen. Kuin salaa, ja ilman isoa numeroa, Jani Laine on tämän, ja näiden genrejen, asiallisimpia soolokitaristeja.

Illan kummankin bändin olin nähnyt relatiivisen tuoreeltaan, viime kesänä. Ja kummankin festareiden ulkoilmavedolla. Mustaschin kohdalla Tampereen South Parkin aurinkoinen iltapäiväkeikka monellakin tapaa laiskalepposteli kuulokojeesta sisään ja toisesta ulos, eikä varsinkaan ensitutustumisena bändiin onnistunut oikein orkesterin pointtia tai olemassaolon tärkeyttä todistamaan. Joten uusintaotanta oli hoidettava, ja katso, kyllähän Mustaschin merkityksen ja suosion ihan toisella tapaa Circuksen mainion keikan jälkeen tajusi.

The Circus on suosikkikeikkamestojani Helsingissä, ja mikseipä pitkälti myös koko hela kokemuspiirissäni. Paikka täyttää monellakin tapaa kansainvälisen rock-klubin mitat. Loppuunmyytynä mesta on aika piinallinen, mutta niin ne on kaikki muutkin. Mustaschin keikalla oli onneksi mukavan väljää, silti bändin näkökulmasta mainiosti possea paikalla. Viimeistään lämppäribändin lopetettua, alkoivat henkilökohtaiset ja viikkoa aiemmin selvin päin kyrväytetyt nivelsiteet huutaa daavidin poikaa, joten tänään väljyyttään mahtavasti toimineen Circuksen yksinäinen ja hylätty baarijakkara ilmestyi kuin Taivaan lahjana. Niinpä Mustaschin veto sujuikin istualtaan, ja tällä kertaa hiukan enemmän takalinjoilta, mutta hyvällä näkyvyydellä. Sanottava on, että Circuksen soundi toimi tänään, ja se mikä täällä aina jotenkin on erityisen laadukasta, eli valot.

Reilun tunnin settiinsä Mustasch onnistui nakuttamaan lähestulkoon tai abouttiarallaa parikymmentä voimabiisiä, syksyn rundilta tutulla biisiilistalla, joka on koottu kohtuutasaisesti bändin lähes kaikilta albumeilta, kahta lukuunottamatta. Eniten, eli neljä biisiä, nyittiin tuoreimmalta albumilta, kuluvanvuotiselta ”Silent Killer”-platalta. Levy on popeinta Mustaschia pitkään aikaan, kenties koskaan, eikä sanaa pop pidä tietenkään ymmärtää kuin pelkästään oikein. ”Silent Killer” on todella kova melodiapaketti, jolla Mustasch alkaa ihan tosissaan erottaa jyvää akanasta. Huonoja melodioitahan bändi nyt ei sinänsä ole urakoimalla koskaan kirjoittanut, mutta homma on tuoreella albumilla erittäin jalostunutta, ja Helsinginkin keikalla tuoreet biisit varsin ylivoimaisina nousivat esiin. Kitaristi-laulaja-nokkamies-supliikki Ralf Gyllenhammar kuulostaa enemmän kuin koskaan The Cultin Ian Astburylta, eikä kultakauden Cult nyt niin valovuosien päässä ole Mustaschin puristeisesta hard rockista muutenkaan. Siksikin oli mainio, joskin ehkä sattumanvarainen valinta levytiskiltä, soittaa rouduutauolla Cultin ”Sweet Soul Sister”.

Vuoden 2009 eponyymin nimikkoalbumin hittiraidalla ”Heresy Blasphemy” lapikas lattiaan, joskin kakkosena kuultu ”Down In Black” oikeammin vasta rusautti sen ison koneen päälle, jonka ei annettu seuraavaan tuntiin hetkeksikään sammahtaa. Mieli palasi suorastaan 2000-luvun alun perspisille Danko Jones-keikoille, jengi pitää ottaa alkutahdeista messiin, ne myöhemmät tahdit voivat joskus olla vähän liian myöhäisiä. Gyllenbergissä Mustaschilla on ainoa oikea nokkamies, ote yleisöön pysyy ja paranee keikan kestäessä. Mies onnistuu muutamalla suomen kielen sanalla olemaan aivan hillittömän paljon hauskempi kuin kaksituntinen kotimainen komedia. Bändin kollektiivinen hyvä meininki kulminoituikin varsinaisen setin päättäneeseen Robban Bäckin rumpusooloon, joka omaa lajiaan oli ikinä näkemistäni hauskin, parhaiten valaistu ja dramaturgisesti täsmällisin. Hauska rumpusoolo, nyt on sekin nähtynä.

Ennen hauskaa rumpusooloa ehti Mustasch ottaa ei-faninkin puolelleen, nyt näiden keikalle uskaltaa mennä jopa joskus tulevaisuudessakin, menneen kesän en-nyt-tiiät loisti poissaolollaan. Ainoa asia, jota en ns. saanut, oli David Johannessonin kitarasoolot. Mies on planeetanluokan kompin soittaja, mutta joku ihmeellinen miettimättömyys, soolo soolon paikalla soolon vuoksi ja epävireisyyden kaltaisuus onnistui häiritsemään henkilökohtaisesti ihan mainitsemisen arvoisesti. Saatoin olla vain minä.

Valotiskillä meni tänään todella hyvin, Circuksessa tosin käytännössä aina. Varsinkin ”Parasite”-biisin vihreänkeltainen tunnelma kaikessa yksinkertaisuudessaan oli jotain, mitä näkee tai tulee huomanneeksi liian harvoin. ”Parasitessa” bändi laittoi suorastaan skeittipunkin vaihteen silmään, ”Bring Me Everyonessa” Mustasch on stonereimmillaan, arizonanmakuinen ja takakenoinen tulkinta oli hetkittäin kuin lavalla olisi ollut itse Fu Manchu. Mutta ei ollut. Nyt oli Mustasch, ja hyvä niin. ”Thank You For The Demon” setin puolimaissa sytytti yleisöä erityisesti, mutta heti perään paahdettu ”Feared and Hated” oli ja on paljon parempi biisi, aivan siis todella kova styge. Ja osoitti, että ei se radiohitti aina edes edusta bändin kivenkovinta kirjoitustaitoa, sattuupahan vain olemaan sinkkuvalinta ja sitä kautta radioiden voimasoiton synnyttämä väkisinhitti. Illan kovin vetäisy oli erittäin lähellä olla uuden levyn raita ”Barrage”, jonka Gyllenhammar kertoi olleen yleisön suursuosikki taannottaisella Yhdysvaltain rundilla. ”I Hunt Alone” puolestaan todisti, ettei esimerkiksi eräskin Helsingin radioasema ole onnistunut äärimmäiselläkään voimasoitolla jyystämään laatubiisiä puhki, niin vain toimi tuoreesti edelleen. Mainio ja energinen jouluisen miniminirundin avaus päättyi isoon hittiin ”Double Nature”. Olen nähnyt pitkän matkaa toistatuhatta keikkaa, ja mukaan mahtuu toki luonnollisesti paljon bändejä Ruotsista. Silti olen onnistunut näkemään vain yhden huonon ruotsalaisbändin. Se ei ollut Mustasch. KG

Posted in glam metal, hard rock, heavy metal, heavy rock, speed metal, stoner rock, Uncategorized and tagged Barrage, Bring Me Everyone, Carnival Days, David Johannessen, Double Nature, Down In Black, Feared and Hated, H.E.A.T., Heresy Blasphemy, I Hunt Alone, Jani Laine, Jul med Mustasch, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Live Nation, Live Nation Finland, Mustasch, One Desire, Pakkahuone, Pakkahuone Tampere, Parasite, Radisson Blu Oulu, Ralf Gyllenhammar, Robban Bäck, Shiraz Lane, Silent Killer, South Park Tampere, Thank You For The Demon, The Circus, The Cult, Tidal Wave | Leave a comment

11 helmi 2018

Eclipse (swe), One Desire, Brother Firetribe @ Pakkahuone, Tampere 10.02.2018

Meille, perinnetietoiselle ja laadukkaalle AOR:lle ja melodiselle hard rockille herkistyneille, tarjottiin aikamoista namiskuukkelia Tampereen Pakkahuoneen Rockin’ Scandinavia-illassa kolmen bändin voimin. Illan avasi hiukan yllättäen, ainakin paperilla kahdesta kotimaan bändistä se isompi ja pidemmälle ennättänyt, eli Brother Firetribe.

Suomen kautta aikain viileimmin nimetyltä tennisammattilaiselta nimensä suoraan englanniksi kääntänyt bändi, on varmasti monen aivan turhaan ennakolta leimaama, ”se Nightwishin Emppu Vuorisen kakkosbändi”. Sitäkin Brother Firetribe on, mutta se on myös helposti AOR:n ykkösnyrkistöä koko kansainvälisessäkin skenessä. Heti bändin aloittaessa olikin ikäänkuin selviö, että tänään käydään kisaa siitä, kuka kirjoittaa kovimmat hard rock-styget. Kaikkien kolmen bändin kohdalla sama juttu, settilistan edetessä ei voi kuin ihmetellä, voiko tämän parempaa biisiä enää näiden katalogista löytyä. Ja kun huolella laadituilla biisilistoilla on tapana koveta kohti loppua, oli Pakkahuoneen ilta yhtä melodisen hard rockin juhlaa.

Brother Firetribe aktivoituu aina, kun kitaristi Vuorisen muut kiireet hetkeksi hellittävät. Nightwish on nyt tauolla kaikista tekemisistään, ja nyt oli otollinen aika virittää BF tien päälle. Menneen syksyn ja talven aikana bändi heitti parikymmentä keikkaa sivistys-Euroopassa ja kourallisen Suomessa. Tampereen Rockin’ Scandinavia-ilta oli tällä erää viimeinen, ties kuinka pitkään aikaan. Paikalla siis sikälikin kannatti olla, ja sikälikin, etten ollut aiemmin kumpaakaan illan kotimaisista nähnyt. Rupeaman viimeisen keikan tunnelma huokui koko bändistä, ilon ja pienen haikeuden kautta vedettiin erittäin kova ja Keski-Euroopan vaateliaiden yleisöiden edessä hiottu show. Tänään oli kullekin bändille suotu varsin pitkä slotti, keskimmäisenä vetäneelle One Desire’lle turhankin pitkä, mutta Firetriben veljestön katsaus hittimateriaaliinsa tuntui juuri sopivasti mitoitetulta.

Pakkahuoneen yleisö oli koko illan erittäin positiivisella jalalla liikkeellä, kaikki bändit saivat suorastaan mahtavan vastaanoton, niin myös illan avaaja. Alussa settiä kuultu ”Indelible Heros” sytytti porukat heti, samoin solisti Pekka Heinon hauska ja itseironinen supliikki. Brother Firetribe pitää itsensä hienossa iskussa, vaikka keikkaileekin purskeittain ja harvoin. Jason Flinckin tyylitietoinen bassottelu ja Hannes Pirilän tanakka komppi luovat jykevän perustan BF:n huimalle biisimateriaalille, ja ilolla todettakoon, että kokonaissoinnille erittäin tärkeät kiipparitkin (Tomppa Nikulainen) saatiin hienosti kuulumaan läpi. Muutenkin BF:lla oli kunnia soittaa illan ehdottomasti kuulaimmilla soundeilla, vaikka eivät ne tänään erityisen huonot olleet muillakaan.

Brother Firetriben karvan yli tuntinen setti tiukentui ja koveni eksponentiaalisesti kohti loppua, mutta jos pakko on muutama huippuhetki mainita, niin ”For Better or For Worse” ja esikoisalbumilta ”False Metal” (2006) löytyvä, Van Halenin henkeen polkeva ”I’m On Fire” kulkivat tänään jyhkeimmin. Varsinkin ja etenkin jälkimmäinen, bensiininkatkuinen Sunset Strip oli hetken auki kaikkien kulkea. Säveltäkää perässä. Vuorisen kitara ulvotti komeasti. Kompaktit soolot kuuluvat vanhastaan tähän lajityyppiin, kultaiset rolexmiehet vartin sooloineen ovat asia erikseen. Arvostin kovasti, että Vuorisen kitarasoolot olivat osa biisiä, eivätkä kyllästyttävällä tavalla osa show’ta.

Rockin Scandinavia

Illan pääesiintyjän, Tukholmassa vuonna 1999 perustetun Eclipsen olin nähnyt kerrattain aiemmin, Tampereen South Park-festivaalilla lyhyellä ja ytimekkäällä telttakeikalla. Tuolloin jo vannotin, että nämä pitää nähdä omalla headline-klubikeikallaan. Kannatti vannoa. Ja kerrankin oikein huolella odotettu orkesteri pystyi vieläpä pistämään pitkään kannettuja odotuksia paremmaksi. Mutta ensin piti todistaa One Desire, superkovissa nousuissa oleva rannikkopohjalaiskvartetti. Ennalta hieman jännitti, olihan One Desirella (joka alunalkaen toimi vain lyhennenimellä OD) takanaan vasta yksi albumi ja rajatusti keikkakokemusta. Mutta mutta. Näillä biiseillä ja ehkäpä vielä tärkeämmin sovituksilla, joista molemmista pääosin vastaa kitaristi-tuottaja Jimmy Westerlund, tällä bändillä on ”kiitotien päässä taivaassa reikä”. Jos Westerlundin kirjoituskynä, ja myös esikoislevyllä kuultava erinomainen amerikanote tuotantotehtävissä säilyvät, bändillä voi olla todellakin loistava lähitulevaisuus. Ensimmäiset kokeilut ulkomaankeikkailuun on hiljattain tehtynä. Ja uusi albumi, joka lienee työn alla, saadaan toivottavasti pihalle ennemmin kuin myöhemmin.

Solisti Andre Linman on merkittävästi miehistynyt teiniaikojensa bändin Sturm und Drangin nokilta. Westerlundhan toimi myös tuon hetken heavysensaation taustapiruna. Linmanin ääni kuulosti muutamassa powerballadissa toimivimmalta, kovin alas sillä ei kannata yrittää, vaan eipä näissä kisoissa mahdottoman usein tarvitsekaan. Keikka oli vielä vähän jäsentymätöntä kouhkaamista hetkittäin, varmasti jännityksellä oli osuutensa. Mutta sympaattisuuden laatu ja määrä, bändi oli pakotettu karvan yli tuntisessa setissään soittamaan käytännössä kaikki biisit, mitkä löytyy. Eikä se ole kompaktille keikalle hyvä lähtökohta, tänään lyhyempi setti olisi toiminut paremmin, mutta jollain reilu tunti piti täyttää. One Desirella on soittoasiat kunnossa, Westerlund on erinomainen kitaristi, eleettömän viileästi ulvoi. Kakkoskitarassa Linman yllätti jykevällä kompillaan, mutta myös yhdellä rapsakalla soololla. Bassossa on yksi maan kovimmista, Cain’s Offeringissakin soittava Jonas Kullberg. Bändin ainoa alkuperäinen vuodelta 2014 on tanakasti kannuttava Ossi Sivula. Oli muuten Sivulan snaresoundi myös yksi illan parhaista asioista. Komeaa jyhmintää, niinkuin olisi heitelty henkilöautoja puolikuivaan betoniseinään.

One Desire ei soittanut illan parasta slottia, mutta sillä on levein tie edessään. Se oli myös illan kolmesta sympatiabändistä kaikkein sympaattisin, hard rockia ilon kautta. Se kärsi myös illan viimeistelemättömimmistä soundeista, mutta pärjäsi silti hyvin. Setin paras osuus oli ehdottomasti komea ”Whenever I’m Dreaming”, ja koko paketin päättänyt ”Buried Alive”.

Eclipse aloitti oman osuutensa reilut kymmenen minuuttia myöhässä, kitarateknikolla ei ollut erityistä kiirettä minnekään. Vaan mitäpä tuota, puolivalmiissa maailmassa. ”Vertigolla” lähdettiin liikeelle. Se myös avaa tuoreimman, viimevuotisen ”Monumentum”-albumin. ”Vertigo” ei ole tämän bändin standardeilla edes mitenkään erityisen kummoinen biisi, komea ralli toki. Mutta saa miettimään, kuinka keskinkertaisella ja läyhäisellä biisimateriaalilla ulkona tuolla niin moni iso bändi on 80-luvulla imuroinut sisään kaiken sen kahisevan, kokaiinivuoret, uima-altaat, irtotissit ja nopeat punaiset autot. Vaikkapa nyt Def Leppard tai Mötley Crue. Legendaarisia bändejä, mutta ohuella biisimateriaalilla. Mielipide on omani, saa olla eri mieltä. Eclipsen jäbät eivät ole miljonäärejä, siitä kertoo se, että ne tulevat Tampereelle pistokeikalle keskellä talvea. Toisaalta Eclipsen kitaristi ei myöskään öljyä ylävartaloaan, koska biist riittää. Maailmanluokan hard rock riittää.

Pakkahuoneen yleisö oli alkutahdeista asti täysillä mukana, näitä oli selvästi odottanut joku muukin. Yleisössä näkyi poikkeuksellisen paljon myös viehättävämmän sukupuolen edustajia laajalla ikähaarukalla. Ja sitäpaitsi, kertaan itseäni. Minkä tahansa ruotsalaisen bändin voi milloin tahansa käydä tsekkaamassa, sieltä ei kukaan tule tänne asti itseään nolaamaan, ja laatu on aina taattua. Palaan asiaan, jos poikkeus vahvistaa säännön.

Seitsemäntenä soinut ”Caught Up In The Rush” ei ole ihan joka keikalla rutiininomaisesti settilistassa, mutta kylläpä lähti aivan järjettömällä intensiteetillä huikea ralli. Säveltäkää perässä. Sitä ennen oli jo laulatettu yleisöäkin ”Wake Me Upilla”. Jengi tuntui ainakin etumaastossa osaavan kaikki biist ulkoa. Keikka oli tällä erää ainoa Suomessa, joten kovan ytimen faneja oli tullut taatusti kauempaakin. ”Caught Me Upin” jälkeen notkahti hetkeksi. Ensin turhista turhin rumpusoolo (bändin tuorein jäsen, 2015 alkaen, Philip Crusner). Ja siis nyt puhutaan turhasta rumpusoolosta, jos kohta muitakaan juuri on. Crusner soitti sitäpaitsi levyltä aivan liian kovaa ajetun musiikin päälle, oliko vieläpä iänikuinen ”Carmina Burana”, tämä kaikki oli turhaa.

Solisti Erik Mårtensson, joka paljastui muuten hänkin erittäin kovaksi kitaristiksi tarttui akustiseen sellaiseen ja näin vedettiin yhdessä varsinaisen kitaristin Magnus Henrikssonin kanssa kahdestaan upea ”Killing Me”. En ole mikään levyn sisäpussi ja sanat-mies, en osaa Eclipsen tekstejä ulkoa, mutta eipä Mårtenssonin vahvalla tulkinnalla tarvitsekaan. Sanoma tulee läpi, kaveri on sanalla sanoen vahva esiintyjä. Mutta ei agressiivisen vahva, jolla on pakonomainen tarve pakottaa käsienläpsyttely irti siitä viimeisestäkin pönöttäjästä.

Keikan keskisuvantoa alleviivasi se, että eturivissä alettiin pompotella ilmapalloja. Jostain syystä, en tiedä. Tunnelma laski, Mårtensson kävi sanomassa jotain kitaristi Henrikssonille ja yksi akustinen veto jäi välistä pois. Yleensä tässä välissä on vedetty ”Wide Open”, mutta ei vedetty nyt. Sensijaan ”Battlegrounds” sai toimia toisena puoliakustisena vetona, ja hyvin toimikin. Sitten taas täysi paahto päälle, basisti Magnus Ulfstedt takaisin lavalle ja alakerta kuntoon. Mårtensson spiikkasi ”The Downfall of Edenin” biisiksi, jota bändi tulee soittamaan aina, hamaan loppuunsa saakka. Ja kelpaahan tuota soitella. ”Black Rain” oli illan kaikista kaikkein raskain veto ja tuntui tässä seurassa yhtäkkiä kuolevaiselta rymistelyltä, mutta varmasti kovemman fanin kuulovinkkelistä puoltaa settilistassa paikkaansa. Kuultiin nimeämättömäksi jäänyt instrumentaali, vähän niinkuin Europe vetää nykyään ”Vasastanin” suurin piirtein samoilla kohdin keikkaa. Eikä siinä, Henriksson on eleettömän kova luukuttaja. Silti instrumentaalikin oli hiukan eri maailmasta. Ankaraan loppuliukuun vielä ”Blood Enemies” ja ”Stand On Your Feet”, ilmeisiä Eclipse-hittejä, mutta parhaat biisit kuultiin silti jo alummalla keikkaa. Itse en oikein ole encoresmiehiä, enkä narikassajonottajasmiehiä liioin, joten tällä kertaa skippasin Eclipseltä äänekkäästi vaaditut encoret. Ymmärrykseni mukaan niitä tuli kolme.

Se Suomi-Ruotsi-maaottelu? Kuka kirjoiti kovimmat rallit? Podiumsijoille sivakoivat Firetribe-veljesten käsittämättömän hieno ”I’m On Fire”, One Desire ja ”Whenever I’m Dreaming” ja ei voi mitn, mutta Eclipsen ilmeinen ”Downfall of Eden”. Tuntui kuitenkin jollain tapaa Tampereen illassa, että kaikki voittivat. Eipä vissiin ole skandinaavinen melodinen hard rock hyvissä käsissä ja näkymissä. Ja juuri hiljattain on sitäpaitsi julkistettu kaksi alan merkittävää keikkaa kevätkaudelle, tanskalainen Pretty Maids Helsingin Circukseen maaliskuun alkupuolella ja huhtikuussa Ruotsin H.E.A.T. myös rajatulle maakuntakierrokselle. Kannattaa seurata paikallislehtien ”Huveja”-palstoja. KG

Posted in AOR, hard rock, Uncategorized and tagged Andre Linman, Blood Enemies, Brother Firetribe, Buried Alive, Cain's Offering, Caught Me Up in The Rush, Eclipse, Emppu Vuorinen, Erik Mårtensson, False Metal, For Better or for Worse, Give Me Tonight, Hurt, I am Rock, I'm On Fire, Indelible Heros, JImmy Westerlund, Jonas KUllberg, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Magnus Henriksson, Monumentum, Nightwish, One Desire, Ossi Sivula, Pakkahuone Tampere, Pekka Heino, Philip Crusner, Radio City South Park Tampere, Rockin' Scandinavia, Runaways, Shock, Stand On Your Feet, Sturm und Drang, Taste of a Champion, This Is Where The Heartbreak Begins, Vertigo, Wake Me Up, Whenever I'm Dreaming | Leave a comment

07 tammi 2018

Jess and The Ancient Ones, Spiritus Mortis, Seremonia @ Klubi, Tampere 06.01.2018

Svart Records tekee erittäin tärkeää työtä pitäessään vinyyliformaattien lippua korkealla, ja julkaistessaan jo umpiunohdettuja klassikoita vuosikymmenten takaa nykykuulijoidenkin nautittavaksi. Silloin tällöin Svart järkkää myös nimissään tapahtumia, ja näinpä keikkavuosi 2018 olikin mahdollista aloittaa Svart Fest II-otsikon alla Tampereen Klubilla.

Illan avasi nyt kolmatta kertaa todistamani tamperelainen Seremonia. Neljättä albumiaan illan isännälle eli Svartille valmisteleva bändi ei koskaan ole kuulunut kuumimpiin suosikkeihini kotimaan livekartalla. Ei ole oikein voinut kuulua, kun en kertakaikkiaan ymmärrä bändin retroilukonseptia niin, että saisin siitä henkilökohtaisesti nyhdettyä juuri mitään irti. Nyt on kuitenkin sanottava, että tällä kertaa Seremonia kuulosti kolmesta otannastani ehdottomasti parhaalta, ja eniten oikealta rokkibändiltä. Ville Pirisen, ja Death Hawksissakin soittavan Teemu Markkulan kitarat soivat tänään hienosti yhteen, Noora Federleyn epälaulu ei juurikaan ärsyttänyt ja muutenkin oli jo vallan kivaa olla ajoissa paikalla. Ehkä Seremonia on matkalla kohti työvoittoa, ja toki hyvinkin ansaittua sellaista. Bändissä ei ole mitään vikaa, mutta en ole kohderyhmää. Parhaiten Seremonia suoriutui tänään aivan alkuaikojensa biiseistä, mutta kärsi valitettavasti illan epätäsmällissimmistä soundeista, jotka soundit toki paranivat bändi bändiltä. Ymmärtämättömyyttäni paikkaamaan, lupaan tsekata Seremonian uuden levyn, kun Svart sen (todennäköisesti) myöhemmin tänä vuonna pukkaa ulos.

Spiritus flyer Tampere

Ellei illan päätösakti Jess and The Ancient Ones olisi ollut kahden aiemmin näkemäni huikean vedon takia meikäläisen tai meitsin päähoukutin Klubin doomahtavaan psykedeeliailtamaan, olisi sen homman jokatapauksessa hoitanut varsin harvoin keikkaileva Spiritus Mortis. Kansainvälisestikin suorastaan kulttimainetta nauttiva bändi perustettiin Alavudella jo peräti vuonna 1987, ja näin muodoin se oli Suomen ensimmäinen doom metal-bändi koskaan. Imatralainen Unholy aloitti vasta seuraavana vuonna, mutta sen jälkeen oli vuosia hiljaisempaa, joten kaksi mainittua saivat kantaa raskasta doompioneerin manttelia vuosia, aikana jolloin Härmässä aika moni joutui sitäpaisti kyselemään, että iskä mitä se doom metal oikein on? Lajityyppi kun oli nimeltäänkin vasta ihan pari vuotta vanha, tiedämmehän kaikki että ruotsalaisen Candlemassin jumialbumiklassikon ”Epicus Doomicus Metallicus” (1986) jälkeen vasta ylipäätään doomista alettiin alagenrenä edes puhua. Sitäpaisti, edellämainituista uranuurtajista Unholy pisti pillit pussiin viitisen vuotta sitten, Candlemassia tuskin massiivisessa mitassa enää tien päällä nähdään, mutta sinnikkäiden eteläpohjalaisveljesten Teemu (basso) ja Jussi Maijala (kitara) ansiosta Spiritus Mortis on edelleen vireänä, mainituilla kahdella alkuperäisjäsenellä varustettuna. Ja itseasiassa bändi on aika hillittömän kovassa tikissä, ottaen varsinkin huomioon että se heitti nyt Tampereella vasta toisen keikkansa uunituoreen uuden solistin, Kimmo Perämäen kanssa. Tulikaste oli ollut edellisiltana Turun Gongissa.

Kollektiivisiin korviimme oli kantautunut, että Perämäen Turun debyyttikeikka meni hyvin, joskin henkilökohtaisiin sellaisiini kantautui myös Klubin hämärissä mutinaa solistivalinnan aiheuttamasta pettymyksestä.

Spiritus Mortis jyskäsi tappavan tehokkaan 50-minuuttisen varsin kelvollisilla ja erottuvilla soundeilla. Teemu Maijalan erittäin alakertainen Rickenbacker, sekä Kari Lavilan soolokitara nostavat tämän orkan jo monta pykälää useimpia muita omaa hiihtoaan hiihtäviä doomkisaajia korkeammalle. Podiumsija irtoaa tietenkin uranuurtajastatuksen lisäksi genressään kovilla biiseillä, joita bändillä on ammentaa nyt jo neljältä pitkäsoitolta. Ja sitten on tietenkin Jussi Maijalan komppikitara. Näin soitetaan doomia, näin soitetaan vanhan liiton heavya (ja tiedämme toki miten heavy tässä yhteydessä lausutaan). Luontevimmalta Spiritus Mortisilta kuulostaa nopeampi ja keskitempoinen ryske, niinkuin nyt vaikkapa alummalla settiä kuulluissa ”Death Walkingissa” tai ”Heavy Drinkerissa”. Näihin vetoihin Perämäen ääni ja ilmaisu paremmin venyy. Varsinainen hautajaislanaus ja arkunkanto ei niin hyvin Spiritus Mortisilta taitu, tuntuu että hitaat hinaukset vaatisivat rumpuosastolta (sinänsä tanakat takalinjat takaava Jarkko Seppälä) sovituksellisesti jykevämpää tulitukea. Kuten nyt vaikkapa viimeisimmän ”The Year Is One”-albumin (2016) raidalla ”Holiday In The Cemetery”. Perämäen ääni ei ihan vielä ole ehkä doomeista doomeimpaan valmis. Kenties keikkojen myötä. Sinänsä loistava idea toki ottaa bändin nokille mies doom-maailman ulkopuolelta. Ja sinänsä loistava idea itseltäni nähdä alan kotimainen pioneeri juuri nyt, kun se näyttää olevan uuden ja vielä kartoittamattoman edessä, mutta tykissä ja vakaassa lyönnissä. Tässä on sen luokan jytäbändi, että paikallislehtien pikkuilmoituksia ja konsertteja-palstoja kannattaa kyllä seurailla. Nämä saatetaan jopa kuulla: https://www.setlist.fm/setlist/spiritus-mortis/2018/klubi-tampere-finland-7be11af4.html

Kun Klubin punaiset verhot vedettiin eteen roudaustauon merkiksi, laittoi tiski (enkä puhu nytkään baaritiskistä) soimaan Ramonesien aivan liian vähän tähän maailmaan soitetun vuoden 1985 sinkun, ”My Brain Is Hanging Upside Down (Bonzo Goes To Bitburg)”. Hienoa, laatua laatua pohjustamaan. Jäljellä oli vielä Jess and The Ancient Ones. Superlatiivimies sanoo, kolmen parhaan kotimaisen livebändin joukkoon itsensä viimeistään nyt kolmannella otannalla hoitanut ryhmä ei pettänyt tälläkään kertaa.

Seurasin keikkaa varsin edestä. En yleensä seuraa keikkoja näin edestä, koska näillä hoodein soundi ei ole ideaali. Ok, olin aika edessä laulaja Jessin takia, mutta oli siellä nyt muitakin. Ja ilman tiukkaa Ancient Ones-miehistöä Jessin ainutlaatuinen, häkellyttävä ja maailmanluokan upea lavapreesens ja ääni eivät välittyisi. Tämä orkesteri on todennäköisesti lähin mahdollisuus kokea muistumia ajalta ja osastolta Big Brother and The Holding Company ja Janis Joplin, jollain sanfranciscolaisella klubilla kauan sitten, kun liiterin seinätkin hikoilivat happoa. Kyllä, jotain tämänkaltaista sen on täytynyt olla, muuten asiain jälkimaine ei olisi sitä mitä se vielä nykyäänkin on. Itsellä lipsuu helposti ylisanojen puolelle, ja JATAOn setin puolimaissa tuntui että nekin loppuvat kesken, joten voi vain lämmöllä suositella ottaa tämä bändi ihan itse livenä haltuun. Toki myös levyiltä. Pitkäsoittoja on nyt ulkona kolme, viimeisin ”The Horse and Other Weird Tales” ilmestyi joulukuun alussa. Ja on siis todella kova kiekko, nytkin Klubilla vedetty ”(Here Comes) The Rainbow Mouth” vaikkapa vain ihan esimerkkinä, yksi illan kovimmista nykäisyistä muutenkin.

JATAOn otsiin lyöty psykedelialeima ei tee oikeutta bändille eikä sen musiikille, välillä homma menee iloisesti tumman veden surfiksi, välillä rumpali Yussuf nakuttaa napakat psychobillyn makuiset kompit, ja siinä missä niin moni muu bändi aloittaisi ketäänkiinnostamattomat ja sisäänpäin kääntyneet jamit juuri nyt, pannaankin biisi kompaktisti pakettiin. Jess and The Ancient Ones on bändi, jolla on annettavaa ja joka kehittyy, joka silminnähden nauttii soittamisesta ja keikoista ja saa silla tavalla helposti yleisön puolelleen. Tämmöistä lisää. Tästä tulee kova keikkavuosi. KG

Posted in doom metal, heavy blues, heavy metal, heavy rock, indoor festival, psychedelic rock, rock'n'roll, Uncategorized and tagged (Here Comes) The Rainbow Mouth, Candlemass, Celesty, Death Hawks, Death Walking, Epicus Doomicus Metallicus, Heavy Drinker, Holiday In The Cemetery, Janis Joplin, Jasmin Saarela, Jess and the Ancient Ones, Jussi Maijala, Jussuf af Grann, Kari Lavila, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Kimmo Perämäki, Klubi Tampere, konserttiarvio, My Brain Is Hanging Upside Down (Bonzo Goes To Bitburg), Noora Federley, Pakkahuone Tampere, Seremonia, Setlist.fm, Spiritus Mortis, Svart Fest II, Svart Records, Teemu Maijala, Teemu Markkula, The Horse and Other Weird Tales, Tommi Hoffren, Unholy, Ville Pirinen | Leave a comment

29 touko 2016

Asian Dub Foundation (uk), Idiotape (kr) @ Maailma Kylässä, Kaisaniemi, Helsinki 28.05.2016

Kesän festarointi alkoi perinteisesti Helsingin Kaisaniemen Maailma Kylässä-tapahtumasta, joskin on sanottava että edellisestä kesän avauksesta täällä on henkilökohtaisesti jo neljä vuotta aikaa. Joten se siitä perinteisyydestä. Musiikkitarjonta näyttää vähenevän MK:ssä vuosi vuodelta, viimeksi mestoilla ollessani soitatettiin artiseja vielä kolmella lavalla koko ajan, nyt enää kahdella, ja jotenkin löyhemmän tuntuisilla aikatauluilla. Tapahtumakenttää hallitsee valtava, ja itseasiassa ylimitoitetun oloinen teltta, jossa esitellään sen tuhat tapaa auttaa maailmaa. Ruuanmyyntikojujen kavalkadi on lähtenyt jo vähän käsistä, itse Kaisaniemen alueelle ei kolmatta lavaa oikein enää edes mahtuisi. Ja kun Rautatientorin pikkulavakin on nyt sijoitettu lähemmäs ratikkaliikennettä ja melua, ei sinnekään ainakaan kovin intiimejä esiintyjiä kannata päästää.

Festivaalin perinne on ollut, että joka vuosi tuodaan yksi kova maailmanluokan artisti, ja muu tarjontaa seuraa siitä sitten tunnettavuudessaan alaspäin. Täällähän on nähty niinkin kovia nimiä kuin Hugh Masekela, Natascha Atlas, Femi Kuti, Dissidenten ja hei kuunnelkaa tarkkaan; Black Uhuru. Selaillessani tapahtuman toistakymmentävuotista historiaa, havaitsin itseasiassa olleeni paikalla nyt vasta kolmatta kertaa. Että se viimeistään siitä perinteisyydestä. Yhtäkaikki, tämän kesän ykkösnimeksi oli hankittu Lontoon Hackneyssa vuonna 1993 perustettu Asian Dub Foundation, alan elävä legendaryhmä, joka yhdistää ilmaisussaan dubia, trip hopia, raggaa, dancehallia, bhangraa ja mitä näitä nyt on. Mutta on silti aina onnistunut olemaan kuulostamatta sekavalta tai mitään tyrkyttämättömältä. Itse pidän Asian Dub Foundationia yhtenä tärkeimmistä 90-luvulla perustetuista bändeistä, ja sitä tulikin Lontoossa aikoinaan asuessa kuunneltua aivan huolella. Ei tokikaan niin, että olisin onnistunut löytämään itseäni tuolloin bändin keikalta. Sitä piti odottaa lokakuuhun 2014, jolloin näin orkesterilta ihan mainion iltapuhteen Tampereen Pakkahuoneella.

Maailma Kylässä, jonka tapahtuman nimen saisi sanalla sanoen vaihtaa ja pian, maailman pitäisi nimittäin Suomessakin olla kylässä jo joka päivä, eikä vain kahta päivää vuodesta, nimi on yhtä väsyneen ysäri kuin joku lapsellinen Art Goes Kapakka….niin tämä tapahtuma oli siis tällä erää suonut Asian Dub Foundationille tunnin soittoslotin. Se olisi mainiosti voinut olla puolitoista tuntia, olihan bändi kuitenkin lauantain selkeä pääesiintyjä. Kun tsekkaa ADF:n taannoisia settilistoja, ylimääräistä puolta tuntia jäi kaipaamaan. Nyt homma piti ängetä hahloon isoimmat hitit, pari instrumentaalia, muutama muu, ja pois.

Keikka alkoi perinteeksi muodostuneeseen tapaan ”Hoveringilla”, vuoden 2013 ”The Signal and the Noise”-albumin instrumentaalilla. Nathan ”Flutebox” Lee laati poikkihuilustaan kuumat aavikkotunnelmat ja muutenkin fiilis oli, kuin olisi kotiin tullut. Ensimmäinen biisi toki meni hiukan soundia haeskellessa, varsinkin kitaristi Chandrasonicin sirisevä särösoundi on taatusti aika haastava saada kuulostamaan hyvältä. Tässä tapahtumassa toki maltillinen volyymi auttaa varsin paljon. Sitten otettiin lavalle solistikaksikko Aktav8r ja Ghetto Priest. Jälkimmäinenkin oli tänään ihan virkeässä vedossa ja ääni hyvässä kuosissa. Vuodesta 2005 bändissä vaikuttaneen rantarosvon olemus ja sympaattinen keekoilu kuuluu jo tähän hommaan kuin pölli Rastafarin suupieleen. Aktav8r taas on sympaattinen nokkamies, joka saa helposti yleisön puolelleen.

Heti kakkosbiisi ”A History of Now” alkoi tunkeutua maailmassakyläilijän tanssijalan alle, enkä nyt puhu itsestäni, vaan yleismeiningistä. Asian Dub Foundation sai koleassa, ellei kylmässä toukokuun illassa erittäin lämpimän vastaanoton. ”Zig Zag Nation”, ja koko lavan edusta oli yhtä pomppivaa massaa. ”The Signal and The Noise”, ja sitten huutomyrskystä päätellen illan odotetuin, toki itsellekin, eli ”Flyover”. Hirveämmin maanittelematta yleisö lauloi messissä vuoden 2005 ”Tank”-albumin avaavaa hittiraitaa. Pelkästään tämän takia täällä kannatti tänään palella. Kuultiin myös tutusti Nathan Leen häkellyttävä beatboxsoolo, mies onnistuu soittamaan poikkihuilua ja beatboxamaan samaan aikaan. Eikä kyse ole mistään takapihan leikkitelineen markan beatboxista, vaan oikeaa taituruutta vaativasta asiasta. Jopa niin, että basisti ja alkuperäisjäsen Dr.Das kävi selvästikin onnittelemassa Leetä, vaikka on kuullut homman kymmeniä kertoja.

Setin vanhin biisi oli ”Naxalite”, vuoden 1997 ”R.A.F.I.”-albumilta, vakiotavaraa joka keikalla. Tunnissa ei hirveästi ehdi ja homma olikin yllättävän pian paketissa, juuri kun Helsinki alkoi niin sanotusti lämmetä. Mainio veto, itseasiassa jos vertaamaan joutuu, edellistä näkemääni klubikeikkaa jopa tanakampi. Nämä pitää nähdä vielä useasti uudestaan.

Kuva: Andrea Balogh

Ennen Asian Dub Foundationia kuultiin samalla lavalla eteläkorealaista Idiotapea, kolmen jampparin konehybridiä, kahdet syntetisaattorisetit ja yhdet rummut. Itse en juurikaan ole tanssikansaa, mutta pakko on sanoa että todella komeasti lähdetti Korean poika tämäkkää biittiään. Bändillä on levykataloogissaan myös laulettua tavaraa, mutta tämänkertainen keikka muistutti lähinnä sitä lajia, jota löytyy trion albumilta ”Tours The Remixes”. Itse bändi kutsuu musiikkiaan shoegazing dance rockiksi, ja mikäs se siinä. Sitäpaitsi, laji kuin laji, aasialaiset onnistuvat aina kuulostamaan aasialaisilta. Jäbät täyttävät kotopuolessa isojakin venueita ja nousut on bändillä olleet kovat. Helsingin vetokin todisti jollain tapaa, että nämä voisi ihan huoletta heittää täydelle Wembleylle, eikä menisi puput pöksyihin.

Kuva: Antti Lustila

Lopuksi vaadin, ahkeran keikoillakävijän ja rockfriikin vaatimattomalla äänellä, palauttakaa Maailma Kylässä-festivaalin musiikkitarjonta takavuosien loistoon, jooko. Tuokaa lähivuosina Ziggy Marley & The Melody Makers, Arrested Development ja Transglobal Underground. Pienentäkää sitä maailmanmarkettitelttaa puolella ja palauttakaa kolmas lava. Festivaali tekee todella hyvää ja ansiokasta työtä, mutta tuntuu ylitsevuotavan hajanaiselta. Ja mitä jos vaikka viimein ensi vuonna päälavan juontaja vaihtoon. KG

Posted in bhangra, dance, dancehall, dub, festival, hip hop, ragga, rapcore, shoegazing, trip hop, world music and tagged A History of Now, Aktav8r, Asian Dub Foundation, Black Uhuru, Chandrasonic, Dissidenten, dr.Das, Femi kuti, Flyover, Ghetto Priest, Helsinki, Hugh Masekela, Idiotape, Kaisaniemen puisto, keikka-arvio, Maailma kylässä, Natascha Atlas, Nathan "Flutebox" Lee, Naxalite, Pakkahuone Tampere, R.A.F.I., Savanni-lava, Tank, The Signal and the Noise, Tours The Remixes, Zig Zag Nation | Leave a comment

12 loka 2015

2 Comments

W.A.S.P. (us), Free Spirit @ Pakkahuone, Tampere 11.10.2015

Maailma muuttuu, ja me sen mukana. Pitkin 1980-luvun menestysvuosiaan Blackie Lawless ja johtamansa W.A.S.P., olivat jatkuvasti PMRC:n (Parents Music Resource Center) hampaissa, ja järjestön ankarimman syynin alla. Jokaisessa W.A.S.P.-julkaisussa oli takuuvarmasti tättähäärien tarra varoittamassa julkeista lyriikoista, toisinsanoen kannustamassa niitä levyn sisäpussi kädessä, sivistyssanakirjan kanssa yytsimään. Syynä haluun pyyhkiä Blackie pois silmistä ja bändikartalta, olivat tietenkin sanoitukset, joissa ”fuck” ja ”animal” oli sijoitettu samaan lauseeseen, mutta myös Blackien äärettömän likaisella tavalla androgyyni hahmo, niveliin kiinnitetyt sirkkelinterät, musavideoiden pitkätissiset pötkylät ja arvuuttelu siitä, mitä bändin kryptisen nimen takaa paljastuukaan. Tuolloin, niinkuin nytkin, fundamentalistit kyllä keksivät pilkun nussittavaksi, ellei se satu valmiiksi olemaan viilattavissa.

Vuonna 2015 Blackie Lawless, raskaspoljentoisen glamin kruunaamaton Musta Köksä, johtaa edelleen W.A.S.P.-yhtyettä, sen ainoana jäljelle jääneenä kultakauden jäsenenä. Enää eivät lappuhaalaritädit liimauta tarroja levynkansiin. Blackie uskoo nykyään Jeesukseen. Voihan toki olla, että Jeesuskin pelimiehenä uskoo Blackiehen, mutta ei vain tee levyjä asiaa ilmentämään. Tuoreen albumin nimi on ”Golgotha”, ja sen kansitaiteessa ollaan itse asiassa. Kiertuelogossakin on aivan pokkana orjantappurakruunu. Sydän syrjällään piti siis tietyssä mielessä jalkautua periaatteessa hyvinkin rakkaan orkesterin Pakkahuoneen keikalle, itse kun en juuri yhtään usko kristinuskon ja rock’n’rollin kykyyn jouhevalla tavalla yhdistyä. Illan edetessä, kolmas näkemäni W.A.S.P.-veto osoittautuu lopulta kuitenkin parhaaksi kaikista.

Eikä illan eteneminen ”tervetuloa W.A.S.P.:in show’hun, tervetuloa kotiin”-fiiliksiin oikeastaan ota kuin vaivaiset kolme biisiä alusta. Sitten taas loppukeikka onkin pelkkää juhlaa, niinkuin Tampereella päin sanotaan. Homma käynnistyy tutusti ”On Your Knees”-käskytyksellä, kuten aina. Samalla avausbiisi etabloi illan soundit, jotka aluksi masentavat hieman, mutta ihmisellehän tottumus on toinen luonto. Alun biisitrion aikana myös soolokitaristi ja Suomen ystävä Doug Blair tuntuu olevan jotenkin pimennossa, mutta tämäkin homma korjautuu, kun show saadaan kunnolla raiteilleen. Kakkosena kuultava ”Inside The Electric Circus” kärsii ehkä eniten puuroisista soundeista, mutta sen jälkeen kuultavassa The Who-coverissa ”The Real Me”, äänenpaine asettuu illan ihan siedettävälle lopputasolle. Mainittu lainastyge todistaa The Whon parhauden puolesta, mutta myös Blackien covertyylitajun; lopulla settiä kuullaan lisäksi Ray Charlesin ”I Don’t Need No Doctor”. Molemmat raidat ovat jo vakivieraita W.A.S.P.-keikkojen setissä.

Sitten aletaankin päästä itse asiaan, ”L.O.V.E. Machine” rouhii juuri niinkuin kuuluukin, rumasti, likaisesti, waspisti. Omien keikkojeni toivebiisi, joka toki soitetaan aina, ennenkuin kukaan edes ehtii toivoa. Parista asiasta olen Blackien kanssa eri mieltä, tälläkin keikalla. Miksi pyörittää taustan videoscreeneillä pätkiä 80-luvun keikoista, joissa soittaa mm. nuori tukkakuningas Chris Holmes, joka ei ole vaikuttanut bändissä 14 vuoteen. Miksi näyttää pätkiä iänikuisista MTV:n tissivideoista, ja niissä palloilevasta nuoresta itsestään? Yhtä hyvin voisi jättää nostalgian himaan, ja olla ylpeä omista biiseistään pelkästään, ja nykymuotoisesta, ”nuorekkaasta” W.A.S.P:sta. Tämä bändi on sota, joka kaipaa vain yhtä miestä, ja se on Blackie.

Tuoreelta albumilta kuullaan kolme biisiä, niistä ensimmäisenä huikean komea kunkkuraita ”Last Runaway”, biisi joka nostaa W.A.S.P.:in bändinä suorastaan uudelle tasolle, samoin tämän keikan. Bändi on edelleen vahvasti pelissä mukana, julkaistessaan lokakuussa 2015 ”Golgothan” kaltaisen, rautaisen kokonaisuuden. ”Last Runaway” soi komeana, toki waspisti rouhittuna, heartland rock-klassikkona jo syntyessään. Samoin keikan suvantohiturina kuultava ”Miss You” todistaa, että Blackiella on ilmiselvästi uusi vaihde silmässä, eikä tätä bändiä ole mitään syytä telakoida vielä vuosiin. Kovin moni muukin pitkän linjan artisti on aivan hiljattain julkaissut parhaan albuminsa aikoihin, se kertoo vähintäinkin kilpailun kiristymisestä. Kun levyjen myynti on mitä on, keskinkertaista ei kannata pihalle laittaa, ja ruvelle kilpailtuja kiertuemarkkinoitakin on asianmukaisempaa promota vuosikymmenen platta vyön alla. Spotifysta, CD:n kuolemasta ja levymyyntien romahduksesta seuraa paljon hyvääkin.

Vuoden 2009 ”Babylon”-albumilta settilistaan on jäänyt ”Crazy”, johon Doug Blair nykäisee illan ensimmäisen mainitsemiskynnyksen ylittävän soolon. Blair nähtiin bändin riveissä ensimmäistä kertaa jo 1992, kun Chris Holmes sai kesken kiertueen kenkää, mutta vakituisemmin Blair on luukuttanut Blackien rinnalla viimeiset yhdeksän vuotta. Energisesti tänäänkin vetävä basisti Mike Duda on ollut mukana jo häkellyttävät 20 vuotta. Tällä kiertueella rumpupatteristoa miehittää Primal Fearissa ja Annihilatorissa paukuttanut Randy Black, yhdeksän vuoden stintin W.A.S.P.:ssa kannuttaneen Mike Dupken ilmoitettua yllättäen heinäkuussa, että eiköhän tämä ollut tässä.

Varsinaisen setin päättää tänään, niinkuin tällä rundilla tutuksi on tullut, uutuusalbumin nimiraita ”Golgotha”. Tullaan siihen toiseen seikkaan, jota en Blackien kanssa jaa. Taustan videoraidalla ristiinnaulitaan ja ruoskitaan, veri roiskuu, Golgatalle nousee kolme ristiä. Blackie laulaa suoraan Jeesukselle, tässä kohtaa en enää seuraa, vaikka monikaan ultrafani ei tunnu olevan moksiskaan. Komea biisi silti, ei siinä. Doug Blair ulvottaa, kuin kuolisi huomenna. Ensimmäistä encorea bändi antaa odotuttaa kunnioitettavan kauan. Se on ”Chainsaw Charlie” ainakin Blackielle itselleen suunnattoman tärkeältä konseptialbumilta ”The Crimson Idol”. Se soi pitkänä ja eeppisenä, sitten bändi häipyy lavan taakse jälleen.

Kakkosencoreitakin odotellaan tovi, videoscreeneillä palavat kiirastulet. Blackie palaa yksin lavalle, ja soittaa muutaman soinnun ”Wild Childia”, mutta antaa ajokäskyn vasta, kun yleisö huutaa riitävän kovaa. Illan 13 biisin setin päättää tietenkin ”I Wanna Be Somebody”, jota ilman ei poistuta mistään keikkapaikasta.

Jos vaikka Lemmy ei osaakaan lopettaa kunniakkaasti uraansa, uskon että Blackie Lawless osaa, kun aika on. Mutta vielä ei ole. Uusi levy, ja bändin keikkakunto sen todistavat.

Illan ansiokkaan lämppärislotin hoitaa mainio Free Spirit Seinäjoelta, bändi jota näilläkin palstoilla olen ennättänyt kehua retostaa, perustuen orkesterin laatuvetoon viime kesän South Park Festivalilla ( https://keikkaguru.com/?s=south+park ). Aivan yhtä kovaan iskuun ei Free Spirit tänään yllä, mutta on tämä kertakaikkiaan laadukas ryhmä. Aika moni biisi näiden kataloogista voisi olla niin ison kansainvälisen hard rock-osaajan sinkkuhittinä, etten kehtaa niin isoja nimiä tässä edes lausua. Parasta on, kun menette itse todistamaan keikkaolosuhteisiin, jos melodinen ja äärilaadukas hard rock sytyttää. Lämmittelyslotti avautuu ehkä kaikkein kovimmalla, ”All The Shades of Darkened Light”-albumin (2014) hittiraidalla ”Nights of Paradise”, kuullaan kotimaisen hard rock-historiassa liian harvan tuntema timantti ”Fever”, komea ”Far Away From Heaven” ja moni muu biisi, joka ansaitsisi isomman huomion. Rock ei ole oikeudenmukaisuuden pisnis, mutta Free Spiritillä olisi silläkin musiikkinsa puolesta paikkansa Los Angelesin alakaupungin kuumien rockluolien säihkeessä. Uskotaan ja toivotaan, että jo vuodesta 2005 jatkunut pitkän tien auraaminen vielä isosti palkitaan. KG

Posted in glam metal, glam rock, hard rock, heavy metal, schock rock and tagged All The Shades of Darkened Light, Babylon, Blackie Lawless, Chris Holmes, Doug Blair, Far From Heaven, Fever, Free Spirit, Golgotha, I Wanna Be Somebody, Last Runaway, Mike Duda, Mike Dupke, Miss You, Nights of Paradise, Pakkahuone Tampere, Parents Music Resource Center, Patrick Johansson, PMRC, Radio City South Park Tampere, Randy Black, The Crimson Idol, W.A.S.P., Wild Child, Yngwie Malmsten

28 syys 2015

Europe (swe), The Vintage Caravan (ice) @ Pakkahuone, Tampere 27.09.2015

Islantilainen The Vintage Caravan on paiskonut itseään aika älyttömän huonolla nimellä, jos minulta kysytään. Mutta nimi ei bändiä pilaa, ellei bändi nimeä. Kaikki muu nimittäin jässiköillä oikeastaan onkin sitten kohdallaan. On ammattitaitoa, asennetta ja kunnianhimoa. Vuonna 2006 perustettu trio laittoi nimensä Nuclear Blastin paperiin viimevuotisen Euroopan-turneen päätteeksi. Ja sopparin kunniaksi jäbät yhteistuumin muuttivat Tanskan Sönderborgiin, lähemmäs levy-yhtiön pääkonttoria ja eurooppalaista rockelämää. Halu on siis pitkälle, ja Tampereen Pakkahuoneella kuullun kolmevarttisen perusteella sinne on kaikki edellytykset.

The Vintage Caravan louhii psykedeelissävytteistä heavy bluesia, mutta se ei retroile koska kaikki muutkin niin tekevät, se on ilmeisen tosissaan lajivalintansa kanssa. Bändi on ehdottomasti yksi parhaista viime vuosina ilmenneistä alan retkueista. Vyön alla on kolme pitkäsoittoa, ja varsinkin tuorein ”Arrival” kannattaa ottaa tehokuunteluun, jos värikkäiden sienten huuruinen, tai vain vanhan koulun pikkupsykedeelinen raskas blues maistuu. Oskar Logi Agustsson on todella kova kitaristi, Telecaster ulvoo väliin kuin Hendrixin akan pojalla, älkääkä nyt ymmärtäkö väärin. Vaikka hetkittäin tuntuukin, että basisti Alexander Örn Numason kouhaa eri bändissä kuin muut, on Islannin janttereilla homma erittäin hallussa. Nämä omalle headline-klubivedolleen Härmään pian. Tällä kertaa Caravanilla on kunnia olla paitsi ihka ekalla Suomen-keikallaan, päästä ekaa kertaa (aiemmin päivällä) saunaan, myös lämmitellä yhtä maailman kovimmista ikinä hard rock-yhtyeistä. Europe, pojat ja tytöt, Europe.

Hyvää kannattaa odottaa, silti 45 minuutin roudaustauko tuntuu liian pitkältä. Varsinkin, kun ruotsinpoika roudaa vartissa, ja loppuaika katsellaan kun savu kiemurtelee lavalla. Vihdoin yksi koko rockin historian kovimmista biisinkirjoittajista (naurakaa vaan, lukekaa huuliltani, ottakaa sanani sydämeenne, miten vaan, mutta olen tätä mieltä) miehistöineen astuu kuitenkin tullikamarin lavalle, ja alkaa karvan päälle puolitoista tuntia kellottava hard rock-juhla. Tytöt ja pojat, Joey Tempest.

80-luvun tukkajumalat ovat kaikki jo maagisista maagisimman viidenkympin rajapyykin ylittäneet, mutta ei tunnu missään. Europe julkaisi maaliskuussa kovimman albuminsa moneen vuoteen. ”War of Kings” on täynnä toinen toistaan kovempia melodioita, maailmanluokan ralleja. Voiko täsmälleen samaa sanoa, kun Whitesnake tai edes Bon Jovi julkaisevat uuden platan? Europe, naiset ja herrat, on hirvittävässä luomisen lyönnissä, hittimylly ei jumiudu. Bändin jo vuosia tarjoama flirtti raskasbluesin ja southern rockin kanssa, on nostanut sen peruuttamattomasti kuolevaisen kasariretroilun ja greatest hits-rundien Siperiassa, yläpuolelle.

Europe soittaa ylpeästi peräti kuusi vetoa tuoreimmalta albumiltaan, se tietää itsekin tehneensä kovan kiekon. Keikka käynnistyy peräkkäin platan kahdella avausraidalla, ensiksi ”War of Kings”, erittäin Dion hengessä sävelletty keskitempoinen klassikko jo syntyessään. John Norumin kermanvärinen Strato ulvoo. Kakkosvetoon ”Hole In My Pocket” mies vaihtaa mustaan Flying V:hen.

Sitten hittiosastolle, kärry täyteen ja kortti laulamaan. Omalla kohdalla illalta eniten odottamani biisi soi jo kolmantena, ”Superstisious”, vuoden 1988 ”Out of This World”-albumin avaava kuningasraita. Setin vanhin yhä mukana oleva tsibale on ”Scream Of Anger” (1984). Se tuntuu tässä seurassa hiukan oudolta rymistelyltä, ja löytää ehkä huonoimmin kodin nykyisestä settilistasta. Kiipparisti Mic Michaeli aloittaa ”Carrien” intron, ja melko täysi Pakkahuone hullaantuu. Ilma on sakeana älypuhelimia. Moni täällä muistaa ajan, jolloin käytettiin Coltin sytkäreitä ja poltettiin pikkusoosissa sormet. Älypuhelin on kätevämpi, sillä pala keikkaa tallentuu huojuvaksi muistoksi tärkeästä illasta. Maailma muuttuu, ja Europe sen mukana. ”Bag of Bones”-albumin ainoa livesettiin jäänyt raita ”Firebox”, tuntuu näissä lähtötelineissä renkutukselta. Älkää ihmeessä kuitenkaan ymmärtäkö väärin, se on nimittäin toki kovan luokan ralli sekin. Uutuusalbumin ”Praise You”-biisiin John Norum, Norjan Richie Sambora, nykäisee huikean soolon, erittäin Gary Mooren hengessä. Eikä ole illan aikana edes ainoa kerta, kun edesmennyt mestari käy mielessä. Itse en ole varsinaisesti mikään kitarasoolomies, mutta ”Praise Youn” ulvotus on näissä genreissä yksi parhaista todistamistani koskaan. Nousee mieleen häkellys Wingerin Pariisin keikalla vuosia sitten, kun Reb Beach luukutti niin, että vihdoin luukuttamisessa oli paljonkin järkeä. Liian usein kitarasoolo soitetaan, kun sellainen kuuluu soittaa.

Puhumattakaan rumpusoolosta. Sellaisen takoo Ian Haugland Gioachino Rossinin Wilhelm Tell-oopperan alkusoiton päälle, tai tukemana. Olisikohan turhin rumpusoolo sitten…odottakaas kun muistelen..en muista, mutta turha on. Muutenkin illan aikana tuntuu, että ei ole kenties Hauglandin paras keikka ikinä. Fillit ei oikein lähde, vai eikö mies harrasta niitä muutenkaan? Onko bändillä ehkä vaikeuksia kuulla rumpuja, joku käsittämätön epätahtisuus näetsen vallitsee.

Keikan loppukolmanneksella, lopullisen lähtölaskennan jo alettua, soitetaan sitten varsin vallaton hittiputki. Kuinka ollakaan. Norumin upealla ”Vasastan”-instrumentaali-introlla avaama ”Girl From Lebanon”, ja uutuuslevyn huikea ”Days of Rock’n’Roll” sen kirkkaimpina hetkinä. Täällä kannattaa tänään olla, bändi lavalla on legendaarinen Europe. Ja miettikää hetki, millä kokoonpanolla vuonna 2015. Tempest laulussa, ja pääasiallisessa biisinkirjoitusvastuussa tietenkin aivan alusta lähtien, Norum perustajajäsenenä myös. John Leven bassossa vuodesta 1981, eli kaikilla levytyksillä. Kiipparisti Michaeli ja rumpali Haugland vuodesta 1984, toisinsanoen mukana jo kuumimmassa kansainvälisessä läpimurrossa ja tärkeillä alku-uran albumeilla. Harva bändi pystyy tähän, U2:t ovat äärimmäisiä poikkeuksia. Ehkä kokoonpanon pysyvyys kertoo paljonkin työnteon ilmapiiristä, olisikohan tuo hyvä meininki ollut osaltaan myös menestyksen takeena.

Varsinainen setti päättyy 19 biisin jälkeen, Europe on tarjonnut hard rock-viihdettä joka eurolla. Mutta ilman ”The Final Countdownia” täältä ei lähdetä. Se soi Tampereen yöhön raikkaana ja vaivattomana, kuin bändi olisi juuri keksinyt säveltäneensä aikamoisen kultakimpaleen. Tätä on jyystetty tuhansia kertoja, mutta se ei saa näkyä, eikä näy. KG

Posted in blues rock, glam rock, hard rock, heavy blues, psychedelic rock and tagged Alexander Örn NUmason, Arrival, Bag of Bones, Carrie, Days of RocknRoll, Europe, Firebox, Gioachino Rossini, Girl From Lebanon, Hole In My Pocket, Ian Haglund, Ian Haugland, Joey Tempest, John Leven, John Norum, Mic Michaeli, Oskar Logi Agustsson, Out of This World, Pakkahuone Tampere, Praise You, Reb Beach, Scream of anger, Superstitious, The Final Countdown, The Vintage Caravan, Vasastan, War of Kings, Wilhelm Tell, Winger | Leave a comment

20 helmi 2014

Steel Panther (us), Blackwater (uk) @ Pakkahuone, Tampere 19.02.2014

Rakkaalla lapsella on monta nimeä: tukkahevi, sukkahousuhevi, pilluhevi. Ja kun on nähnyt vuonna 2000 Los Angelesissa perustetun Steel Pantherin, kaikista alan yrittäjistä ikinä, on periaatteessa nähnyt ne sadat ja tuhannetkin muut sukkisbändit samalla kertaa. Mutta vain teoriassa. Steel Panther on nimittäin mitä vahvimmin huumoribändi. Sen suurin ansio onkin olla juuri sellainen, vetää kieli poskessa, ja välillä vähän muuallakin. Koko 80-luvun alkuperäinen tukkanousuhevi oli skenenä varsin vakava. Ajatelkaapa nyt vaikkapa Whitesnakea, Cinderellaa tai Guns’n’Rosesia pelkästään. Missä huumori? Twisted Sister ja W.A.S.P. olivat raikkaita poikkeuksia melko sisäänpäinkääntyneessä ja ilottomassa pullistelussa, jota kasarilla synnytettiin kuin suden kuraa.

Moni 80-luvun hukkanousuorkesteri on yhä olemassa, ja oma vakava itsensä. Monia keskeisiä olen onnistunut näkemäänkin vuosien mittaan, mutta yhtä moni alan keskeinen toimittaja on yhä näkemättä. Siksi Steel Pantherin Pakkahuoneen keikalla oli hyvä tehdä välitilinpäätös pimppihevin historiaan.

Illan avasi ruotsalais-brittiläinen Blackwater, jolta laittaisin ihan ekaksi nimen vaihtoon. Saman nimisiä bändejä on nimittäin muutama, ihan tiedoksi. Itsekin olin kotosalla kuunnellut viikon mittaan Spinal Tap-hengessä aivan väärää Blackwateria, kun ei promoottorin sivuilta oikein kunnolla ilmennyt, mikä niistä oli kyseessä. Olisin suonut näkeväni sen Blackwaterin, jota kuuntelin, mutta ei. Lontoosta käsin matkaan lähtenyt trio toimitti umpipaskoilla soundeilla (tai joutui toimittamaan) puoliheijarimaisen puolituntisen, joka ei juuri muistijälkiä jättänyt. Muutama hyvä biisi, mutta tänään(kin) lämppäri oli tuomittu jotenkin aivan erityisesti lämppäriksi. Silti kaikkea hyvää Blackwaterille.

Tuikinormaalina keskiviikkona oli Tampereella liiteri lähes täynnä, joskaan ei ennakolta loppuunmyyty. Tällä kertaa kyseessä oli Pantherin ainoa Suomen veto, joten porukkaa lienee raahautunut kauempaakin. Keikka räväkästi käyntiin ”Eyes of a Pantherilla” ja ”Tommorrow Nightlla”. Niiden jälkeen keikka olikin sitten kääntyä tovin liian pitkäksi stand-upshow’ksi, jossa bändi esiteltiin pitkää liturgiaa noudattaen. Käytiin läpi koko kasariheavyn kliseepankki, mutta toki seassa oli ihan freesiä ja hauskaakin huumoria.

”Asian Hooker” on yksi bändin kulkevimmista ralleista. Mikään niistä (ralleista) ei välttämättä ole maailman omaperäisin, mutta lainaamisen taidettahan rock’n’roll on. Toiston ja lainaamisen. Sanoinko taidetta?

”Asian hooker,
Hot little motherfucker.
Asian hooker,
You’re a dirty little cocksucker.”

Samalla melodialla Bon Jovi voisi laulaa NYCin katujen mukasosiaalisista mukaongelmista (niin paljon kuin niistä nyt multimiljonääri ymmärtää) tai Cinderella rakkauden kauniista ilmenemismuodoista. Mutta Steel Panther on liikkeellä kolmas jalka edellä, ja laulut täyttyvät huorista, autoista, huumeista, pimpeistä ja kulleista. Tässä on bändin nerokkuus, mikäli nerokkuus ei ole liian voimakas sana tähän väliin. Vedetään samoilla, tutuilla kasarihittimelodioilla, mutta vedetään tekstipuoli aivan läskiksi. Ja lauletaan asioista, jotka Mötley Cruelle olivat arkea, mutta jollaista rockdekadenssia hyvin harva enää tänä päivänä pystyy elämään, saati rahoittamaan. Saati haluamaan.

Analyysit sikseen, bändi ei kierrä ulkona tuolla tullakseen analysoiduksi, vaan pistääkseen joka ilta bileet pystyyn. Ja vaikka bändin takahuoneessa olisikin suht hiljaista keikan jälkeen, niin sitten edes musiikilliset bileet, kunnon show.

Bändin roolitus on selkeä. Basisti Lexxi Foxx on se hiukan hidas ja tyhmä helymaija, jolla on liikaa tukkaa ja liian vähän ajatuksia. Lavalle onkin hemmoa varten roudattu meikkipöytä, ettei tyyli vain putoa hetkeksikään. Solisti Michael Starr on kuin David Lee Rothin ja Joe Elliottin yhteinen poika, ja tämän bändin juttujen perusteella sekin voisi olla teoriassa mahdollista. Rumpali Stix Zadinialle on suotu hiljaisen taustamiehen rooli ja kitaristi Satchel on se kaikkein härskein supliikkimies.

Tampereen yleisö syttyi viimeistään ”Just Like Tiger Woods”-hittibiisiin, mainioon Bon Jovi-parodiaan. Satchelin pitkä ja pakollinen kitarasoolo sisälsi kaikki tarvittavat kliseet Beethovenista lähtien ja pisti miettimään, kuinka tietoinen esim. joku Yngwie Malmsteen on omasta hahmostaan. Kaveri kiertää luukuttamassa ympäri maailmaa sillä habituksella, ylpeänä Rolex-kokoelmastaan. Onhan Yngwiekin (itsensä) parodiaa? Onhan?

”Gloryholen” aikana lavalle alkaa lapata toinen toistaan hehkeämpää chickeniä, tissejä vilautellaan ja meininki on kuin mistä tahansa käsikirjoittamatta jääneestä musavideosta. ”The Burden of Being Wonderful” ja ”Gold Digging Whore” tyttökuorolla varustettuna saattaa varsinaisen setin loppuliukuun. Joka loppuliuku päättyy bändin käsittääkseni isoimpaan hittiin ”Death to All But Metal”.

On aika encoreiden. Alan hilata itseäni salin takaosaan välttääkseni ulosmenoruuhkan. Bändi kuulostaa kauempaakin varsin hyvältä, ja kyllähän sekin on sanottava, ettei huumoribändiyden tarvitse tarkoittaa sitä, että osataan vain auttavasti soittaa. Niitäkin on nähty. Ja huikein välispiikkikin pitkiin aikoihin kuullaan. ”I think You know this next song. And in the case you don’t, you might as well get the fuck out of here”. Juuri näin.

”Community Property” on huiman kaunis puoliballadi, kunnes kuulee, tajuaa tai tulee lukeneeksi sanat. Omiin nimiinsä tämän melodiakulun merkitessään Ritchie Sambora olisi tahkonnut tällä miljoonia taaloja.

”’Cause my heart belongs to you,
There ain’t nothing that I wouldn’t do, for you.
My heart belongs to you.
But my cock is community property.”

Sillä tavalla. Viimeinen biisi jonka kuulen on ”17 Girls in a Row”. On aika lähteä tien päälle naureskelemaan niille muutamalle sutkaukselle, jotka keikasta eniten mieleen jäivät. Ja tavallaan myös koko itseään täynnä olleelle kasariskenelle. Oli aikaa myös kotimatkalla ihmetellä, miksi ylipäätään lähdin. Vaikka ei bändissä sinänsä mitään vikaa ollut, eikä itse keikassakaan. Silti, pakko on vielä nähdä Y&T, Dokken, Cinderella, Poison, L.A.Guns, Loudness, Keel, Lizzie Borden, 220 Volt…. ja mitä kaikkia niitä nyt oli. Vielä on sarkaa kynnettävänä. KG

Posted in glam metal, glam rock, hard rock, heavy metal and tagged Asian Hooker, Blackwater, Community Property, Death to All But Metal, Eyes of a Panther, Gloryhole, Gold Digging Whore, Just Like Tiger Woods, Lexxi Foxx, Micheal Starr, Pakkahuone Tampere, Satchel, Steel Panther, Stix Zadinia, The Burden of Being Wonderful, Tomorrow Night | Leave a comment

30 marras 2013

Keep of Kalessin (no), Soilwork (swe) @ Pakkahuone, Tampere 29.11.2013

Omissa puolustuslinjoissani on hyvin pitkään ollut erittäin raskaan metallimusiikin mentävä aukko, kuten sivuston harras ja vakituinen lukija onkin varmasti jo tullut ymmärtämään. Se, mitä tapahtui Norjassa ja muuallakin Skandinaviassa (johon nyt Suomikin tässä tapauksessa laskettakoon) 1990-luvun alkuvuosina, on jotenkin erityisen lähellä kirjoittajanne sydäntä (jos sallitte ilmauksen). Enkä puhu nyt todellakaan, skenen välillä erittäinkin väkivaltaisista ja typeristä lieveilmiöistä, vaan musiikista pelkästään. Kyseinen liikehdintä eli black metallin kakkosaalto, pyyhkäisi itsensä rockhistorian rannoille sikäli voimalla, että jäljet ulottuvat kauas. Koko nykyinen innostus näihin uusgenreihin, kuten vaikkapa nämä metsäfolkit, uusfolkit, postmetallit ja muut huonosti nimetyt, kiertyvät kuunneltavaksemme ja katseltavaksemme black metallin kautta.

Edellämainituista syistä, mikä tahansa Norjassa 1990-luvun alkuvuosina perustettu metallibändi, jolla virtaa kollektiivisissa bändisuonissaan musta veri, pitää nähdä livenä. Monta ilmeistäkin on itselläni yhä kokematta (nykymuodossaan ja nykykokoonpanoissaan, nykytyyleissään), mutta marraskuisena perjantaina tarjoutui hulppea tilaisuus nähdä jälleen yksi kakkosaallon keskeisistä. Nimittäin vuonna 1995 Trondheimissa perustettu Keep of Kalessin. Tosin käytännössä bändin nokkamies ja säveltäjä, kitaristi Obsidian Claw, oli aloittanut jo 1993 (vuosi jolloin Norjassa paloi kirkkoja enemmän kuin laki sallii) nimellä Ildskjaer. Uusi ja hiukan vähemmän ilmeisellä tavalla black nimi otettiin Ursula K. Le Guin’n Earthsea-trilogian fantasiakirjoista, tälläkin eleellä Obsidian halusi alusta asti ottaa pesäeroa häröilevimpään osaan skeneä. Eli että Keep of Kalessin ei polta kirkkoja, eikä puukota kollegoja hengiltä, vaan keskittyy musiikkiin. Ja väitänkin, että Claw on sittemmin ollut yksi koko kakkosaallon musiikillisesti ja tyylillisesti tinkimättömimpiä hahmoja.

Eikä Keep of Kalessinkaan enää mitään varsinaista blackia soita, onpahan vain yksi teknisesti taitavimmista ja vihaisimmista extreme metal-bändeistä, mitä Maameri päällään kantaa, samaa sarjaa kuin edellisen bloggauksen kreikkalaiskollegat, Rotting Christ. Eli, tärkeitä ja paljon ilmaisevia suvantoja unohtamatta, keskimäärin kahta ja puoltasataa shikaaniin, tukevaa seosta tankissa.

Kuluvalla kiertueella Keep of Kalessinilla ei ole uunituoretta albumia promottavanaan, nimittäin viimeisin, ”Reptilian”, ilmestyi jo 2010. Ja mikäpäs se siinä, kyseinen kiekko on todella kova kokonaisuus. Ja sille kiertueen settilista pitkälti edelleenkin perustuu. ”Reptilian”lta kuultiin peräti viisi biisiä, siinä kahdeksan stygen soittolistassa, jota Kalessin on tällä rundilla kierrättänyt läpi. Settilista on pysynyt hyvinkin samana koko kiertueen ajan. Näin superteknisen, ja nopeasti takovan bändin tapauksessa ratkaisun ymmärtää paremmin kuin hyvin.

Homma käyntiin ”Kolossus”-albumin (2008) nimiraidalla. Soundit ekassa biisissä karmaisevat, mutta nopeasti löytyy kohtuullisen hyvä asetus tiskille. Tuoreimman pitkäsoiton iskusävelmien lisäksi bändi soittaa komean version tämänvuotisen EP:n nimiraidasta, ”Introspection”. Jolla levytyksellä, ensimmäistä kertaa bändin historiassa kitaristi Obsidian on ottanut myös lauluvastuun. Hyvä niin, aivan asianmukaisesti lähtee Claw’lta mayhemmäiset narinat ja kähinät, mutta myös kuolonkorinat ja puhtaampikin laulanta. Eli ei tässä neljättä miestä mihinkään tarvita. Itselleni komeimmin tänään lähtee ”Dark as Moonless Night”, hitaalla introlla käynnistyvä komea extreme-eepos. Rumpali Vyl (alkuperäisjäsen itseasiassa hänkin) tikkaa ja polkee kuin viitamaan piru, käsittääkseni nopein koskaan todistamani rumpali. Kertakaikkiaan ällistyttävä jamppari. Ja silti ote on tällä äärimetallin Gene Krupalla erittäin rento. Basisti Wizziac tuo eloa eturiviin, handlaa viisikielisen basson paremmin kuin moni perinteisen ja karjuu tummat stemmat levyiltä tuttuihin kuoro-osuuksiin.

Kaiken kaikkiaan helvetin kova nykäisy. Kolmevarttia tiukkaa ajoa, osaamista, näkemystä, innovatiivista metallia, tai musiikkia ylipäätään. Mitä väliä sillä raskausasteella aina on. Ja kyllä, sekä etukäteen että jälkikäteen, Keep of Kalessin oli minulle illan ehdoton pääesiintyjä. Sen olisi pitänyt olla sitä muutenkin, mutta minähän en näitä päätä.

Illan pääakti, ruotsalainen Soilwork, ei itseäni ole vakuuttanut levyillä, eikä tällä ainoan otannan livelläkään. Bändin agenda oli alkuvuosina melodinen kuolo, mutta materiaali on sittemmin hilautunut salavihkaa lähemmäs metalcorea ja jonkinmoista groove metallia. Liveverrokiksi kumpusi mieleeni lähinnä joku Devildriver, hyvässä ja pahassa. Se, että minä en tykännyt, ei onneksi ole keneltäkään pois, moni nimittäin tykkäsi ja oli lippunsa lunastanut. Hyvä niin, samalla Kalessin sai mainion syyn tulla soittamaan Suomeen kolme vetoa.

Soilworkilla on monia eittämättä upeita melodiakulkuja, mutta ei niistä vielä mitään kokonaisuutta rakenneta. Totta hitossa ”Spectrum of Eternity” on maailmanluokan kamaa, tai totta hitossa saa lähteä intensiteettiviivalle kun bändi jyskyttää upean ”Long Live the Misanthrope”, mutta siinäpä ne valopilkut omalta osaltani olivatkin. Eli niitä oli liian vähän. Soilwork on mielestäni varsin keskinkertainen bändi, joka kokee tehdä albumin vuodessa. Sitäpaitsi, minusta death metal on lyhyyden taidetta (metalcoresta ihan puhumattakaan), se toimii puolen tunnin paketteina parhaiten. Soilwork näkee toisin julkaistessaan näissä genreissä aika harvinaisen tupla-albumin (The Living Infinite, 2013). Mutta Pakkahuoneen yleisö oli täysillä messissä, ja se on pääasia. Kivaa tässä harrastuksessa onkin nimittäin juuri tämä, että kaikesta ei tarvitse tykätä.

Kun tekee tinkimättömästi erittäin innovatiivista metallimusiikkia vuonna 2013, eikä flirttaile muodikkaan pomppuheavyn suuntaan pätkääkään, saa tyytyä lämppärin osaan. Se leiviskä Keep of Kalessinille tänään lankesi. Silkkaa empaattisuuttani kävinkin sitten itsensä basisti Wizziacin kädestä ostamassa kiertuepaidan. Lähtiessäni piti vielä käydä kyseiseltä hesseliltä vasiten toivomassa, että tulisivat pian uudestaan headlinerkeikalle, mutta Soilwork luukutti encoreitaan niin kovaa, ettei kannattanut. Kun en oikein ole huutajasmiehiä. Uskonpa, että Suomen vedoista jäi Kalessinille itselleenkin pääesintymisnälkä. Ensi kertaan siis. KG

Posted in black metal, extreme metal, groove metal, melodic death metal, metalcore and tagged Dark as Moonless Night, Earthsea, Ildskjaer, Introspection, Keep of Kalessin, Long Live the Misanthrope, Obsidian Claw, Pakkahuone Tampere, Reptilian, Soilwork, Spectrum of Eternity, The Living Infinite, Ursula K. Le Guin, Vyl, Wizziac | Leave a comment

20 marras 2013

Flogging Molly (us/ie), Damn Seagulls @ Pakkahuone, Tampere 19.11.2013

Tampereen Tullinaukiolla tihuttaa vettä, Pakkahuoneen sisäänotto jonoutuu. Salin puolella on jo tupa turvoksissa, lämppäribändi on juuri aloittanut. Jotenkin masentaa selittämättömästi heti alkuunsa. Katson mainittua lämmittelijää, helsinkiläistä Damn Seagullsia kaukaa muutaman biisin. Yritän päästä ”fiiliksellä messiin” (Kari Peitsamo), mutta tänään ei onnistu. Kesän ja syksyn mittaan tuli nähtyä useita lämppärittömiä iltoja, ja niihin alkoi jotenkin jo tottua. Tottua siihen, että ajoittaa itsensä siististi paikalle juuri kun itse artisti on aloittamaisillaan, eikä tarvitse suhtautua illan kakkosbändiin lainkaan.

Damn Seagulls saanee itseltäni paremman otannan joskus toiste, nyt en tohdi sanoa paljoakaan. Klubin puoli ja viilentävä Brooklyn Ale kutsuivat (tosin tänään sekin ale kaadettiin, marrasmasennusta alleviivaamaan, muovituoppiin). Muutamastakin biisistä ymmärsin, miksi tätä bändiä on Suomen rockmediassa hehkutettu kotitarpeen tuolle puolen. Omasta katsantokannastani lähinnä se tuttu ja usein mainitsemani, eli karisman (ja omaperäisyyden) puute, sai siirtämään Seagullseihin tutustumisen tuonnemaksi. Ehkä.

Illan odotettu ykkösesiintyjä oli tietenkin ahkera Suomen-kävijä Flogging Molly. Puhutaan yhdestä 2000-luvun uskollisimmista maammekävijöistä, joista löytyy mielenkiintoista tilastointia Nuorgamin linkistä, täältä: http://www.nrgm.fi/artikkelit/me-rakastamme-suomea-2000-luvulla-eniten-suomessa-esiintyneet-ulkomaiset-yhtyeet-kesan-2012-paivitetty-versio/ Ja huomatkaa, että tämäkin lista on jo viimevuotinen. (Itse olen listan bändeistä onnistunut 2000-luvulla näkemään vain 15, jos nyt siis ketään kiinnostaa.)

Los Angelesissa vuonna 1997 perustetun Flogging Mollyn leipälaji on irlantilaispoljentoinen folk punk, eli tuttavallisemmin irkkupunk. Ja siinä lajityypissä Molly onkin Poguesien seuraajista aivan parhaita ja pisimmälle päässeitä, varsinkin kun lukuun otetaan (tietenkin) myös maanmiehensä Dropkick Murphys. Varhain olin siis ennakkolippuni hankkinut ja iltaa kovasti odotellut. Vastasiko, kannattiko, täyttyikö? Kyllä. Ja ei.

Sovittuun aikaan klo 21, laulava kitaristi ja bändin eittämätön nokkamies Dave King johdattaa joukkionsa lavalle, jonne tulomusiikkina soi yksi kaikkein kovimmista kautta aikain, eli The Who’n ”Baba O’Riley”. Aika ankara valinta. Pitää tällä alkuhehkutuksella olla jo omakin katalogi kunnossa. Siitä ei jää Dave Kingillä kiinni. Kuinka moni bändi voi soittaa tasan puolitoista tuntia pelkästään hyviä biisejä? Joo, ymmärrän, pitää määritellä ”hyvä biisi”. Tarkoitan kuitenkin, että mukaan ei tarvitse mahduttaa typeriä rumpusooloja, sinkkujen C-poskia tai albumeiden bonusraitoja. Eikä tarvitse, edes itseään viihdyttääkseen, soittaa covereita.

Alusta lähtien ankara paahto päälle, suvantoja ei tällä keikalla juurikaan tunnettu. Muutama avausbiisi menee siihen totutellessa, että tänään ei tämän kummempia soundeja saada. Kaikki instrumentit toki saadaan esiin, mutta laulu ajetaan (liian) tutusti yli, ja sanoista on vaikeaa saada selvää. Paikalla oli nimittäin muitakin, kuin bändin 20 kertaa nähneitä, jotka potentiaalisti osaavat sanat ulkoa. Keikka käynnistyy kunnolla ”Selfish Man”in kohdalla, ja aivan viimeistään ”Drunken Lullabies”lla. Kiivasta poljentoa, alkaa janottaa, tekee mieli tuopposta Guinnesia. Mutta jotain muutakin puuttuu kuin Guinness. Puuttuu pikkuinen kellariklubi New York Cityssa, tai mikä tahansa tälle bändille soveliaampi mesta. Osa Mollyn intensiteetistä valuu vanhan tullikamarin seinille. Ja toistanpa vielä, tämänmuotoisen bändin pitäisi kuulostaa paremmalta.

Keikan alkupään itselleni tärkein veto on ”The Kilburn High Road”. Asuin taka-aikoina pari vuotta Lontoon Kilburn Parkissa, ja vaikka KHR ei ollutkaan aktuaalinen kotikatu, niin se oli nurkantakuinen oma high streetini. Kun King spiikkaa sisään ”Tobacco Island”, tarinaa pakkotyöhön 1600-luvun Barbadokselle roudatuista irlantilaisista naisista ja lapsista, tuntuu jotenkin kovasti siltä, että suurin osa jengistä ei tiedä miksi tämäkin biisi on tehty, tai mistä siinä lauletaan.

Illan komein veto on hyvin lähellä olla ”This Present State of Grace”. Banjon, tinapillin ja haitarin kolminaisuus on tässä musiikinlajissa tappava yhdistelmä, ja tänään onneksi kaikki saatiin tulemaan tiskistä läpi, välillä joskin hädintuskin. Erityisesti Kingin välispiikkejä joutui oikein pinnistelemään. Ja kun ei Dave Kingillekään sitä mainittua karismaa ole kauhalla jaettu, niin ei sitä voi kauhalla vaatia takaisinkaan. Katseet kääntyvät basisti Nathen Maxwelliin, joka tuo eturiviin eloa. Bridget Reganilla, Kingin vaimolla, olisi samat edellytykset. Mutta ainakin tänään Bridget toimitti lakonisesti viulua ja tinapilliä, taidolla ja herkkyydellä tosin.

Tänään oli itselläni kestämistä myös muiden kuulijoiden suhteen. Tiedättehän, joskus on vain iltoja, että haluaisi olla yksin keikalla, mikäli se suinkin olisi teknisesti mahdollista. Petyin tavallaan itseeni, että en satojenkaan keikkojen kokemuksella edelleenkään jaksa sietää vieraan ihmisen tanssia sylissäni, rokkipoliisien huutoa korvassani tai silkkaa isouttaan töniviä kanssamatkustajia.

Kun kaikki Flogging Molly-hitit oli kuultu, oli kysymys vain, millä tämän enää voi päättää? Kyllä, ”If I Ever Leave This World Alive”. Ei ollut tänään huono keikka bändiltä. Miksaajalta keskiverto, itseltäni huono. Ei saisi häiriintyä lavan ulkopuolisista ärsykkeistä liikaa. Ja lähemmäs lavaakin olisi pitänyt päästä, mutta kun on ainoat varpaat kuitenkin vielä ihan käyttökunnossa. Yhden lääkkeen olisin tosin näihin vaivoihin tiennyt. Jos tilanne olisi sallinut, olisin määrännyt itselleni moukun kuivaa Jamesonia ja pari tummaa tuoppia.

Ensi kertaan Flogging Molly. Tässäpä bändi joka kannattaa kokea useana otantana. Ja siihenhän Molly ahkerana Suomen-vieraana tarjoaa puitteet. Tässä vielä maistiainen niille, jotka eivät paikalle päässeet. Jotenkin näin se Tampereellakin meni. Flogging Molly Live in Los Angeles: http://www.youtube.com/watch?v=B9yACL7qUKw KG

Posted in Celtic punk, folk punk, punk and tagged Baba O'Riley, Bridget Regan, Damn Seagulls, Dave King, Drunken Lullabies, Flogging Molly, If I Ever Leave This World Alive, Nathen Maxwell, Pakkahuone Tampere, Selfish Man, The Kilburn High Road, This Present State of Grace, Tobacco Island | Leave a comment

Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Pakkahuone Tampere”

Prestige, Dethrone, National Napalm Syndicate, Dead Samaritan, Damage S.F.P. @ Speed Metal Party, Pakkahuone, Tampere 14.08.2021

Tykkää tästä:

Mustasch (swe), Shiraz Lane @ The Circus, Helsinki 20.12.2018

Tykkää tästä:

Eclipse (swe), One Desire, Brother Firetribe @ Pakkahuone, Tampere 10.02.2018

Tykkää tästä:

Jess and The Ancient Ones, Spiritus Mortis, Seremonia @ Klubi, Tampere 06.01.2018

Tykkää tästä:

Asian Dub Foundation (uk), Idiotape (kr) @ Maailma Kylässä, Kaisaniemi, Helsinki 28.05.2016

Tykkää tästä:

W.A.S.P. (us), Free Spirit @ Pakkahuone, Tampere 11.10.2015

Tykkää tästä:

Europe (swe), The Vintage Caravan (ice) @ Pakkahuone, Tampere 27.09.2015

Tykkää tästä:

Steel Panther (us), Blackwater (uk) @ Pakkahuone, Tampere 19.02.2014

Tykkää tästä:

Keep of Kalessin (no), Soilwork (swe) @ Pakkahuone, Tampere 29.11.2013

Tykkää tästä:

Flogging Molly (us/ie), Damn Seagulls @ Pakkahuone, Tampere 19.11.2013

Tykkää tästä:

Follow Blog via Email

Arkistot

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Pakkahuone Tampere”

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Post Navigation

Follow Blog via Email

Arkistot