Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “trip hop”

Fever Ray (swe), Tami T (swe) @ The Circus, Helsinki 04.03.2018

Fever Ray on ruotsalaisen Karin Dreijerin taiteilijamonikkeri, taiteellinen operointinimi, miten vain. Dreijerhan muistetaan myös 90-luvulta göteborgilaisesta indiebändistä Honey Is Cool, ja sittemmin yhteistyöstään veljensä Olofin kanssa, nimellä The Knife. Karin Dreijerin ura tinkimättömänä ja omintakeisena musiikintekijänä kulminoitui viime vuoden lokakuussa julkaistuun Fever Rayn kakkosalbumiin ”Plunge”. Levy on ollut arvostelu-ja hehkuttelumenestys, eikä varmastikaan vähiten siksi, että sitä saatiin odottaa peräti kahdeksan vuotta eponyymin esikoisplatan jälkeen, joka sekin oli electropopin maailmassa jonkinmoinen sensaatio.

Vuonna 1994 Karin Dreijer liittyi siis Göteborgissa indiepopbändi Honey Is Cooliin, elettiin aikaa jolloin mm. The Cardigansien vanavedessä, ja muutenkin, Ruotsissa sikisi hienoja bändejä kuin sieniä sateella. Parhaat erottuivat, ja Honey Is Cool oli Ruotsin bändivyöryssä ehdottomasti terävintä kärkeä. MOT, mikä on helposti todistettavissa vaikkapa bändin esikoisalbumin ”Crazy Love” (1997) raidalla ”If I Go”. Osaaminen, näkemys, tarttuvuus. Vielä toinenkin pitkäsoitto ”Early Morning, Are You Working?” (1999) saatiin pihalle, sitten toiminta hiipui. Tätä ennen bändissä ehti soittaa kitaraa mm. muuan Håkan Hellström. Hetikohta Honeyn loputtua, Karin perustikin veljensä Olof Dreijerin kanssa aina vuoteen 2014 asti operoineen kokeellisen electropop-duon The Knifen, joka ehti julkaista peräti viisi albumia, ja telakoitui sitten. The Knife saavutti maailmanlaajuista huomiota varsinkin kakkosalbuminsa ”Deep Cuts” sinkkuraidalla ”Heartbeats” (2003). Vuosien mittaan Karin Dreijer on tehnyt vierailuja myös muiden levyillä, mainittavimmin vaikkapa nyt First Floor Power, The Bear QuartetRöyksopp, Deus ja Silverbullit. Vuonna 2009 oli tullut aika operoida myös täysin omillaan ja tuolloin alkuvuodesta julkaistu eka oma Fever Ray-albumi otettiinkin vastaan niin, että innostus oli lievä sana. Samana kesänä Fever Ray saatiin jo ensimmäiselle Suomen keikalleen Flow’hon. Samaiseen tapahtumaan Fever Ray saapuu myös tulevana elokuuna, mutta itse kyllä tulin nähneeksi ennemmin klubivedon Helsingin The Circuksessa, kuin oletettavasti aika ahdistavan piukkaan ja ylikin pakattavan Flow’n näyttäytymiskeikan.

Circuksen popillan avasi Karinin maan-tai oikeastaan kaupunginnainen Tami T (varhemmin pidemmässä muodossaan Tami Tamaki). Nyt ei puhuta Juhani Tammisen bad assin’ räppäripersoonasta, vaikka sellainenkaan ei enää 2018 pääsisi yllättämään, vaan niinikään alunperin Göteborgista maailmalle (Leipzigin kautta Berliiniin) ponnistaneesta omintakeisesta laulun/electrontekijästä. Tami vaikutti nuorempana skatepunk-kuvioissa, ja peräti alan bändeissäkin, mutta lopetti biisinteon vuosiksi. Kunnes aikakausi tehtaan liukuhihnalla kypsytti, ei näin. Ja katso nyt onkin Tami T, muutamia laatusinkkuja julkaisseena, feverraymäisen sensaation kynnyksellä. Tami voi olla näissä piireissä tai ympyröissä seuraava Iso.

feverray-424x600

Tasan, täsmälleen ja lähes sekunnilleen ilmoitettuun aikaan eli kello 20.00 Tami T asteli Circuksen lavalle. Tupa alkoi olla jo täynnä, toisin sanoen liian täynnä, niinkuin täyden Circuksen termi ennemminkin kuuluu. Mainio keikkapaikka monin osin, mutta loppuunmyytynä piinallinen sumppu. Tami T täräytti tajuntaamme tiukan puolituntisen, juuri sopivan mittaisen otannan artistilta, jolla nyt ei laarikaupalla edes ole vielä livenä koestettua soitettavaa. Vuosia myöhemmin kun Tamin vetoa muistellaan, moni varmaan palauttaa mieleensä tämän kuvan; nainen sitomassa bondageköydellä alaetumukseensa kiinni, itserakentamaansa elektronista musiikkidildoa nahkeaan pikku alakoroon, jota kiiltavää hässäkkää sitten parissa biisissä rumpukapulalla lyöden, Tami loihtii sähköisiä soundeja intensiivisen laulunsa tueksi. Keikkaennakoihin tutustuneena tiesin, että ihmeellinen musiikkidildo tullaan näkemään, mutta kyllähän tuohon silti hetken aikaa suhtautua piti. Joka päivä pitää nähdä tai kokea jotain, mitä ei ennen ole kokenut, joten kiitos Tami T:n, ilta kääntyi plussan puolelle vahvasti heti alussa. Tami esitti pikkuhittinsa, hyvinkin avoimen pornolla tekstillä varustetun ”I Never Loved This Hard, This Fast Before”. Pelkästään se, että kirjoittaa näin rohkean tekstin, ja esittää sitä elävälle ja usein tässä kohtaa vielä viileälle yleisölle ilta toisensa perään, on kunnioitusta herättävää. Muistettavin ja paras biisi oli kuitenkin Tamin setin viimeisenä soinut, erittäin kauniisti Orchestral Manouvers In The Dark-muistutteinen ”Strong Hands”-tulkinta, jossa siinäkin naisena olemisen haasteita aika todella viiltävin sanakääntein käsiteltiin. Napakka puolituntinen, nimittäin ihmisindividuaali ja sekvensseri (vaikkakin kuinka bondageavusteisesti) on helposti muutamassa biisissä nähty kokonaisuus, joten tämäntapaiset setit onkin hyvä pitää kompakteina. Periaatteellisesta laadukkuudestaan huolimatta, Tami T:n veto herätti kysymyksen myös; kuinka monta tämänmuotoista artistia oikeasti mahtuu maailmaa kiertämään. Samaa voi toki kysyä popin alalajissa jos kohta toisessakin.

Olin jotenkin tältä osin lukenut läksyt huonosti, oletin myös Fever Rayn esiintyvän pääosin yrittäen yksin täyttää lavaa. Vieläpä, kun norkoilin kulman takana roudaustauon ajan, enkä niinmuodoin nähnyt mitä lavalle kannettiin, oli kymmenisen minuuttia ilmoitetusta myöhässä startannut show’n alku melkomoinen yllätys. Hetken nimittäin oli taikuri itsekin ihmeissään, että eikös Pussy Riotin pitänyt esiintyä ihan muualla ja vasta myöhemmin maaliskuussa? Intron soidessa lavalle alkoi rampata toinen toistaan näyttävämpää ladya, näyttävyyden monissa merkityksissä. Karibian calypsokuningatar, kauhuelokuvien lapsimorsian, bladerunner-aikakauden luksuskurtisaani, mustaan lateksiin ujutettu kissanaispaholainen ja vaahtomuovilihaksiinsa hukkuva kehonrakennusköntsä. Kolmen pennin edestä oopperaa ja show käyntiin tuoreen albumin raidalla ”The Itch”. Yleisö ei selvästikään ollut uutukaisalbumin suhteen vielä läpituttu, sen sijaan jokainen avaus vuoden 2009 esikoislevyltä kirvoitti kovat ”tää on tää ihana, tää me tiedetään”-huutoaallot. Kyseiseen albumiin päästinkin käsiksi kolmannessa biisissä, ”When I Grow Up”, ja keikka viimeistään käynnistyi. Peräti kahden perkussionistin voimin (Liliana Zavala ja Diva Cruz) lähetti takalinjat lentoon Fever Rayn levyillä välillä melko askeettisiksikin riisutut biisit. Hienoa kahden rumpalin yhteissoittoa. Toistan itseäni, mutta en ole ikinä nähnyt yhtään epäonnistunutta kahden rumpusetin bändiä. Raportoin, kun poikkeus vahvistaa säännön. She-devil Mikaela Hansson loihti kiippareistaan melodiat, ja lyöntiosasto jatkuvasti varioivat biitit, väliin mentiin afrosti, välillä latinosti. Laulut hoidettiin kolmiäänisesti, kuumien tanssimoovien antamatta latistaa niiden voimaa —Karin Dreijer itse, glittereissä sinisissään Maryam Nikandish (jolla on taustaa live-esiintymisistä myös The Knifen kanssa) ja muskelimiesnainen Helena Gutarra. Varsinkin Gutarran vaahtomuovi-Schwarzeneggerin olisi pitänyt päästä vaihtamaa kledjut ekan biisin jälkeen, vitsi oli nopeasti kaluttu loppuun, eikä ikäänkuin mieheksi pukeutuminen tai puku itsessään oikein loppukeikan aikana enää tuottanut mitään.

”Red Trails” tuoreelta albumilta avattiin Mikaela Hanssonin kaihoisalla haitarilla. Harvoin nähty instrumentti pop/rock-kuvioissa, ja aliarvostettukin. Nyt pirunkeuhko toi kokonaissointiin ja lavakuvaan upean vaihtelun, eikä ollut kabareen brechtiläisistä tunnelmista ainakaan yhtään pois. Samaisessa biisissä Nikandish esitti jonkinlaisen psykedeelislepakkoisen kohtalotartanssin ja meininki oli hetken kuin Velvet Undergroundin happoisimmalta kaudelta. Mainittu ”Red Trails” ja sitä seurannut esikoislevyn ”Concrete Walls” toimivat keikan rauhoittavana suvantona. Varsinkin jälkimmäisessä kolmen laulajan yhteissointi oli todella kohdillaan, ja lähes meditatiivinen tulkinta biisistä toi kummasti ihan konkreettistakin lisähappea keikalle. Muuten bändin kokonaissointi muistutti välillä kultakauden The Human Leagueata (”To The Moon and Back”), välillä paiskottiin tumman industrialisti, lähinnä keikan alkupäässä. Isoimmillaan oltiin setin loppuliu’un ”IDK About Youssa, jonka jälkeen kuultiinkin runsaslukuisen yleisön ehkä parhaiten kaikista sytyttänyt, hitaan marssin rytmissä etenevä ”Keep The Streets Empty For Me”. Kaunista, kertakaikkiaan. Säveltäkää perässä. Biisiin kaikki kolme laulajaa oli varustettu akustisin kitaroin, mutta kyllä ne enemmänkin, tai täysin, rekvisiittana toimivat. Varsinainen setti päättyi tähän hiturikaunokkiin.

Mutta jokaisella headlinerartistilla on se yksi biisi, jota soittamatta ei yhdestäkään sirkuksesta poistuta. Karin Dreijerille se on Fever Rayn esikoisalbumilta löytyvä hittibiisi ”If I Had a Heart”, joka alkaa tutulla kosketinpörinällä; vesi on jäätävää, taivas tummuu. Kyllä vain, Karin sai biisin soimaan Vikings– tv-sarjan tunnariksi, mikä nyt ei ainkaan ole ollut omiaan suosiota pienentämään. Samainen biisi on kuultu myös eräässä Breaking Badin jaksossa, komea biisi venyy moneen, käärmelaivojen ajosta metan keittoon. Hypnoottinen tulkinta kappaleesta kuultiin myös Helsingin illassa. Kakkosencorena vielä jotenkin huonon muistijäljen jättänyt ”Mama’s Hand”, ja laadukas popilta oli paketissa. Lava täynnä huikeaa naisenergiaa, sanan oikeinkin hyvässä mielessä, sellaista ymmärrettävää ja täysin kompattavissa olevaa naisenergiaa. Jopa niin, että tuntui väärältä, että lavamiksaajana oli mies. Keikka myös todisti, vaikka toistankin itseäni, että minkä tahansa ruotsalaisen artistin voi ihan huoletta käydä tsiigaamassa, aina tulee laatua ja uusia ideoita. Raportoin, jos poikkeus vahvistaa säännön.

Aivan viimeisiä biisejä lukuunottamatta yleisö ymmärsi myös kunnioittaa Fever Rayn toivetta, tai oikeastaan määräystä olla kuvaamatta keikkaa millään välineellä, edes älypuhelimella. Hyvä niin, mutta aina on ne muutamat joiden on pakko saada suttuinen kuva muistoksi. Artistin pyynnön ymmärtää, varsinkin tämänkaltaisen yllärishow’n tapauksessa erittäin hyvin. Ja muutenkin, jos minulta kysytään. Keikat on kertaluontoista viihdettä, jos artistin haluaa nähdä uudestaan, pitää ostaa uusi lippu.

Circuksen narikkajonossa menikin sitten taas legendaarinen tovi. Ahdistava sumppu loppuunmyytyinä iltoina, sanoinko jo. Kun merchandise-tiski on sijoitettu ulosmenoreitille, ilmeisen kauppateknisistä syistä tietenkin, niin jengi puuroutuu siihen solaan odottamaan jotain. Kukaan ei tiedä mitä. Joka kerta sama juttu. Sitten joku tajuaa, että hei, vasenta kaistaa merkkareille ja oikeata rotseille. Joku taloon kuuluva tähän vaikka huutelemaan tai hyvät laput seinälle, tai jotain. Illan artistien kunniaksi on sanottava, että narikkajono ei tokikaan onnistunut illan antia millään tavalla tuhoamaan. Jos ette maindaa tungusta ja läheisyydestä, menkää ihmeessä tsekkaamaan Fever Rayn veto elokuussa, Flow Festivalin päätöspäivänä, sunnuntaina. KG

Asian Dub Foundation (uk), Idiotape (kr) @ Maailma Kylässä, Kaisaniemi, Helsinki 28.05.2016

Kesän festarointi alkoi perinteisesti Helsingin Kaisaniemen Maailma Kylässä-tapahtumasta, joskin on sanottava että edellisestä kesän avauksesta täällä on henkilökohtaisesti jo neljä vuotta aikaa. Joten se siitä perinteisyydestä. Musiikkitarjonta näyttää vähenevän MK:ssä vuosi vuodelta, viimeksi mestoilla ollessani soitatettiin artiseja vielä kolmella lavalla koko ajan, nyt enää kahdella, ja jotenkin löyhemmän tuntuisilla aikatauluilla. Tapahtumakenttää hallitsee valtava, ja itseasiassa ylimitoitetun oloinen teltta, jossa esitellään sen tuhat tapaa auttaa maailmaa. Ruuanmyyntikojujen kavalkadi on lähtenyt jo vähän käsistä, itse Kaisaniemen alueelle ei kolmatta lavaa oikein enää edes mahtuisi. Ja kun Rautatientorin pikkulavakin on nyt sijoitettu lähemmäs ratikkaliikennettä ja melua, ei sinnekään ainakaan kovin intiimejä esiintyjiä kannata päästää.

Festivaalin perinne on ollut, että joka vuosi tuodaan yksi kova maailmanluokan artisti, ja muu tarjontaa seuraa siitä sitten tunnettavuudessaan alaspäin. Täällähän on nähty niinkin kovia nimiä kuin Hugh Masekela, Natascha Atlas, Femi Kuti, Dissidenten ja hei kuunnelkaa tarkkaan; Black Uhuru. Selaillessani tapahtuman toistakymmentävuotista historiaa, havaitsin itseasiassa olleeni paikalla nyt vasta kolmatta kertaa. Että se viimeistään siitä perinteisyydestä. Yhtäkaikki, tämän kesän ykkösnimeksi oli hankittu Lontoon Hackneyssa vuonna 1993 perustettu Asian Dub Foundation, alan elävä legendaryhmä, joka yhdistää ilmaisussaan dubia, trip hopia, raggaa, dancehallia, bhangraa ja mitä näitä nyt on. Mutta on silti aina onnistunut olemaan kuulostamatta sekavalta tai mitään tyrkyttämättömältä. Itse pidän Asian Dub Foundationia yhtenä tärkeimmistä 90-luvulla perustetuista bändeistä, ja sitä tulikin Lontoossa aikoinaan asuessa kuunneltua aivan huolella. Ei tokikaan niin, että olisin onnistunut löytämään itseäni tuolloin bändin keikalta. Sitä piti odottaa lokakuuhun 2014, jolloin näin orkesterilta ihan mainion iltapuhteen Tampereen Pakkahuoneella.

Maailma Kylässä, jonka tapahtuman nimen saisi sanalla sanoen vaihtaa ja pian, maailman pitäisi nimittäin Suomessakin olla kylässä jo joka päivä, eikä vain kahta päivää vuodesta, nimi on yhtä väsyneen ysäri kuin joku lapsellinen Art Goes Kapakka….niin tämä tapahtuma oli siis tällä erää suonut Asian Dub Foundationille tunnin soittoslotin. Se olisi mainiosti voinut olla puolitoista tuntia, olihan bändi kuitenkin lauantain selkeä pääesiintyjä. Kun tsekkaa ADF:n taannoisia settilistoja, ylimääräistä puolta tuntia jäi kaipaamaan. Nyt homma piti ängetä hahloon isoimmat hitit, pari instrumentaalia, muutama muu, ja pois.

Keikka alkoi perinteeksi muodostuneeseen tapaan ”Hoveringilla”, vuoden 2013 ”The Signal and the Noise”-albumin instrumentaalilla. Nathan ”Flutebox” Lee laati poikkihuilustaan kuumat aavikkotunnelmat ja muutenkin fiilis oli, kuin olisi kotiin tullut. Ensimmäinen biisi toki meni hiukan soundia haeskellessa, varsinkin kitaristi Chandrasonicin sirisevä särösoundi on taatusti aika haastava saada kuulostamaan hyvältä. Tässä tapahtumassa toki maltillinen volyymi auttaa varsin paljon. Sitten otettiin lavalle solistikaksikko Aktav8r ja Ghetto Priest. Jälkimmäinenkin oli tänään ihan virkeässä vedossa ja ääni hyvässä kuosissa. Vuodesta 2005 bändissä vaikuttaneen rantarosvon olemus ja sympaattinen keekoilu kuuluu jo tähän hommaan kuin pölli Rastafarin suupieleen. Aktav8r taas on sympaattinen nokkamies, joka saa helposti yleisön puolelleen.

Heti kakkosbiisi ”A History of Now” alkoi tunkeutua maailmassakyläilijän tanssijalan alle, enkä nyt puhu itsestäni, vaan yleismeiningistä. Asian Dub Foundation sai koleassa, ellei kylmässä toukokuun illassa erittäin lämpimän vastaanoton. ”Zig Zag Nation”, ja koko lavan edusta oli yhtä pomppivaa massaa. ”The Signal and The Noise”, ja sitten huutomyrskystä päätellen illan odotetuin, toki itsellekin, eli ”Flyover”. Hirveämmin maanittelematta yleisö lauloi messissä vuoden 2005 ”Tank”-albumin avaavaa hittiraitaa. Pelkästään tämän takia täällä kannatti tänään palella. Kuultiin myös tutusti Nathan Leen häkellyttävä beatboxsoolo, mies onnistuu soittamaan poikkihuilua ja beatboxamaan samaan aikaan. Eikä kyse ole mistään takapihan leikkitelineen markan beatboxista, vaan oikeaa taituruutta vaativasta asiasta. Jopa niin, että basisti ja alkuperäisjäsen Dr.Das kävi selvästikin onnittelemassa Leetä, vaikka on kuullut homman kymmeniä kertoja.

Setin vanhin biisi oli ”Naxalite”, vuoden 1997 ”R.A.F.I.”-albumilta, vakiotavaraa joka keikalla. Tunnissa ei hirveästi ehdi ja homma olikin yllättävän pian paketissa, juuri kun Helsinki alkoi niin sanotusti lämmetä. Mainio veto, itseasiassa jos vertaamaan joutuu, edellistä näkemääni klubikeikkaa jopa tanakampi. Nämä pitää nähdä vielä useasti uudestaan.

27321850845_fd68c16028_z-2

Kuva: Andrea Balogh

Ennen Asian Dub Foundationia kuultiin samalla lavalla eteläkorealaista Idiotapea, kolmen jampparin konehybridiä, kahdet syntetisaattorisetit ja yhdet rummut. Itse en juurikaan ole tanssikansaa, mutta pakko on sanoa että todella komeasti lähdetti Korean poika tämäkkää biittiään. Bändillä on levykataloogissaan myös laulettua tavaraa, mutta tämänkertainen keikka muistutti lähinnä sitä lajia, jota löytyy trion albumilta ”Tours The Remixes”. Itse bändi kutsuu musiikkiaan shoegazing dance rockiksi, ja mikäs se siinä. Sitäpaitsi, laji kuin laji, aasialaiset onnistuvat aina kuulostamaan aasialaisilta. Jäbät täyttävät kotopuolessa isojakin venueita ja nousut on bändillä olleet kovat. Helsingin vetokin todisti jollain tapaa, että nämä voisi ihan huoletta heittää täydelle Wembleylle, eikä menisi puput pöksyihin.

IDIOTAPE

Kuva: Antti Lustila

Lopuksi vaadin, ahkeran keikoillakävijän ja rockfriikin vaatimattomalla äänellä, palauttakaa Maailma Kylässä-festivaalin musiikkitarjonta takavuosien loistoon, jooko. Tuokaa lähivuosina Ziggy Marley & The Melody Makers, Arrested Development ja Transglobal Underground. Pienentäkää sitä maailmanmarkettitelttaa puolella ja palauttakaa kolmas lava. Festivaali tekee todella hyvää ja ansiokasta työtä, mutta tuntuu ylitsevuotavan hajanaiselta. Ja mitä jos vaikka viimein ensi vuonna päälavan juontaja vaihtoon. KG

Lee ”Scratch” Perry (jam), Asian Dub Foundation (uk), Red Snapper (uk), Peik @ Dubtoberfest, Klubi/Pakkahuone, Tampere 11.10.2014

Joskus käy niinkin, niinkuin kävi Tampereen Klubin ja Pakkahuoneen kesken jaetussa Dubtober-tapahtumassa, että illan avausesiintyjä vetäisee pisimmän korren ja energisimmän keikan.

Tänäkään vuonna tapahtuma ei jäänyt kiinni ulkomaisten artistien valovoimattomuudesta. Illan avaajaksi klo 21.00 oli kiinnitetty lontoolainen acid jazzin ja trip hopin voimakvartetti Red Snapper. Pakkahuone oli vielä silkkaa tilavuuttaan aivan häpeällisen tyhjä bändin astellessa lavalle. Ilmeisesti Pirkanmaan tanssikansa hapotti vielä himassaan, koska onhan niin halvempaa. Kaikkien onneksi Pakkahuoneen tyhjyyttä oli rajattu pois osittain nousevalla istumakatsomolla, ja kaikkien onneksi väkeä alkoi Red Snapperin päästyä vauhtiin ihan kiitettävästi myös paikalle valua.

Red Snapper toimittaa pääosin instrumentaalimusiikkia, muutamissa kohdin tosin pystybasisti Ali Friend hoitaa harvalukuiset vokaaliosuudet. Friend ei ole mikään eltonjohn varsinaisesti, joten bändin pysytteleminen instrumentaalissa groovessa tuntuikin ehdottomasti paremmalta.

Kovin mairittelevilla soundeilla ei tänään Pakkahuoneen puolella vedetty, mutta siedettävillä nyt ehkä kuitenkin. Ensin tuntui, että Snapper-kitaristi David Ayersin duuni menee tänään hukkaan, mutta loppua kohden mies ns. löytyi, ja setin ehtoopuolella kaveri luukuttikin todella komeaa brittiluukutusta. Arvostaa pitää, että Britannian 90-luvun alun acid/trip-aallon perinteen mukaisesti, Red Snapperkin takoo biitit ihan oikeista rummuista (Rich Thair). Ja kun tiukkaakin tiukempi kierre leivotaan lisäksi läskibassolla, sähkökitaralla, klarinetilla ja saksofonilla, niin ei auta kuin ihailla. Tuoreelta ”Hyena”-albumilta kuultiin muutama kipale, eli ”Card Trick” ja aivan ankarasti punttia tutisuttava ”Village Tap”. Tom Challengerin komeasti tööttäämästä fonista, ellei peräti klarinetista Red Snapper saa ainutlaatuisen potkun ilmaisuunsa, ja vaikea on lähteä nimeämään toista samanlaista ryhmää. Mieleen tosin nousi, että minne katosi  yksi kovimmista kotimaisista koskaan, eli Rinneradio, joka tuli aikonaan nähtyä peräti monta kertaa? Sanoinko jo, että Red Snapperin tiukka tuntinen osoittautui myöhemmin illan ehdottomasti tiukimmaksi? On yritettävä nähdä nämä joskus uudestaankin.

Seuraava reilu tunteroinen menikin sitten lusiessa. Toki ymmärrän, että  nämä ovat tanssikansalle suunnattuja iltoja, ja että häpän myyntiä voi parhaiten kai nostaa pitkittämällä iltaa (toinen vaihtoehto voisi olla maltillistaa hintoja), mutta silti seuraava artistivalinta oli kovin outo. Kaikillekin kai kohtuutuntematon Peik-niminen kaveri veti ihan sinänsä hyvin potkivan DJ-setin Klubin puolella. Mutta kun aikataulu oli tässä vaiheessa jo parikymmentä minuuttia myöhässä, olisi Peikin setistä voinut ihan mahtavasti leikata vartin pois. Rytmilihaksen lisälämmittämiseen Peikin setillä epäilemättä pyrittiin, mutta joku nouseva oikea bändi olisi ollut ehkä illan profiiliin sopivampi, mene, ja sitten vielä tiedä.

Pakkahuoneen puolella alkoi jo olla merkkejä juhlahumusta, kun Lontoon Hackneyssa vuonna 1993 alkunsa saanut biittihybridi Asian Dub Foundation kuulutettiin lavalle. Ryhmän näkemistä olin käytännössä odottanut koko sen olemassaolon ajan, sikäli merkittävästi jo bändin esikoisalbumista ”Facts and Fictions” (1995) piti aikoinaan innostua. Olihan ADF varsin raikas tuulahdus 90-luvun alussa, kaiken metallisen möyryyttämisen ja mannereurooppalaisen tanssipaskan keskellä. Näinkin pitkään odotteluun keikka ei tietenkään kyennyt vastaamaan, mutta ei se toisaalta huonokaan ollut.

Tuorein albumi on viime vuodelta, ”The Signal and the Noise”, ja sillä odotetusti lähdettiin liikkeelle. ”Hoveringin” aikana soundit olivat vielä melkoista jööttiä, samoin kakkosena kuullun ”A History of Now”-albumin (2011) nimiraidan. Kolmosbiisi ”Zig Zag Nation” alkoi olla sitä tuttua, etukenoista ja päällekäyvää Dub Foundationia. Vokaaliosuudet bändi jakaa Chandrasonic Savalen ja pahaa jokirosvoa muistuttavan legendaarisen Ghetto Priestin kesken. Mutta ilman ällistyttävää huilisti Nathan Leetä tämä bändi ei olisi puoliksikaan näin kova rytmiriihi, miehen energia ja taidot ovat omaa luokkaansa. Muutenkin tuntui, Leetä lukuunottamatta, että mihinkään tajuntaaräjäyttävään muusikkouteen tämä homma ei ole perustunut, vaan ennenkaikkea kipeään grooveen ja huikeisiin biiseihin. Ja niitä saatiin.

The Speed of Light” albumilta ”Punkara” alkoi jo mennä ihan kunnolla tamperelaisen tanssijalan alle, omastanikin jouduin suorastaan pitämään kiinni, vaikka se ei tamperelainen olekaan. Samannimistä ranskalaisrainaa varten sävelletty ”La Haine”, sekä ”Riddim I Like” kirvoittivat tääontää-huudot, paikalla oli jonkunkin verran bändin selvästikin myös aiemmin nähneitä. Nathan Leen poikkihuilun läpi nykäisemän beatboxsoolon kautta, soolon joka asetti monet menneiden keikkojen menneet soolot häpeään, päästiin illan kauneimpaan biisin eli aivan hillittömän komeaan ”Song for Samiraan”, joka ehkä tänään sai kuitenkin hiukan hätiköidyn luennan. ”Radio Bubblegum” oli takahuoneessa ilmiselvästi paksun höpsiskääryleen pajauttaneen Ghetto Priestin oma show. Ehkä kovimmin tänään lähti koko bändiltä kuitenkin ”Naxalite”. Pari encoreakin kuultiin, joista kaiken kauniiksi lopuksi kuultu esikoisalbumin iso hitti ”Rebel Warrior” käänsi viimeisenkin kannan kattoon. Ehkä vähän hätäisen makuinen keikka tänään ADF:lta, mutta toisaalta, mistäs minä tiedän, kun en ole ennen ollut. Paremmalta olisi Pakkahuoneen pitänyt kuulostaa, sen tiedän.

Illan päätti Klubin puolella, ainakin omista syistäni suurin olla paikalla tänään, eli dubin kummisetä, reggaelegenda ja Rastafari Lee ”Scratch” Perry. Mies, jota ilman koko dub ei genrenä olisi olemassa, yksi kaikkien aikojen upein punksingle kuultavissamme, eikä Bob Marleyn ura sitä, miksi se sittemmin muodostui. Perry istuu kuoltuaan, jos ylipäätään kuolee, reggaetaivaassa Jahvetin ja Marleyn oikella puolella, jos istumajärkkää minulta tullaan kysymään. Rolling Stone-lehden ”100 Greatest (Rock) Artists of All Time” on listana muutenkin mielenkiintoinen, mutta aika korkealta sieltä myös Perry löytyy.

Välillä vain on niin, että artistin legendaarisuusaste menee kaiken edelle. Myös siis listassa syitä, miksi olla paikalla. Näin nytkin kohdallani. Varmasti moni sai paljon itseäni enemmän Perryn sinänsä aika monotonisesta dubbaamisesta, mutta minä myönnän ihan auliisti olleeni tsekkaamassa 78-vuotta mittariinsa toastannutta Perrya miehen saavutusten takia. Silti, Perry on edelleen kelpo kunnossa, ja ukkelin habitus on sinänsä jo kokemisen arvoinen. Kuivakka vanha herra köpöttelee lavaa edestakaisin vaaleanpunaisissa varsilenkkareissa, kruunattu leijona paidassaan ja puolitoistatonnia kiiltäviä helyjä päällä. Vanhemmiten, eikä välttämättä ihan sattumalta, mies muistuttaa yhä enemmän ikääntynyttä keisari Selassieta, parran ja tukan trimmaus on sama.

Turhaa olisi väittää jotain toistatuntiseksi venyyn setin kuulluista dubeista tai rytmeistä, se ei ole tässä hommassa mikään pointti, että millä biisilistalla mentiin. Tämä on meditaatiota, siunausta, opetusta, rytmiä rytmin vuoksi. Perry toteutti Bob Marleyn lähestyskäskyä ”Chant Down Babylon!” ja höpötteli meille Saatanan juonista, Jumalaan luottamisen tärkeydestä ja nikotiinia sisältävien savukkeiden vaarallisuudesta. Ja sytytti sytkärillään eturivin veljen ison valkoisen kääryleen. Parikymmentä sekuntia myöhemmin kaksi paikan pokeista lennätti kaveria pihalle kuin leppäkeihästä. Tulipahan kuitenkin kokeiltua.

Joudun myös tunnustamaan, että aivan hamaan loppuun en Perryn höpöttelyäköpöttelyä nähnyt, sen monotonisuus ja kellonajan myöhäisyys saivat otteen, ja kun ei noissa otteluissa loputtomiin jaksa selvinpäin. Varmasti kunnon etumyötäinen olisi kohottanut illan kokonaisuutta, mutta siihen ei nyt ollut tilaisuutta. Tai suuri valkoinen käärö, mutta kun en harrasta. Kaksi artistia nähdyksi niistä, jotka on tyyliin aina pitänyt nähdä ja Red Snapperilta illan kovin veto. Siinä Dubtoberin 2014 saldo. Give tanks fi di mjusic yesideh!  KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: