Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Valkeakoski”

Paleface, Herra Ylppö ja Ihmiset, Jaakko Laitinen & Väärä Raha, Mikko Perkoila etc. @ Työväen Musiikkitapahtuma, Valkeakoski 26.07.2014

Valkeakosken Työväen Musiikkitapahtuman lauantaikin saatiin viettää suomalaisittain erittäin epätavallisessa kelissä. Hellettä riitti, ja komea sää saikin jalkautettua koko tapahtumaan peräti enemmän työväkeä kuin vaikkapa viime vuonna. Siitä kiitos myös erittäin monipuolisen ohjelmiston, paikoin jopa hämmentävän monipuolisen.

Oma tapahtumani käynnistyi jo alkuillasta, kun piskuisella PAM-lavalla nähtiin kantaaottavan laulannan veteraani, jo 70-luvun lopulta loistavaa minimimalismiaan meille tarjoillut Mikko Perkoila, Järvenpään Pete Seeger. Jonka kanssa (siis Seegerin) Perkoila muuten jossain alkupään spiikissään muisteli jakaneensa lavankin. Itse olen diggaillut Perkoilaa siitä lähtien, kun musiiikista jotain aloin ymmärtää. Mies on mustan huumorin mestari, huikean kuivakka ironikko ja ennenkaikkea aina uskaltanut olla asioista mieltä. Perkoila aloitti uransa 70-luvun laululiikkeeseen olennaisena osana kuuluneessa Arkiviisussa, ja on vuodesta 1980 tehnyt ansiokasta soolouraa. Varsinkin nykyaikoja kohti tultaessa Perkoila on tehnyt musiikkia paljon myös lapsille.

Toistatuntiseksi venynyt setti kattoi miehen koko soolotuotannon, mutta toki ne yleisölle kaikkein rakkaimmat oli pakko mukaan mahduttaa. Vaikka monet Perkoilan lauluista onkin kuullut kymmeniä kertoja, ja vaikka useat niistä perustuvat lopun punch-lineen, jaksavat tekstit silti naurattaa. Perkoilalla on ehdottomasti vakavakin puolensa, josta mm. jo 90-luvun viinaslaman aikaan kirjoitettu ”Säästön hinta” on huikea esimerkki, ja pelottavan ajankohtainen yhä edelleen. Niistä hauskemmista tietenkin ”Nimismiehen murhe” on klassikko sinänsä, tai vaikkapa sellaiset kuin ”Auto” ja ”Juusto”. Lopulla keikkaa Perkoila intoutui esittelemään sählypallosta ja limupilleistä valmistamiaan soittimia. Varsinkin sählypallo-okariinalla soitettu, ”Järvenpään toisen suuren säveltäjän” Finlandia oli suorastaan hulvaton. Parhaita asioita koko keikassa olikin kanssaihmisten ilo, esiintyvä taiteilija tekee sitä mikä hänen tehtävänsä parhaimmillaan on; murheen karkoitus. Ilman encoreita ei edes Perkoila voi huvialueelta poistua, ja pakko miehen oli soittaa vuoden 1982 radiohitti ”Arvaa harmittiko?”. Mainio keikka, tärkeältä mutta aina jollain tapaa aliarvostetulta pienuuden mestarilta.

Seuraavat muutamat tunnit sujuivatkin sitten jotenkin sivusilmäillessä, omimmat illan esiintyjistä kun odottivat vasta omissa myöhäsloteissaan. PAM-lavalla Mikko Helenius soitti bandoneonia upeasti, säestäessään argentiinalaisen Martin Alvaradon tangotulkintoja. Mutta siinä kun lapioi maailmanluokan saslikkia (kiitos kokille) ääntä kohden porottavassa helteessä, niin tunnelmallinen espanjankielinen toimittaminen meni valtaosin ohi. Alvarado on taitava tulkitsija, mutta paremmin tämä toimisi Buenos Airesin pikkuklubeilla. Sinne siis joskus.

Jano yllätti, ja Paperitorin anniskeluteltta kutsui. Jossain siellä aukion toisella laidalla hetkutti valkoisissaan ja kimalteissaan legendaarinen Eini, Pellon Madonna. Ja kehtaahan tuota Einin rungolla yhä hetkuttaa, mutta oudon karaokemaiseksi iskelmätähden setti taipui. Tuntui, että seuraavana voi tulla mitä vain. Ja tavallaan tulikin. Mutta yleisö eli kuulemani mukaan mukana, joten mikäs se siinä.

Seuraavaksi, vähän niinkuin velvollisuudesta, Puu-saliin (joka toki oli teltta siinä missä muutkin tapahtumateltat) jossa Jonna Tervomaa aloitteli osuuttaan. En ole koskaan tajunnut oikein Terviksen suuruutta Suomen popkartalla, enkä tullut kyllä nytkään tajuamaan. Lopun radiohittiputkea lukuunottamatta biisimateriaali on hyvin keskinkertaista, bändi flegmaattisesta seuraava ja vieläpä soundit tänään keskinkertaiset. Jos sanoista ei saa kolmannen biisin jälkeen selvää, menee homma hukille, terveisiä tiskin taakse. Herra äänenpaineenmittaaja, nämä keikat eivät toimi niin, että ”kun kaikki kuitenkin jo tietää mitä niissä lauletaan”. Juu ei. Sen lopun radiohittiputkenkin kuulin takakorvalla, matkalla jonnekin, joten ei ollut minun ja Jonnan ilta.

Mutta sitten, Päälavalla eli Paperitorilla alkoi tapahtua ihan toden teolla, ja oman iltani pääesiintyjä (ennakkoon) asteli lavalle akustisen kitaran kanssa, nimittäin Paleface. Ilman  bändiäkin vedettynä ”Helsinki-Shangri-La”, tai ehkä juuri nimenomaan näin, on huima ajankuva alasajetusta hyvinvointiyhteiskunnasta. Yleisö oli erittäin mukana heti alkumetreistä, ja yleisölle esiintyvänä esiintyvänä taiteilijana, eli kiekollisena pelaajana, Paleface onkin ihan omaa luokkaansa. Ei tarvita neljän neliön lippistä, eikä niitä kaikkein säälittävimpiä hiphopmaneereja tai tonnia platinaa kaulassa. Biisit riittävät, ja sanottava. Samaan aikaan kun suomalaisista ns. punkkareista esimerkiksi suurin osa katsoo asiakseen laulaa viinasta, sammumisesta ja omasta sumeudestaan, on tärkeää että on Miettis-Karrin kaltaisia ajattelijoita. Ja vaikka en ole juurikaan voinut sietää hiphopia sitten Grandmaster Flashin tai Public Enemyn, ja katson suurimman osan suomiskenestä työnvieroksunnaksi ja ajanhukaksi, Paleface uppoaa täysillä. Yhtyeensä Räjähtävä Nyrkki esiintyi tänään lainarytmiryhmällä, mutta suoriutui mallikkaasti. Kritiikin kärki laskeutuu tälläkin kertaa tiskin taakse. Instrumentit erottuivat hienosti, mutta tällaisessa musassa sanoista on saatava selvää. Alun akustisen osuuden jälkeen komeimmin puksuttivat tänään ”Tyhjästä sanasta sakko”, ”Miten historiaa luetaan?” ja järisyttävän komea ”Saapuu elokuun yö”. Kalpeanaama alias Palervo Kalsa on suosionsa ansainnut.

Ennakkoon illan pääartistini oli siis ollut Paleface, ja vaikka mies mainion keikan vetikin, oli pääesiintyjän mantteli vaihtava paikkaa saman tien. Jaakko Laitinen ja orkesterinsa Väärä Raha heilautti Puu-salissa kannat kattoon ja laittoi porukan ”vääntelemään vartaloitaan mitä irvokkaampiin asentoihin” (Kari Peitsamo). Huima ja hikinen tuntinen, ja ensikosketukseni bändiin livenä. Levyilläkin sinänsä mainio orkesteri ei ihan kuitenkaan tule toivotulla tavalla läpi, kyllä nämä kuuluu nähdä elävänä. Ja mitä pienempi luola, sen parempi. Jarkko Niemelän taidokas trumpetti ja Laitisen keekoileva manerismi kannattelevat yhtyeen perspiroivaa myllytystä, joka on konseptina ilmiömäinen sekoitus Olavi Virtaa ja Goran Bregovicia. Samaan pataan kannetaan balkanilaista kolhuista mustalaisjatsia, Taisto Tammen ylitulkintaa ja turkkilaisia sävelkulkuja. Tuli alle ja alkuasukkaat irti. Näissä lauluissa Rovaniemi on Suomen Istanbul, tuon käsittämättömän lapintaiankin nämä onnistuvat vielä mukaan keittämään. Miten tällaista voi vuosien myötä uudistaa, en tiedä, mutta Valkeakosken keikan perusteella voin väittää Jaakko Laitisen Väärine Rahoineen olevan Suomen kovimpia bändejä juuri nyt. Menkää ja tehkää se, tsekatkaa nämä livenä. Koskin iltaan nostattavimmin lähtivät setin loppupään ”Saippuakupla”, ”Hän ei lemmi mua” ja huikea ”Yö Rovaniemellä”.

Olin ajatellut katsoa Herra Ylpön ja Ihmiset-orkesterinsa myöhäsetin oikein kunnolla, keskittyneesti ja lähempää, mutta kiitos Laitis-Jaskan rahamiesten, ei siitä sitten mitään tullut. Vuosia takaperin porilaisponnisteinen kaverismies miksasi Maj Karman Kauniiden Kuvien keikkoja, ja oli tuottamassa muutamaa levyäkin. Siksi taannoin Maj Karman keikkoja tuli nähdyksi useampikin. Pohjakiinnostus Ylpön tekosiin oli siis olemassa silloinkin, kun mies heittäytyi soolouralle. Ja vaikka ”Luuranko” esimerkiksi onkin ihan mahdollisuuksien albumi, on käytännön seuraaminen jäänyt osaltani olemattomiin. Katsoin Ylpön Valkeakosken keikan takarivin maastosta ja huomasin olevani lopultakin kiinnostunein siitä faktasta, että bändin basistina nähdään Janne Joutsenniemi. Joten bassolinjojen ja valoshow’n seurailuksihan se meni. Ehkä joku toinen kerta jossain pikku klubissa sitten. Ylpönkään biisimateriaali ei paljon hurraa-huutoihin kannusta, mutta takarivillekin ”Mustat hevoset” kuulosti kieltämättä komealta.

Tämänvuotinen Työväen Musiikkitapahtuma on täten paketoitu. Ensi vuonna asiainlaitain salliessa jyrkän ehdottomasti uudestaan. Miellyttävä, aikuiseksi kasvaneiden ihmisten rento tapahtuma, jonka ohjelmapolitiikasta kannattaa ottaa ihan vakavissaan mallia. Vielä kun kummallekin pääpäivälle saadaan muutama kiinnostava ulkomainen artisti lisää, niin Koskissa ollaan vielä kovemmin hyvän asian ytimessä. KG

Louise Distras (uk), Kari Peitsamo, Eppu Normaali, Softengine @ Työväen Musiikkitapahtuma, Valkeakoski 25.07.2014

Henkilökohtaisena syntymäpäivänäni minusta tuli Valkeakosken paahtavassa helteessä parinkin asian fani. Ensinnäkin perinteisen Työväenmusiikkitapahtuman. Ja toisekseen muuannen Louise Distrasin, joka huimalla keikallaan päätti Työviksen pikkulavan perjantain. Aiheesta kohta lisää.

Olin kaikki nämä vuodet onnistunut olemaan osallistumatta Musiikkitapahtumaan varsinaisena festivaalina, olin takavuosina nähnyt vain muutaman irtonaisen urheiluhalli-ja laululavakeikan tapahtuman oheisina. Vihdoin koitti aika paikata tilanne, ja hyvin kävi. Tosi hyvin. Työväen Musiikkitapahtuma osoittautui sujuvasti järjestetyksi, positiiviseksi, rennoksi ja pääosin ruuhkattomaksi kaupunkifestariksi, jonne aion jatkossakin tulla. Varsinkin, ja semminkin, jos ohjelmisto pysyy nykyisenkaltaisen laadukkaana, ja jopa hiukan jatkossa kansainvälistyy.

Missä muualla festivaalin voi järjestää kaupungin keskustassa ja paperitehtaan pihassa, yhtäaikaa? Koskissa voi. Tehtaan piiput ja iltavalot antavat ainutlaatuiset puitteet Paperitorille, jolle kahden lavan osalta tapahtumat painottuvat. Miljöötä ei myöskään pilaa sijainti kanavan rannassa ja Myllysaaren vanhojen tiilirakennusten kupeessa.

Oman iltani avasi varsinaisesti Kari Peitsamo. Olin toki antanut muutaman biisin mahdollisuuden seinäjokelaiselle Softenginelle, joka edusti ansiokkaasti maatamme tiedättekyllämissälaulukisoissa Köpiksessä taannoin (tässä blogissa ei laulukisoja mainita nimeltä). Kaikki kunnia nuorille janttereille sinänsä. Soitto sujuu, lavaliikunnasta saa kevättorkkaan helposti kasin ja käytös on muutenkin korrektia. Mutta jotain valtavan tärkeää puuttuu. Jotain, mikä tekee vaikkapa White Liesista maailmanluokan bändin, mutta Softenginesta ei. Biisit. Monin paikoin yritystä on, oikein siis kovaakin, mutta biisimateriaali ei vain tunnu riittävän. Edes laulukisahitti ”Something Better” ei väräytä henkilökohtaista kylkiviivaani. Pieni linjantarkistuskin voisi toimia, ollako brittiläistä kitaravetoista, vai enemmänkin elektroon kallellaan olevaa tanssimusaa. No, hyviä poikia, minä vain en solahda kohderyhmään. Jonne solahti yhä kasvava joukko nuoria tyttäriä, ja hyvä heille niin.

Entä Kari, vastikään Georg Malmstenin suomenennätyksen levyttävänä artistina rikkonut mies (mitä tulee siis levytettyihin biiseihin määrällisesti). Olen nähnyt aikamoisen tukun Peitsamon keikkoja pitkähköllä otannalla. Viime vuosina on kuitenkin ollut niin, että kun näkee yhden, on nähnyt samalla kaikki seuraavalta kolmelta vuodelta. Kari pyörittelee samoja lauluja, toistelee samoja supliikkeja, puhuu enemmän kuin soittaa, ja poistuu kun keikka on parhaassa vauhdissa. Näin on ollut jo pitkään. Uusia levyjä tulee sitä tahtia, ettei biisejä voi edes livekuntoon opetella. Silti on sanottava, että Peitsamo suplikoi todella monen stand-up-koomikon suohon, Kari on hauska mies hillittömässä rocktähdettömyyden itseironiassaan. Toisaalta, kun on kuullut samat läpät viimeisen viiden vuoden aikana monesti, alkaa jo väsyttää, vaikka nyt puhutaankin pitkäaikaisesta fanisuhteesta, ja vain 45-minuutin vedosta. Ja taas kolmaalta, onhan se tälle illalle järjettömän hauska hetki, kun Peitsamo omistaa ”Lennon elää”-klassikkonsa Twist Twist Erkinharjulle.

Päälavan takaseinään on tällä välin nostettu valtava gobeliini, murheellisten laulumaiden teemalla. Kuvan kohoava kirveskäsi ja lavalle roudatut Marshall-niput enteilevät tietenkin suomirockin mastodontin, Ylöjärven Rollareiden keikkaa. Lavan eteen alkaakin pakkautua työväestöä oikein huolella. Päivällä tapahtunut pohdinta siitä, niinköhän jengi tällä helteellä liikahtaa, on ollut turhaa. Reppujen jupinalla käynnistää puolitoistatuntisensa Eppu Normaali. Hittipitoista settiä lupaili Martti Syrjä jo alun spiikeissään. Ja sellainen toki saadaankin. Hittipitoisuutta rikotaan muutamin kohdin, mutta ei kovin kiinnostavasti. Eppujen keikasta jää itselle hyvinkin suorittava fiilis, mutta osasin kyseistä tunnelmaa toki odottaa, siksi kaikki osaltani ihan ok. Kun näkee ympärillään tuhansien ihmisten tipitiin ja kuulee käytännössä kaikki biisit laulettavan mukana, ei voi kuin ihailla Eppujen saavuttamaa sinänsä. Varsinkin setin alkupäässä bändi on tosin sovittanut biisejä jo itselleenkin liian vaikeaksi, käsittämätön kompastelu muutamin kohdin aiheuttaa ainakin meikäläisen kohdalla asfalttia kiusaantumista. Mutta kun päästään osastoon ”Tahroja paperilla”, ja sen suoraviivaisen raskaaseen (Eppu-termein raskaaseen) sovitukseen, ja unohdetaan progeilu ja itsensä viihdyttäminen, ollaan saman tien asiain ytimessä. Mielettömän komea veto, jonka takia pelkästään Eppu-keikka kannatti tähän väliin nähdä. Sitäpaitsi tässä lama-Suomen tehdasmiljöössä, rakkauslauluksi tarkoitettu klassikko onnistuu saamaan myös syvempiä merkityksiä.

Varsinaisesti repullinen hittejä päättyy niinikään käsittämättömän komeaan tulkintaan ”Kahdeksas Ihme”-albumin liveklassikosta ”Voi kuinka me sinua kaivataan”. Olin pitänyt vuosikausia tätä biisiä jollotuksena, mutta tämän nykäisyn jälkeen, en pidä enää. Bändi soittaa niin komeasti, kuin vain tällä kokemuksella pitääkin, ja Akun loppurumpujen ukkosjumalasoundi saa päät pyörimään yleisössä, mistä tämä nyt tulee? Huikea lopetus, jonka todellakin olisi pitänyt olla lopetus. Kun Eput kävelevät lavalle encoreihin, rikkomaan oman huolella rakentamansa dramaturgian, poistun takaoikealle. En ole encoresmiehiä, enkä ainakaan tälläisen setinlopetuksen jälkeen, joka juuri on nähty. Yksi komeimmista varsinaisen setin päätöksistä kotimaiselta artistilta ehkä koskaan. Siitä Epuille iso kämmen.

Työviksen perjantain todellisen jymypaukun tarjoavat kuitenkin nuori nainen Britanniasta, ja hänen akustinen kitaransa. Homman nimi on melodinen, ohuesti folkahtava punk kantaaottavilla sanoituksilla. Toisin sanoen, muodikkainta mitä nyt voi tehdä, mutta kun tämän tekee tosissaan ja oikein, ollaan muodeista kaukana. Julistajan nimi on Louise Distras, ja kolmevarttisella vedollaan Louise näyttää, mistä Työväen Musiikkitapahtumassa yhä voi, ja voisi, olla kyse. Minusta tulee kolmannen biisin kohdalla fani, ja näin pääsee harvoin sanomaan. Distrasilla on upea, tumma ääni. Ja sitä ei säästellä. Viimeistään ”The Hand You Holdin” kohdalla päätän palata paitsi joskus Distrasin keikalle, myös Tehtaanpuistoon, jos mikäli täällä tämmöisiä asioita kuulee. Distrasin setin alkaessa PAM-lavan edustan penkit ovat tyhjiä, yleisö on pieni ja kaukana. Mutta muutaman biisin kuluessa sana leviää ja tunnelma kohoaa. Nuori nainen ottaa työvoiton, ja alunpitäen oudoksi ja vääräksi tuomitsemani keikan aloitusaika onkin juuri oikea. Mahtava meininki. Distrasista puhutaan tämän vuosisadan Joe Strummerina, eikä oikeastaan ihme. Jos Louisen iso esikuva Billy Bragg sanoo, Strummerin ohella, nimenä mitään, kannattaa tutustua Distrasin melodiseen julistukseen. Ja hoitakaas hei joku nyt tyttö klubirundille talvella, jooko?

Siinä Työväen perjantai osaltani. Puitteet kunnossa, soundit kohdillaan, palvelu ystävällistä ja nopeaa, eikä kukaan seissyt varpailla tai töninyt.  Ja hei, älkää antako tapahtuman nimen hämätä. Työväestöähän tässä ollaan kaikki, kaikki me työssäkäyvät. Työväen Musiikkitapahtuma ei ole poliittinen, se kantaa solidaarisuuden perintöä. Suuria, ja monet inflaatiot kärsineitä sanoja, mutta sanoja siinä missä muutkin. KG

Matchbox (uk), Soil Senders, Relax Trio @ Waltikka, Valkeakoski 23.03.2013

Kun minä olin nuori poika, ja kun lopullinen ja peruuttamaton rockherätykseni oli juuri tapahtunut, Matchbox oli maailman kovin bändi. Minulle Graham Fenton oli aina kovempi ukko kuin Crazy Cavan. Elettiin kovaa rockabilly revivalia ja varsinkin meillä syvällä etelässä tunnustettiin joko rockabillya tai uutta aaltoa. Ja tänään Matchboxin ties kuinkamonennen Suomen keikan paikkana toiminut Valkeakoski, Suomen Milwaukee, Pirkanmaan Wolverhampton, oli revivalin kivenkovinta ydinaluetta. Siksi tuntui lähtökohdin hienolta, nähdä tänä vuonna jo peräti 42 täyttävä rockabillyn peruskivibändi juuri Valkeakoskella, tai siis Koskissa.

Illan aloitti raumalainen Relax Trio, jonka vedon olin oikein kotona etukäteen suunnitellut näkeväni. Mutta jotenkin aiemmin ymmärtämääni soittojärjestystä oli muutettu, ja saavuin paikalle Relax Trion jo melkeinpä lopetellessa. Bändiä leimaa pari asiaa. Nämä ovat jotenkin hilllittömän nuoria, näillä on todella nätti tyttö pystybassossa ja laulussa, sekä varsin kulkevia omia biisejä. Kaikki aseet siis puhaltaa tuoretta ilmaa suomibillyn, anteeksi nyt vaan, välillä varsin jämähtäneeseen ja tunkkaiseen meininkiin. Sitäpaitsi, sanokaa mitä sanotte, mutta Linda Teräsellä on upea lauluääni, todella hieno, ja sopii juuri tämäntyyppiseen kamaan täydellisesti. Ja jos bändi jatkossakin pystyy dusaamaan biisejä kuten ”Our Days”, niin näistä kuullaan vielä, niinkuin nyt kotimaisesta billytriosta voi kuulla. Bändiltä on ulkona tuoreehko albumi ”Shake and Roll”, joka kannattaa tsekata, jos harrastuneisuutta löytyy.

Seuraavaksi Waltikan lauteilla nähtiin tamperelainen Soil Senders, trio sekin. Näilläkin tuoreehko pitkäsoitto ulkona ja varsin mainioita biisejä. Monien suomalaisten billyryhmien helmasynti on, ettei kunnollista omaa materiaalia tahdo syntyä, veivataan iänikuisia johnnyburnetteja ja buddyhollyja. Tänään lavalla oli kaksi yrittäjää, jotka pystyvät tuottamaan jotain omaa ja kun Francinekin on taas tuutannut pihalle mainion pitkäsoiton, niin ehkä suomibillyllä on sittenkin tulevaisuutensa.

Kuinka monta bändiä ulkona tuolla pyörii, joilla on 42 vuotta uraa takana, soittajista kaksi perustajajäseniä vuodelta 1971, ja loputkin ns. klassista kokoonpanoa jo vuodesta 1978? No, hmmm, ei montaakaan vastaavaa. Eikä tässä kaikki, Matchboxin soolokitarassa on edelleen mies, Steve Bloomfield, joka on kirjoittanut kaikki keskeiset revival-hitit, kuten miljoonia myynyt ”Rockabilly Rebel” ja ”Midnight Dynamos”. Ja kuten ehkä jo ymmärsimme, tänäänkin Valkeakoskella nähty porukka on myös ne kaikki klassiset hitit ja bändin huippuhetket yhdessä levyttänyt. Hattuni nousee, ja mm. edellämainituista syistä Matchbox on itselleni edelleen hyvin tärkeä bändi nähdä. Vaikka orkesteri tänään kärsikin nimeämättömistä teknisistä ongelmista, ja vaikka ukoilla alkaa jo olla ikää, ja vaikka settilista ei juuri yllätyksiä tarjoa. Mutta jos on jo hyvä, niin mihin suuntaan pitäisi muuttua?

Edellisen kerran olin todistanut Matchboxilta mainion keikan Helsingissä 2005, paikkana oli tuolloin On The Rocks, väkeä hyvin liikkeellä ja bändi mahtavassa iskussa. Kuten tänäänkin. Bändillä tuntuu olevan ihan kivaa keskenään, kaikkien näiden vuosien jälkeen, ja ehkäpä se selittää myös kaikki ne vuodet. Vain alkuperäisbasisti Fred Pokella oli ajoittain naama väärinpäin, mutta oletan sen johtuneen mainituista tekniikan probleemeista.

Keikka jakaantui kolmeen osaan. Ensin omaa matskua kolmannes, sitten solisti Graham Fenton ”pukeutui Gene Vincentiksi” nahkahanskoineen ja pinkkeine krakoineen ja vedettiin nippu Vincent-klassikoita, joista parhaimpana vetona, kuinka olla, ”Be-Bop-A-Lula”.  Ja sitten keikan loppukolmannes Matchboxin kaikkein kestävin osa tuotantoa ja suurimmat, odotetuimmat hitit. Tosin näistä esim. ”Buzz Buzz a Diddle it” soitettiin jo varsin varhain, ja se olikin alkupään biiseistä se, joka viimeistään alkoi saada Waltikan suhteellisen harvalukuisessa yleisössä vipinää punttiin. Matchbox soittaa tänäkin vuonna Suomessa varmaankin neljästi, seuraavan kerran jo 25. toukokuuta Helsingissä (yhdessä The Blue Catsien ja Robert Gordonin kanssa, paikkana Virgin Oil). LIekö tällä jo lievästi sanottuna kattavalla tarjonnalla osuutensa siihen, että nytkin Waltikkaan olisi mahtunut huomattava määrä rock’n’rollkansaa enemmän. Liputkin kun olivat maltillisen 20 euroa.

Se on sanottava, että näin iäkäs bändi voisi soittaa jäähdytteleviä tuntisia, mutta Matchbox painaa puolitoista tuntia, joskus pidempäänkin, ja hiki lentää. Välillä rytmikitaristi Gordon Scott ottaa lauluvuoron, kun Fenton hoitelee sinänsä aika liikuttavia vaatevaihtojaan. Mutta todettava on, että ainakin nykyisellään, bändin paras laulumies on Bloomfield. Vain kovasti odottamani Steve Earle-laina ”Johnny Come Lately” jäi tänään soittamatta. Senhän bändi versioi vuoden 1998 ”Comin’ Home”-albumillaan. Mutta en minä valita settilistasta, minähän olin se joka tippa öögassa bostasin eturivissä kun bändi veti keikan loppua kohden yhden maailman tärkeimmistä rockralleista, ja sen johon ainakin oma 80-luvun alkuni kovastikin kiteytyy eli Steve Bloomfieldin taivasosuus, ”Rockabilly Rebel”. Muita bändin jäseniä ei keikan jälkeen näkynyt Waltikan käytävillä, mutta basisti Poke piti oikein kädestä kiitellä, kun narikassa odottelin takkia. Ikäänkuin, että kiitos hienoista revivalmuistoista ja kaikista näistä vuosikymmenistä. Matchbox, älkää koskaan lopettako. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: