Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “The Jayhawks”

Mark Olson & Ingunn Ringvold (us/no) @ METSOLive, pääkirjasto, Tampere 06.02.2015

Tampereen pääkirjaston musiikkiosaston MetsoLIVE-konsepti on kertakaikkiaan mahtava tapa tarjota vaihtoehtoista elävää musiikkia kaupunkilaisille. Ilmaiseksi, keskellä päivää ja mietitysti ylöspantuna. Muutaman kerran kuukaudessa musiikkiosasto muuttuu intiimiksi esiintymisalustaksi akustisille tai puoliakustisille artisteille. Joiden tuotantoa keikan ohessa esitellään ja tarjotaan lainattavaksi, ja josta myös artistin kanssa keskustellaan. Tampere on toki monen muusikon kotikaupunkina tällaiseen toimintaan ideaali paikka, mutta onpa musacorneriin saatu keikalle ulkomaanesiintyjiäkin, kuten nyt maailmanluokan lauluntekijä Mark Olson Yhdysvalloista.

Mark Olson kiertää ahkerasti ja äärettömän pienimuotoisesti, nykyisen vaimonsa, norjalaisen Ingunn Ringvoldin kanssa. Olin nähnyt pariskunnan edellisen (ja ensimmäisen) kerran Helsingin Korjaamolla viime kesänä. Silloin huomiota varasti, siis itseltäni, jotenkin aivan tavattomasti lämppärinä toiminut Ochre Room Trio, joten tänään oli aika ottaa takaisin, ja keskittyä ihan kunnolla Olsonin sanottavaan, ja kipeänkomeisiin lauluihin.

Tämänkertaisen Euroopan-kiertueen oli avannut edellisiltainen keikka Helsingissä, ja nyt Tampereen kirjastoveto sai kunnian olla numero kakkonen. Alkuun kirjastonhoitaja Juhani Koivisto haastatteli Olsonia muutamista tuoreen levyn teemoista, ja yleisölle jaettiin ”Mark Olson suosittelee”-lista. Kyseinen lista sisälsi paitsi levyjä, myös romaaneja luettavaksi ja elokuvia nähtäväksi. Tämäkin ele laajensi kirjastokeikan konseptia aivan hatunnoston arvoisella tavalla. Niinsanotusta Olsonin paperista löytyy mm. irlantilaiskirjailija Flann O’Brienin tekstejä, Terence Malickin ”Days of Heaven”-elokuvaklassikko, sekä Dylania, Beatlesia, Neil Youngia ja vaikkapa tuaregiryhmä Tamikrestin aavikkobluesia.

Haastatteluosuudessa, joka onneksi eteni pitkälti Olsonin itsensä johdattelemana, mies kertoi muun muassa, miksi tuoreen ”Good-Bye Lizelle”-albumin (2014) raita ”Long Distance Runner” kertoo juoksijalegenda Emil Zatopekista.

Musiikkiahan tänne kuitenkin oli tultu kuulemaan, ja onneksi itse asiaankin päästiin, noin vartin sinänsä hauskan jutustelun jälkeen. Mark kutsui lavalle, tai siis kirjastohyllyjen eteen, vaimonsa ja muusansa Ingunnin ja vauhtiin päästiin tuoreen albumin kakkosraidalla ”Running Circles”. Upea laulu, joka kertoo kahden ihmisen kohtaamisesta ja sen usein hyvinkin sattumanvaraisuudesta. Olson tietää mistä laulaa, rakkaus Ingunniin näkyy ja kuuluu biiseissä, lavaolemuksessa ja vaihdetuissa katseissa. Siinä hyvinkin täydellisennäköisessä harmoniassa, johon Olson spiikeissäänkin epäsuorasti viittasi, ja josta ainakin meitsikuulijalle tuli hyvä olo. Olson oli jakanut piskuisen kirjastokeikan soinnillisesti kolmeen osaan. Ensimmäiset pari biisiä soitettiin niin, että Mark itse hoiti djembe-rummun ja Ingunn upeannäköisen romanialaisen kanteleen.

Sitten muutamaksi seuraavaksi lauluksi Olson kaivoi esiin kermankeltaisen Stratocasterinsa, ja Ingunn hoiti perkussiot ja djemben. Sekä tietenkin, kuten levyilläkin, häkellyttävän kauniit stemmalaulut. Ingunn Ringvold on lauluntekijä myös omillaan, ja julkaissut taiteilijanimellä Sailorine kolme sooloalbumia. Joskus olisikin kiinnostavaa nähdä, vaikka näiden duokiertueiden oheisvetona, kokonainen Sailorine-setti. Jäämme odottelemaan.

Sähkökitaraosuudessa pariskunta soitti puistattavan komean ”Cherry Thieves”-kipaleen, tositarinan kirsikkavarkaista Olsonin kotipihassa. Toisena Fender-tulkintana kuultiin ”Pacific Coast Rambler”, johon Olson kiskaisi aika aavemaisen komean soolonkin. Kolmevarttisen viimeinen kolmannes esitteli sitten avioparin kolmannen soinnin, eli Mark dulcimerissa ja Ingunn edelleen perkussioissa. Olsonin sähköinen dulcimer on kustomoitu soimaan alempaa kuin Appalakien perinnesoitin yleensä, koska niin siinä on ”huomattavasti siedettävämpi” soundi. Ihan siedettävältä kuulostaneen dulcimerin avulla Olson säesti ensin ”Heaven’s Shelterin”. Sitten koko session kauneimman, eli ”Walking Through Nevada”, huikea rakkauslaulu sekin, ilman että R-sanaa tarvitsee edes sanoa, hokemisesta puhumattakaan. Lopuksi vielä tuoreen albumin videobiisi ”Poison Oleander”, ja näin intiimi musiikkihetki oli paketissa. Ja sekin vielä, ettei tunnin sisään tarvinnut kenenkään sanoa ”Jayhawks”. Olson ja Ringvold lähtivät valmistautumaan YO-Talon myöhävetoon Valoa Festivaalilla, joka toivottavasti toi sekin uusia ystäviä Olsonin erittäin laadukkaalle nykyamericanalle.

Tämä duo kannattaa nähdä elävänä, ja mitä intiimimmässä paikassa, sitä varmemmin. Mahdollisuuksia siunaantuu taatusti lisääkin, sikäli varmasti Olson ja Ringvold kiertueillaan Suomeen saadaan. Nytkin visiittien väliä oli vain kahdeksan kuukautta. Alkuun askarrutti, miten tämä kaikki saadaan toimimaan keskellä päivää kirjaston loisteputkivaloissa, mutta kun laulut ja ulosanti on kunnossa, voi esiintyä vaikka pikavuorobussissa. Keikka kuin keikka. Tämän duon kannattaisi ainakin harkita myös olohuonekeikkoja Euroopassa, en tosin ole varma josko ovat sellaisia salaa jo tehneetkin. Itsekin olisin valmis harkitsemaan sellaisen järjestämistä, tosin kovin montaa lippua ei sinne olisi kaupan. Yhtäkaikki, Tampereen pääkirjaston livekonsepti toimii, aion palata aiheen pariin myöhemminkin. KG

Mark Olson (us), Ochre Room @ Korjaamon Vintti, Helsinki 08.06.2014

Billy Bragg kävi kulmilla. Ja on edelleen näkemättä. Viikonlopun ponnistelut kotitalon betoniportaiden (sittemmin onnistuneeksi) piikkaukseksi, vei miehestä parhaan terän, ja yksi läntisen maailman merkittävimmistä elossaolevista lauluntekijöistä oli, jälleen kerran, pakko jättää näkemättä. Mutta takaanpa, että meidän talossa on uudet portaat, ennenkuin Billy Bragg seuraavan kerran soittaa Suomessa. Sitä kohti.

Suomessa nyt kuitenkin onneksi juoksee kovan luokan lauluntekijää, joten onnistuin vähän niinkuin korvaukseksi vääntäytymään Helsingin Etu-Töölön Korjaamolle, kun tarjolla oli muuan Mark Olson Minneapolisista. Olson oli perustamassa The Jayhawks-yhtyettä vuonna 1985 ja oli sen keskeinen laulunkirjoittaja kymmenisen vuotta. Se toinen keskeinen oli, ja on, tietenkin Gary Louris, joka edelleenkin johtaa nyky-Jäykkäreitä. Yhdessä herrat ovat kynäilleet kestävimmän osan bändin tuotantoa. Bändin, jonka merkitystä uudistajana ei pidä vähätellä. Tiedän monia, joille Jayhawks on ollut tyyppimerkintää ”maailman kovin bändi”. Itselleni ei, mutta merkityksen ymmärrän.

Mutta Mark Olson on paljon muutakin, kuin mies Jayhawkseista. Muutama ylistetty sooloalbumi, yksi duettona Lourisin kanssa (joka sessio johti sitten miesten yhteispaluuseen Jayhawksien kanssa) ja peräti seitsemän pitkää kiekkoa The Original Harmony Ridge Creekdippers-yhtyeen kanssa. Nimihirviöorkesterin toinen kantava voimahan oli Olsonin ex-rouva Victoria Williams, upea lauluntekijä omillaankin.

Nyt Olson kiertää sen sijaan duettona nykyrouvansa kanssa, viehättävän ja upeaäänisen norjalaisen Ingun Ringvoldin kera. Parisuhteen laadukkuus, ja ilmeinen tuoreuskin, kuului illan ohjelmistossa ja välispiikeissä. Ringvoldille oli ensinnäkin annettu sovituksellista tilaa paljon, ja toisaalta myös Olson biisejä spiikatessaan muisti mainita vaimonsa ja heidän tarinansa suorastaan monta kertaa. Kuultiin lauluja Olsonin kummaltakin sooloalbumilta, ja toki myös Creekdippers-kauden biisejä.

Illan parhaiten ehkä kulkivat kuitenkin vuoden 2010 sooloalbumin nimiraita ”Many Colored Kite”, suorastaan häkellyttävän kaunis biisi. Sekä, kuinka ollakaan, Jayhawksien esikoisalbumilta (1986) kuultu klassikko ”People in This Place on Every Side”. 

Olsonin kitarointi ja tulkinta sai Ingunin perkussioista ja stemmalauluista merkittävää lisäkipinää. Ringvold on sananmukaisesti multi-instrumentalisti, ja lauluntekijä myös omillaan. Aivan hirveästi en myönnä Olsonin keikasta ns. saaneeni irti, ja tämä ei lainkaan johdu Olsonista rouvineen. Vaan yksinkertaisesti siitä, että en koskaan ole oikein oppinut syttymään Jayhawkseille, enkä siten tunne Olson-mytologiaa kovinkaan hyvin. Eikä nyt mistään edellytyksestä edes puhuta, mutta kyllä tietty pikku pärähtäneisyys miehen merkittävään äitibändiin olisi illasta nauttimisessa avittanut. Myönnän olleeni liikkeellä silkasta uteliaisuudesta, rockhistoriafriikkiyttäni ja hyvän musiikin takia.

Illan todellinen yllättäjä, ja oikeastaan itselleni jopa äskenmainituista syistä, pidemmän korren vetäjä, oli lämppäriaktina toiminut tamperelainen Ochre Room. Tai oikeastaan sen 6-henkisestä kokoonpanosta kasattu akustinen trio. Ochre Room bändinä on jo pitkään pitänyt nähdä, siksi paljon hyvää olen orkesterista kuullut. Ja nimenomaan, ei ehkä niinkään rocktoimittajien tyhjäpäisenä hehkuttamisena, vaan enemmänkin alhaalla tuolla kaduilla. OR soittaa Jayhawksien hengessä, joten valinta lämmittelemään Olsonia ei tietenkään sattumaa ollut. Solisti Lauri Myllymäki tunnustikin esikuvallisuuden ja kertoi trion jännittäneen Olson-slotteja vallan paljon. Jännitys ei kuitenkaan kuulunut soitossa, vaan kenties herkisti sitä entuudestaan. Herkkyys on nimenomaan tämän bändin hienous, tai oli nyt ainakin täällä tänään. Kahdella kitaralla mentiin, satunnaisella huuliharpulla, sekä maltilla ja mausteeksi Minttu Tervaharjun viiltävän kauniilla stemmalaululla.

Paitsi moderni americana, Ochre Roomin materiaalista kuuluu englantilainen elektroninen folk (mitä ikinä tälläkään tarkoitan), ja se on hienoa perimää se. (Enkä ala nyt tähän väliin vouhottamaan Stuart Adamsonista, vaikka paikka olisi, ja mieli tekisi..). Ochre Room on upea sekoitus Amerikan Yhdysvaltain ja Britannian musiikkiperintöä. Siksi OR onkin Suomen Ahab, enkä puhu nyt saksalaisesta doom metaljyrästä, vaan lontoolaisesta Ahabista, joka erittäin valitettavasti laittoi pillit konkreettiseen pussiin tämän vuoden alussa. Bändi oli oleva brittiläisen folkpohjaisen rockin seuraava maailmannimi, mutta valitettavasti ei ole enää. Toivotaan, että OR voisi oikeasti lyödä maailmalla läpi. Niin kuuluisi tapahtua, ja kaikki edellytykset on olemassa. Ottakaapa kuunteluun vaikka, jos nyt ketäkuta kiinnostaa, ”Evening Coming In”-albumin (2012) raita ”Blue Ribbon”, joka Vintinkin keikalla kertakaikkiaan komeimmin soi. Mahtavaa Ochre Room, yritän nähdä bändikeikan pian.

Korjaamon kolmesta salista olin rockinkuuntelutarkoituksissa ehtinyt aiemmin tsekkaamaan katutason Vaunusalin ja Kulmasalin, ja molemmat hyviksi todennut. Nyt vasta pääsin kuitenkin korkkaamaan yläkerran piskuisen Vintin. Joka osoittautui intiimisti mainioksi tilaksi juuri tämäntyyppisille, akustisille illoille. Hieno tila, upeasti restauroituna ja muokattuna, tämä voisi olla keikkapaikka jopa jossain ihan muualla kuin Helsingissä. Hulppeat lisäpisteet sille, joka on suunnitellut paikan lavavalot. Länteen laskeva aurinko jatkuu illan hämärtyessä saumatta lavan lämpimillä valoilla. Jotain itsekin valaisemisesta tiedän, ja aina stikkaa silmään, kun homma on ajateltua. Mainio uusi keikkapaikkalöytö siis tämä Vintti.

The Jayhawks tulee muuten Helsingin The Circukseen heinäkuun 9.pvä. Mark Olson ei siis nykykokoonpanossa soita, mutta paikalla kannattaa olla silti. Saas nähdä jos vaikka itsekin. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: