Mustasch (swe), Shiraz Lane @ The Circus, Helsinki 20.12.2018
Göteborgilainen Mustasch on uskollinen ja säännöllinen Suomen kävija, kesäfestareiden vakiovieraita. Päättymäisillään olevalle vuodelle Härmän keikkoja on siunaantunut ”vain” kuusi, mutta esimerkiksi viime vuonna Mustasch soitti Suomessa yhdeksän vetoa. Helsingin The Circuksen joulukuinen torstai-iltakin toki todisti, että bändillä on Suomessa vankka kannattajakunta, ja siksi tänne kannattaa aina uudestaan tulla. Tällä kertaa Live Nation järkkäili orkesterin näille nurkin otsikon ”Jul med Mustasch” alla, ja ohjelmassa oli kolme nykäisyä (Helsinki, Tampereen Pakkahuone ja Oulun Radisson).
Circuksen illan, kuten muutkin kaksi iltaa, lämmitteli juuri yli 20 kiskaisun Euroopan rundilta kotiutunut Shiraz Lane. Pääbändina tuolla kiertueella toimi ruotsalainen H.E.A.T., ja toisena lämppärinä erinomainen vaasalainen One Desire. Shiraz Lane on yksi näistä suomalaisen hard rockin, glamin ja mitä näitä nyt on, kirkaimmin tuikkivista toivoista. Kaukaisimmillaan Barcelonaan asti ulottunut rundi oli entisestäänkin tiukentanut Shiraz Lanen soittoa ja lavameininkiä, joita viime kesänä jo kovasti kehua retostelin näillä palstoin, nähtyäni bändin ensimmäistä kertaa tositoimissa Vantaalla. Toistankin itseäni, mutta jos alan meininki kansainvälisimmällä tasollaan kiinnostaa, niin tämä bändi on niiden kotimaisten joukossa, joita ei kannata näkemättä jättää.
Kuluvan vuoden helmikuussa ilmestyi kakkosalbumi ”Carnival Days”, ja sen nimiraidalla jampparit tutusti, ja tutun energisesti, minuutilleen puoli tuntia kellottaneen lämmittelyslottinsa täräyttivät käyntiin. Tarina ei kerro, miksi Shiraz Lane soitti näin lyhyen setin, olisikohan tuohon lyhyellä matikalla ja lähimuistilla mahtunut kuusi biisiä. Mutta toisaalta, parempi tehoisa puoli tuntia, kuin puoliheijjaava kolme varttia. Rundiväsymys ei Vantaan sälleistä millään tapaa huokunut, ja varsinkin tuoreemman albumin raidat soivat syntyessään klassisina hard rock-raitoina kompaktisti, hengittäen, mutta tiukasti. Ja suomiglamin uuden tulemisen eturintamaa edustaessaan Shiraz Lane osaa myös esiintyä, ja mitä sitten vaikka kasariesikuvien lavaliikkeet onkin opiskeltuna, on siitä muutenkin jo aikaa, kun rock’n rollissa joku viimeksi ihan oikeasti oman pyöränsä tai polttomoottorinsa keksi. Jopa turhankin lyhyeksi jääneen lämppäyssetin tiukimmin laukkasi tänään alumpana soinut ”Tidal Wave”. Ja vielä, mikä illan pääbändin sinänsä mainiossa vedossa oikeastaan ainoana asiana häiritsi, eli epävireiset ja miettimättömät kitarasoolot (jos sallitte, ja vaikka ette sallisikaan), oli asiain laita Shirazin kohdalla toinen. Kuin salaa, ja ilman isoa numeroa, Jani Laine on tämän, ja näiden genrejen, asiallisimpia soolokitaristeja.
Illan kummankin bändin olin nähnyt relatiivisen tuoreeltaan, viime kesänä. Ja kummankin festareiden ulkoilmavedolla. Mustaschin kohdalla Tampereen South Parkin aurinkoinen iltapäiväkeikka monellakin tapaa laiskalepposteli kuulokojeesta sisään ja toisesta ulos, eikä varsinkaan ensitutustumisena bändiin onnistunut oikein orkesterin pointtia tai olemassaolon tärkeyttä todistamaan. Joten uusintaotanta oli hoidettava, ja katso, kyllähän Mustaschin merkityksen ja suosion ihan toisella tapaa Circuksen mainion keikan jälkeen tajusi.
The Circus on suosikkikeikkamestojani Helsingissä, ja mikseipä pitkälti myös koko hela kokemuspiirissäni. Paikka täyttää monellakin tapaa kansainvälisen rock-klubin mitat. Loppuunmyytynä mesta on aika piinallinen, mutta niin ne on kaikki muutkin. Mustaschin keikalla oli onneksi mukavan väljää, silti bändin näkökulmasta mainiosti possea paikalla. Viimeistään lämppäribändin lopetettua, alkoivat henkilökohtaiset ja viikkoa aiemmin selvin päin kyrväytetyt nivelsiteet huutaa daavidin poikaa, joten tänään väljyyttään mahtavasti toimineen Circuksen yksinäinen ja hylätty baarijakkara ilmestyi kuin Taivaan lahjana. Niinpä Mustaschin veto sujuikin istualtaan, ja tällä kertaa hiukan enemmän takalinjoilta, mutta hyvällä näkyvyydellä. Sanottava on, että Circuksen soundi toimi tänään, ja se mikä täällä aina jotenkin on erityisen laadukasta, eli valot.
Reilun tunnin settiinsä Mustasch onnistui nakuttamaan lähestulkoon tai abouttiarallaa parikymmentä voimabiisiä, syksyn rundilta tutulla biisiilistalla, joka on koottu kohtuutasaisesti bändin lähes kaikilta albumeilta, kahta lukuunottamatta. Eniten, eli neljä biisiä, nyittiin tuoreimmalta albumilta, kuluvanvuotiselta ”Silent Killer”-platalta. Levy on popeinta Mustaschia pitkään aikaan, kenties koskaan, eikä sanaa pop pidä tietenkään ymmärtää kuin pelkästään oikein. ”Silent Killer” on todella kova melodiapaketti, jolla Mustasch alkaa ihan tosissaan erottaa jyvää akanasta. Huonoja melodioitahan bändi nyt ei sinänsä ole urakoimalla koskaan kirjoittanut, mutta homma on tuoreella albumilla erittäin jalostunutta, ja Helsinginkin keikalla tuoreet biisit varsin ylivoimaisina nousivat esiin. Kitaristi-laulaja-nokkamies-supliikki Ralf Gyllenhammar kuulostaa enemmän kuin koskaan The Cultin Ian Astburylta, eikä kultakauden Cult nyt niin valovuosien päässä ole Mustaschin puristeisesta hard rockista muutenkaan. Siksikin oli mainio, joskin ehkä sattumanvarainen valinta levytiskiltä, soittaa rouduutauolla Cultin ”Sweet Soul Sister”.
Vuoden 2009 eponyymin nimikkoalbumin hittiraidalla ”Heresy Blasphemy” lapikas lattiaan, joskin kakkosena kuultu ”Down In Black” oikeammin vasta rusautti sen ison koneen päälle, jonka ei annettu seuraavaan tuntiin hetkeksikään sammahtaa. Mieli palasi suorastaan 2000-luvun alun perspisille Danko Jones-keikoille, jengi pitää ottaa alkutahdeista messiin, ne myöhemmät tahdit voivat joskus olla vähän liian myöhäisiä. Gyllenbergissä Mustaschilla on ainoa oikea nokkamies, ote yleisöön pysyy ja paranee keikan kestäessä. Mies onnistuu muutamalla suomen kielen sanalla olemaan aivan hillittömän paljon hauskempi kuin kaksituntinen kotimainen komedia. Bändin kollektiivinen hyvä meininki kulminoituikin varsinaisen setin päättäneeseen Robban Bäckin rumpusooloon, joka omaa lajiaan oli ikinä näkemistäni hauskin, parhaiten valaistu ja dramaturgisesti täsmällisin. Hauska rumpusoolo, nyt on sekin nähtynä.
Ennen hauskaa rumpusooloa ehti Mustasch ottaa ei-faninkin puolelleen, nyt näiden keikalle uskaltaa mennä jopa joskus tulevaisuudessakin, menneen kesän en-nyt-tiiät loisti poissaolollaan. Ainoa asia, jota en ns. saanut, oli David Johannessonin kitarasoolot. Mies on planeetanluokan kompin soittaja, mutta joku ihmeellinen miettimättömyys, soolo soolon paikalla soolon vuoksi ja epävireisyyden kaltaisuus onnistui häiritsemään henkilökohtaisesti ihan mainitsemisen arvoisesti. Saatoin olla vain minä.
Valotiskillä meni tänään todella hyvin, Circuksessa tosin käytännössä aina. Varsinkin ”Parasite”-biisin vihreänkeltainen tunnelma kaikessa yksinkertaisuudessaan oli jotain, mitä näkee tai tulee huomanneeksi liian harvoin. ”Parasitessa” bändi laittoi suorastaan skeittipunkin vaihteen silmään, ”Bring Me Everyonessa” Mustasch on stonereimmillaan, arizonanmakuinen ja takakenoinen tulkinta oli hetkittäin kuin lavalla olisi ollut itse Fu Manchu. Mutta ei ollut. Nyt oli Mustasch, ja hyvä niin. ”Thank You For The Demon” setin puolimaissa sytytti yleisöä erityisesti, mutta heti perään paahdettu ”Feared and Hated” oli ja on paljon parempi biisi, aivan siis todella kova styge. Ja osoitti, että ei se radiohitti aina edes edusta bändin kivenkovinta kirjoitustaitoa, sattuupahan vain olemaan sinkkuvalinta ja sitä kautta radioiden voimasoiton synnyttämä väkisinhitti. Illan kovin vetäisy oli erittäin lähellä olla uuden levyn raita ”Barrage”, jonka Gyllenhammar kertoi olleen yleisön suursuosikki taannottaisella Yhdysvaltain rundilla. ”I Hunt Alone” puolestaan todisti, ettei esimerkiksi eräskin Helsingin radioasema ole onnistunut äärimmäiselläkään voimasoitolla jyystämään laatubiisiä puhki, niin vain toimi tuoreesti edelleen. Mainio ja energinen jouluisen miniminirundin avaus päättyi isoon hittiin ”Double Nature”. Olen nähnyt pitkän matkaa toistatuhatta keikkaa, ja mukaan mahtuu toki luonnollisesti paljon bändejä Ruotsista. Silti olen onnistunut näkemään vain yhden huonon ruotsalaisbändin. Se ei ollut Mustasch. KG