Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “folk punk”

Metsatöll (est), Idisi (rus), 7 Stout Clan @ Hämeen Keskiaikafestivaali, Linnanpuisto, Hämeenlinna 17.08.2018

Edellisestä otannasta eestiläisen Metsatöllin keikkakuntoon oli kulunut jo peräti kuusi vuotta, mutta kun Hämeen Keskiaikafestivaali (joka täksi vuodeksi oli muuttanut nimensä siis markkinoista festivaaliksi) tarjoaa mahdollisuutta nähdä bändin peräti kotikaupungissa, on tietenkin oltava paikalla. Ja toki luvassa on festivaalin musiikkitarjonnassa muutakin mielenkiintoista, ainakin paperilla.

Metsatöll on yksi parhaista eestiläisistä bändeistä ikinä, ja käsityskykyni rajoissa myös kaikkien aikojen eniten myynyt edelleen, tai ainakin kärkikahinoissa. Se ammentaa melodiansa ja lyriikkansa maansa muinaisuudesta ja mytologiasta. Bändi soittaa pitkälti alkuaikojensa kokoonpanossa, Markus Teeäär (kitara ja laulu) ja Lauri Öunapuu (perinneinstrumentit) täysin alkuperäisinä jäseninään vuodelta 1999. Basisti Kuriraivo Piirsalu liittyi mukaan jo seuraavana vuonna. Miehet kannujen takana ovat vaihtuneet, pitkäaikaisin rumpali Marko Atso jätti bändin viime vuonna, uusi mies Tonis Noevere on lunastanut paikkansa mainiosti, ainakin Hämeenlinnan keikan perusteella. Ja hei, olenko se vain minä, mutta onko bändissä nyt kaikin puolin parempi fiilis? Ainakin tunnelma yleisön suuntaan näytti erittäin hyvältä,  joskus takavuosien useammallakin keikalla aistittavissa ollut nihkeys loistaa poissaolollaan. Tiedän sikäli mistä puhun, että olin ennen Keskiaikafestivaalien vetoa nähnyt virallisesti kahdeksan Metsatöll-keikkaa ja muutaman vielä lavan takaa siihen päälle. Oli todella hieno fiilis nähdä näin hyväntuulinen ja veljellinen Metsatöll kotinurkkien lauteilla. Sitäpaitsi, keikka oli samantien yksi parhaista bändiltä näkemistäni. Rentous, vapautuneisuus, rutiini, taituruus; siinä Metsatöllia tänä päivänä leimaavia avainsanoja. Eikä siinä kaikki, yhdeksän nähtyä keikkaa takaavat orkesterille edelleen jatkuvan ykkössijan useimmin näkemänäni ulkomaan bändinä.

Metsatöll aloittaa todella tymäkasti muutamalla lyhennetyllä biisiversiolla, ikäänkuin esitelläkseen itseään ja soundiaan myös ensikertalaisille, joita taatusti tämäntapaisen festarin yleisö paljonkin sisältää. Alueella on illan aikana liikkunut hämmentävän vähän väkeä, paljon takavuosia niukemmin, mutta Töllin aloittaessa lavanedusta tiivistyy, ja aikaiseksi saadaan kuin saadaankin kunnon kinkerit. Bändi soittaa Linnanpuiston ulkolavalla ja soundi onkin kertakaikkisen mainio. Metsatöll soittaa aina todella kovaa, ja aika monta otantaa bändistä onkin itsellä Tallinnan RockCafen betonipylväiköstä, missä lujaa luukutettu folk metalli ei välttämättä aina ole kuulostanut täydellisen timantilta. Mutta nyt kuulostaa. Laurin ja Markuksen vuorolaulu tulee komeasti läpi, kummankin ominainen soundi myös. Ja ennenkaikkea, Laurin säkkipilli, kantele, jouhikko ja muut perinnesoittimet saadaan esille arvoisellaan tavalla, sillä ilman niitä ja eestinkielistä runouttaan Metsatöll ei olisi edes olemassa, tai se olisi yksi kymmenestätuhannesta tylsästä alan louhijasta.

Metsatöll.

Alulla keikkaa tehokkaimmin tamppaavat ”Metslase Veri” ja ”Must Hunt”, kumpikin bändin viimeisimmältä studioalbumilta ”Karjajuht” (2014). Tämäkin on ilahduttavaa, tuoreehkot biisit ovat välittömiä keikkaklassikoita jo pian synnyttyään, biisikynä ei ole tylsymään päin. ”Karjajuhtin jälkeen ilmestyi kokoelma vuonna 2016, ja nehän ovat aina välitilinpäätöksiä, sitten vaihtui rumpali. Ja nyt näyttää bändillä olevan uusi smurgula katapultissa, tuoreet tervat airoissa. Seuraavalta studiolevyltä on helppo odottaa aikamoisen hyvää.

Markus ja Lauri spiikkaavat kumpikin erinomaisella suomen kielellä, ja lauluvastuukin jakaantuu nyt takavuosia enemmän herrojen kesken. Moniin biiseihin stemmalaulu lähtee peräti koko bändin voimin. Suomelle omistettu ”Kivine Maa” herättää yleisönkin jo viimeistään, vastaanotto pimenevässä elokuun illassa on mainio. Keskiaikaleirin savut, kärtsättävän sian, nuotioiden ja taottavan raudan dunkkikset risteilevät ilmatilassa, lavan taustalla kohoaa iltavalaistu keskiaikainen linna; kyllä täällä halutessaan tunnelmaan pääsee.

Perinnesoittimia hallinnoivan Laurin tulkitsema ”Saaremaa Vägimees” on nykysetin vanhin biisi, vuoden 2004 esikoisalbumilta ”Hiiekoda”. Eestin kieltä jonkin verran, jos ei nyt tohdi sanoa osaavana, mutta relatiivisen paljon ymmärtävänä, Metsatöllin tekstien seuraaminen on keskimäärin helpompaa kuin keskivertokeskiaikakansalaiselle. Silti, jokin bändin tavassa toimittaa on sellaista, että sanoma tulee läpi, väitän, vaikka ei tajuaisi sanaakaan. Välispiikit auttavat toki. Metsatöllia on vuosien mittaan taatusti painostettu ryhtymään geneeriseksi thrash metal-juntaksi ja vaihtamaan kielensä enkuksi, mutta muun muassa siksi, ettei se ole suostunut, arvostan bändiä todella paljon. Ja voin nähdä bändin keikan milloin tahansa, missä tahansa, semminkään kun se ei vaikuta soittavan huonoja vetoja.

Vastikään kymmenen vuotta täyttäneeltä ”Iivakivi”-albumilta soi hiljattain ohjelmistoon kaivettu ”Veelind”, ja hyvä niin, se tuo asiallista vaihtelua nykysettiin. ”Ulg”-albumin (2011) jälkeinen ärhäkkä thrash metal-vaihe tuntuu olevan bändin tyylihistoriassa ohimennyt, itse näin sillä kaudella toki muutaman todella raivokkaan keikan, mutta kyllä juurilleen uskollinen, folkimpi Metsatöll on kuitenkin se oikeampi. Eestin susi ulvoo edelleen, ja jos joku väittäisi, että elämänsä kunnossa, allekirjoittaisin.

Tuoreimman albumin täsmäiskuisin raita on tänään ”Torrede Kohtudes”, mutta koko mainion, rennon ja energisen Tölli-illan kruunaa kuitenkin oma ehdoton suosikkini, ensimmäisenä encorena kuultava, viiltävän kauniisti kansanmusiikkipoljentoinen ”Minu Kodu”. Suorastaan yllättävän pitkään bändi saa luvan soittaa, vaikka lava ja soitto suuntaa itsensä kaupunkiin päin, ja lähikortteleiden asujaimistossa taatusti joku asukasyhdistysaktiivi jo a) narskuttaa proteesejaan, ja b) laatii vielä bändin soittaessa tekstaria Kaupunkiuutisiin, miten kaikki yhteisöllisyys, viihtyminen ja laadukkuus pitää siirtää Linnanpuistosta pois. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Keskiaikafestivaali ei siis enää ole markkinat, vaan vähemmän rahvaanomainen festivaali. Mutta mitäpä, jos nimenvaihdoksen myötä mietittäisiin myös uudistuksia konseptiin. Tai muistettaisiin vaikka ensi vuonna myös markkinoida tapahtumaa, ennenkuin se kuihtuu keskiaikaharrastajien keskinäiseksi pikku piirien larppailuksi. Jos väki katoaa, tai ei ymmärrä tulla, myyjät ja esiintyjät kaikkoavat ja tapahtuma kuihtuu. Ja vaikkapa vain, koska kaikella nykytietämyksellä Metsatöllin keikka on ainoa Suomessa koko kuluvana vuonna, olisi tapahtuman tiedottamiseen kannattanut käyttää muutakin metodia, kuin ihmisten luontaista uteliaisuutta.

Venäläinen, neljän nuorehkon naisen kollektiivi, moskovalainen Idisi soittaa instrumentaalista muinaisfolkiaan kahden sylirummun, säkkipillin ja nimeämättömäksi jäävän…niin, pillin säestyksellä. Rapia puoli tuntia on toisiaan muistuttavia biisejä aivan riittävästi, vaikka sanottava on, että Idisin setti on varsin viihdyttävä. Hyvää vaihtelua esitykseen tuo Finntroll-cover, joka sekin vedetään instrumentaalina. Kansa vaatii Idisiltä pari encoreakin, siksi hyvin Venäjän eteeristen valkyrioiden keski-ja myöhempienkin aikojen folkmelodiat käyvät kantahämäläisen jalaston alle. Sitäpaitsi, korkealle nousee hattu aina, kun joku on opetellut laadukkaasti soittamaan säkkipilliä. Itse kerran vempeleen äänentuottoa kokeilleena voin todeta, että jos pihinä kuuluu äänentuottajan klyyvarista, tai alempaa ja taaempaa, joku ei ole oikein.

Idisi.

Kotimainen kelttipunkbändi 7 Stout Clan soittaa, no jalkain alle niinikään mahdollisesti kovastikin käyvää…no, kelttipunkkia. Mutta olepa näissä lajityypeissä persoonallinen, niin ei olekaan enää ihan helppoa. Bändillä on omiakin biisejä, joista ”Bastards Clap Your Hands” nostattaa kiltin helmat korkeimmalle, mutta silti Hämeenlinnan keskiaikaan painuvassa illassa coverit soivat parhaiten, niinkuin nyt se pakollinen Pogues-veto, tosi komea tulkinta. Myös 1800-luvun irlantilaisen folk-klassikon ”Mrs.McGrath” ottaminen ohjelmistoon on erittäin arvostettavaa, mutta kun kerran on kuullut tämän livenä Bruce Springsteenin ja Seger Sessions Bandin toimittamana, ei voi olla takaraivonsa mustassa laatikossa haluamattaankin vertailematta, mikä ei tokikaan tee oikeutta kenellekkään. KG

Ismo Alanko Yksin @ Kaupunginteatteri, Hämeenlinna 11.03.2018

Ismo Alanko on kiertänyt viime syksynä ja kuluvana talvena Suomen saleja täysin yksin, ilman bändiä. Kiertueella Alanko on esittänyt laulujaan koko 40 vuoden biisinkirjoittajan aikajanaltaan siinä muodossa, kuin ne ovat aikoinaan syntyneet, pianon ääreen istuen tai kitaraan tarttuen. Kaikki muu on esiintymisestä riisuttu pois, monimutkaiset orkestraatiot, ja sähköstäkin suurin osa. Viime syksynä rundi pysähtyi 20 paikkakunnalla, ja seuraavan kerran tätä laatua on nähtävillä varmasti vasta toukokuun 5.pvä Tampere-talolla.

Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämön sali on lähestulkoon loppuunmyyty, vain muutama kymmenen paikkaa löytyy aivan takimmaisista riveistä. Kaupungissa ei liiaksi asti ole tämäntyyppisten aihealueiden laadukkaita konsertteja tai sellaisia keikkoja, jotka voisi saada käyntiin jo klo 18, ja varsinkaan sunnuntaina. Aika tarkalleen sovittuun aikaan Alanko harppoo lavalle ja asettuu ensin sähköpianon ääreen. Ilta jakautuu sen, ja lavan vasempaan laitaan viritetyn kitaransoittopisteen välille. Muuta ei tänään tarvita. Keskiössä ovat laulut, bändien legendaarisista maineista ja aikakautensa painolasteista riisuttuina, syntyhetkiensä muodossa. Kun keikka päättyy häkellyttävät kaksi ja puoli tuntia myöhemmin, mitään ei jää kaipaamaan. Paitsi ehkä seuraavaa kertaa. On hyviä keikkoja, ja sitten on näitä, erinomaisia. Ismo Alanko on suunnitellut vetävänsä lyhyehkön setin, mutta innostuu matkan varrella ja nykäiseekin maratonkonsertin, johon mahtuu lähemmäs 40 laulua.

Homman nimi alkaa olla todella kohdillaan viimeistään illan ensimmäisessä Sielun Veljet-biisissä, ”Yö erottaa pojasta miehen”. Siekkareiden paluukeikoista yksi, Tallinnan RockCafessa joulun alla 2011 on ehdottomasti kovimpia koskaan kotimaiselta bändiltä näkemiäni, vaikkakin on sanottava, että oma harrastuneisuuteni orkesterin suhteen rajoittuu kohtuu pitkälti pelkästään ”L’amourha” ja ”Kuka teki huorin”-albumien aikakauteen (1985-86). Vihdoinkin tajuan, mistä ”Yö erottaa”-biisissä on kyse. Vihdoinkin kuuntelen, mitä sillä on sanottavaa, vaikka olen kuullut laulun kymmeniä kertoja, jo silloin bändin olemassaollessa. Illan yksin-konsepti lunastuu siis viimeistään kolmannessa biisissä. Mahtavuuden laatu ja määrä.

Jossain määrin alkuperäisversiona aina ärsyttämään onnistunut ”Kun Suomi putos puusta” ei sitä tänään ja tämän keikan muodossa tee. Biisi myös todistaa, että Alangon lauluista ei ihan noin vain aika aja kiihdytyskaistaa ohi. Tekstit ovat monin paikoin jopa viiltävämmän ajankohtaisempia kuin syntyvuonnaan. Suomi on kauan sitten pudonnut puusta, eikä pakasteita enää välttämättä tyrkytetä pantavaksi pieneen (muovi)pussiin, mutta tällä tiellä, vuonna 2018, Alangon Suomi ja meidän kaikkien siniristilippuinen Suomemme on jollain tapaa henkisesti rappiolla, jolla ei edelleenkään ole kaikkien hyvä olla.

Ensimmäinen Hassisen Kone-biisi tänään on ”Tällä tiellä”, Alanko siirtyy esittämään sen lavan toiselle laidalle, vain musta teräskielinen apunaan. Kaikin kohdin sitäkään ei tänään tarvita. ”Maailmanlopun sushibaari”-albumilta (2013) settilistalle jäänyt ”Naapurin saunareissu” hoituu tuttuun ja totuttuun tapaan lavan reunalla istuskellen ja pitkälti ilman laulumikkiäkin. Teatterissa ääni kantaa kyllä, kun yleisönsä vangitsee kuuntelemaan. Hämeenlinnan Teatterin iso sali on vieläpä varsin lyhyt, mutta leveä, 350 henkeä täytenä vetävä. Nimenomaan ”Maailmanlopun sushibaari” oli se levy, jolla itse löysin Ismo Alangon nerokkuuden vuosien jälkeen uudestaan, ja albumia promonneella kiertueella näinkin kaksi keikkaa peräti kuukauden sisään. Samaiselta levyltä kuullaan myöhemmin myös nimibiisi, järkyttävän upeasti kuvailtu painajaisuni, jota jäätävän dystooppinen yksinkertainen pianoteema säestää. Pianobiiseistä puheen ollen, ankarasta ja ammattimaisesta ryyppyputkesta kertova ”Seitsemän päivää” muuttuu jo kokonaisperformanssiksi, kun laulun tarinan häppäpäivien edetessä Ismon tulkinta muuttuu yhä rajummaksi, kääntyy jurriseksi mukellukseksi. Tuoltahan se kuulostaa, sekä mies että piano, kun jää niin sanotusti korkki auki.

Itselle putoilee tänään kaikki, ja jollain tapaa aika tunteella, mutta silti keskimäärin pianon äärestä tulkitut biisit paremmin. Jos valitsemaan joutuu, onneksi ei joudu. Pianon äärestä lähtien biisit ovat vielä entistäkin riisutumpia, ja monien äärikauniit melodiakulut tulevat näin vieläkin paremmin esiin. Niinkuin nyt edellä jo mainittujen lisäksi esimerkiksi Sielun Veljet-biisissä ”Talvi (ja jää)”. Tai vaikkapa järisyttävän upeassa ”Värityskirja”-biisissä, joka sekin tuntuu aina alkuperäismuodossaan menneen jotenkin ihan tuulen mukana omalta kohdalta ohi. Nyt ymmärrän tämän laulun. Samaisen biisin kohdalla taustakankaalle heijastetut Johanna Sipilän elävät ja muotoaan hitaan meditatiivisesti muuttavat öljyvärimaalaukset ovat huikeimillaan. Illan aikana maalaukset eivät vie huomiota itseensä, eivät kommentoi laulutekstejä, mutta syventävät niitä, jos niin haluaa tulkita. Vain yhdessä kohdassa sana ja kuva ovat lähekkäin, kun Ismo tulkitsee pianon ääressä ”Taiteilijaelämää”, taustan kankaalla alkaa putoilla valkoista maalia ensin pisaroittain, sitten enemmän, ja lopulta roiskuneesta maalista muotoutuu teos.

Keski-iältään illan yleisö vaikuttaa siltä, että Ismon uraa on seurattu ihan sieltä alkuhämyistä asti, ja niinpä jokainen setin Hassisen Kone-veto kirvoittaakin isoimmat innostukset ja ablodit. Jokaisessa konsertissa pitää kuitenkin olla vähintäinkin sen yhden huutelijan, jonka on pakko saattaa koko kansan tietoon syvä ymmärryksensä taiteilijan tuotannosta, ja aivan pokkana huudella mikä biisi on milläkin tapaa kestänyt aikaa. Ja tämä toki eturivistöstä, niin että ollaan taatusti artistin katseen alla. Samaan hintaan sisältyy toki käsien läpsyttely täydellisessä epätahdissa ja biisitoiveiden huutelu. Eikä siinä mitään, niin kauan kuin bändi tai artisti ei häiriinny. Alanko ottaa kommentaattorin tänään hilpeällä huumorilla, mutta yhdessä kohdassa keskittyminen herpaantuu, ja ainakin välillisesti huutelijan takia yksi biisi jää pois, vanhoja settilistoja tutkimalla se on ”Muoviruusuja omenapuissa”, mutta menepä ja vieläpä tiedä. Joka tapauksessa, kova laji tehdä itsestään yleisön puolelta merkittävä. Ahkerampi keikoilla käynti voisi olla yksi lääke huuteluun. Mutta mene tiedä, sanoinko jo?

Kitaratulkinnoista huikeimmiksi nousevat alulla settiä kuultavat ”Paratiisin puu”, joka uhkaa jopa olla koko illan hienoin tulkinta, sekä ”Aika kuolla” ja yleisönkin sytyttävä ”Kulkurin iltakalja”. Pitkän setin loppupuolella Alanko tulkitsee kitaran kanssa monta klassikkoa putkeen, ja pääsee intensiivisellä esiintymisellään Siekkari-biiseissä yllättävänkin lähelle niiden alkuperäistä voimatulkintaa, niin lähelle kuin mies ja kitara vain päästä voi. ”Kanoottilaulu” soi pitkänä ja shamanistisena, spottivalo heittää miehen ja kitaran varjon takaseinään, nyt ollaan muinaisissa meinigeissä. Ovi runonlaulajien aikaan on suoraan auki. ”Laulu” lähtee tutusti ilman mikrofonia lavan reunalta, kontakti yleisöön on sitä luokkaa, jota soisi useamminkin näkevänsä. Yleisön, tai siis sen yhden, toivebiisiä ”Vittu kun vituttaa” ei tänään kuulla, tuota aukkoa paikkaamaan Alanko vetää kitaralla säestetyn ”Ekstaasiin”. On myös tärkeää, ettei illan ohjelmaan mahdu puhkikulunutta ”Peltirumpua”. Mikä fakta kertoo myös siitä, että soitettavaa kyllä riittää, valinnanvaraa on. Viitisentoista soololevyä, enemmän tai siis vähemmän soolo, plus bändilevyt päälle.

Encoreissa kuullaan viiltävän komea ”Rakkaudesta”. Moni luulee jo että tämä on tässä, jengi ponkii penkeistään liikkeelle, mutta Alanko kiiruhtaa kuuluttamaan, ”älkää ihan vielä menkö, soitan teille vielä lähtölaulun”. Se on pianolla tulkittu voimallinen ”Kuka puhuu”. Miten tämmöinenkin biisi on aina onnistunut menemään ohi? Viiltävä teksti, meidän vanhemmiltamme saatujen taakkojen kantamisesta läpi elämän, halusimme eli emme. Biisi päättää aika tarkkaan kaksi ja puoli tuntia kellottavan maratonkeikan. Artistilta, joka ilmiselvästi seisoo tuotantonsa takana, ei häpeile mitään, ja nauttii esiintymisestä. Neljänkymmenen vuoden kaari, joka jatkuu laadukkaana. Tämän(kin)tyyppistä lisää.  KG

 

Mad Juana (us), Jaakko Laitinen & Väärä Raha @ Klubi, Tampere 12.12.2014

Sami Yaffa on kiireinen ja moneen ehtivä mies. Tuntuu myös, ettei kaveri ole onnistunut olemaan mukana oikeastaan missään erityisen laaduttomassa. Tämä on kuitenkin varsin paljon todettu, alkoihan Yaffan ammattiura jo vuonna 1980. Ensin Pelle Miljoonan paras albumi ja paras kokoonpano. Sitten kultakauden Hanoi Rocks alusta loppuun. Michael Monroen kaikki parhaat tekemiset ovat sisältäneet Samin panoksen. Jotka tekemiset toki jatkuvat edelleen. Viime aikoina Yaffa on nähty isäntänä tv-sarjassa ”Sound Tracker”, jota tosin itse ainakin fanitin enemmän idean tasolla, kuin toteutuksen. Mutta kuitenkin, kova ja laadukas ura on miehellä takanaan, kesken, ja oletettavasti edessäänkin.

Tällä kertaa Yaffa saatiin Suomeen lempilapsensa Mad Juanan kanssa. Bändi on perustettu New Yorkissa vuonna 1996, ja on siitä lähtien ollut äärettömän mielenkiintoinen maailmanmusiikkihybridi, jonka kokoonpano on elänyt ja vaihtunut; keskeisinä jäseninä ja kantavina voimina kuitenkin koko ajan Yaffa kitarassa ja ex-vaimonsa Karmen Guy laulussa. Tällä hetkellä kahdeksanhenkisen Mad Juanan täydentävät George de Voe (basso), Marni Rice (haitari ja laulu), Danny Ray (tenorisaksofoni), Indofunk Satish (trumpetti), Rain Bermudez (perkussiot) ja Mal Stein (rummut). Ja kyllähän tällä porukalla kunnon pippalot saatiin pystyyn.

Ei ollut Tampereen Klubilla tupa täynnä, mutta etualan lattia kuitenkin varsin kiitettävästi. Ennenkaikkea porukka oli liikkeellä kuitenkin hyvällä jalalla, vaikka liiteriin lisää porukkaa olisikin mahtunut. Tamperelaiseen tapaan suurin osa jengistä valui sisään lämppäribändin juuri lopetellessa, tai roudaustauon aikana.

Mad Juana soitti puolitoista tuntia, eikä antanut energiatasojensa laskea hetkeksikään. Näin isolla kokoonpanolla soolotilaa ja vetovastuuta voi toki jakaa kaikkienkin kesken. Omat hetkensä sai käytännössä jokainen, ja varsinkin puhaltajien Ray ja Satish vuoropuhelu oli todella asiallista musiikin juhlaa. Mad Juana on kuin sekoitus Tiger Lillies’ia, Poguesia, Gogol Bordelloa ja muutamaa muutakin, mutta hämmentävän omaksi soppa silti porisee. Tästä suurin vastuu lienee kuitenkin vokalisti Karmen Guylla, sekä tietenkin mielenkiintoisilla biiseillä. Väliin mennään skata, väliin reggaeta, joskus taas jumitellaan dubit väliosat. Löytyy valssia, löytyy tangoa. Bändi on kuin tiivistymä siitä rytmimusiikin globalismista, jota Yaffa jahtasi tuoreessa tv-sarjassaan. Mad Juanan osalta Balkan-vaikutteita on ehkä turhaankin korostettu, yhtä hyvin keitoksessa maistuvat edellämainitut mausteet, ja vaikkapa Espanja.

Varsin kovalla sykkeellä bändi kaahasi, taukoja ei juuri suotu, ei itselle eikä yleisölle. Ja mahtavaa niin, tämähän on ennenkaikkea bilebändi. Varsinaisesta setistä nousivat tänään komeimmin esiin tango ”Heloise” ja lopulla settiä kuultu, torvien ja Samin kitaran kauniisti introama ”Ghost Riddim”. Ja olihan se ”Stangers in Paradise” myös aika häkellyttävän hieno veto, pitkä ja harras dub, jossa ainakin vasemmistosissin näköinen basisti de Voe pääsi osoittamaan kykyjään oikein kunnolla. Pääpaino oli tänään vuoden 2008 ”Bruja on the Corner”-albumilla, siltä parhaat vedot kuultiin.

Sami Yaffa on selvästikin bändin musiikillinen johtaja, mutta Mad Juana jos nyt joku, on kokonaisuus, josta olisi vaikea ottaa osasia pois. Siksi tärkeä elementti esim. on Marni Rice haitareineen. Karmen Guyn tequilan polttama ääni on todella komeaa kuultavaa, varsinkin hiukan hitaamissa ja alemmas menevissä osuuksissa. Ja olihan siellä eturivin jamppareilla ihan nähtävääkin, ei siinä. Jossain vaiheessa lavalle kannettiin kahdeksan yksikköä jo mainittuakin tequilaa, ja bändi kippisteli Satishin ja Bermudazin synttäreiden kunniaksi.

Varsinaisen setin päättänyt pitkä rymistely ”Revolution Ave” , joka katkoi jo kieliäkin Samin kitarasta, ei kuitenkaan vielä iltaa sinetöinyt. Encoreita kuultiin pariin otteeseen, joista jälkimmäiseen trumpetisti Satishia haettiin takaisin jo eteisestä asti. Hyvä, että haettiin. Komein livenä kuulemani ”Those Were the Days” paketoi tällä erää Mad Juanan vedon kovaan, ennalta-arvaamattomaan ja mieluisaan pakettiin. Trumpetisti Satish tulkitsi kertosäkeen myös erittäin täsmällisellä ja tunnistettavalla suomella. Levytetty Mad Juana on jäänyt aina itseltäni isommin kuuntelematta, mutta Tampereen keikka oli kyllä erittäin positiivinen yllätys, ja takaa sen, että kun retkue saapuu takaisin maahamme, aion olla paikalla. Upeaa oli nähdä Klubin alalattialla myös todella nuorta Hanoi-jengiä, joka on syntynyt kauan sen jälkeen, kun Hanoi Rocks paketoitiin ensimmäistä kertaa. Elämä jatkuu, uudet sukupolvet löytävät tärkeän ja sydämellä tehdyn musiikin. Hyvät asiat pysyy ja paranee.

Josta osoituksena oli myös illan lämppäribändin keikka. Hyvät tytöt ja pojat, Suomen tällä hetkellä kenties kovin ja monilahjakkain livebändi, Jaakko Laitinen & Väärä Raha. Bändin aloittaessa sovitusti kello 20.45 oli pöytään lyöty sikäli kulmista nuhjuiset kortit, että väkeä oli salin puolella todella nihkeästi. Kolmevarttisen setin aikana tanssikansaa alkoi pikkuhiljaa hiihtää settiin ihan kiitettävästi, mutta Mad Juanan aikaiseen tunkuun ei ihan lopussakaan päästy. Silti orkesterin puolesta oli ilo huomata, että ilmiselvästi jokin osa alalattian väestä löysi tämän mainion joukkion tänään ensimmäistä kertaa. Upeaa niin, sana leviää.

On nimittäin faktaa, että Jaakko Laitinen & Väärä Raha on isossakin mittakaavassa ainutlaatuinen rykmentti. Sen tiukka, kotipolttoinen mikstuura Lapin taikaa ja Balkanin jazzia, mustalaismusiikkia ja idän ihmeitä hämmentää, liikuttaa ja naurattaa yhtä aikaa. Eikä missään nimessä kyse ole kuitenkaan huumorimusiikista, bändin sanoituksissa hauska ja viiltävä lyövät kättä tavalla, jota ei ole kuultu sitten edesmenneen Gösta Sundqvistin. Ja ymmärtänette, että tämä on paljon sanottu.

Bändin kunniaksi on todettava, ettei yleisön pienuutta tarvinnut suomalaiskansalliseen tapaan päivitellä tai jossitella, eikä siitä tarvinnut ainakaan silminnähden häiriintyä. Hyvillä soundeilla ja hyvillä fiiliksillä vedettiin. Edellisenä iltana hälytyksellä löytynyt, ja bändin ensi kertaa juuri ennen keikkaa tavannut paikkobasistikin suoriutui urakasta aivan mallikkaasti.

Heti kakkosbiisinä soinut ”Onnentähti” lähti todella komeasti Tampereen iltaan, ja nousikin uudeksi levysuosikikseni myös. Kenties bändin koko tuotannosta juuri ”Onnentähti” on se kaikkein olavivirtamaisin veto, vaikka monin muinkin kohdin mestarin massiivisen hahmon suuntaan kumarretaan. Venäläinen lainasävel ”Äiti kulta” starttasi trumpetisti Jarkko Niemelän busukilla ja aidonoloisella kaukasiakaiholla, ja vauhtiin päästyään alkoi myös tunkeutua tamperelaisten tanssikenkien alle. ”Sivutien kautta” upposi myös kasvavaan yleisöön, ja varsinaisen setin päättäneen ”Saippuakuplan” kohdalla voidaan jo puhua pikkuriehakkuudesta. Tiukasti tänään(kin) soittanut orkesteri kokoontui vielä ylimääräiseen numeroon ”Elämä voittaa”. Ja sai, kuten mainitsin, toivottavasti tänään kourallisen uusia ystäviä. KG

 

Louise Distras (uk), Kari Peitsamo, Eppu Normaali, Softengine @ Työväen Musiikkitapahtuma, Valkeakoski 25.07.2014

Henkilökohtaisena syntymäpäivänäni minusta tuli Valkeakosken paahtavassa helteessä parinkin asian fani. Ensinnäkin perinteisen Työväenmusiikkitapahtuman. Ja toisekseen muuannen Louise Distrasin, joka huimalla keikallaan päätti Työviksen pikkulavan perjantain. Aiheesta kohta lisää.

Olin kaikki nämä vuodet onnistunut olemaan osallistumatta Musiikkitapahtumaan varsinaisena festivaalina, olin takavuosina nähnyt vain muutaman irtonaisen urheiluhalli-ja laululavakeikan tapahtuman oheisina. Vihdoin koitti aika paikata tilanne, ja hyvin kävi. Tosi hyvin. Työväen Musiikkitapahtuma osoittautui sujuvasti järjestetyksi, positiiviseksi, rennoksi ja pääosin ruuhkattomaksi kaupunkifestariksi, jonne aion jatkossakin tulla. Varsinkin, ja semminkin, jos ohjelmisto pysyy nykyisenkaltaisen laadukkaana, ja jopa hiukan jatkossa kansainvälistyy.

Missä muualla festivaalin voi järjestää kaupungin keskustassa ja paperitehtaan pihassa, yhtäaikaa? Koskissa voi. Tehtaan piiput ja iltavalot antavat ainutlaatuiset puitteet Paperitorille, jolle kahden lavan osalta tapahtumat painottuvat. Miljöötä ei myöskään pilaa sijainti kanavan rannassa ja Myllysaaren vanhojen tiilirakennusten kupeessa.

Oman iltani avasi varsinaisesti Kari Peitsamo. Olin toki antanut muutaman biisin mahdollisuuden seinäjokelaiselle Softenginelle, joka edusti ansiokkaasti maatamme tiedättekyllämissälaulukisoissa Köpiksessä taannoin (tässä blogissa ei laulukisoja mainita nimeltä). Kaikki kunnia nuorille janttereille sinänsä. Soitto sujuu, lavaliikunnasta saa kevättorkkaan helposti kasin ja käytös on muutenkin korrektia. Mutta jotain valtavan tärkeää puuttuu. Jotain, mikä tekee vaikkapa White Liesista maailmanluokan bändin, mutta Softenginesta ei. Biisit. Monin paikoin yritystä on, oikein siis kovaakin, mutta biisimateriaali ei vain tunnu riittävän. Edes laulukisahitti ”Something Better” ei väräytä henkilökohtaista kylkiviivaani. Pieni linjantarkistuskin voisi toimia, ollako brittiläistä kitaravetoista, vai enemmänkin elektroon kallellaan olevaa tanssimusaa. No, hyviä poikia, minä vain en solahda kohderyhmään. Jonne solahti yhä kasvava joukko nuoria tyttäriä, ja hyvä heille niin.

Entä Kari, vastikään Georg Malmstenin suomenennätyksen levyttävänä artistina rikkonut mies (mitä tulee siis levytettyihin biiseihin määrällisesti). Olen nähnyt aikamoisen tukun Peitsamon keikkoja pitkähköllä otannalla. Viime vuosina on kuitenkin ollut niin, että kun näkee yhden, on nähnyt samalla kaikki seuraavalta kolmelta vuodelta. Kari pyörittelee samoja lauluja, toistelee samoja supliikkeja, puhuu enemmän kuin soittaa, ja poistuu kun keikka on parhaassa vauhdissa. Näin on ollut jo pitkään. Uusia levyjä tulee sitä tahtia, ettei biisejä voi edes livekuntoon opetella. Silti on sanottava, että Peitsamo suplikoi todella monen stand-up-koomikon suohon, Kari on hauska mies hillittömässä rocktähdettömyyden itseironiassaan. Toisaalta, kun on kuullut samat läpät viimeisen viiden vuoden aikana monesti, alkaa jo väsyttää, vaikka nyt puhutaankin pitkäaikaisesta fanisuhteesta, ja vain 45-minuutin vedosta. Ja taas kolmaalta, onhan se tälle illalle järjettömän hauska hetki, kun Peitsamo omistaa ”Lennon elää”-klassikkonsa Twist Twist Erkinharjulle.

Päälavan takaseinään on tällä välin nostettu valtava gobeliini, murheellisten laulumaiden teemalla. Kuvan kohoava kirveskäsi ja lavalle roudatut Marshall-niput enteilevät tietenkin suomirockin mastodontin, Ylöjärven Rollareiden keikkaa. Lavan eteen alkaakin pakkautua työväestöä oikein huolella. Päivällä tapahtunut pohdinta siitä, niinköhän jengi tällä helteellä liikahtaa, on ollut turhaa. Reppujen jupinalla käynnistää puolitoistatuntisensa Eppu Normaali. Hittipitoista settiä lupaili Martti Syrjä jo alun spiikeissään. Ja sellainen toki saadaankin. Hittipitoisuutta rikotaan muutamin kohdin, mutta ei kovin kiinnostavasti. Eppujen keikasta jää itselle hyvinkin suorittava fiilis, mutta osasin kyseistä tunnelmaa toki odottaa, siksi kaikki osaltani ihan ok. Kun näkee ympärillään tuhansien ihmisten tipitiin ja kuulee käytännössä kaikki biisit laulettavan mukana, ei voi kuin ihailla Eppujen saavuttamaa sinänsä. Varsinkin setin alkupäässä bändi on tosin sovittanut biisejä jo itselleenkin liian vaikeaksi, käsittämätön kompastelu muutamin kohdin aiheuttaa ainakin meikäläisen kohdalla asfalttia kiusaantumista. Mutta kun päästään osastoon ”Tahroja paperilla”, ja sen suoraviivaisen raskaaseen (Eppu-termein raskaaseen) sovitukseen, ja unohdetaan progeilu ja itsensä viihdyttäminen, ollaan saman tien asiain ytimessä. Mielettömän komea veto, jonka takia pelkästään Eppu-keikka kannatti tähän väliin nähdä. Sitäpaitsi tässä lama-Suomen tehdasmiljöössä, rakkauslauluksi tarkoitettu klassikko onnistuu saamaan myös syvempiä merkityksiä.

Varsinaisesti repullinen hittejä päättyy niinikään käsittämättömän komeaan tulkintaan ”Kahdeksas Ihme”-albumin liveklassikosta ”Voi kuinka me sinua kaivataan”. Olin pitänyt vuosikausia tätä biisiä jollotuksena, mutta tämän nykäisyn jälkeen, en pidä enää. Bändi soittaa niin komeasti, kuin vain tällä kokemuksella pitääkin, ja Akun loppurumpujen ukkosjumalasoundi saa päät pyörimään yleisössä, mistä tämä nyt tulee? Huikea lopetus, jonka todellakin olisi pitänyt olla lopetus. Kun Eput kävelevät lavalle encoreihin, rikkomaan oman huolella rakentamansa dramaturgian, poistun takaoikealle. En ole encoresmiehiä, enkä ainakaan tälläisen setinlopetuksen jälkeen, joka juuri on nähty. Yksi komeimmista varsinaisen setin päätöksistä kotimaiselta artistilta ehkä koskaan. Siitä Epuille iso kämmen.

Työviksen perjantain todellisen jymypaukun tarjoavat kuitenkin nuori nainen Britanniasta, ja hänen akustinen kitaransa. Homman nimi on melodinen, ohuesti folkahtava punk kantaaottavilla sanoituksilla. Toisin sanoen, muodikkainta mitä nyt voi tehdä, mutta kun tämän tekee tosissaan ja oikein, ollaan muodeista kaukana. Julistajan nimi on Louise Distras, ja kolmevarttisella vedollaan Louise näyttää, mistä Työväen Musiikkitapahtumassa yhä voi, ja voisi, olla kyse. Minusta tulee kolmannen biisin kohdalla fani, ja näin pääsee harvoin sanomaan. Distrasilla on upea, tumma ääni. Ja sitä ei säästellä. Viimeistään ”The Hand You Holdin” kohdalla päätän palata paitsi joskus Distrasin keikalle, myös Tehtaanpuistoon, jos mikäli täällä tämmöisiä asioita kuulee. Distrasin setin alkaessa PAM-lavan edustan penkit ovat tyhjiä, yleisö on pieni ja kaukana. Mutta muutaman biisin kuluessa sana leviää ja tunnelma kohoaa. Nuori nainen ottaa työvoiton, ja alunpitäen oudoksi ja vääräksi tuomitsemani keikan aloitusaika onkin juuri oikea. Mahtava meininki. Distrasista puhutaan tämän vuosisadan Joe Strummerina, eikä oikeastaan ihme. Jos Louisen iso esikuva Billy Bragg sanoo, Strummerin ohella, nimenä mitään, kannattaa tutustua Distrasin melodiseen julistukseen. Ja hoitakaas hei joku nyt tyttö klubirundille talvella, jooko?

Siinä Työväen perjantai osaltani. Puitteet kunnossa, soundit kohdillaan, palvelu ystävällistä ja nopeaa, eikä kukaan seissyt varpailla tai töninyt.  Ja hei, älkää antako tapahtuman nimen hämätä. Työväestöähän tässä ollaan kaikki, kaikki me työssäkäyvät. Työväen Musiikkitapahtuma ei ole poliittinen, se kantaa solidaarisuuden perintöä. Suuria, ja monet inflaatiot kärsineitä sanoja, mutta sanoja siinä missä muutkin. KG

Flogging Molly (us/ie), Damn Seagulls @ Pakkahuone, Tampere 19.11.2013

Tampereen Tullinaukiolla tihuttaa vettä, Pakkahuoneen sisäänotto jonoutuu. Salin puolella on jo tupa turvoksissa, lämppäribändi on juuri aloittanut. Jotenkin masentaa selittämättömästi heti alkuunsa. Katson mainittua lämmittelijää, helsinkiläistä Damn Seagullsia kaukaa muutaman biisin. Yritän päästä ”fiiliksellä messiin” (Kari Peitsamo), mutta tänään ei onnistu. Kesän ja syksyn mittaan tuli nähtyä useita lämppärittömiä iltoja, ja niihin alkoi jotenkin jo tottua. Tottua siihen, että ajoittaa itsensä siististi paikalle juuri kun itse artisti on aloittamaisillaan, eikä tarvitse suhtautua illan kakkosbändiin lainkaan.

Damn Seagulls saanee itseltäni paremman otannan joskus toiste, nyt en tohdi sanoa paljoakaan. Klubin puoli ja viilentävä Brooklyn Ale kutsuivat (tosin tänään sekin ale kaadettiin, marrasmasennusta alleviivaamaan, muovituoppiin). Muutamastakin biisistä ymmärsin, miksi tätä bändiä on Suomen rockmediassa hehkutettu kotitarpeen tuolle puolen. Omasta katsantokannastani lähinnä se tuttu ja usein mainitsemani, eli karisman (ja omaperäisyyden) puute, sai siirtämään Seagullseihin tutustumisen tuonnemaksi. Ehkä.

Illan odotettu ykkösesiintyjä oli tietenkin ahkera Suomen-kävijä Flogging Molly. Puhutaan yhdestä 2000-luvun uskollisimmista maammekävijöistä, joista löytyy mielenkiintoista tilastointia Nuorgamin linkistä, täältä: http://www.nrgm.fi/artikkelit/me-rakastamme-suomea-2000-luvulla-eniten-suomessa-esiintyneet-ulkomaiset-yhtyeet-kesan-2012-paivitetty-versio/    Ja huomatkaa, että tämäkin lista on jo viimevuotinen. (Itse olen listan bändeistä onnistunut 2000-luvulla näkemään vain 15, jos nyt siis ketään kiinnostaa.)

Los Angelesissa vuonna 1997 perustetun Flogging Mollyn leipälaji on irlantilaispoljentoinen folk punk, eli tuttavallisemmin irkkupunk. Ja siinä lajityypissä Molly onkin Poguesien seuraajista aivan parhaita ja pisimmälle päässeitä, varsinkin kun lukuun otetaan (tietenkin) myös maanmiehensä Dropkick Murphys. Varhain olin siis ennakkolippuni hankkinut ja iltaa kovasti odotellut. Vastasiko, kannattiko, täyttyikö? Kyllä. Ja ei.

Sovittuun aikaan klo 21, laulava kitaristi ja bändin eittämätön nokkamies Dave King johdattaa joukkionsa lavalle, jonne tulomusiikkina soi yksi kaikkein kovimmista kautta aikain, eli The Who’n ”Baba O’Riley”. Aika ankara valinta. Pitää tällä alkuhehkutuksella olla jo omakin katalogi kunnossa. Siitä ei jää Dave Kingillä kiinni. Kuinka moni bändi voi soittaa tasan puolitoista tuntia pelkästään hyviä biisejä? Joo, ymmärrän, pitää määritellä ”hyvä biisi”. Tarkoitan kuitenkin, että mukaan ei tarvitse mahduttaa typeriä rumpusooloja, sinkkujen C-poskia tai albumeiden bonusraitoja. Eikä tarvitse, edes itseään viihdyttääkseen, soittaa covereita.

Alusta lähtien ankara paahto päälle, suvantoja ei tällä keikalla juurikaan tunnettu. Muutama avausbiisi menee siihen totutellessa, että tänään ei tämän kummempia soundeja saada. Kaikki instrumentit toki saadaan esiin, mutta laulu ajetaan (liian) tutusti yli, ja sanoista on vaikeaa saada selvää. Paikalla oli nimittäin muitakin, kuin bändin 20 kertaa nähneitä, jotka potentiaalisti osaavat sanat ulkoa. Keikka käynnistyy kunnolla ”Selfish Man”in kohdalla, ja aivan viimeistään ”Drunken Lullabies”lla. Kiivasta poljentoa, alkaa janottaa, tekee mieli tuopposta Guinnesia. Mutta jotain muutakin puuttuu kuin Guinness. Puuttuu pikkuinen kellariklubi New York Cityssa, tai mikä tahansa tälle bändille soveliaampi mesta. Osa Mollyn intensiteetistä valuu vanhan tullikamarin seinille. Ja toistanpa vielä, tämänmuotoisen bändin pitäisi kuulostaa paremmalta.

Keikan alkupään itselleni tärkein veto on ”The Kilburn High Road”. Asuin taka-aikoina pari vuotta Lontoon Kilburn Parkissa, ja vaikka KHR ei ollutkaan aktuaalinen kotikatu, niin se oli nurkantakuinen oma high streetini. Kun King spiikkaa sisään ”Tobacco Island”, tarinaa pakkotyöhön 1600-luvun Barbadokselle roudatuista irlantilaisista naisista ja lapsista, tuntuu jotenkin kovasti siltä, että suurin osa jengistä ei tiedä miksi tämäkin biisi on tehty, tai mistä siinä lauletaan.

Illan komein veto on hyvin lähellä olla ”This Present State of Grace”. Banjon, tinapillin ja haitarin kolminaisuus on tässä musiikinlajissa tappava yhdistelmä, ja tänään onneksi kaikki saatiin tulemaan tiskistä läpi, välillä joskin hädintuskin. Erityisesti Kingin välispiikkejä joutui oikein pinnistelemään. Ja kun ei Dave Kingillekään sitä mainittua karismaa ole kauhalla jaettu, niin ei sitä voi kauhalla vaatia takaisinkaan. Katseet kääntyvät basisti Nathen Maxwelliin, joka tuo eturiviin eloa. Bridget Reganilla, Kingin vaimolla, olisi samat edellytykset. Mutta ainakin tänään Bridget toimitti lakonisesti viulua ja tinapilliä, taidolla ja herkkyydellä tosin.

Tänään oli itselläni kestämistä myös muiden kuulijoiden suhteen. Tiedättehän, joskus on vain iltoja, että haluaisi olla yksin keikalla, mikäli se suinkin olisi teknisesti mahdollista. Petyin tavallaan itseeni, että en satojenkaan keikkojen kokemuksella edelleenkään jaksa sietää vieraan ihmisen tanssia sylissäni, rokkipoliisien huutoa korvassani tai silkkaa isouttaan töniviä kanssamatkustajia.

Kun kaikki Flogging Molly-hitit oli kuultu, oli kysymys vain, millä tämän enää voi päättää? Kyllä, ”If I Ever Leave This World Alive”. Ei ollut tänään huono keikka bändiltä. Miksaajalta keskiverto, itseltäni huono. Ei saisi häiriintyä lavan ulkopuolisista ärsykkeistä liikaa. Ja lähemmäs lavaakin olisi pitänyt päästä, mutta kun on ainoat varpaat kuitenkin vielä ihan käyttökunnossa. Yhden lääkkeen olisin tosin näihin vaivoihin tiennyt. Jos tilanne olisi sallinut, olisin määrännyt itselleni moukun kuivaa Jamesonia ja pari tummaa tuoppia.

Ensi kertaan Flogging Molly. Tässäpä bändi joka kannattaa kokea useana otantana. Ja siihenhän Molly ahkerana Suomen-vieraana tarjoaa puitteet. Tässä vielä maistiainen niille, jotka eivät paikalle päässeet. Jotenkin näin se Tampereellakin meni. Flogging Molly Live in Los Angeles: http://www.youtube.com/watch?v=B9yACL7qUKw                                                                                          KG

Frank Turner & The Sleeping Souls (uk), Jaakko & Jay @ Tavastia, Helsinki 18.1.2013

Tästä tulee kuulkaa tällä menolla kova livevuosi. Tammikuu on hätäisesti puolivälin ylittänyt, ja nyt on todennäköisesti jo nähty yksi vuoden kovimmista keikoista. Eli folkpunkmies Englannista, Frank Turner ja mainio bändinsä The Sleeping Souls.

Illan avasi tamperelaisduo Jaakko & Jay. Olin aikoinaan nähnyt parin Ilosaarirockissa Töminä-keikalla ja innostunutkin, ensimmäistä kertaa nähtynä kavereilla on tuore ote hommiin ja into päällä. Mutta nyt Tavastian lämmittelyslotti ei ainakaan meikäläistä sytyttänyt. Liikaa turhaa jauhantaa biisien välillä, liikaa show’ta, liikaa melua suhteellisen tyhjästä. Biisimateriaali on aika kapoista, ja kuten keikkaseurueeseeni kuulunut ystäväsmies totesikin, jos näillä temmoilla mennään, kannattaisi jo osata soittaa paljon tarkemmin. Jaakko & Jay tuli siis tällä kertaa todistettua sillä klassisella sivukorvalla, ja sitä luokkaa oli pulina Tavastian takalinjoilla, että moni muukin tuntui jääneen syttymättä.

Frank Turner tulee ns. paremmasta perheestä, isä on varakasta kauppiassukua, vaari on piispasmiehiä ja luokkakaverina Etonin opinnoissa oli prinssi William itse. Noilla lähdöillä voisi luulla kaverin päätyvän poikabändiin käärimään rahaa, tai vain nostavan ns. jalat pöydälle. Mutta Turnerin rouvan komia poika valitsikin punkin, ja on nyt, jo viiden studioalbumillisen ja hillittömän määrän keikkoja myötä jalostanut biisinkirjoitustalenttiaan ja esiintymisvarmuuttaan. Viime vuosina Turner on siirtynyt tekemään myös bändikeikkoja, pitkään mies kiersi maailmaa kaksin akustisen kitaransa kanssa. Pelkästään soolokeikkoja on kertynyt jotain puolentoista ja kahden tuhannen väliilä! Ja sehän alkaa näkyä.

Keikka käynnistyi keväällä julkaistavan vitosalbumin raidalla ”Four Simple Words”, joka heti osoitti, että biisikynällä ei suuntausta ole ainakaan tylsyä. Turner ei kaihda oikeastaan soittaa mitä tahansa biisiä mihin tahansa väliin, materiaali kestää. Toinen toistaan upeampia folkpunkralleja riittää, melodia on kunnia-asia tälle jampparille. Välillä mieleen nousi Bruce Springsteen, välillä varhainen The Alarm, välillä Turnerin ystävä ja kollega Billy Bragg. Ja ne on tietysti kovia nousuja ja vertailukohtia kaikki. Mutta tämä on se sarja missä Turner painii. Puhutaan maailmanluokan molskeista.

Sleeping Souls on oikeastaan yhtä kuin kolme neljäsosaa oxfordilaisesta Dive Dive-yhtyeestä eli Ben Lloyd (kitara), Nigel Powell (rummut), huikea Tarrant Anderson bassossa ja vielä Dive Diven ulkopuolelta Matt Nasir koskettimissa. Kova porukka, josta ei voinut olla tulematta mieleen The Housemartins. Bändi soittaa terävästi, mutta orgaanisesti, ja Turner on arvoisessaan seurassa.

Kakkosalbumi ”Love Ire and Songilta” kuultiin peräti kuusi laulua, niistä huimimpina ”Reason Not To Be an Idiot” ja encoreihin säästetty (ja useimmitenkin säästettävä) ”Photosynthesis”. Yhtä reilun kohtelun sai Turnerin vuoden 2011 ”England Keep My Bones”-albumi, joka nähtiin brittilistan sijalla 12 ja myi hopeaa, sekä tarkoitti Turnerille aivan sitä lopullisinta murtautumista yleiseen tietoisuuteen. Kyseiseltä kiekolta kuultiin tänään peräti 7 raitaa. Näistä erityisen maininnan ansaitsevat ”Wessex Boy”, ”Peggy Sang the Blues” ja tietenkin Turnerin isoin sinkkuhitti tähän mennessä eli ”I Still Believe”, joka minun kirjoissani on yksinkertaisesti niin kova rockralli, että voi yhtä hyvin sijaita parhaiden koskaan kuulemieni listalla. Ihmettelemään joutui, kun ”I Still Believin” ensitahdit lähtivät soimaan, ja jengi tunnisti biisin, kuinka suorastaan innottomasti täysi tavastiallinen asiaan suhtautui. No, eipä täällä kaikkea muutenkaan voi tajuta.

Kuten ei ihan täysin sitäkään, että Turner on bändeineen myynyt Lontoon Wembleyn stadionin täyteen (kyllä, 12 000 maksanutta), mutta tuikitavallisena tammikuun perjantaina Tavastian ovelta sai yhä lippuja. Liekö syynä ollut se, että Turner heitti kuitenkin peräti neljä vetoa pitkin eteläistä ja keskistä Suomea. Lienee myös ankara pakkanen pannut jengiltä kovimmat menohalut. Toki myös muualla kaupungilla oli varsin asiallista livemusaa tarjolla, joten suostun siis ehkä sittenkin ymmärtämään ne oviliput. Eikä niitä taatusti montaa voinut edes olla.

Yhtäkaikki, nämä biisit ja tässä järjestyksessä Frank Turner & The Sleeping Souls Tavastialla soitti:    http://www.setlist.fm/setlist/frank-turner/2013/tavastia-helsinki-finland-13db99dd.html

Nyt on Livevuosi 2013 avattu ihan viimeistään ja kunnolla, tästä on entistä parempi jatkaa, näin kovia keikkoja ei edes ihan joka kuukausi satu kohdalle. Monesta suusta kuulinkin Tavastialla, että tapahtuu tänä vuonna lähes mitä tahansa, niin Turnerin huikea veto ja huikea biisikavalkadi tulevat säilymään varmasti yhtenä vuoden kovimmista keikoista. Illan avainsanat olivat tilan ja lavan haltuunotto, karisma ja melodia. Ja tietenkin se, mitä punkilta paljon paljon enemmän odottaisi vielä tänäkin päivänä, eli sanottava. Asia. KG

The Death of Gagarin (fin), Sibyl Vane (est), Legshaker (est) @ Rockstar’s, Tallinna 20.04.2012

Oli ollut vakaa aikomus skipata illan avauspumppu, pärnulainen Legshaker. Ja vaikka täysin ennenkuulumattomasti Rockstar’s olikin julkistanut tarkat soittoajat, niin kun aikataulu oli 45 minuuttia myöhässä,  se niistä aikeista. Pärnun Eläkeläiset tai Eestin Flogging Molly soitti energisesti ja taidolla. Jannuilla on punktausta, mutta rakkaus kansanmusiikkiin on keittänyt kasaan musiikin nykymuodon. Yksi albumi on takana (2011) ja kotimaan sisäinen noste hyvä. Mutta eipä meille, arviolta viidelle seisoskelijalle, vetänyt bändi nyt mahdottomasti jättänyt jälkipolville kerrottavaa, ainakaan tänään. Muutaman legin arviolta kymmenestä näin sheikkaavan, mutta tämmöinen musiikki vaatisi täyden tuvan ja ilman sakeaksi kaljanhuurusta, ettei menisi hukkaan.

Rockstar’s on suosikkiluoliani kaikistakin ikinä koluamistani. Aina hyvät soundit, ei ylimyynnin vaaraa, juomat halpoja niin että naurattaa, ei narikkaa (arvokama taskuun ja loimi naulaan) ja sattuessaan todella helmi-iltoja (olen täällä nähnyt yhden urani parhaista keikoista ikinä, kun norjalainen blackmetal-legenda Strid lapioi metrin päässä erittäin kovaa ja tunteella, mutta silti sanoista sai selvää!). Jos perustaisin Suomeen rokkiklubin, niin Rockstarsin talon äänimies olisi kyllä ensimmäisten joukossa saamaan puhelun. Homma toimii, ja sivusta monesti seuranneena ilman hampaiden narskuttelua. Mutta paikan alkuilta on ongelmallinen, eikä yhtään aloittanutta bändiä ole kateeksi käynyt. Koodi tuntuu olevan, että alalattia täyttyy vasta viimeisen bändin toisessa biisissä, mutta meininki onkin usein sittemmin sitä luokkaa, että pääbändi voittaa aina. Vielä kun tilan mataluudesta huolimatta saisivat valo-ongelman jotenkin ratkaistua, ja markkinoisivat iltojaan hiukankin aktiivisemmin, niin puhuttaisiin maailmanluokan luolasta.

Illan kakkosbändi oli positiivisin yllättäjä pitkiin aikoihin. Aivan ihana nuori trio samaisesta Pärnun kaupungista. Bändi voitti vuonna 2010 valtakunnallisen kisan ja nostetta on heilläkin. On kuin olisi otettu Jolly Jumpers Suomesta, vaihdettu rumpupallille yhtä naksua rockabillympi nakuttaja ja laitettu nuori nainen solistiksi, ja siinä on Eestin Sibyl Vane (nimihän kannattaisi muuttaa nyt HETI, Ranskassa on yksi ja Jenkeissä yksi ja Espanjassa yksi. Ainakin). Kitaristi-laulaja Helena Randlahtin aivan ihastuttava lavapersoona ja Iso Ääni (siinä kaikuu Lisa Ekdahl ja Marjo Leinonen, isompiin en vielä kehtaa verrata, mutta toivon että tästä tytöstä kuullaan vielä), ujon ja ison Heiko-basistin groove ja tiukan rumpalin Mark Kostrovin billynakutus yllätti, eikä ollut tehtävissä muuta kuin hymyillä ja ottaa vastaan. Upea, omaehtoinen keitos suistomudan tai aapasuon makuista bluesia. Nämä voisi laittaa True Bloodin sountrackille, eikä bändi jäisi kiinni mistään, ilahduttavasti ei myöskään Helenan englannista. Tuokaa nyt joku nämä Helsinkiin keikalle, tämä on ihana bändi ja vahvistaa poikkeuksena sen säännön, että Eestissä päästetään liian helposti kellariin kuuluvia comboja lauteille. Sibyl Vanella ei ole isoja ongelmia, homma alkaa olla kasassa, omat biisit on jo nyt varsin kovia. Helena vielä soolonsoittotunneille, kotisivut  ja visuaalinen paketti pystyyn, väkisin Puistobluesiin klubikeikalle, Looseen, Semifinaliin…Pitääkö tämäkin itse hoitaa?

Mutta The Death of Gagariniahan tänne oli tultu kuulemaan, eikö niin? On niin, että tämä helsinkiläisryhmä julkaisi viime vuonna yhden, väittäisin, kovimmista suomalaisista albumikokonaisuuksista vuosiin, ”No 9”. Levy on todella kova, ja voisi jopa väittää, että tietyllä tapaa se (nimenomaan bändi esikoisalbumillaan) jatkaa siitä, mihin The Doors sammuessaan jäi. Tai siitä, mihin U2 jäi, kun oli vielä hyvä bändi. Biisit kuten ”Anthem”, ”Janus” ja ”June 4th” voisivat kaikki tahkota miljoonia U2:n katalogissa, mutta valitettavasti eivät nyt. Bändi tekee ikäänkuin puolitahtomattaan stadionkamaa, mutta ei ole stadionbändi. Vielä.

Itse keikka kun soitettiin tietenkin levyä raskaammalla kädellä, niin se huomattavasti stonerimpi puoli bändin vaikuttajia nousi esiin enemmän, eikä siinä mitään. Mutta kun stoneria ja eri nopeuksin sludgeilua tunkee tänä päivänä joka ruumiinaukosta ulos, niin ainakin tämäniltaisen keikan voima valahti siihen. Itse olisin halunnut kuulla Gagarinin Isoa stadionrokkia Rockstarsin piskuisilla, hikisillä lauteilla. Toki  yleisön niukkuus tuli bändille vastaan, mutta näin se menee, jostain on aloitettava. Jos Gagarin olisi perustettu Bristolissa tai Manchesterissa, niin se olisi jo osa nykyaikaista rockhistoriaa, veikkaan. Mutta raukemmilta rajoilta ponnistettaessa taivas on kauempana. Mutta ei tavoittamattomissa. Onnea ja menestystä Gagarin, vain avaruus on tällä kamalla rajana, mutta seuraava levy ei voi olla huonompi. Ja seuraavalla keikalla, jonka näen, haluaisin kokea sen stadikkabändin, vaikka paikkana olisi kuinka kämyinen liiteri.

Keikkaguru SUOSITTELEE hankkimaan The Death of Gagarinin esikoisalbumin ”No 9”. Ja antamaan tilaisuuden myös ennalta tuntemattomille yhtyeille livenä. Joskus nimittäin kannattaa.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: