Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Jarkko Niemelä”

Valoa Festival, Tampere pe 06.02.2015

Tampereen talveen ja festivaalikartalle toivottavasti jäädäkseen tullut Valoa Festivaali oli aiempina kertoina mennyt osaltani täysin ohi. Mutta syksyn mittaan tapahtuman artistikattaus lupaili niin monipuolista ja mielenkiintoista, että oli tullut aika itsekin olla paikalla. Valoa Festivaali tarjoaa ihan sananmukaisesti jokaiselle jotakin; on electron pörinää, suomiheavyn uutta aaltoa, DJ-settejä, trubaduureja, balkanpoljentoa, vanhoja partoja ja nousevia nimiä.

Oma festariperjantaini alkoi Kauppakadun soittoruokala Artturista, joka osoittautui varsin tunnelmalliseksi ja ennenkaikkea erittäin ystävällisesti palvelevaksi korttelikapakaksi. Jollain tapaa paikka muistuttaa lukemattomilta Puolan matkoilta tuttuja kansantavernoita, ja hyvä niin. Mikään varsinainen keikkapaikkahan Artturi ei kyllä ole, mutta sopu antoi nytkin sijaa, ja erinomaisen hyviltä keikat täällä onnistuivat kuulostamaan. Sitäpaitsi, kun liiteri tulee tupaten täyteen, voi Artturin keikan seurata myös isojen ikkunoiden läpi kadulta, samaan tapaan kuin vaikkapa Jyväskylän Vakiopaineessa. Kaupunkikulttuurius.

Sovitusti tasan klo 19.00 Artturin nurkkalavalle nousi mies ja kitara Kanadasta, laulaja-lauluntekijä Michael Feuerstack. Tätä vetoa olin ennalta odottanut ihan huolella, mutta aika vettynyt leiviskä valitettavasti lyötiin kanadanpojan kouraan. Artturi oli täyttymisvaiheessa, jengiä ramppasi sisään ja ulos. Monet olivat tulleet viikon päätteeksi tuttuun baariin vaihtamaan kuulumisia. Hälinä oli melkoinen.

Akustisen artistin haaste on siinä, ettei volyymia voi loputtomiin nostaa taustamelun kanssa kilvoittelemaan. Siksi Feuerstackin asearsenaaliin jäivätkin vain muutamat ironiset ehdotukset tarkemmasta kuuntelemisesta, setin pitäminen lyhyenä ja ankara keskittyminen omiin lauluihin. Mutta kukapa meistä haluaisi lähteä Kanadaan asti kokemaan, että vain kourallinen arvostaa työtään. En muista näin epäkunnioittavaa yleisöä nähneeni pitkään aikaan, tai siis kuulleeni. Kävi suorastaan ihan sääliksi Feuerstackia, toivottavasti seuraavan illan Turun veto oli otollisempi. Jaa-a, lauantai-ilta Turussa, olisipa tavallaan hauska tietää. Erikoiskiitos illan piskuisen miksaustiskin takana hommansa hyvin hoitaneelle kaverille, joka silminnähden toimi Feuerstackin tukena, ja ansiokkaasti myös hiljaisten laulujen loputtua esitaputtajana.

Feuerstack on julkaissut omiin nimiinsä kolme sooloalbumia, toimittuaan sitä ennenkin käytännössä soolona jo vuodesta 1994, mutta nimellä Snailhouse. Jos kaveri on umpituntematon, kannattaa aloittaa vaikka tuoreimmasta albumista ”Singer Songer”, jolla Feuerstack duetoi omia intiimejä, väliin jopa sisäänpäin kääntyviä laulujaan, useiden eri kanadalaiskollegoiden kanssa. Tuli tuossa kehuskeltua Mark Olsonia, mutta jos muukin nykyamericana kiinnostaa, tämä mies kannattaa ottaa tehokuunteluun. Keikalla parhaiten hälinän ja säpinän keskeltä jäi mieleen ”Flowers in the City”, vuoden 2013 ”Tambourine Death Bed”-albumilta.

Kotimaisesta ELE-yhtyeestä on puhuttu paljon, varsinkin nyt tuoreen albumin myötä. Bändi on saanut nimensä, ei Ele Aleniuksen mukaan, vaan erään hiukan runollisemman kynämiehen, siis Eino Leinon. Uutuusalbumi perustuu Leinon teksteihin, niin myös illan keikka. ELE-yhtyeen nokilla nähdään Eeva Louhivuori, tuttu myös Eva & Manu-duosta. Muu(kin) orkesteri koostuu erittäin osaavista janttereista, kitaristi Nicholas Rehn ja rumpali Ilkka Tolonen esimerkiksi soittavat Color Dolor-yhtyeessä myös.

ELE soitti uuden levyn materiaalia noin kolmisen varttia, ja sai yleisön lähestulkoon jakamattoman huomion. Toisin sanoen, suurin osa oli tullut paikalle Eevan takia, ja Kanadan mies hiljaisine lauluineen pantiin vain huonoon rakoon. Itse en ELE-keikasta onnistunut syttymään juuri hetkeksikään, vaikka Eino Leinon laitankin aina ykköseksi, silloin kun äänestellään suurimmasta suomalaisesta kautta aikain. On kai myös todettava, että Leino-kytköksestä huolimatta, en onnistu olemaan nk. kohderyhmää. Jos väitettäisiin, että Eevan tulkinnat tuovat uutta syvyyttä Leinon klassikkoteksteihin, joutuisin olemaan erittäin eri mieltä. Varsinaista tulkintaa tunnistin muutamin kohdin, upeimmin tällä keikalla kulkivat loppupään ”Metsään hukkunut” ja ”Mua pelottaa”, jotka ovatkin Top10-kamaa myös Leinon kataloogissa. Ehdottomasti setin hienoin veto oli kuitenkin päätösbiisi, tuore sinkku ”Kun kello seisoo”. Eevalla on kiistatta upea ääni, mutta itse en syty tämänkaltaiselle fraseeraukselle. Bändi kuitenkin soi ja soitti hyvin, Rehn nykäisi sinne päätösbiisiin vieläpä todella upean soolonkin.

Valon perjantai-ilta sisälsi paljon mielenkiintoista, mutta kun tiedossa oli, että Telakalla soittaa muutaman tovin päästä Suomen kovin livebändi Jaakko Laitinen & Väärä Raha, oli pakko mennä ajoissa varmistamaan näköesteettömät paikat. Oletettavaa kun oli, että Telakka tulee kuin nuijalla täyteen, ja tulihan se. Olin nähnyt bändin vain viikkoa aiemmin Helsingin Bar Dubrovnikissa, jossa orkesteri myllytti hirvittävät jortsut pienelle, mutta sitäkin valikoituneemmalle yleisölle. Ja vaikka Telakan veto olikin jo neljäs nähty Laitis-keikka suhteellisen lyhyen ajan sisään (jos nyt 7 kuukautta määrittyy suhteellisen lyhyeksi ajaksi), niin ei näihin vain kyllästy. Varsinkin kun setissä alkaa olla kiitettävää tahtia uusiakin biisejä. Ja varsinkin, kun muutamat niistä uusista ovat jopa bändin kautta aikain parhaimmistoa. Suunta on hyvä.

Kuten odotettua, Väärä Raha oli kovassa lyönnissä, ja järjesti jälleen kerran hillittömät bileet. Harvan bändin keikalla tulee todennettua sitä, että etulattialla joraava jengi ei enää tiedä mihin asentoon itsensä laittaisi. Jortsuamisesta tulee vain hillitöntä vispaamista ja propellia, kun bändi kiihdyttää Balkan-groovensa äärimmilleen. Suomalainen, sinulla on rytmi veressäsi. Jäykempääkin jäbää nimittäin ilahduttaa aina se hillitön tanhu, mikä Vääriksen keikoilla alalattialle syntyy.

Tutusti lähdettiin liikkeelle, eli öljyä koko koneelle ja lämmöt ylös ”Kasa tuhkaa”-avausklassikolla, ja sitten ”Onnentähti”. Väliin ”Malja elämälle” ja heti perään Lemmenjoen kullankaivajien maakuntalaulu ”Mustika”, joka aivan viimeistään alkoi vakavasti käydä pirkkahämäläisen tanssijalan alle. ”Pettymys” ja sitten setin alkupään tuttu pankinräjäyttäjä, venäläisperäinen kaihoilu ”Äiti kulta”, jonka Jarkko Niemelä tutusti avasi buzukilla ja turkkilaissävytteisellä kaipuulla. Telakan lattialankut oli jo kovilla. Malmin suurta ajattelijaa Henry Aaltosta siteeraten: ”Meininki on sitä luokkaa, että tumma poika Tuusulastakin ihmettelee että mihin mun pussihousut hävis”.

Sivutien kautta” on suomirockin nykyklassikko, joka edellisellä Stadin keikalla sai sellaisetkin ihmiset laulamaan, joiden en ikinä ole nähnyt, saati kuvitellut, laulavan. Mainitulla Dubrovnikin vedolla ensiesitettiin ”Kihniö”, samannimiseen tuoreeseen Saija Mäki-Nevalan dokumenttielokuvaan tehty biisi, joka oli viikossa hioutunut entistäkin tiukemmaksi. Ja vaikka ”Kihniö” ei monellekaan ollut vielä tuttu, se sai Telakallakin varsin lämpimän vastaanoton. Biisiin lienee synnytteillä video, kertoo pikkulintu.

Varsinaisen setin viimekolmanneksen käynnisti ”Ihmehyrrä”, ja jo keikan alusta asti toiveena huudeltu ”Yö Rovaniemellä”. Setin päätti tutusti ”Saippuakupla”, joka aivan viimeistään perspiroi Telakan lämpimäksi, ilo oli jakamaton takariveille asti. Encoreissa kuultiin sitten uutena biisinä ”Kultainen keskitie”, joka on syntyessään Laitisen teksteistä yksi samantien parhaista, ja upeana iskusävelenä tulevien vuosien taattu keikkahitti. Toivottavasti muukin hitti, tällaisia lauluja ei nimittäin enää kukaan muu tässä maassa tee. Komea suunta bändillä, pakko vielä sanoa.

Telakka on mainio keikkapaikka, paljon puuta ja katto matalalla takaavat pyöreänpehmeän soundin. Näin hyvältä ei Vääriskään ole korviini koskaan kuulostanut, hyvältä joskin joka kerta. Hyvät loppubileet perjantaille, ja ensimmäisen päivän perusteella Valoa on enemmän kuin festari paikallaan. KG  #valoa

Mad Juana (us), Jaakko Laitinen & Väärä Raha @ Klubi, Tampere 12.12.2014

Sami Yaffa on kiireinen ja moneen ehtivä mies. Tuntuu myös, ettei kaveri ole onnistunut olemaan mukana oikeastaan missään erityisen laaduttomassa. Tämä on kuitenkin varsin paljon todettu, alkoihan Yaffan ammattiura jo vuonna 1980. Ensin Pelle Miljoonan paras albumi ja paras kokoonpano. Sitten kultakauden Hanoi Rocks alusta loppuun. Michael Monroen kaikki parhaat tekemiset ovat sisältäneet Samin panoksen. Jotka tekemiset toki jatkuvat edelleen. Viime aikoina Yaffa on nähty isäntänä tv-sarjassa ”Sound Tracker”, jota tosin itse ainakin fanitin enemmän idean tasolla, kuin toteutuksen. Mutta kuitenkin, kova ja laadukas ura on miehellä takanaan, kesken, ja oletettavasti edessäänkin.

Tällä kertaa Yaffa saatiin Suomeen lempilapsensa Mad Juanan kanssa. Bändi on perustettu New Yorkissa vuonna 1996, ja on siitä lähtien ollut äärettömän mielenkiintoinen maailmanmusiikkihybridi, jonka kokoonpano on elänyt ja vaihtunut; keskeisinä jäseninä ja kantavina voimina kuitenkin koko ajan Yaffa kitarassa ja ex-vaimonsa Karmen Guy laulussa. Tällä hetkellä kahdeksanhenkisen Mad Juanan täydentävät George de Voe (basso), Marni Rice (haitari ja laulu), Danny Ray (tenorisaksofoni), Indofunk Satish (trumpetti), Rain Bermudez (perkussiot) ja Mal Stein (rummut). Ja kyllähän tällä porukalla kunnon pippalot saatiin pystyyn.

Ei ollut Tampereen Klubilla tupa täynnä, mutta etualan lattia kuitenkin varsin kiitettävästi. Ennenkaikkea porukka oli liikkeellä kuitenkin hyvällä jalalla, vaikka liiteriin lisää porukkaa olisikin mahtunut. Tamperelaiseen tapaan suurin osa jengistä valui sisään lämppäribändin juuri lopetellessa, tai roudaustauon aikana.

Mad Juana soitti puolitoista tuntia, eikä antanut energiatasojensa laskea hetkeksikään. Näin isolla kokoonpanolla soolotilaa ja vetovastuuta voi toki jakaa kaikkienkin kesken. Omat hetkensä sai käytännössä jokainen, ja varsinkin puhaltajien Ray ja Satish vuoropuhelu oli todella asiallista musiikin juhlaa. Mad Juana on kuin sekoitus Tiger Lillies’ia, Poguesia, Gogol Bordelloa ja muutamaa muutakin, mutta hämmentävän omaksi soppa silti porisee. Tästä suurin vastuu lienee kuitenkin vokalisti Karmen Guylla, sekä tietenkin mielenkiintoisilla biiseillä. Väliin mennään skata, väliin reggaeta, joskus taas jumitellaan dubit väliosat. Löytyy valssia, löytyy tangoa. Bändi on kuin tiivistymä siitä rytmimusiikin globalismista, jota Yaffa jahtasi tuoreessa tv-sarjassaan. Mad Juanan osalta Balkan-vaikutteita on ehkä turhaankin korostettu, yhtä hyvin keitoksessa maistuvat edellämainitut mausteet, ja vaikkapa Espanja.

Varsin kovalla sykkeellä bändi kaahasi, taukoja ei juuri suotu, ei itselle eikä yleisölle. Ja mahtavaa niin, tämähän on ennenkaikkea bilebändi. Varsinaisesta setistä nousivat tänään komeimmin esiin tango ”Heloise” ja lopulla settiä kuultu, torvien ja Samin kitaran kauniisti introama ”Ghost Riddim”. Ja olihan se ”Stangers in Paradise” myös aika häkellyttävän hieno veto, pitkä ja harras dub, jossa ainakin vasemmistosissin näköinen basisti de Voe pääsi osoittamaan kykyjään oikein kunnolla. Pääpaino oli tänään vuoden 2008 ”Bruja on the Corner”-albumilla, siltä parhaat vedot kuultiin.

Sami Yaffa on selvästikin bändin musiikillinen johtaja, mutta Mad Juana jos nyt joku, on kokonaisuus, josta olisi vaikea ottaa osasia pois. Siksi tärkeä elementti esim. on Marni Rice haitareineen. Karmen Guyn tequilan polttama ääni on todella komeaa kuultavaa, varsinkin hiukan hitaamissa ja alemmas menevissä osuuksissa. Ja olihan siellä eturivin jamppareilla ihan nähtävääkin, ei siinä. Jossain vaiheessa lavalle kannettiin kahdeksan yksikköä jo mainittuakin tequilaa, ja bändi kippisteli Satishin ja Bermudazin synttäreiden kunniaksi.

Varsinaisen setin päättänyt pitkä rymistely ”Revolution Ave” , joka katkoi jo kieliäkin Samin kitarasta, ei kuitenkaan vielä iltaa sinetöinyt. Encoreita kuultiin pariin otteeseen, joista jälkimmäiseen trumpetisti Satishia haettiin takaisin jo eteisestä asti. Hyvä, että haettiin. Komein livenä kuulemani ”Those Were the Days” paketoi tällä erää Mad Juanan vedon kovaan, ennalta-arvaamattomaan ja mieluisaan pakettiin. Trumpetisti Satish tulkitsi kertosäkeen myös erittäin täsmällisellä ja tunnistettavalla suomella. Levytetty Mad Juana on jäänyt aina itseltäni isommin kuuntelematta, mutta Tampereen keikka oli kyllä erittäin positiivinen yllätys, ja takaa sen, että kun retkue saapuu takaisin maahamme, aion olla paikalla. Upeaa oli nähdä Klubin alalattialla myös todella nuorta Hanoi-jengiä, joka on syntynyt kauan sen jälkeen, kun Hanoi Rocks paketoitiin ensimmäistä kertaa. Elämä jatkuu, uudet sukupolvet löytävät tärkeän ja sydämellä tehdyn musiikin. Hyvät asiat pysyy ja paranee.

Josta osoituksena oli myös illan lämppäribändin keikka. Hyvät tytöt ja pojat, Suomen tällä hetkellä kenties kovin ja monilahjakkain livebändi, Jaakko Laitinen & Väärä Raha. Bändin aloittaessa sovitusti kello 20.45 oli pöytään lyöty sikäli kulmista nuhjuiset kortit, että väkeä oli salin puolella todella nihkeästi. Kolmevarttisen setin aikana tanssikansaa alkoi pikkuhiljaa hiihtää settiin ihan kiitettävästi, mutta Mad Juanan aikaiseen tunkuun ei ihan lopussakaan päästy. Silti orkesterin puolesta oli ilo huomata, että ilmiselvästi jokin osa alalattian väestä löysi tämän mainion joukkion tänään ensimmäistä kertaa. Upeaa niin, sana leviää.

On nimittäin faktaa, että Jaakko Laitinen & Väärä Raha on isossakin mittakaavassa ainutlaatuinen rykmentti. Sen tiukka, kotipolttoinen mikstuura Lapin taikaa ja Balkanin jazzia, mustalaismusiikkia ja idän ihmeitä hämmentää, liikuttaa ja naurattaa yhtä aikaa. Eikä missään nimessä kyse ole kuitenkaan huumorimusiikista, bändin sanoituksissa hauska ja viiltävä lyövät kättä tavalla, jota ei ole kuultu sitten edesmenneen Gösta Sundqvistin. Ja ymmärtänette, että tämä on paljon sanottu.

Bändin kunniaksi on todettava, ettei yleisön pienuutta tarvinnut suomalaiskansalliseen tapaan päivitellä tai jossitella, eikä siitä tarvinnut ainakaan silminnähden häiriintyä. Hyvillä soundeilla ja hyvillä fiiliksillä vedettiin. Edellisenä iltana hälytyksellä löytynyt, ja bändin ensi kertaa juuri ennen keikkaa tavannut paikkobasistikin suoriutui urakasta aivan mallikkaasti.

Heti kakkosbiisinä soinut ”Onnentähti” lähti todella komeasti Tampereen iltaan, ja nousikin uudeksi levysuosikikseni myös. Kenties bändin koko tuotannosta juuri ”Onnentähti” on se kaikkein olavivirtamaisin veto, vaikka monin muinkin kohdin mestarin massiivisen hahmon suuntaan kumarretaan. Venäläinen lainasävel ”Äiti kulta” starttasi trumpetisti Jarkko Niemelän busukilla ja aidonoloisella kaukasiakaiholla, ja vauhtiin päästyään alkoi myös tunkeutua tamperelaisten tanssikenkien alle. ”Sivutien kautta” upposi myös kasvavaan yleisöön, ja varsinaisen setin päättäneen ”Saippuakuplan” kohdalla voidaan jo puhua pikkuriehakkuudesta. Tiukasti tänään(kin) soittanut orkesteri kokoontui vielä ylimääräiseen numeroon ”Elämä voittaa”. Ja sai, kuten mainitsin, toivottavasti tänään kourallisen uusia ystäviä. KG

 

Paleface, Herra Ylppö ja Ihmiset, Jaakko Laitinen & Väärä Raha, Mikko Perkoila etc. @ Työväen Musiikkitapahtuma, Valkeakoski 26.07.2014

Valkeakosken Työväen Musiikkitapahtuman lauantaikin saatiin viettää suomalaisittain erittäin epätavallisessa kelissä. Hellettä riitti, ja komea sää saikin jalkautettua koko tapahtumaan peräti enemmän työväkeä kuin vaikkapa viime vuonna. Siitä kiitos myös erittäin monipuolisen ohjelmiston, paikoin jopa hämmentävän monipuolisen.

Oma tapahtumani käynnistyi jo alkuillasta, kun piskuisella PAM-lavalla nähtiin kantaaottavan laulannan veteraani, jo 70-luvun lopulta loistavaa minimimalismiaan meille tarjoillut Mikko Perkoila, Järvenpään Pete Seeger. Jonka kanssa (siis Seegerin) Perkoila muuten jossain alkupään spiikissään muisteli jakaneensa lavankin. Itse olen diggaillut Perkoilaa siitä lähtien, kun musiiikista jotain aloin ymmärtää. Mies on mustan huumorin mestari, huikean kuivakka ironikko ja ennenkaikkea aina uskaltanut olla asioista mieltä. Perkoila aloitti uransa 70-luvun laululiikkeeseen olennaisena osana kuuluneessa Arkiviisussa, ja on vuodesta 1980 tehnyt ansiokasta soolouraa. Varsinkin nykyaikoja kohti tultaessa Perkoila on tehnyt musiikkia paljon myös lapsille.

Toistatuntiseksi venynyt setti kattoi miehen koko soolotuotannon, mutta toki ne yleisölle kaikkein rakkaimmat oli pakko mukaan mahduttaa. Vaikka monet Perkoilan lauluista onkin kuullut kymmeniä kertoja, ja vaikka useat niistä perustuvat lopun punch-lineen, jaksavat tekstit silti naurattaa. Perkoilalla on ehdottomasti vakavakin puolensa, josta mm. jo 90-luvun viinaslaman aikaan kirjoitettu ”Säästön hinta” on huikea esimerkki, ja pelottavan ajankohtainen yhä edelleen. Niistä hauskemmista tietenkin ”Nimismiehen murhe” on klassikko sinänsä, tai vaikkapa sellaiset kuin ”Auto” ja ”Juusto”. Lopulla keikkaa Perkoila intoutui esittelemään sählypallosta ja limupilleistä valmistamiaan soittimia. Varsinkin sählypallo-okariinalla soitettu, ”Järvenpään toisen suuren säveltäjän” Finlandia oli suorastaan hulvaton. Parhaita asioita koko keikassa olikin kanssaihmisten ilo, esiintyvä taiteilija tekee sitä mikä hänen tehtävänsä parhaimmillaan on; murheen karkoitus. Ilman encoreita ei edes Perkoila voi huvialueelta poistua, ja pakko miehen oli soittaa vuoden 1982 radiohitti ”Arvaa harmittiko?”. Mainio keikka, tärkeältä mutta aina jollain tapaa aliarvostetulta pienuuden mestarilta.

Seuraavat muutamat tunnit sujuivatkin sitten jotenkin sivusilmäillessä, omimmat illan esiintyjistä kun odottivat vasta omissa myöhäsloteissaan. PAM-lavalla Mikko Helenius soitti bandoneonia upeasti, säestäessään argentiinalaisen Martin Alvaradon tangotulkintoja. Mutta siinä kun lapioi maailmanluokan saslikkia (kiitos kokille) ääntä kohden porottavassa helteessä, niin tunnelmallinen espanjankielinen toimittaminen meni valtaosin ohi. Alvarado on taitava tulkitsija, mutta paremmin tämä toimisi Buenos Airesin pikkuklubeilla. Sinne siis joskus.

Jano yllätti, ja Paperitorin anniskeluteltta kutsui. Jossain siellä aukion toisella laidalla hetkutti valkoisissaan ja kimalteissaan legendaarinen Eini, Pellon Madonna. Ja kehtaahan tuota Einin rungolla yhä hetkuttaa, mutta oudon karaokemaiseksi iskelmätähden setti taipui. Tuntui, että seuraavana voi tulla mitä vain. Ja tavallaan tulikin. Mutta yleisö eli kuulemani mukaan mukana, joten mikäs se siinä.

Seuraavaksi, vähän niinkuin velvollisuudesta, Puu-saliin (joka toki oli teltta siinä missä muutkin tapahtumateltat) jossa Jonna Tervomaa aloitteli osuuttaan. En ole koskaan tajunnut oikein Terviksen suuruutta Suomen popkartalla, enkä tullut kyllä nytkään tajuamaan. Lopun radiohittiputkea lukuunottamatta biisimateriaali on hyvin keskinkertaista, bändi flegmaattisesta seuraava ja vieläpä soundit tänään keskinkertaiset. Jos sanoista ei saa kolmannen biisin jälkeen selvää, menee homma hukille, terveisiä tiskin taakse. Herra äänenpaineenmittaaja, nämä keikat eivät toimi niin, että ”kun kaikki kuitenkin jo tietää mitä niissä lauletaan”. Juu ei. Sen lopun radiohittiputkenkin kuulin takakorvalla, matkalla jonnekin, joten ei ollut minun ja Jonnan ilta.

Mutta sitten, Päälavalla eli Paperitorilla alkoi tapahtua ihan toden teolla, ja oman iltani pääesiintyjä (ennakkoon) asteli lavalle akustisen kitaran kanssa, nimittäin Paleface. Ilman  bändiäkin vedettynä ”Helsinki-Shangri-La”, tai ehkä juuri nimenomaan näin, on huima ajankuva alasajetusta hyvinvointiyhteiskunnasta. Yleisö oli erittäin mukana heti alkumetreistä, ja yleisölle esiintyvänä esiintyvänä taiteilijana, eli kiekollisena pelaajana, Paleface onkin ihan omaa luokkaansa. Ei tarvita neljän neliön lippistä, eikä niitä kaikkein säälittävimpiä hiphopmaneereja tai tonnia platinaa kaulassa. Biisit riittävät, ja sanottava. Samaan aikaan kun suomalaisista ns. punkkareista esimerkiksi suurin osa katsoo asiakseen laulaa viinasta, sammumisesta ja omasta sumeudestaan, on tärkeää että on Miettis-Karrin kaltaisia ajattelijoita. Ja vaikka en ole juurikaan voinut sietää hiphopia sitten Grandmaster Flashin tai Public Enemyn, ja katson suurimman osan suomiskenestä työnvieroksunnaksi ja ajanhukaksi, Paleface uppoaa täysillä. Yhtyeensä Räjähtävä Nyrkki esiintyi tänään lainarytmiryhmällä, mutta suoriutui mallikkaasti. Kritiikin kärki laskeutuu tälläkin kertaa tiskin taakse. Instrumentit erottuivat hienosti, mutta tällaisessa musassa sanoista on saatava selvää. Alun akustisen osuuden jälkeen komeimmin puksuttivat tänään ”Tyhjästä sanasta sakko”, ”Miten historiaa luetaan?” ja järisyttävän komea ”Saapuu elokuun yö”. Kalpeanaama alias Palervo Kalsa on suosionsa ansainnut.

Ennakkoon illan pääartistini oli siis ollut Paleface, ja vaikka mies mainion keikan vetikin, oli pääesiintyjän mantteli vaihtava paikkaa saman tien. Jaakko Laitinen ja orkesterinsa Väärä Raha heilautti Puu-salissa kannat kattoon ja laittoi porukan ”vääntelemään vartaloitaan mitä irvokkaampiin asentoihin” (Kari Peitsamo). Huima ja hikinen tuntinen, ja ensikosketukseni bändiin livenä. Levyilläkin sinänsä mainio orkesteri ei ihan kuitenkaan tule toivotulla tavalla läpi, kyllä nämä kuuluu nähdä elävänä. Ja mitä pienempi luola, sen parempi. Jarkko Niemelän taidokas trumpetti ja Laitisen keekoileva manerismi kannattelevat yhtyeen perspiroivaa myllytystä, joka on konseptina ilmiömäinen sekoitus Olavi Virtaa ja Goran Bregovicia. Samaan pataan kannetaan balkanilaista kolhuista mustalaisjatsia, Taisto Tammen ylitulkintaa ja turkkilaisia sävelkulkuja. Tuli alle ja alkuasukkaat irti. Näissä lauluissa Rovaniemi on Suomen Istanbul, tuon käsittämättömän lapintaiankin nämä onnistuvat vielä mukaan keittämään. Miten tällaista voi vuosien myötä uudistaa, en tiedä, mutta Valkeakosken keikan perusteella voin väittää Jaakko Laitisen Väärine Rahoineen olevan Suomen kovimpia bändejä juuri nyt. Menkää ja tehkää se, tsekatkaa nämä livenä. Koskin iltaan nostattavimmin lähtivät setin loppupään ”Saippuakupla”, ”Hän ei lemmi mua” ja huikea ”Yö Rovaniemellä”.

Olin ajatellut katsoa Herra Ylpön ja Ihmiset-orkesterinsa myöhäsetin oikein kunnolla, keskittyneesti ja lähempää, mutta kiitos Laitis-Jaskan rahamiesten, ei siitä sitten mitään tullut. Vuosia takaperin porilaisponnisteinen kaverismies miksasi Maj Karman Kauniiden Kuvien keikkoja, ja oli tuottamassa muutamaa levyäkin. Siksi taannoin Maj Karman keikkoja tuli nähdyksi useampikin. Pohjakiinnostus Ylpön tekosiin oli siis olemassa silloinkin, kun mies heittäytyi soolouralle. Ja vaikka ”Luuranko” esimerkiksi onkin ihan mahdollisuuksien albumi, on käytännön seuraaminen jäänyt osaltani olemattomiin. Katsoin Ylpön Valkeakosken keikan takarivin maastosta ja huomasin olevani lopultakin kiinnostunein siitä faktasta, että bändin basistina nähdään Janne Joutsenniemi. Joten bassolinjojen ja valoshow’n seurailuksihan se meni. Ehkä joku toinen kerta jossain pikku klubissa sitten. Ylpönkään biisimateriaali ei paljon hurraa-huutoihin kannusta, mutta takarivillekin ”Mustat hevoset” kuulosti kieltämättä komealta.

Tämänvuotinen Työväen Musiikkitapahtuma on täten paketoitu. Ensi vuonna asiainlaitain salliessa jyrkän ehdottomasti uudestaan. Miellyttävä, aikuiseksi kasvaneiden ihmisten rento tapahtuma, jonka ohjelmapolitiikasta kannattaa ottaa ihan vakavissaan mallia. Vielä kun kummallekin pääpäivälle saadaan muutama kiinnostava ulkomainen artisti lisää, niin Koskissa ollaan vielä kovemmin hyvän asian ytimessä. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: