Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Janne Joutsenniemi”

Paleface, Herra Ylppö ja Ihmiset, Jaakko Laitinen & Väärä Raha, Mikko Perkoila etc. @ Työväen Musiikkitapahtuma, Valkeakoski 26.07.2014

Valkeakosken Työväen Musiikkitapahtuman lauantaikin saatiin viettää suomalaisittain erittäin epätavallisessa kelissä. Hellettä riitti, ja komea sää saikin jalkautettua koko tapahtumaan peräti enemmän työväkeä kuin vaikkapa viime vuonna. Siitä kiitos myös erittäin monipuolisen ohjelmiston, paikoin jopa hämmentävän monipuolisen.

Oma tapahtumani käynnistyi jo alkuillasta, kun piskuisella PAM-lavalla nähtiin kantaaottavan laulannan veteraani, jo 70-luvun lopulta loistavaa minimimalismiaan meille tarjoillut Mikko Perkoila, Järvenpään Pete Seeger. Jonka kanssa (siis Seegerin) Perkoila muuten jossain alkupään spiikissään muisteli jakaneensa lavankin. Itse olen diggaillut Perkoilaa siitä lähtien, kun musiiikista jotain aloin ymmärtää. Mies on mustan huumorin mestari, huikean kuivakka ironikko ja ennenkaikkea aina uskaltanut olla asioista mieltä. Perkoila aloitti uransa 70-luvun laululiikkeeseen olennaisena osana kuuluneessa Arkiviisussa, ja on vuodesta 1980 tehnyt ansiokasta soolouraa. Varsinkin nykyaikoja kohti tultaessa Perkoila on tehnyt musiikkia paljon myös lapsille.

Toistatuntiseksi venynyt setti kattoi miehen koko soolotuotannon, mutta toki ne yleisölle kaikkein rakkaimmat oli pakko mukaan mahduttaa. Vaikka monet Perkoilan lauluista onkin kuullut kymmeniä kertoja, ja vaikka useat niistä perustuvat lopun punch-lineen, jaksavat tekstit silti naurattaa. Perkoilalla on ehdottomasti vakavakin puolensa, josta mm. jo 90-luvun viinaslaman aikaan kirjoitettu ”Säästön hinta” on huikea esimerkki, ja pelottavan ajankohtainen yhä edelleen. Niistä hauskemmista tietenkin ”Nimismiehen murhe” on klassikko sinänsä, tai vaikkapa sellaiset kuin ”Auto” ja ”Juusto”. Lopulla keikkaa Perkoila intoutui esittelemään sählypallosta ja limupilleistä valmistamiaan soittimia. Varsinkin sählypallo-okariinalla soitettu, ”Järvenpään toisen suuren säveltäjän” Finlandia oli suorastaan hulvaton. Parhaita asioita koko keikassa olikin kanssaihmisten ilo, esiintyvä taiteilija tekee sitä mikä hänen tehtävänsä parhaimmillaan on; murheen karkoitus. Ilman encoreita ei edes Perkoila voi huvialueelta poistua, ja pakko miehen oli soittaa vuoden 1982 radiohitti ”Arvaa harmittiko?”. Mainio keikka, tärkeältä mutta aina jollain tapaa aliarvostetulta pienuuden mestarilta.

Seuraavat muutamat tunnit sujuivatkin sitten jotenkin sivusilmäillessä, omimmat illan esiintyjistä kun odottivat vasta omissa myöhäsloteissaan. PAM-lavalla Mikko Helenius soitti bandoneonia upeasti, säestäessään argentiinalaisen Martin Alvaradon tangotulkintoja. Mutta siinä kun lapioi maailmanluokan saslikkia (kiitos kokille) ääntä kohden porottavassa helteessä, niin tunnelmallinen espanjankielinen toimittaminen meni valtaosin ohi. Alvarado on taitava tulkitsija, mutta paremmin tämä toimisi Buenos Airesin pikkuklubeilla. Sinne siis joskus.

Jano yllätti, ja Paperitorin anniskeluteltta kutsui. Jossain siellä aukion toisella laidalla hetkutti valkoisissaan ja kimalteissaan legendaarinen Eini, Pellon Madonna. Ja kehtaahan tuota Einin rungolla yhä hetkuttaa, mutta oudon karaokemaiseksi iskelmätähden setti taipui. Tuntui, että seuraavana voi tulla mitä vain. Ja tavallaan tulikin. Mutta yleisö eli kuulemani mukaan mukana, joten mikäs se siinä.

Seuraavaksi, vähän niinkuin velvollisuudesta, Puu-saliin (joka toki oli teltta siinä missä muutkin tapahtumateltat) jossa Jonna Tervomaa aloitteli osuuttaan. En ole koskaan tajunnut oikein Terviksen suuruutta Suomen popkartalla, enkä tullut kyllä nytkään tajuamaan. Lopun radiohittiputkea lukuunottamatta biisimateriaali on hyvin keskinkertaista, bändi flegmaattisesta seuraava ja vieläpä soundit tänään keskinkertaiset. Jos sanoista ei saa kolmannen biisin jälkeen selvää, menee homma hukille, terveisiä tiskin taakse. Herra äänenpaineenmittaaja, nämä keikat eivät toimi niin, että ”kun kaikki kuitenkin jo tietää mitä niissä lauletaan”. Juu ei. Sen lopun radiohittiputkenkin kuulin takakorvalla, matkalla jonnekin, joten ei ollut minun ja Jonnan ilta.

Mutta sitten, Päälavalla eli Paperitorilla alkoi tapahtua ihan toden teolla, ja oman iltani pääesiintyjä (ennakkoon) asteli lavalle akustisen kitaran kanssa, nimittäin Paleface. Ilman  bändiäkin vedettynä ”Helsinki-Shangri-La”, tai ehkä juuri nimenomaan näin, on huima ajankuva alasajetusta hyvinvointiyhteiskunnasta. Yleisö oli erittäin mukana heti alkumetreistä, ja yleisölle esiintyvänä esiintyvänä taiteilijana, eli kiekollisena pelaajana, Paleface onkin ihan omaa luokkaansa. Ei tarvita neljän neliön lippistä, eikä niitä kaikkein säälittävimpiä hiphopmaneereja tai tonnia platinaa kaulassa. Biisit riittävät, ja sanottava. Samaan aikaan kun suomalaisista ns. punkkareista esimerkiksi suurin osa katsoo asiakseen laulaa viinasta, sammumisesta ja omasta sumeudestaan, on tärkeää että on Miettis-Karrin kaltaisia ajattelijoita. Ja vaikka en ole juurikaan voinut sietää hiphopia sitten Grandmaster Flashin tai Public Enemyn, ja katson suurimman osan suomiskenestä työnvieroksunnaksi ja ajanhukaksi, Paleface uppoaa täysillä. Yhtyeensä Räjähtävä Nyrkki esiintyi tänään lainarytmiryhmällä, mutta suoriutui mallikkaasti. Kritiikin kärki laskeutuu tälläkin kertaa tiskin taakse. Instrumentit erottuivat hienosti, mutta tällaisessa musassa sanoista on saatava selvää. Alun akustisen osuuden jälkeen komeimmin puksuttivat tänään ”Tyhjästä sanasta sakko”, ”Miten historiaa luetaan?” ja järisyttävän komea ”Saapuu elokuun yö”. Kalpeanaama alias Palervo Kalsa on suosionsa ansainnut.

Ennakkoon illan pääartistini oli siis ollut Paleface, ja vaikka mies mainion keikan vetikin, oli pääesiintyjän mantteli vaihtava paikkaa saman tien. Jaakko Laitinen ja orkesterinsa Väärä Raha heilautti Puu-salissa kannat kattoon ja laittoi porukan ”vääntelemään vartaloitaan mitä irvokkaampiin asentoihin” (Kari Peitsamo). Huima ja hikinen tuntinen, ja ensikosketukseni bändiin livenä. Levyilläkin sinänsä mainio orkesteri ei ihan kuitenkaan tule toivotulla tavalla läpi, kyllä nämä kuuluu nähdä elävänä. Ja mitä pienempi luola, sen parempi. Jarkko Niemelän taidokas trumpetti ja Laitisen keekoileva manerismi kannattelevat yhtyeen perspiroivaa myllytystä, joka on konseptina ilmiömäinen sekoitus Olavi Virtaa ja Goran Bregovicia. Samaan pataan kannetaan balkanilaista kolhuista mustalaisjatsia, Taisto Tammen ylitulkintaa ja turkkilaisia sävelkulkuja. Tuli alle ja alkuasukkaat irti. Näissä lauluissa Rovaniemi on Suomen Istanbul, tuon käsittämättömän lapintaiankin nämä onnistuvat vielä mukaan keittämään. Miten tällaista voi vuosien myötä uudistaa, en tiedä, mutta Valkeakosken keikan perusteella voin väittää Jaakko Laitisen Väärine Rahoineen olevan Suomen kovimpia bändejä juuri nyt. Menkää ja tehkää se, tsekatkaa nämä livenä. Koskin iltaan nostattavimmin lähtivät setin loppupään ”Saippuakupla”, ”Hän ei lemmi mua” ja huikea ”Yö Rovaniemellä”.

Olin ajatellut katsoa Herra Ylpön ja Ihmiset-orkesterinsa myöhäsetin oikein kunnolla, keskittyneesti ja lähempää, mutta kiitos Laitis-Jaskan rahamiesten, ei siitä sitten mitään tullut. Vuosia takaperin porilaisponnisteinen kaverismies miksasi Maj Karman Kauniiden Kuvien keikkoja, ja oli tuottamassa muutamaa levyäkin. Siksi taannoin Maj Karman keikkoja tuli nähdyksi useampikin. Pohjakiinnostus Ylpön tekosiin oli siis olemassa silloinkin, kun mies heittäytyi soolouralle. Ja vaikka ”Luuranko” esimerkiksi onkin ihan mahdollisuuksien albumi, on käytännön seuraaminen jäänyt osaltani olemattomiin. Katsoin Ylpön Valkeakosken keikan takarivin maastosta ja huomasin olevani lopultakin kiinnostunein siitä faktasta, että bändin basistina nähdään Janne Joutsenniemi. Joten bassolinjojen ja valoshow’n seurailuksihan se meni. Ehkä joku toinen kerta jossain pikku klubissa sitten. Ylpönkään biisimateriaali ei paljon hurraa-huutoihin kannusta, mutta takarivillekin ”Mustat hevoset” kuulosti kieltämättä komealta.

Tämänvuotinen Työväen Musiikkitapahtuma on täten paketoitu. Ensi vuonna asiainlaitain salliessa jyrkän ehdottomasti uudestaan. Miellyttävä, aikuiseksi kasvaneiden ihmisten rento tapahtuma, jonka ohjelmapolitiikasta kannattaa ottaa ihan vakavissaan mallia. Vielä kun kummallekin pääpäivälle saadaan muutama kiinnostava ulkomainen artisti lisää, niin Koskissa ollaan vielä kovemmin hyvän asian ytimessä. KG

Stone, Santa Lucia @ Klubi/Pakkahuone, Tampere 01.03.2013

Pitkin 80-lukua oli muutama sellainen hetki, että kun kuuli tietyn biisin ensimmäistä kertaa radiosta (tai televisiosta), niin maailma ei varttuvalla rokkidiggarilla ollut enää entisensä; muutamia mainitakseni, Smackin ”Criminal”, Peer Guntin ”I don’t wanna be a rock’n’roll star”, sekä marraskuussa 1987, kun Rockradio jyräytti eetteriin Stonen ”Real Delusion”. Onko Suomessakin tällaisia bändejä, voiko suomalainen metallibändi kuulostaa näin hyvältä? Kyllä se voi, ja voi edelleenkin. Stone näytti tietä 80-luvun lopulla, kun suomimetallin kivikaudesta siirryttiin rautakauteen ja opittiin toden teolla käyttämään työkaluja.

Bändiltä julkaistiin helmikuussa boxi, josta kattava on lievä sana. Se sisältää koko tuotannon ja bonukset päälle. Julkaisun kunniaksi pitkin telakka-aikaansa salakeikkoja ja festaripistoja tehnyt thrashlegenda halusi palata vielä kerran, viisi kaupunkia käsittävälle kiertueelle. Ja kuka tietää, vaikka Stone tämän jälkeen saisi levätä rauhassa lopullisesti? Tampereen Pakkahuoneen veto tosin todisti, että sille ei välttämätöntä tarvetta edes ole.

Stonen kiertueen toisen illan (bändi oli ehtinyt jo vetää keikan Tallinnan RockCafessa) avasi nuori joensuulainen Nerve End, joka itseltäni jäi tällä kertaa käytännön tasolla näkemättä. Jonkinlaista progressiivista metallia Nerve End paiskoo, mutta jää tosiaan todistettavaksi joskus toiste. (Todettakoon, että myös Klubilla illan päättänyt A.R.G. jäi tällä erää näkemättä, valitettavasti.) Seuraavaksi Klubin puolella soitti kenties (kuka näistä ikinä tietää, bändit ainakaan ei itse, ja vannomattakin paras) viimeistä keikkaansa koskaan, omalla tavallaan legendaarinen Santa Lucia. Kemin mimmien suomirockin kultaisena vuotena 1984 perustama bändi soitti aikoinaan periaatteessa mielenkiintoista sekoitusta kasarihardrockia, piiskaavaa hardcorea ja thrashia. Esikoisalbumi ”Arktista hysteriaa” ilmestyi Pokon kautta 1990, ja jäi ainokaiseksi. Ja nimenomaan Pokon kautta, bändin talentti olisi vaatinut muutakin kuin pelkän nimen paperiin;  asiallisen tuottajan, sovittajan ja koko homma olisi voitu jollain tapaa konseptoidakin. Mutta, kyllähän Klubin sinänsä energinen vetokin todisti, että Santa Lucialta puuttuivat nimenomaan hyvät biisit. Illan keikalla en kuullut yhtään oikeasti hyvää stygeä, ja keikkaan valmistava kertauskin koskien mainittua ainokaisalbumia, jäi kahden biisin jälkeen pahasti kesken.

Mutta nähtynä on nyt Santa Lucia, ja parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Saattoi tosiaan olla jopa viimeinen mahdollisuus. Klubin äijäpainotteinen yleisö otti bändin todella hyvin vastaan, jonkinlaista kulttisuosiotakin olin eturivin suunnalla aistivinani. Ja kaikki kunnia luciarouville, siitä pioneerityöstä jota ovat tehneet. Nimittäin,kuinka monta täysin mimmiä kotimaista metalliryhmää tuolla nytkään pyörii? Eipä tule mieleen. Naiset ovat itse antautuneet metallissa sen nätin keulakuvan, tai nätin ja flegmaattisen kiipparistin rooliin, ja sen aina saa mitä haluaa.  Santa Lucia soitti viimeisenä Stone-lainan ”No Commands”, ja osoitti viimeistään, että oma materiaali ei ihan välttämättä vertailua kestä.

Ennakkoon hiukan hirvitti tai jännitti nähdä vuoden 2013 Stone, ihan tarkkaan kykenemättä edes selittämään miksi. Ehkä siksi, että samoilla lauteilla olin juuri nähnyt erittäin jäähdyttelevän ehtoopuolen Cannibal Corpsen, ja muutamakin muu jäähdyttelypaluu on tullut vuosien saatossa todistettua. Itselläni jäi, erittäin valitettavasti, Stone nimittäin silloin kultakaudella näkemättä. Mutta, kaikki huoli oli turhaa, kun klo 21.38 Suomen aikaa Stone jysäytti setin käyntiin nimikkobiisillään ”Get Stoned”. Ja painoi seuraavan reilun tuntisen päälle kuin telatykki. Suvantoja ei ollut, eikä niitä ehtinyt kaipaamaan. Ennen keikkaa julkaistulta Tallinnan settilistalta tutut biisit kuultiin, mutta hiukan oli järjestystä modifioitu Tampereen keikalle. Niin omistautunutta on Stonen fanikanta, uusi ja vanha, että bändi oli uskaltanut (ja aivan oikein niin) harjoitella soittokuntoon paljon paljon muutakin kuin ne kaikkein ilmeisimmät. Kuultiin tukku biisejä, joita bändi ei ole vuosiin, tai jopa vuosikymmeniin soittanut livenä, kuten vaikkapa ”Concrete Malformation” ja ”Light Entertainment”. Josta jälkimmäisestä bändi selvisi hienosti, vaikka nokkamies Janne Joutsenniemi muusta ennakkovaroittelikin spiikissään. Ja toisaalta, sellaiset klassikot kuin ”Real Delusion”, voi pokkana soittaa jo setin varhaisvaiheessa.

Aivan ennenkaikkea oli huikeaa todeta, kuinka soolokitaristi Markku Niiranen on säilyttänyt soittovireensä. Taidot on tallella. Myös Airdashissa aikoinaan vaikuttanut Niiranen on skenen kovimpia Suomessa, ja monessa mielessä on sääli, että miestä on nähty Stonen aktiivikauden jälkeen niin harvoin missään. Joutsenniemen ja kitaristi Roope Latvalan keikkarutiinihan on ihan toista luokkaa, mutta hyvin oli otteensa säilyttänyt myös Pekka Kasari rummuissa (mieshän soitti sittemmin mm. Ajattarassa ja Amorphisin riveissä).

Kaiken kaikkiaan tai yhtäkaikki, keikka ei jättänyt juurikaan ns. sanan sijaa. Tuli jopa mieleen, kun encoret päättyivät, että muutamankin olisi vielä voinut samoilla pohkeilla kuunnella. Mutta hyvä näin, tunteroinen turpaan ja pois. Kaikki oli tänään kunnossa, soundit, bändillä hyvä fiilis, ja jos jonkinlaista jännitystä olikin, se ei merkittävästi näkynyt. Joutsenniemellä ääni kuosissa, ”Reached Outssa” kuultiin jopa hetki dödömpää tulkintaa. Ja kun sitten varsinaisen setin päätteeksi Stone latasi tulemaan jokaisen 80-luvun lopulla näihin asioihin varttuneen kansallishymnin, tänään jo kertaalleen kuullun ”No Commands”, niin tuli taas muistutetuksi siitä, että on ihan eri asia, jos sallitte, tehdä ruumiita kuin pestä niitä. No commands, no more!

Maailmanluokan thrashia ja speedia, bändiltä jolla olisi ollut kaikki edellytykset aikoinaan isoonkin luokkaan. Mutta entäpä jos Stone olisi lyönyt läpi maailmalla, ja soittaisi nyt ulkona tuolla yhtä väljähtäneenä rahasampona kuin joku Metallica, niin kuka jaksaisi enää välittää? Siksi miljoonasti parempi näin. Stone on hurjassa tikissä, biisit yhä thrashin huippuosaamista, jopa mainitussa maailmanmitassa. Ja ennenkaikkea, Pakkahuoneen veto ei millään muotoa ollut pois siitä innosta millä Stonea diggailin armon vuosina 1985-91. Päinjopavastoin. Lepää rauhassa Stone, jos tämä tulevan kesän jälkeen on tässä. Ja jos ei ole, niin mahtavaa myös niin. Kiitti jäbät. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: