Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “gospel”

Nina Hagen (ger) @ Kulttuuritalo, Helsinki 26.04.2016

Olin odottanut liian kauan nähdä Nina Hagenin. Liian monta vuotta, liian monta uskonnollista herätystä, liian monta tyylisuunnan vaihtoa, enkä nyt kahdella viimemainitulla viittaa itseeni. Ennuste huhtikuun 2016 keikalle Helsingin Kultsalla, ei omalta puoleltani ollut kovin hyvä, eivätkä odotukset korkella.

Pienen, eikä välttämättä niin pienenkään sekoilun jälkeen, löydämme keikkaseurani kanssa jotkut satunnaispaikat Kulttuuritalon yläkatsomosta. Nämä eivät ole meidän paikat, mutta Nina köpsii jo lavalle hillittömissä stilettikoroissaan, bändinsä saattelemana. Ilmenee, että todelliset paikkamme ovat paljon lähempänä lavaa. Mutta toteamme myös, että tänään ei ehkä ole paikasta kiinni. Se selviää oikeastaan ensimmäisen biisin aikana.

En aio tässä lausua kummoisiakaan illan soitetuista biiseistä. Settilista on sekava ja vailla mitään kaarta, niinkuin Nina Hagen itse on aina ollut. Siinä Hagenin koko ihanuus ja merkitys. Tehdään niinkuin ei odotettaisi tekevän. Siitähän on ollut kysymys jo vuodesta 1971. Sen verran tiedän, että Hagenin omia biisejä ja omaa tuotantoa ei riittävästi kuulla, vaikka en tuotantonsa kanssa läpituttu olekaan. Ne muutamat takarivin huutelijat joiden on jälleen, ja taas täälläkin voitava osoittaa koko kultsalliselle, että osaavat nimetä Hagenin hittibiisejä ihan oikein nimeltä, jäävät yksin toiveineen. Ja sinänsä hyvä niin. Black Sabbath soittaa huutelemattakin ”Paranoidin”, mutta Nina Hagenin postmoderni jukeboxi haluaa tänään esittää jotain ihan muuta, kuin omat paranoidinsa.

Alkuun kuullaan ihan vilpittömästi mielenkiintoista tarinointia Ninan lapsuudesta ja nuoruudesta Itä-Berliinissä. Keskitysleireillä kidutettu isä, niillä kuolleet isovanhemmat ja koko tuoreena muistissa ollut sodan paino. Tässähän on järkeä, enemmän kuin ikinä uskalsin odottaa Nina Hagenin show’lta, nyt se kertoo lapsuudestaan alkaen elämästään, ja tukee tarinaa itselleen tärkeillä biiseillä aina kultakin periodilta. Ja niin edetään tähän päivään, tyyliin miten minusta tuli Nina Hagen. Mutta ei. Nina pääsee lempiaiheeseensa Bertolt Brechtiin, ja homma hajoaa. Ja alkaa jumittamaan.

On vielä kiehtovaa kuulla nuoren Ninan innosta nähdä Brechtin näytelmiä 60-luvun  Berliinissä yhä uudestaan ja uudestaan. ”Brecht on tärkein historianopettajani.”  On kiehtovaa kuulla lauluja, tällä sinänsä uskomattomalla kähinällä tulkittuna, vaikkapa Kolmen Pennin Oopperasta. Mutta rauhan, sodanvastaisuuden ja rakkauden retoriikka saa keikasta ylivallan, ja lakkaa olemasta korvista pursuillessaan enää yhtään mielenkiintoista. Kuten keikkaseurani toteaakin, terrorisminvastainen retoriikka on kuin mummulan kahvipöydästä.

Nina Hagen löysi Jeesuksen käytyään kokeilemassa sitä ennen hindulaisuutta. Jeesuksen nimi lausutaan lavalta useammin kuin Bertolt Brechtin. Alkupäästä settiä jää jotenkin mieleen Kurt Weillin ja (jo mainitunkin Brechtin) ”Hoosiannah Rockefeller”. Se toimii jotenkin aasinsiltana, tai ninansiltana miten vaan, Woody Guthriehen ja Sister Rosetta Tharpeen, joilta molemmilta kuullaan muutama biisi. Enkä minä dissaa, pois se minusta. Oli kausi, jolloin kuuntelin pelkkää (80-luvun puolivälin) Nina Hagenia. Enkä ole edes pettynyt, ei sanaa pettymys voi käyttää Hagen-yhteyksissä. Olen toki myös tutustunut taannoisten keikkojen sekaviin settilistoihin, sikäli kun niitä nyt on saatavilla ollut. Minä kaipaan vain punaista lankaa tälle(kin) keikalle, kaipaan sitä peräti Nina Hageninkin tapauksessa. Eikä sen kaipaaminen ole kohtuutonta.

Herätyskokous olisi asia erikseen, jos joku nyt nousisi todistamaan Jeesuksesta, kädet viuhuen kohti kattoa, olisin ihan messissä. Tai jos Nina, omassa maailmassaan kurinalaisesti, soittaisi greatest hits-setin, olisin erittäin messissä. Mutta keikka ei tänään muodostu kummaksikaan edellä mainituista. Ja jengi alhaalla tuolla permannolla diggaa menemään, tiedän. Eikä siinä mitään, itsekin haluaisin diggailla menemään. Päästä fiiliksellä messiin, mutta kun en pääse, niin en pääse. Kyllä minä tunnen Jeesuksen rauhan sanoman, ja tiedän, ettei ketään saisi tappaa. Uskonnollisen kotikasvatuksen saaneena, ja sen jo pitkälti unohtaneenakin, en tarvitse minkään todistamiseen myöhäisherännyttä Nina Hagenia. Nina Hagenin taannottaisena fanina ja Nina Hagenin keikkaa katsomaan tulleena, haluaisin nähdä ja kokea Nina Hagenin, tai kuulla peräti muutaman biisin Nina Hagenin kestävimmästä osasta omaa tuotantoa. Siinä kaikki. Tai jos ilta osoittautuisi miten minusta tuli minä-retrospektiiviksi, niin se voisi mainiosti olla sellainen, mutta ei ole. Keskivaiheilta settiä jää paikallaolemattomille kerrottavaksi parhaiten vain Rammstein-cover ”Seemann”, jonka Apocalyptican ”Reflections”-albumille päätyneessä versiossa Nina vieraili vuonna 2003. Ja mainittakoot vielä David Bowien ”Better Future”, ihan mainio veto sekin. Eikä huono valinta illan settiin ole myöskään kristillisen rockin iskäpappa Larry Normanin ”Peace Pollution Revolution”, joka on todella komea kipale, vaikka hiukan ontuen eteneekin. (Biisin soidessa on aikaa muistella näkemääni Larry Normanin keikkaa joskus taka-aikoina, mieshän vaihtoi niin sanotusti hiippakuntaa vuonna 2008.)

Ninan ja bändin haparoivaan yhteissoittoon selviää syy vasta aivan lopulla keikkaa, kun porukka räpiköi läpi ”My Wayn” saksaksi. Managementti on pakottanut jättämään rumpalin kotiin, täältä Helsingistä ja myös kahden illan takaa Tukholmasta. Eli managementti ei ole ollut tyytyväinen ennakkolipunmyynnin numeroihin, ja päättänyt säästää jättämällä rumpalin himaan! Vaikka koko ”Nina Hagen Unplugged and Band”-rundi on harjoiteltu ja suunniteltu rumpalin kanssa soitettavaksi. Tiedoksi nimittäin sinne managementille, että rumpalin puuttuminen ei ole ainostaan lopulta bändiltä pois, se on pois myös maksaneelta yleisöltä. Tässä vaiheessa menee viimeistään tunnelma pilalle, ja Hagen saa horjuvasta show’n kuljettamisesta paljon anteeksi. Tosin on todettava, että sanat pilalle ja anteeksi, eivät nekään kuulu Hagen-mytologiaan. Mutta että pöyristymään joutuu maaseudun asukki ahneuden ja nihilismin edessä, viitaten edelleen kyseiseen kiertueoperaattoriin.

Mitäpä jos vain merkitsisin tämän illan nähtyjen keikkojen joukkoon, ja toivoisin kovasti, että Nina Hagen voisi palata vielä asiaan, valitsemansa ja haluamansa kokoonpanon kanssa? Ja soittaisi vaikka vain muutaman oman tuotantonsa kirkkaimman helmen. Olisin paikalla, ja kaikki ne odotuksen vuodet lunastuisivat. Ne nimittäin jatkuvat edelleen. KG

Robbin Thompson (us) @ Malmitalo, Helsinki 20.09.2013

Yhdysvaltain Virginian Richmondista koko matkan Helsingin Malmille täksi illaksi matkannut Robbin Thompson on yksi rockhistorian suuria unohdettuja. Marraskuun 11.pvnä 1969 tuolloin 20-vuotias Thompson (Mercy Flight-yhtyeineen) avasi lämmittelybändin ominaisuudessa illan tuntemattomalle, mutta ahkerasti keikkailevalle bändille New Jerseyn rannikolta. Bändin nimi oli Steel Mill.  Sitä johti, ja sille lauluja kirjoitti, muuan Bruce Springsteen. Alkuvuoden 1970 aikana Mercy Flight tuli avanneeksi useammankin Steel Mill-illan, ja kun Springsteen kaipasi rinnalleen lisää lauluvoimaa, paikka oli Robbin Thompsonin. Ensimmäisen Steel Mill-keikkansa Thompson soitti 29. elokuuta 1970 Nashvillessä, illan line-upiin kuului myös mm. Roy Orbison.

Pesti bändissä jäi suhteellisen lyhyeksi, sillä tammikuun 23.pvä 1971 Steel Mill soitti viimeisen keikkansa Asbury Parkin legendaarisella The Upstagella. Mutta Thompsonin periodilla bändi ehti lämmitellä mm. Cactusta, Ike & Tina Turneria, sekä Black Sabbathia! Ja ehtipä Thompson myös kirjoittaa muutamia biisejä Steel Millin ohjelmistoon, joita kuultiin tuolloin keikoilla, levylle astihan yhtye ei koskaan ehtinyt. Robbin Thompson lähti bändin hajottua rakentelemaan soolouraansa, muu bändi jatkoi yhdessä useammallakin nimellä ja sulautui viimein The E Street Bandiksi vuonna 1972. Loppu on muiden herrojen osalta historiaa; Thompsonin bändikaverithan olivat, Pomon lisäksi, Vini ”Maddog” Lopez rummuissa, Danny Federici uruissa ja Steve van Zandt kitarassa.

Mutta minne katosi Robbin Thompson, kun 70-luvun kuluessa bändikavereiden ura lähti koviin nousuihin ja Springsteenin tietä multilijonääriksi pohjustettiin? Ei noin periaatteessa minnekään. Mies julkaisi ensimmäisen soolokiekon 1976, ja voitti American Song Festivalin. Tuolta levyltä alkoi myös pitkä yhteistyö Eagles-basisti Timothy B. Schmitin kanssa.  Vuoden 1980 ”Two B’s Please”-albumilta löytyy Thompsonin Steel Millille kirjoittama raita ”Train Ride”. Ja niin edelleen, eri nimillä julkaistuja Thompson-albumeita on kertynyt toistakymmentä, ja bändilevyt päälle. Viimeisin sooloplatta on tuore, tältä vuodelta, ja nimeltään ”A Real Fine Day”.

Tunnustettakoon, että minut houkutteli paikalle Thompsonin varhaisuraan liittyvä Springsteen-mytologia. Mutta ennen keikkaa tutustuin paremmin miehen materiaaliin ja paljastui (tietenkin ja  tottakai), että kyllä tämä herra kannattaa tsekata ihan omillaan. Ja ne meistä jotka odottivat välispiikkianekdootteja 70-luvun alusta, saivat pettyä, ja aivan oikein niin. Oli vain mies ja kitara, ja kantavat, vahvat laulut.

Silminnähden flunssainen ja väsynyt Thompson aloitti tarkalleen ja minuutilleen sovittuun aikaan, vaikka paikalle oli vaivautunut vain alle 30 henkeä, joten 200-paikkaisen Malmisalin on täytynyt näyttää todella tyhjältä. Istuin kakkosrivissä yksin, enkä uskaltanut edes vilkuilla taakseni. On tunnettua, että kaupungin kulttuurisalit eivät juuri itseään mainosta, mutta missä kaikki olivat? Missä oli koko Suomen suuri Springsteen-yhteisö? Oletin kuitenkin alan jengiä vaivautuvan paikalle aika paljon, kun herroilla yhteistä historiaa on. Jos lentopallon EM-kisat, vaatimaton tihkusade tai keikkamestan sijainti pikkuisen junamatkan päässä keskustasta karsivat rivejä yhtään tänä iltana, niin onpa asiain tila surkea.

Thompson soitti ensin tunnin, ennen pikku taukoa. Avauserän intensiteetti oli selkeästi parempi ja sillä kuultiin varsin monta tuoreen albumin raitaa. Joista ehdottomasti sykähdyttävimmät olivat kaunis ”Ain’t Love Crazy Like That” ja kotiseutulaulu aivan Thompsonin kotiterassin maisemasta, ”All along the River James”. Biisit toimivat itseasiassa huomattavasti paremmin kuin levyllä, näin luurangoiksi karsittuna, ja Thompsonin karhealla äänellään tulkitsemana. Mainittu ääni muistuttaa livenä, paikoin levylläkin, hämmentävästi Southside Johnnyn vastaavaa ja kun moni biisikin itseasiassa sopisi Johnny Lyonin katalogiin, ollaan taas aika isojen asioiden äärellä. Vaikkapa keikallakin kuullulla ”I’m Going to Take You Homella” yhteys on suorastaan ilmeinen.

Upea veto oli myös ”Just a Blur in the Rearview”-albumin (2007) nimiraita, jossa sivupeilissä vilisevä epäselvä maantien laita vertautuu elämään itseensä. Muutenkin monissa lauluissa oli selkeänä vanhenevan miehen näkökulma, että elämä karkaa käsistä liian nopeasti. Välillä Thompson tarttui phin’iin, perinteiseen thaimaalaiseen luuttuun ja soitti komean gospelin ”Heaven’s Gonna Call you Up”. Phin kuulosti hiukan resonaattorikitaran ja banjon yhdistelmältä, ja mikäs sen paremmin sopii puuvillapeltojen taivaslauluun.

Kaikkien aikojen ensimmäisen Suomen-keikkansa jälkimmäisellä puoliajalla Robbin Thompson soitti muutaman coverin, joista Procol Harum-klassikko ”Whiter Shade of Pale” sai niin raikuvat ablodit, kuin vain 27 käsiparista lähtee. Tulkinta oli hieno, mutta sensijaan ”I Heard it Through the Grapevine” ei oikein tarjonnut mitään uutta. Oma suosikkini koko illassa oli huiman hieno, elokuvallisia sävyjä maalaillut ”One Horse Town”, jossa tarinaa ja peräti nimeäkin myöten tallattiin jo samoja polkuja kuin Springsteen, tai Steve Earle. Mainittujen nimien mainitseminen kertoo Thompsonin biisinkirjoitustalentista aika paljon, silloin kun se on terävimmillään, kuten mainitussa  pikkukaupungin tositarinassa.

Viimeiseksi biisiksi tarkoitettu ”That was then, this is Now” päättää myös tuoreen levyn. Pari pakollista encorea vielä ja ilta oli paketoitu. Thompson ei soittanut Steel Mill-aikaista biisiään, ja aivan oikein niin, tässä seurassa se olisi ollut aika kalvakka veto. Robbin Thompson on upea lauluntekijä ja armoitettu tulkitsija. Ja vaikka miehen tarinasta voi halutessaan löytää surumielisiäkin elementtejä, silti herra kiertää maailmalla esittämässä omia laulujaan, joista monet kuuluisivat huikeasti paljon isompienkin artistien katalogiin. Mikäs sen kunniakkaampaa. KG.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: