Marcia Lisboa Trio (bra/fin) @ Bar Vakiopaine, Jyväskylän Kesä 13.07.2013
Aika laadukkaita ladyja on joutunut päättyneellä viikolla itsellään kuunnelluttamaan. Ensin varhaispunkin kuningatar Patti Smith, ja sitten bossa novan ja lattarirytmien vähintäinkin tulevaisuudessa sellaiseksi kruunattava Marcia Lisboa. Eksyin nimittäin kesäretkilläni Jyväskylään, Suomen Ateenaan, ja kaupungin liveskenestä oli hetimmiten otettava niskalenksu. Jyväskylää kansoitti tänä viikonloppuna paitsi umpitylsästi bänditetty Suomipop-festivaali, mutta myös perinteikäs (jo vuodesta 1956) Jyväskylän Kesä. Ensinmainitussa olisi voinut illan päätteeksi katsastaa Popedan nykykunnon, mutta esteeksi muodostuivat samantien suolainen 50 euron porttihinta, ja ne kaikki muut esiintyjät. Joten valitsin Kesän ja Bar Vakiopaineen lattarihetken Marcia Lisboan seurassa.
Vakiopaine on mainio pikku baari aivan kaupungin ytimessä, paikka joka voisi olla vaikka NYCissa tai Berliinissä. Kahdessa kerroksessa pääsee istumaan niin, että bändinurkkaukseen näkee. Kyllä, lavaa ei ole, bändi voi olla korkeintaan muutamahenkinen, eikä kauhean massiivisilla vehkeillä varustettu. Usein täällä esiintyykin akustisia duoja tai peräti trioja. Edellisillan olivat Eva & Manu jo varhain myyneet loppuun, ja Marcian bossisiltaan onnistuin itse saamaan tasan viimeisen ER-kioskin myymän ennakkolipun.
Pöytäpaikka kannattaa Vakkarista varata heti ovien auettua, nytkin keikkaa seurasi moni liputta jäänyt kadulta käsin, onneksi baarissa on isot ikkunat. Miksaustiski on sympaattisesti ikkunalaudalla-tai levikkeellä. Baari on kaksi askelta salia alempana, ja häiritsee näin intiimimpääkin keikkaa harvinaisen vähän. Ja kaukana sisä-Suomessa kun ollaan, niin Hämeen poika joutuu jo ihmettelemään hintoja, Helsingin baarien vastaavista lähtee täällä aina euro tai puolitoista pois.
Asiaan. Upea, häikäisevä, säkenöivä Marcia Lisboa otti tilan haltuun minuutilleen ilmoitettuun aikaan klo 21.00. Lavalle, ei vaan bändinurkkaan, asteli kanssaan kitaristi, säveltäjä, sovittaja ja luottotuottajansa Marcelo Pfeil, sekä Jyväskylän oma poika, rumpali Sami Kontola. Miehemme Riossa on asunut Brasiliassa jo vuosia, hallitsee kielen ja mikä tärkeintä, paikalliset rytmit. Marcia Lisboan kanssa Kontola on kiertänyt maatamme aiemminkin, tämänkertainen kesäkiertue sisältää kuusi vetoa Suomessa ja kolme Eestissä.
Marcia ja pojat soittivat encoreineen tunti ja parikymmentä minuuttia. Ja vaikka Kontola ansiokkaasti käänsikin Marcian portugalinkielisiä välispiikkejä, ja kertoili biisien taustoista, niin eihän ne nimet ja säveltäjät ja kuka oli kukin, jää mieleen. Valitettavasti. Mutta jotain jäi. Marcia Lisboan uskomaton Ääni isolla ääkkösellä jäi soimaan päähän ja mieleen vielä seuraavanakin päivänä. On nimittäin Brasilian tyttö siunattu, paitsi aivan häkellyttävällä ulkomuodolla, niin ehkä ihan ennenkaikkea, ja asiassa pysyäkseni, kuitenkin häkellyttävällä äänellä. Vaikka en todellakaan mikään lattarifriikki olekaan, enkä ole juurikaan perehtynyt näihin populaarimusiikin Etelä-Amerikan alalajeihin, tunnistan aina laadun ja hyvän musiikin. Siis mielestäni hyvän. Ja tänään sellaisen äärellä oltiin. Marcian esikoisalbumin ”Nos e o Rio” pystyn vaivatta kuuntelemaan läpi, vaikka en tosiaan mikään bossanovajäbä olekaan ja vaikka kieltä en seuraa juuri sanaa enempää. Esimerkkinä nyt vaikkapa keikallakin kuultu, albumin päättävä ”Morena de Saia”, joka on aivan huikea veto. Marcelo Pfeilin albumille loihtima tuotanto elää ja hengittää, eteläisen Atlantin lämmin tuuli tulee levyltä läpi. Siksi ennakolta levyyn tutustuneena, jäinkin keikalla hiukan kaipaamaan laajempaa soitinvalikoimaa. Mutta ymmärrän toki realiteetit. Levylle piano, huilut ja perkussiot tekevät todella paljon syvyyttä, tänään homma lepäsi pitkälti Marcian upean äänen varassa.
Marcia Lisboa on tulkitsija. Kaikista laulajista ei pysty edes parhaalla tahdolla sanomaan niin. Ilon kautta, lauluihin voimakkaasti eläytyen laulaa Marcia. Biisistä ymmärtää tunnelmat, vaikka ei sanakaan osaisi portugalia, niinkuin en osaa. Sitä on tulkinta. Olisi mielenkiintoista nähdä Marcia Lisboa ja jampparit uudelleen tovin päästä Hämeenlinnan Suistolla, ja todentaa kuinka kolmikon setti ja Marcian tulkinta elää illasta toiseen. Ja mikäs estää todentamasta.
Yksi nimi keikan välispiikeistä jäi kuitenkin mieleen, eli legendaarinen brasilialaissäveltäjä Antonio Carlos ”Tom” Jobim. Sen verran upeita sävelmiä vuonna 1994 kuolleen Jobimin kataloogista bändinurkasta toimitettiin, ja niin usein nimi kunnioituksella lausuttiin, että pitänee tosiaan ottaa asiaksi tutustua miehen tuotantoon hiukan lisää. Kun nimittäin olen sattunut pärähtämään populäärimusiikin historiaan, ja sen kehityssuuntien historioihin, sikäli varsin syvällisesti, että kaikki hyvä ja laadukas kiinnostaa aina. On lajityyppi sitten lattarilähtöinen tai mikä tahansa. Hyvällä grindcorella on paikkansa, hyvällä rockabillylla on paikkansa, ja vaikkapa laadukkaalla bossa novalla, kuten nyt Jyväskylän perinteikkäässä Kesässä. Varsinkin kun se huikealla äänellä tulkitaan. Äänellä, jota on vaikea unohtaa.
Kotimatkalla Suomen suviyössä piti poiketa tankkaamaan Jämsän paikkeilla. Polttoainekatoksen kelmeässä valossa seisoi mattamusta Chevroletin pakettiauto. Ja juuri niin, huoltsikan tiskillä ostoksiaan keräili Mustajärven Pauli. Kesäyössä, juuri laadukasta livemusiikkia kuulleena, arvostukseni maata- ja maailmaakiertäville alan ammattilaisille, tulkitsijoille, oli valtava. KG