Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Adrian Belew Power Trio”

Nik West (us), Mara Balls @ Klubi, Tampere 03.08.2016

Nik Westin ensimmäistä ja tällä Euroopan-rundilla ainoaa Suomen keikkaa oli ennakolta hehkutettu niin kovasti, että pakkohan asiaan oli suhtautua. West on näyttävännäköinen afroamerikkalainen nainen ja soittaa sähköbassoa paremmin kuin erittäin moni, ja paremmin kuin erittäin moni mies. Siinä maailmanlaajuisen sensaation ainekset. Westin kuva on koristanut Bass Player Magazinen, ja monen muun bassohengellisen kuukausilehden kantta. Prince on aikoinaan soittanut Westille ihan itse puhelimella ja pyytänyt Paisley Parkin studioille jammailemaan, Dave Stewart puolestaan keikoilleen soittamaan jne. Taisipa Nik olla Princelle myös viimeinen naisystävä, näin olen jossain määrin antanut itseni ymmärtää.

Westin muusikonlaatu ja virtuositeetti jäävät helposti näiden Prince-tarinoiden, naisen kieltämättä erittäin upean ulkomuodon ja monen muun toissijaisen asian varjoon. Eikä Westin toistaiseksi ainoa albumi ”Just In The Nik of Time” juurikaan auta virtuositeetin ymmärtämisessä. Oikein yrittämällä yritin ennen keikkaa kuunnella plattaa läpi, ja onnistuinkin, mutta ei ollut helppoa. Tavara on mielikuvituksettomasti sovitettua ja kädettömästi tuotettua loungekuraa ja r&B-hiippailua, hissimusiikkia hisseimmillään. Mutta livenä meininki on onneksi aikalailla toinen, sen saimme kokea Tampereen Klubin hikisessä funkillassa.

Pelin avasi tamperelaistrio Mara Balls. Sitä johtaa laulullaan ja kitarallaan edesmenneestä, ja turhankin lyhytikäiseksi jääneestä Jukka ja Jytämimmit-yhtyeestä tuttu Maria Mattila, eli Mara. Homman nimi on hyvinkin samantyyppinen kuin Jytiksillä oli. Maran ensimmäinen oma levy ”Vuorten taa” on ihan asiallinen paketti, eikä tämän bändin kohdalla jostain syystä retroilu onnistu ärsyttämään. Mara Balls on kurkistus aikaan, jolloin garage oli vastakeksitty termi, ja jytälle vasta pohdittiin nimeä. Mahtavaa aikaa, että saattoi pokkana kehittaa sellaisen sanan kuin ”jytä”. Tai ”purkka”. Rock’n’rollin vahvaa markka-aikaa. Siihen aikakauteen pitää joskus lähitulevaisuudessa Mara Ballsien kanssa tähytä uudestaankin. Suosittelen.

Pikkuisen meni jo Maran kolmevarttinen setti sivuhermoilla seuratessa. Sen verran kuitenkin jännitti, että mitenkä ihmeessä kotona levyltä kuultu Radissonin aulamuzakki voi ikinä kääntyä rätväkkääksi rockiltamaksi. Onneksi sain olla väärässä. Keikka alkoi tosin taustabändin omalla pikku show’lla, joka oli varsin miettimätön ja aiheutti ankaran myötähäpeän heti ensi sekunneilla. Kitaristit Huble Wang ja Ariel Bellvalaire yrittivät jonkinmoisella kitarabattlella hauskuuttaa yleisöä, mutta kun muu orkka oli huonosti juonessa mukana ja kun ei vaan ylipäätään tajunnut, niin ohi meni. Vasta keikan kunnolla käynnistyttyä ymmärsin, että alun amatöörimäiseltä kuulostavan battlen kuuluikin kuulostaa kököltä. Sen piti pohjustaa kuningattaren itsensä tuloa lavalle, mutta olisi voinut sen tehdä aika paljon tehokkaamminkin.

Ihan alussa keikkaa kävi pariin otteeseen mielessä, että onko Nik West ihan tosissaan rekrynnyt B-luokan muusikoita mukaansa, mutta kun funk-kone saatiin kunnolla käyntiin ja karstat pois, ei meininkiä pilannut enää juuri mikään. Se on sanottava, että Westin bändistä puuttuu musiikillinen johtaja, musical director tai kapellimestari, miten vain. Kukaan ei johda hommaa. Se ei ole West itse, jossain kohtaa luulin että se voisi olla kiipparisti Chris Turner, mutta ei. Viime vuoden rundilla muuten koskettimien takana nähtiin vielä ex-Goo Goo Dolls-mies Dave Schulz, mutta jostain syystä ei nyt. Välillä homma hajosi siis dirikan puutteeseen, mutta pian taas groovesta saatiin niskalenkki, ei sillä. Pahiten homma lässähti ”Forbidden Fruit”-biisissä, joka albumiltakin löytyy. Siinä Nik antoi soolotilaa kaikille taustalaulaja Nichelle Westiä ( sukulainenkos? ) lukuunottamatta, mutta kaikilla jäi hiukan niinsanotusti öylätti kurkkuun. Parhaiten sooloili tänään rumpali RJ Norwood Jr. Nikin albumilta tutuista biiseistä kenties sujuvimmin toimivat tänään ”Wait A Minute”, jossa bändi oli jo päässyt alkukankeuden yli, ja varsinaisen setin päättänyt ”My Relationship”. Nikin häkellyttävää bassotteluakin kuultiin, mutta maltilla. Muutamissa biiseissä West tyytyi vain laulamaan, ja perusbassottelun hoiti Bellvalaire. Joka aluksi vaikutti, että on palkattu mukaan olemaan lavan söpöstys, mutta sitten kahden kitaran setti alkoi toimia, ja Bellvalairekin ulvotti muutaman oikein mallikkaan soolon.

Kaikki illan parhaat vedot olivat tänään covereita, pakko todeta, ilman että se on bändiltä millään tavalla pois. Spirituaalisen tunnustellen, gospelisti rullannut ”Proud Mary” oli kaikkien aikojen toiseksi paras kuulemani liveluenta biisistä. Ensin hitaasti kuin Mississipin mutainen vesi, ja sitten lopulta täysi hööki päälle. Ilta lunastui jo tässä vaiheessa pelkästään. Seuraavan coverin, Sly & The Family Stonen ”Thank You For Letting Me Be Myself” Nik alusti tositarinalla siitä, miten Prince siis kutsui hänet studioilleen koesoittoon. Monissa yhteyksissä väitettiin Suomenkin monimediassa, että Nik West olisi soittanut Princen bändissä. Ei nyt sentään, lähitulevaisuudessa asia ehkä olisi voinut konkretisoituakin, mutta Taiteilija Joka Muistetaan Princenä ehti tunnetusti muuttaa hiippakuntarajan yli kuluvan vuoden huhtikuussa.

Todella komeasti kulki Sly Stone-klassikko Nik Westin ja bändinsä käsittelyssä, eikä siinä kaikki. Nikin käsissä soi samainen bassokitara, jolla Prince itse oli  Paisley Parkin studiossa näyttänyt, miten kyseisen biisin bassolinja hänen mielestään peukutetaan. Aika rankasti. Rockhistorian sulka havahti, jos ei peräti kokonainen siipi. Biisin yhteydessä Nik lausui jonnekin ylöspäin ison kiitoksen Princelle uransa edistämisestä, opista ja ojennuksesta; tuotannosta, taiteesta, kuolemattomista biiseistä.

Ja illan kolmas kova cover olikin sitten itseään maestroa, nimittäin pitkänä encorena tunnelmoitu ”Kiss”. Nik Westillä oli vielä uusintapaikka kiittää Princeä, ja hän teki sen. Vain 12 biisin setti kellotti tänään noin tunti ja 45 minuuttia, ja pakko sanoa ennakkoduubioista huolimatta, että ei mennyt yhtään ajantappamisen tai kyllästelyn puolelle. Sen verran koville kierroksille Nik West funkkikoneensa illan mittaan viritti, pieniä nokipiikkejä lukuunottamatta. Toistan maailman rocklehdistön kantaa, tästä ladysta kuullaan vielä. Bändin matka jatkui kohti Eestin Haapsalua ja Augustibluus-tapahtumaa. Pakkahuoneen pihalla orkesteria odotti tällä kertaa vielä ukkosentyöstämä vanha pakettiauto. Tulevaisuudessa, kun Nik West saa keikkojen hien tarttumaan levyille ja sitten taas toisinpäin, edessä voi olla matkaa paremmallakin kalustolla. Get On Up! Like a Sex Machine! KG

 

 

 

Adrian Belew Power Trio (us), Kimmo Pohjonen @ Tavastia, Helsinki 07.02.2016

Progen monitoimimies Adrian Belew on yksi rockin historian hienoimmista esimerkeistä, että joskus joku voi olla oikeassa paikassa peräti oikeaan aikaan. Vuonna 1977 Belew johti omaa Sweetheart-nimistä coverpumppuaan, joka toki oli coverpumpuksi saanut hyvää nostetta, mutta silti 27-vuotiaan kitaristin mieltä poltteli, tuleekohan tästä ikinä mitään. Eräälle keikalle sattui kuitenkin yleisön joukkoon muuan Frank Zappa, jonka autonkuljettaja oli vinkannut, että nyt kannattaa tsekata yksi nuori luukuttaja. Ei aikaakaan kun Belew soitti pääosin rytmikitaraa Zappan albumilla ”Sheik Yerbouti”, ja sitä seuranneella kiertueella, ja esiintyi näin ollen myös Zappan itsensä (kuinka ollakaan) ohjaamassa, tuottamassa ja leikkaamassa konserttielokuvassa ”Baby Snakes” (1979).

Muuan Brian Eno sattui puolestaan näkemään Zappan konsertin Saksan Kölnissä, ja vinkkasi ystävälleen David Bowielle, että nyt kannattaa tsekata yksi nuorehko luukuttaja. Näin Belew päätyi soittamaan Bowien ”Heroes”-kiertueelle, sekä kitaroimaan mestarin seuraavalle albumille  ”Lodger”. Miesten tiet kohtasivat vielä kerran, vuonna 1990, jolloin Belew toimi Bowien ”Sound+Vision”-rundin musical directorina.

Vuonna 1980 Belew perusti jälleen oman bändin GaGa, joka nopeasti löysi tiensä jo Bowien ”Heroes”-albumilla soittaneen, muuannen Robert Frippin League of Gentlemen-kokoonpanon lämmittelijäksi. Samaan aikaan Belew oli ystävystynyt Talking Headsien kanssa, ja oli enemmän kuin vakituinen vierailija bändin konserteissa, muistettavimmin biisissä ”Psycho Killer”. Belew päätyi Enon suosituksesta myös soittamaan sooloja TH-albumille ”Remain In Light”, ja vuodenvaihteen ’80-81 miehemme vietti Talking Headsien virallisena kiertuekitaristina.

Eikä tässä edes kaikki, Robert Frippiin törmäily eri yhteyksissä johti sekin nopeassa tahdissa siihen, että Belew löysi itsensä toimimasta päävokalistina, kitaristina, säveltäjänä ja tekstintekijänä myyttisessä King Crimsonissa peräti 22 vuoden ajan, kahdessa eri periodissa tosin. Toistaiseksi vain itse Fripp on vaikuttanut bändissä pidempään. Crimson-pestinsä lisäksi Adrian Belew on vuosien varrella musisoinut hirvittävän liudan huippuartisteja kanssa (Cyndi Lauper, Laurie Anderson, Mike Oldfield, Paul Simon, Joe Cocker, Nine Inch Nails, Ryuichi Sakamoto jne jne.)

Edellä palanen rockhistoriaa Belewin näkökulmasta, ja nyt asiaan. Sooloartistina Belewilla on vyönsä alla peräti 15 studioalbumia, niistä viimeisin vuodelta 2009, nimeltään ”e”. Kyseinen albumi oli samalla ensimmäinen levytys Belewin nykyiselle bändi-inkarnaatiolle, Power Triolle. Tavastian sunnuntai-illassa nähtiin Power Trio kokoonpanolla Belew (kitara, laulu ja Macbook), Julie Slick (basso) ja Tobias Ralph (rummut). Bändi on aivan oikein nimetty, harvoin saa todistaa näin tiukkaa, ammattimaista ja väliin varsin raskaskätistäkin progekonetta. Raskaskätisyys ei ole Belewilla tosin itsetarkoitus, mutta biisien dynamiikka tulee parhaiten esiin kun niitä rouhii hiukan ankarammalla otteella, on kyse sitten King Crimson-covereista tai miehen soolobiiseistä.

Tavastian hikinen veto oli tämänkertaisen rundin neljäs, takana oli avauskeikka Israelissa (jota sävytti rumpali Ralphin sijoiltaan lurpahtanut olkapää, ja siitä lopulta säikähdyksellä selviäminen), sekä Kööpenhamina ja Göteborg. Belewin välispiikin mukaan harjoittelemaankaan ei oltu juuri ehditty, mutta se ei Helsingin keikalla päässyt juuri missään näkymään, puhumattakaan että haittaamaan. Hienointa Power Triossa onkin sen maanläheinen meininki, se ei ole hionut itseään käymään atomikellon tahtiin ja tukahduttanut luovuuttaan, vaan voin kuvitella että tämä power house sykkii illasta toiseen aina hiukan fiiliksen mukaan. Bändillä oli erittäin hauska ilta, ja se tarttui yleisöönkin. Belew osoittautui tällä omalla kohdallani ensimmäisellä keikkakosketuksella leppoisaksi huumorimieheksi. ”Do you like King Crimson? That’s good. I like them too. I liked them even more, when being part of the band. But I still like them.” 

Illan settilista sisälsi parisenkymmentä stygeä, karvan alle puolet King Crimsonia Belewin kaudelta, ja loput soolotuotantoa. Keikka oli jaettu kahteen puoliskoon, välissä vartin hienkuivattelutauko, joka ainakin maestrolle itselleen tuli varsin tarpeeseen.

Kummankin setin alussa soitettiin lyhyitä versioita tutuista biiseistä, esim. kakkospuoliajan avanneesta ”Heartbeatsta” vain tyyliin kertosäkeen mittainen otanta. Ensimmäisellä puoliajalla kuultiin muutama tärkeä Crimson-biisi, kuten ”Dinosaur” (vuoden 1995 ”THRAK”-albumilta) ja ”Frame By Frame”, bändin ensimmäiseltä Belew-kiekolta ”Discipline” (1981). Keikan alkupään ehdoton kohokohta oli kuitenkin peräkkäin soitettu Crimson-kaksikko; ensin ”THRAKlta” seesteisen kaunis ”One Time” ja sitten ”Three of a Perfect Pair”-albumin (1984) nimiraita. Näissä Power Trio pääsi näyttämään todellisen laatunsa, rumpali Tobias Ralph oli alun settiä ollut hieman vakan alla, mutta ei ollut enää.

Sekä Ralph että basisti Julie Slick ovat kumpikin Berklee College of Music’n kasvatteja, ja sen kyllä huomaa. Kumpikin on soittanut intohimoisesti noin nelivuotiaasta lähtien, ja senkin huomaa. Ralph on soittanut mm. Trickyn kanssa, ja tehnyt yhteislevyn nykyisen(kin) Crimson-rumpalin Pat Mastelotton kanssa. Julie Slick keräsi lavan vasemmalle reunalle kovan otannan miespuolisia progen ystäviä, eikä kyse ehkä ihan pelkästään ollut bassolinjojen seuraamisesta. Itsekin toki olin vasemmalla puolella ja varsin lähellä, mutta Tavastialla vasemman kautta nyt vain pääsee helpommin lähemmäs..Ralphin kannut oli tuotu lavan oikeaan etureunaan, mies soitti katsekontaktissa keppiosastoon. Kaikesta huokui, että bändi halusi olla yleisöä lähellä, ja pitää homman inhimillisen kokoisena.

Harvoin näkee keikalla näin mietittyä dramaturgiaa; kummankin setin alut lyhyitä versioita tutuista biiseistä, Belewin soolot keskimäärin maltillisen mittaisia, paitsi kerran kummallakin puoliajalla päästettiin ns. progehelvetti irti, jamiteltiin ja luukuteltiin niinkuin keikka ei päättyisi koskaan. Näiden sessioiden nimet olivat ”Beat Box Guitar” ja ”Of Bow and Drum”, ja hei, korjatkaa jos olen väärässä. Moni oli toki tullut pääosin Belewin luukutuksen takia paikalle, ja kahdessa pitkässä vedossa saatiinkin makiaa mahan täydeltä. Itse en koskaan ole ollut oikein kitarasoolomiehiä, joten omalla kohdalla upposi paremmin esim. kompakti ulvotus ”One Timessa”, mitä sooloiluun tulee. Ja kiitos herralle itselleeen, eli Adrianille, tänään ei kuultu rumpusooloa, eikä bassosooloa, vaikka kumpikin instrumentti oli maailmanluokan käsissä. Dramaturgia toimi.

Kakkospuoliajalla ylitse muiden nousivat Belewin soolotuotannon vakiosoitetut ”Ampersand” (”Side One”, 2004) ja ”Futurevision” (”Here”, 1994), varsinaisen session päätteeksi rymisteltiin vielä hillittömän pitkä versio kappaleesta ”e”. Ja kun tavastiallinen hyvän musiikin ystäviä halusi lisää, ainoana encorena kuultiin King Crimson-klassikko ”Indiscipline”, albumilta ”Discipline”. Viime mainittu voisi mainiosti toimia vastauksena kysymykseen ”isi, mitä on dynamiikka”, ja kovin räjähtävästi biisi lähti myös Power Triolta illan päätteeksi.

Adrian Belew lupasi tulla piakkoin uudestaan, rivien välissä mies tuntui puhuvan jo ensi vuodesta. Tietää siis enemmän kuin me. Tervetuloa, näin uskomattoman hienoja iltapuhteita mestarillisen yhteensoiton, virtuositeetin, komeiden biisien ja musisoinnin ilon parissa näkee lopultakin liian harvoin.

Nyt olen nähnyt viisi King Crimson-muusikkoa livenä eri yhteyksissä, mutta en vieläkään itse Jättiläistä. Sitä, miksi ja miten missasin bändin syksyllä 2003 Helsingissä, en jaksa edes ajatella, tulee vain paha mieli. King Crimson on syksyllä tien päällä sivistyneemmässä Euroopassa, sinne pitäisi päästä, mutta mihin ja miten, ja miten myöhään päätöksen uskaltaa jättää? Jääkää odottamaan, niin minäkin.

Tavastian illan avasi tuttuun ja totutun laadukkaaseen tapaansa Kimmo Pohjonen, tällä kertaa täysin soolona. Uutta ja yllättävää ei nähty tai kuultu, mutta Pohjonen on näitä taiteilijoita, jotka pitää kertauskatsastaa, aina kun tilaisuus. Kolmen vartin setti oli vaivaton seurata, vaikka mies onkin tullut nähdyksi liudan kertoja eri kokoonpanoilla. Luvattua tai ennusteltua Belewin ja Pohjosen yhteisesiintymistä ei nähty, mutta ei se oikein illan kaareen olisi mahtunutkaan, eikä tuonut kummankaan taiteeseen juuri mitään lisää. KG

 

 

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: