Valoa Festival, Tampere pe 06.02.2015
Tampereen talveen ja festivaalikartalle toivottavasti jäädäkseen tullut Valoa Festivaali oli aiempina kertoina mennyt osaltani täysin ohi. Mutta syksyn mittaan tapahtuman artistikattaus lupaili niin monipuolista ja mielenkiintoista, että oli tullut aika itsekin olla paikalla. Valoa Festivaali tarjoaa ihan sananmukaisesti jokaiselle jotakin; on electron pörinää, suomiheavyn uutta aaltoa, DJ-settejä, trubaduureja, balkanpoljentoa, vanhoja partoja ja nousevia nimiä.
Oma festariperjantaini alkoi Kauppakadun soittoruokala Artturista, joka osoittautui varsin tunnelmalliseksi ja ennenkaikkea erittäin ystävällisesti palvelevaksi korttelikapakaksi. Jollain tapaa paikka muistuttaa lukemattomilta Puolan matkoilta tuttuja kansantavernoita, ja hyvä niin. Mikään varsinainen keikkapaikkahan Artturi ei kyllä ole, mutta sopu antoi nytkin sijaa, ja erinomaisen hyviltä keikat täällä onnistuivat kuulostamaan. Sitäpaitsi, kun liiteri tulee tupaten täyteen, voi Artturin keikan seurata myös isojen ikkunoiden läpi kadulta, samaan tapaan kuin vaikkapa Jyväskylän Vakiopaineessa. Kaupunkikulttuurius.
Sovitusti tasan klo 19.00 Artturin nurkkalavalle nousi mies ja kitara Kanadasta, laulaja-lauluntekijä Michael Feuerstack. Tätä vetoa olin ennalta odottanut ihan huolella, mutta aika vettynyt leiviskä valitettavasti lyötiin kanadanpojan kouraan. Artturi oli täyttymisvaiheessa, jengiä ramppasi sisään ja ulos. Monet olivat tulleet viikon päätteeksi tuttuun baariin vaihtamaan kuulumisia. Hälinä oli melkoinen.
Akustisen artistin haaste on siinä, ettei volyymia voi loputtomiin nostaa taustamelun kanssa kilvoittelemaan. Siksi Feuerstackin asearsenaaliin jäivätkin vain muutamat ironiset ehdotukset tarkemmasta kuuntelemisesta, setin pitäminen lyhyenä ja ankara keskittyminen omiin lauluihin. Mutta kukapa meistä haluaisi lähteä Kanadaan asti kokemaan, että vain kourallinen arvostaa työtään. En muista näin epäkunnioittavaa yleisöä nähneeni pitkään aikaan, tai siis kuulleeni. Kävi suorastaan ihan sääliksi Feuerstackia, toivottavasti seuraavan illan Turun veto oli otollisempi. Jaa-a, lauantai-ilta Turussa, olisipa tavallaan hauska tietää. Erikoiskiitos illan piskuisen miksaustiskin takana hommansa hyvin hoitaneelle kaverille, joka silminnähden toimi Feuerstackin tukena, ja ansiokkaasti myös hiljaisten laulujen loputtua esitaputtajana.
Feuerstack on julkaissut omiin nimiinsä kolme sooloalbumia, toimittuaan sitä ennenkin käytännössä soolona jo vuodesta 1994, mutta nimellä Snailhouse. Jos kaveri on umpituntematon, kannattaa aloittaa vaikka tuoreimmasta albumista ”Singer Songer”, jolla Feuerstack duetoi omia intiimejä, väliin jopa sisäänpäin kääntyviä laulujaan, useiden eri kanadalaiskollegoiden kanssa. Tuli tuossa kehuskeltua Mark Olsonia, mutta jos muukin nykyamericana kiinnostaa, tämä mies kannattaa ottaa tehokuunteluun. Keikalla parhaiten hälinän ja säpinän keskeltä jäi mieleen ”Flowers in the City”, vuoden 2013 ”Tambourine Death Bed”-albumilta.
Kotimaisesta ELE-yhtyeestä on puhuttu paljon, varsinkin nyt tuoreen albumin myötä. Bändi on saanut nimensä, ei Ele Aleniuksen mukaan, vaan erään hiukan runollisemman kynämiehen, siis Eino Leinon. Uutuusalbumi perustuu Leinon teksteihin, niin myös illan keikka. ELE-yhtyeen nokilla nähdään Eeva Louhivuori, tuttu myös Eva & Manu-duosta. Muu(kin) orkesteri koostuu erittäin osaavista janttereista, kitaristi Nicholas Rehn ja rumpali Ilkka Tolonen esimerkiksi soittavat Color Dolor-yhtyeessä myös.
ELE soitti uuden levyn materiaalia noin kolmisen varttia, ja sai yleisön lähestulkoon jakamattoman huomion. Toisin sanoen, suurin osa oli tullut paikalle Eevan takia, ja Kanadan mies hiljaisine lauluineen pantiin vain huonoon rakoon. Itse en ELE-keikasta onnistunut syttymään juuri hetkeksikään, vaikka Eino Leinon laitankin aina ykköseksi, silloin kun äänestellään suurimmasta suomalaisesta kautta aikain. On kai myös todettava, että Leino-kytköksestä huolimatta, en onnistu olemaan nk. kohderyhmää. Jos väitettäisiin, että Eevan tulkinnat tuovat uutta syvyyttä Leinon klassikkoteksteihin, joutuisin olemaan erittäin eri mieltä. Varsinaista tulkintaa tunnistin muutamin kohdin, upeimmin tällä keikalla kulkivat loppupään ”Metsään hukkunut” ja ”Mua pelottaa”, jotka ovatkin Top10-kamaa myös Leinon kataloogissa. Ehdottomasti setin hienoin veto oli kuitenkin päätösbiisi, tuore sinkku ”Kun kello seisoo”. Eevalla on kiistatta upea ääni, mutta itse en syty tämänkaltaiselle fraseeraukselle. Bändi kuitenkin soi ja soitti hyvin, Rehn nykäisi sinne päätösbiisiin vieläpä todella upean soolonkin.
Valon perjantai-ilta sisälsi paljon mielenkiintoista, mutta kun tiedossa oli, että Telakalla soittaa muutaman tovin päästä Suomen kovin livebändi Jaakko Laitinen & Väärä Raha, oli pakko mennä ajoissa varmistamaan näköesteettömät paikat. Oletettavaa kun oli, että Telakka tulee kuin nuijalla täyteen, ja tulihan se. Olin nähnyt bändin vain viikkoa aiemmin Helsingin Bar Dubrovnikissa, jossa orkesteri myllytti hirvittävät jortsut pienelle, mutta sitäkin valikoituneemmalle yleisölle. Ja vaikka Telakan veto olikin jo neljäs nähty Laitis-keikka suhteellisen lyhyen ajan sisään (jos nyt 7 kuukautta määrittyy suhteellisen lyhyeksi ajaksi), niin ei näihin vain kyllästy. Varsinkin kun setissä alkaa olla kiitettävää tahtia uusiakin biisejä. Ja varsinkin, kun muutamat niistä uusista ovat jopa bändin kautta aikain parhaimmistoa. Suunta on hyvä.
Kuten odotettua, Väärä Raha oli kovassa lyönnissä, ja järjesti jälleen kerran hillittömät bileet. Harvan bändin keikalla tulee todennettua sitä, että etulattialla joraava jengi ei enää tiedä mihin asentoon itsensä laittaisi. Jortsuamisesta tulee vain hillitöntä vispaamista ja propellia, kun bändi kiihdyttää Balkan-groovensa äärimmilleen. Suomalainen, sinulla on rytmi veressäsi. Jäykempääkin jäbää nimittäin ilahduttaa aina se hillitön tanhu, mikä Vääriksen keikoilla alalattialle syntyy.
Tutusti lähdettiin liikkeelle, eli öljyä koko koneelle ja lämmöt ylös ”Kasa tuhkaa”-avausklassikolla, ja sitten ”Onnentähti”. Väliin ”Malja elämälle” ja heti perään Lemmenjoen kullankaivajien maakuntalaulu ”Mustika”, joka aivan viimeistään alkoi vakavasti käydä pirkkahämäläisen tanssijalan alle. ”Pettymys” ja sitten setin alkupään tuttu pankinräjäyttäjä, venäläisperäinen kaihoilu ”Äiti kulta”, jonka Jarkko Niemelä tutusti avasi buzukilla ja turkkilaissävytteisellä kaipuulla. Telakan lattialankut oli jo kovilla. Malmin suurta ajattelijaa Henry Aaltosta siteeraten: ”Meininki on sitä luokkaa, että tumma poika Tuusulastakin ihmettelee että mihin mun pussihousut hävis”.
”Sivutien kautta” on suomirockin nykyklassikko, joka edellisellä Stadin keikalla sai sellaisetkin ihmiset laulamaan, joiden en ikinä ole nähnyt, saati kuvitellut, laulavan. Mainitulla Dubrovnikin vedolla ensiesitettiin ”Kihniö”, samannimiseen tuoreeseen Saija Mäki-Nevalan dokumenttielokuvaan tehty biisi, joka oli viikossa hioutunut entistäkin tiukemmaksi. Ja vaikka ”Kihniö” ei monellekaan ollut vielä tuttu, se sai Telakallakin varsin lämpimän vastaanoton. Biisiin lienee synnytteillä video, kertoo pikkulintu.
Varsinaisen setin viimekolmanneksen käynnisti ”Ihmehyrrä”, ja jo keikan alusta asti toiveena huudeltu ”Yö Rovaniemellä”. Setin päätti tutusti ”Saippuakupla”, joka aivan viimeistään perspiroi Telakan lämpimäksi, ilo oli jakamaton takariveille asti. Encoreissa kuultiin sitten uutena biisinä ”Kultainen keskitie”, joka on syntyessään Laitisen teksteistä yksi samantien parhaista, ja upeana iskusävelenä tulevien vuosien taattu keikkahitti. Toivottavasti muukin hitti, tällaisia lauluja ei nimittäin enää kukaan muu tässä maassa tee. Komea suunta bändillä, pakko vielä sanoa.
Telakka on mainio keikkapaikka, paljon puuta ja katto matalalla takaavat pyöreänpehmeän soundin. Näin hyvältä ei Vääriskään ole korviini koskaan kuulostanut, hyvältä joskin joka kerta. Hyvät loppubileet perjantaille, ja ensimmäisen päivän perusteella Valoa on enemmän kuin festari paikallaan. KG #valoa