Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Reflections”

Blaze Bayley (uk), Luke Appleton (uk) @ Dog’s Home, Tampere 04.05.2016

Blaze Bayley hyppäsi isoihin saappaisiin Iron Maidenin eturiviin vuonna 1994, kun Bruce Dickinson halusi keskittyä sittemmin toki ihan laadukkaaksi osoittautuneeseen soolouraansa. Tuloksena Bayleyn Maiden-stintistä oli kaksi todella pahasti aliarvostettua albumia, ”The X Factor” (1995) ja ”Virtual XI” (1998), sekä niitä seuranneet maailmankiertueet. Albumeista ensimmäinen on itselleni yksi koko Maidenin katalogista eniten soineita kokonaisuuksia, ja arvotan sen levynä todella korkealle. Tammikuussa 1999 Bayley sai sitten tunnetusti bändikokouksen päätteeksi kenkää. Syyksi mainittiin mm. Blazen Amerikan-rundeilla sortunut ääni, mies kun pakotettiin laulamaan omalle äänialalleen osittain varsin huonosti soveltunutta Dickinson-kauden materiaalia.

Iron Maidenin jälkeen Blaze Bayley ei jäänyt laakereille makaamaan, vaikka totesikin viimeaikaisessa haastattelussa, että kengän saanti yhdestä maailman isoimmista bändeistä ei todellakaan ollut helppo pala nieltäväksi. Soolostudioalbumeita on nyt ulkona jo peräti seitsemän. Ja vaikka keikkapaikat eivät ihan stadionluokkaa nykyään olekaan, meininki keikoilla on kova, ja maine tinkimättömänä esiintyjänä kiirii Blazen edellä.

Niinpä Tampereen asemanseudun mainion musiikkipubi Dog’s Homenkin keikasta saatiin aikaiseksi ihan kunnon pippalot, vaikka ehkä noin myyntiteknisesti enemmänkin porukkaa olisi sisään voitu ottaa. Mutta ilta oli mainio osoitus siitä, että työnsä voi tehdä kunnolla, missä ja milloin tahansa, kun työmoraalin yleiset puitteet ja periaatteet on kunnossa. Tulevana kesänä, kun Iron Maiden paahtaa Hämeenlinnan Kantolassa arviolta kahden sadan metrin päässä, ja kun olen onnistunut löytämään sen kentän ainoan kymmenen senttiä syvän painauman, ja kun liikkuminen on käynyt mahdottomaksi—silloin on hyvä muistella Blaze Bayleyn mainiota, hikistä ja energistä pubikeikkaa. Totuuden nimissä, odotan toki ihan innolla Maidenin vetoa, ja aikomuksena on päästä muutaman tuhannen lähimmän joukkoon, mutta massatapahtumissa on aina miinuspuolensa.

Blaze Bayley aloitti oman osuutensa täsmälleen sovittuun aikaan ja nykäisi heti homman isolla vaihteella käyntiin. Keikka avautui kuten avautuu Bayleyn uutukaisalbumi ”Infinite Entanglement”, ensin platan nimibiisi ja sitten heti perään kakkosraita ”Thousand Years”. Heti oli selvää, että 52 vuotta täyttänyt Birminghamin mies olisi tänään kovassa iskussa. Edellisen illan Tallinnan keikka pikkuisessa Rockstars’n kellariloukossa oli taatusti ollut hikinen veto, mutta energiaa riitti vielä Suomenkin legille. Tällä erää Bayley bändeineen veti (tai vetää) keikan Tampereella, Lappeenrannassa, Kuopiossa ja peräti kaksi iltaa putkeen Mäntyharjulla. Bayley vetää nykyisin pääasiassa pubikeikkaa, tai ainakin hyvin pienissä paikoissa. Mutta silti mies vakuutti välispiikissä elävänsä unelmaansa todeksi, eikä kenelläkään ollut syytä olla uskomatta.

Kovassa lyönnissä oli myös Blazen bändi, käytännössä homman hoiti tänään brittiorkesteri Absolva, ihan omillaankin kunnostautunut heavyjoukkio Manchesterista. Kokonainen nyky-Absolva ei kuitenkaan Dog’s Homen ahtaalle lavalle mahtunut, homma oli ratkaistu niin, että Absolvan komppikitaristi Luke Appleton hoiti lämmittelyosaston omalla akustisella soolovedollaan. Varsinkin Absolvan liidikitaristi Chris Appleton hoiti leiviskänsä erittäin mallikkaasti, ei ole nimittäin ihan helppoa suoriutua laadukkaasti Maiden-biisien kitaraosuuksista yksin, kun iskäbändissä itsessään hommaan on  valjastettu peräti kolme ukkoa monipolvisine sovituksineen.

Tuoreelta albumiltaan Blaze soitatti peräti viisi vetoa, ja hyvä niin, ”Infinite Entanglement” on todella kova kokonaisuus ja soinut viime aikoina omassakin musakoneistossa niin sanotusti aivan tuelta. Uutukaisalbuminsa Blaze kertoili avaavan kolmen levyn temaattisen sarjan, tämä ensimmäinen sijoittuu aiheiltaan sadan vuoden päähän tulevaisuuteen. Ankarimmin tuoreen levyn raidoista nyki tänään ehdottomasti ”Human”. Tuntui, että eturivin ultrafanit osaavat jo uudenkin levyn sanat ulkoa, arvostukseni on isoa. Sen verran toverilliseen nahiin, eli rystysillä suoritettuun päänahkahierontaan otti Blaze muutamia eturivin faneja, että ilmeisimmin monien keikkojen perusteella tuttuja oltiin.

Jo kolmantena biisinä kuultiin ensimmäinen Maiden-pala, ”Virtual XIin” kakkossinkkuraita ”Futureal”. Ja lisää oli luvassa setin puolimaissa, ”Virus” alkoi tyyppitapaan maltillisena herkutteluna, ja äityi sitten ankaraksi laukkakisaksi. Iron Maiden ei koskaan ole soittanut kokoelmalevyllä ”Best of The Beast” (1996) julkaistua ”Virusta” livenä, mutta Blazen setissä sekin on vakiokamaa. Kuten muutkin kuullut Maidenit, varsinaisen setin päättäneet ”Fear of The Dark” ja ”The X Factorin” sinkkuraita ”Man On The Edge”, sekä vielä encorena vedetty ”Virtual XI”-päätösraita ”Como Estais Amigos”, jonka Blaze aikoinaan kynäili Janick Gersin kanssa. Vain ”Fear of the Dark” onkin myönnytys, kaikkia muita vakiosoittamiaan Maiden-biisejä Blaze on ollut itse kirjoittamassa. Eikä missään muussa tietenkään olisikaan mitään järkeä.

Blazen soolotuotannon raidoista rapsakimmin tänään nelistivät jo mainittu ”Human” ja ”Ghost In The Machine”, sekä ”Calling You Home”. Kova puhde, joka kellotti karvan vajaat kaksi tuntia, ja antoi 18 euron lipun hinnalle taatun vastineen.

Lämmittelyslotin hoiti siis tänään Absolvan komppikitaristi Luke Appleton, akustisella ja täten kompaktilla 25-minuuttisellaan. Isommalle yleisölle Appleton on nykyisin tuttu myös jenkkiläisen Iced Earthin basistina. Appleton soitti muutaman biisin Iced Earthin tuotannosta tietenkin; ”I Died For You” ja komea ”Wathing Over Me”. Dio-cover ”The Last In Line” kulki tunteikkaasti. Lisäksi Appleton soitti vain muutaman viikon ikäisen oman balladinsa ”Reflections”, joka jollain tapaa ehkä toimi lyhyen setin parhaana sitten lopultakin.

Dog’s Home osoittautui näin ensikosketuksella asianmukaiseksi keikkamestaksi, lava on täällä hyvin sijoiteltu, ruuhkattomampina iltoina bändin näkee ehkä pöydistäkin. Palvelu pelaa, ja sijainti aivan ydinkeskustan ytimessä on suorastaan mahtava. Ohjelmapolitiikka Dog’sissa on paljon kotimaista punkkia ja metallia tarjoava, mutta väliin nähdään harvinaisempia ulkomaanherkkujakin. KG

Nina Hagen (ger) @ Kulttuuritalo, Helsinki 26.04.2016

Olin odottanut liian kauan nähdä Nina Hagenin. Liian monta vuotta, liian monta uskonnollista herätystä, liian monta tyylisuunnan vaihtoa, enkä nyt kahdella viimemainitulla viittaa itseeni. Ennuste huhtikuun 2016 keikalle Helsingin Kultsalla, ei omalta puoleltani ollut kovin hyvä, eivätkä odotukset korkella.

Pienen, eikä välttämättä niin pienenkään sekoilun jälkeen, löydämme keikkaseurani kanssa jotkut satunnaispaikat Kulttuuritalon yläkatsomosta. Nämä eivät ole meidän paikat, mutta Nina köpsii jo lavalle hillittömissä stilettikoroissaan, bändinsä saattelemana. Ilmenee, että todelliset paikkamme ovat paljon lähempänä lavaa. Mutta toteamme myös, että tänään ei ehkä ole paikasta kiinni. Se selviää oikeastaan ensimmäisen biisin aikana.

En aio tässä lausua kummoisiakaan illan soitetuista biiseistä. Settilista on sekava ja vailla mitään kaarta, niinkuin Nina Hagen itse on aina ollut. Siinä Hagenin koko ihanuus ja merkitys. Tehdään niinkuin ei odotettaisi tekevän. Siitähän on ollut kysymys jo vuodesta 1971. Sen verran tiedän, että Hagenin omia biisejä ja omaa tuotantoa ei riittävästi kuulla, vaikka en tuotantonsa kanssa läpituttu olekaan. Ne muutamat takarivin huutelijat joiden on jälleen, ja taas täälläkin voitava osoittaa koko kultsalliselle, että osaavat nimetä Hagenin hittibiisejä ihan oikein nimeltä, jäävät yksin toiveineen. Ja sinänsä hyvä niin. Black Sabbath soittaa huutelemattakin ”Paranoidin”, mutta Nina Hagenin postmoderni jukeboxi haluaa tänään esittää jotain ihan muuta, kuin omat paranoidinsa.

Alkuun kuullaan ihan vilpittömästi mielenkiintoista tarinointia Ninan lapsuudesta ja nuoruudesta Itä-Berliinissä. Keskitysleireillä kidutettu isä, niillä kuolleet isovanhemmat ja koko tuoreena muistissa ollut sodan paino. Tässähän on järkeä, enemmän kuin ikinä uskalsin odottaa Nina Hagenin show’lta, nyt se kertoo lapsuudestaan alkaen elämästään, ja tukee tarinaa itselleen tärkeillä biiseillä aina kultakin periodilta. Ja niin edetään tähän päivään, tyyliin miten minusta tuli Nina Hagen. Mutta ei. Nina pääsee lempiaiheeseensa Bertolt Brechtiin, ja homma hajoaa. Ja alkaa jumittamaan.

On vielä kiehtovaa kuulla nuoren Ninan innosta nähdä Brechtin näytelmiä 60-luvun  Berliinissä yhä uudestaan ja uudestaan. ”Brecht on tärkein historianopettajani.”  On kiehtovaa kuulla lauluja, tällä sinänsä uskomattomalla kähinällä tulkittuna, vaikkapa Kolmen Pennin Oopperasta. Mutta rauhan, sodanvastaisuuden ja rakkauden retoriikka saa keikasta ylivallan, ja lakkaa olemasta korvista pursuillessaan enää yhtään mielenkiintoista. Kuten keikkaseurani toteaakin, terrorisminvastainen retoriikka on kuin mummulan kahvipöydästä.

Nina Hagen löysi Jeesuksen käytyään kokeilemassa sitä ennen hindulaisuutta. Jeesuksen nimi lausutaan lavalta useammin kuin Bertolt Brechtin. Alkupäästä settiä jää jotenkin mieleen Kurt Weillin ja (jo mainitunkin Brechtin) ”Hoosiannah Rockefeller”. Se toimii jotenkin aasinsiltana, tai ninansiltana miten vaan, Woody Guthriehen ja Sister Rosetta Tharpeen, joilta molemmilta kuullaan muutama biisi. Enkä minä dissaa, pois se minusta. Oli kausi, jolloin kuuntelin pelkkää (80-luvun puolivälin) Nina Hagenia. Enkä ole edes pettynyt, ei sanaa pettymys voi käyttää Hagen-yhteyksissä. Olen toki myös tutustunut taannoisten keikkojen sekaviin settilistoihin, sikäli kun niitä nyt on saatavilla ollut. Minä kaipaan vain punaista lankaa tälle(kin) keikalle, kaipaan sitä peräti Nina Hageninkin tapauksessa. Eikä sen kaipaaminen ole kohtuutonta.

Herätyskokous olisi asia erikseen, jos joku nyt nousisi todistamaan Jeesuksesta, kädet viuhuen kohti kattoa, olisin ihan messissä. Tai jos Nina, omassa maailmassaan kurinalaisesti, soittaisi greatest hits-setin, olisin erittäin messissä. Mutta keikka ei tänään muodostu kummaksikaan edellä mainituista. Ja jengi alhaalla tuolla permannolla diggaa menemään, tiedän. Eikä siinä mitään, itsekin haluaisin diggailla menemään. Päästä fiiliksellä messiin, mutta kun en pääse, niin en pääse. Kyllä minä tunnen Jeesuksen rauhan sanoman, ja tiedän, ettei ketään saisi tappaa. Uskonnollisen kotikasvatuksen saaneena, ja sen jo pitkälti unohtaneenakin, en tarvitse minkään todistamiseen myöhäisherännyttä Nina Hagenia. Nina Hagenin taannottaisena fanina ja Nina Hagenin keikkaa katsomaan tulleena, haluaisin nähdä ja kokea Nina Hagenin, tai kuulla peräti muutaman biisin Nina Hagenin kestävimmästä osasta omaa tuotantoa. Siinä kaikki. Tai jos ilta osoittautuisi miten minusta tuli minä-retrospektiiviksi, niin se voisi mainiosti olla sellainen, mutta ei ole. Keskivaiheilta settiä jää paikallaolemattomille kerrottavaksi parhaiten vain Rammstein-cover ”Seemann”, jonka Apocalyptican ”Reflections”-albumille päätyneessä versiossa Nina vieraili vuonna 2003. Ja mainittakoot vielä David Bowien ”Better Future”, ihan mainio veto sekin. Eikä huono valinta illan settiin ole myöskään kristillisen rockin iskäpappa Larry Normanin ”Peace Pollution Revolution”, joka on todella komea kipale, vaikka hiukan ontuen eteneekin. (Biisin soidessa on aikaa muistella näkemääni Larry Normanin keikkaa joskus taka-aikoina, mieshän vaihtoi niin sanotusti hiippakuntaa vuonna 2008.)

Ninan ja bändin haparoivaan yhteissoittoon selviää syy vasta aivan lopulla keikkaa, kun porukka räpiköi läpi ”My Wayn” saksaksi. Managementti on pakottanut jättämään rumpalin kotiin, täältä Helsingistä ja myös kahden illan takaa Tukholmasta. Eli managementti ei ole ollut tyytyväinen ennakkolipunmyynnin numeroihin, ja päättänyt säästää jättämällä rumpalin himaan! Vaikka koko ”Nina Hagen Unplugged and Band”-rundi on harjoiteltu ja suunniteltu rumpalin kanssa soitettavaksi. Tiedoksi nimittäin sinne managementille, että rumpalin puuttuminen ei ole ainostaan lopulta bändiltä pois, se on pois myös maksaneelta yleisöltä. Tässä vaiheessa menee viimeistään tunnelma pilalle, ja Hagen saa horjuvasta show’n kuljettamisesta paljon anteeksi. Tosin on todettava, että sanat pilalle ja anteeksi, eivät nekään kuulu Hagen-mytologiaan. Mutta että pöyristymään joutuu maaseudun asukki ahneuden ja nihilismin edessä, viitaten edelleen kyseiseen kiertueoperaattoriin.

Mitäpä jos vain merkitsisin tämän illan nähtyjen keikkojen joukkoon, ja toivoisin kovasti, että Nina Hagen voisi palata vielä asiaan, valitsemansa ja haluamansa kokoonpanon kanssa? Ja soittaisi vaikka vain muutaman oman tuotantonsa kirkkaimman helmen. Olisin paikalla, ja kaikki ne odotuksen vuodet lunastuisivat. Ne nimittäin jatkuvat edelleen. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: