Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Axl Rose”

Shiraz Lane, Ursus Factory, Mara Balls, Vicky Rosti, Pietarin Spektaakkeli, Locus, AvAciA, Ruanda, Geenivirhe, Defenent @ Louhela Jam, Vantaa 03.06.2018

Vantaan vanhin yhtäjaksoisesti järjestetty rockfestari Louhela Jam, valikoitui tänä vuonna festivaalikesäni avaajaksi. Nyt se on auki, jonain päivänä se on kiinni, mutta sinne on vielä matkaa. Vielä on nimittäin, tiedättehän… Päivän avaus oli suoritettu jo ilman läsnäoloani muutamalla paikallisartistilla. Saavuin Louhelan Jokiuomanpuistoon juuri ajoissa nähdäkseni paljon puhutun ja kohutun Ursus Factoryn, joka soitti puolenpäivän kiristyvässä helteessä ensimmäisen ikinä Vantaan keikkansa.

Ursus Factory on ollut kotimaisen rockmedian viimeisin ja kuumin lempilapsi. Siksi itsekin olisin maininnut bändin yhdeksi syyksi inkarnoitua sunnuntaiksi Vantaalle, jos joku olisi ikinä kysynyt. Ursus sai hiukan epäkiitollisen tehtävän korkata päälava. Porukkaa oli nurmikkorinteelle ilmaantunut kuitenkin jo kiitettävästi, joskin kohtuuttoman kaukanahan yleisö vielä tässä vaiheessa loikoili. Itseään säästelemättä nykäisi Jussi Pelkosen (kitara ja laulu) ja Aleksi Ripatin (rummut) garageduo odotetunmukaisen kolmevarttisen, joskin on sanottava että puoli tuntia olisi ollut tässä helteessä, tällä yleisöllä ja tässä myötäisessä arskan paahteessa ehkäpä osuvampi slotti. Eikä siinä, oli kyllä hyvä nähdä Ursus Factory nyt, ja ymmärtää, mistä kehut kumpuaa. Vai voinko sanoa täysin ymmärtäneeni? No en. Pyöräähän tämä noiseen nojaavaa garagea louhiva kaksikko ei ole keksinyt uudestaan, toisaalta ei kukaan niin ole väittänytkään. Pelkonen ja Ripatti matkasoittivat aikoinaan reilun kolmen viikon ajan pitkin Eurooppaa kaduilla ja toreilla, josta reissusta kristallisoitui Ursus Factory. Järjetön määrä hetkessä kiinni olevaa yhteissoittoa alkaa näkyä toki, ja muutama hieno iskuraitakin bändillä on, Vantaan vedolla toimivimmin roiski ”Kaikki on niin vitun ihan jees” ja bändin jäsenten esittelyn hoitanut ”Ursus Factory Party”. Mutta että jos nyt joku bändi kuuluu mahdollisimman pieneen ja perspiseen kellariloukkoiseen rokkiklubiin, niin tämä. Näille voisi kyllä antaa toisenkin mahdollisuuden mainitunkaltaisessa musaklitsussa, miksipä ei.

Louhela Jam aloitti äärimmäisen pienimuotoisena, paikallisten muusikoiden talkoilla järkkäämänä tapahtumana kesällä 1992, ja noita alkuaikoja, sekä festarin perinnettä kunnioittaen pikkuisen sivulavan bändit valitaankin kilpailun perusteella. Tänä keväänä stagelle halukkaita oli 16, ja tilaisuuden näyttää osaamisensa vaiheen sai tällä kertaa kuusi bändiä. Ääniä annettiin peräti yli 1700, on mahtavaa että paikallisväestö on tällä tavalla messissä meiningeissä. Itse havainnoin sivulavan bändeistä ensimmäisenä vantaalaisen Geenivirheen, jolla on allaan kolmen biisin EP. Varsinkin puolituntisensa avannut bändin nimikkobiisi kulki todella rätväkästi. Esiintyminen on jäbillä jo ihan hyvin hallussa, ja mikä tahansa nuoriso-orkesteri, josta millään tasolla tulee mieleen Ratsia tai alkutaipaleensa Smack, ei ole huono. Geenivirhe asettuu ihan mukavasti suomalaisen melodisen punkin uusimpaan aaltoon, ja vaikka bändejä onkin syntynyt kuin sieniä sateen jälkeen, näillä voisi isomman levy-yhtiön kautta olla enemmänkin annettavaa.

Seuraavaksi päälavalla letkeili oman kolmevarttisensa Pietarin Spektaakkeli, ja omalla kohdalla haasteeksi kohosikin juuri se raukea letkeily, laiska leppoisuus, jolla Pietari Kiviharjun toisiaan lopulta hyvinkin paljon muistuttavat biisit soljuivat puistopiknikin ylle. Muutamat ensimmäiset biisit Spektaakkeli-trio kuulosti hämmentävän paljon Brian Setzerilta, ellei peräti Stray Catsilta. Mikä kertoo Kiviharjun erittäin monipuolisesta vaikutteisuudesta, mutta jotenkin tänään, tässä ja nyt, ei vain ihan kympillä uponnut. Kieltämättä Tykopaatti rummuissa ja yksi maan groovaavimmista basisteista ikinä, Mitja Tuurala, loivat upean kierteisen swengin. Ja ylipäätään, kun Tuurala on bassossa ja paikalla, kannattaa itsekin olla. Olin.

Tikkurilalainen Ruanda sivulavalla kuulosti kovasti alkuaikojen Hanoi Rocksilta, eikä siinä mitään, kaikki vuoden 1985 jälkeen perustetut bändit ovat kuulostaneet joltain aiemmin tai samaan aikaan vaikuttaneelta, jos sallitte karkean yleistyksen. Mahtavan kasaristi nimetyllä Ruandalla on julkaistuna tuoreeltaan EP ”Kolmen markan neidit”, jonka biiseistä varsinkin ”Turisti” polkee todella komeasti, ja EP:llä on ihan erityisen ihanat basso-ja komppikitarasoundit. Hyvä pojat.

Ruandan janttereiden tiukan puolituntisen jälkeen oli päälavalla vuorossa Tampereen voimatrio Mara Balls, joka oli pääsyyni, tunnustan, vääntäytyä ensimmäiseen ikinä Louhela Jamiini. Voin vain lämmöllä suositella ottamaan tämän bändin haltuun, itse olin nyt toista kertaa eturivissä, ja aion olla jatkossakin. Aivan ihana Maria Mattila tekee mitä tahtoo, ja se on aina kiehtovaa, missä tahansa lajissa. Jos Ursus Factory nyt ei ihan hehkutuksista huolimatta olekaan tuonut vaaran tunnetta takaisin suomalaiseen rockmusiikkiin, niin Mara Mattila on tuonut yhden keskeisen rockelementin, seksikkyyden, kaikissa sen rock’n’rollmuodoissa, ja ehkä sitäkautta myös hiukan sitä vaikeasti määriteltävää vaaran tunnetta, ennakoimattomuutta. Tänään lähti ”Ajan takana”, ”Älä mee siihen taloon joka palaa” ja ennenkaikkea ”Tuulee” niin sielukkaasti, että ei auttanut kuin ottaa kiitollisena vastaan. Maran lavapreesens riittää pitkälle, eikä tämmöistä tässä maassa tee kukaan muu, tai ei ainakaan ole 70-luvun jälkeen tehnyt. Voimabluesia, jytää kevein progevaikuttein on Mara Ballsien homman nimi.

Käsittämättömän kökösti nimensä typoava AvAciA tulee Turusta ja on tärkeää työtä tekevän Turku Rock Academyn hedelmiä, näin olen antanut itseni ymmärtää. Sivulavan bändeistä AvAciA tuli itselle ehkä huonoiten läpi, mutta ei se nyt kenenkään vika sinänsä ollut. Suomenkielisen metallin soittaminen on yhtälailla muodikasta kuin mainitun melopunkinkin, yrittäjiä riittää. AvAciAlla on julkaistuna sinkku ”Pirunhyrrä”, joka ei ollenkaan ole hullumpi biisi. Alulla keikkaa bändi muistutti jollain tapaa Maj Karmasta, mutta ehkä Mokoma kuitenkin on se, josta nimenä saa enemmän osviittaa. Sinänsä nousee hattu, että nuoret jantterit ovat valinneet metallinsa kieleksi suomen.

Louhela Jamin ohjelmisto kootaan selvästikin periaatteella jokaiselle jotain. Se selittää päälavan seuraavan artistin, Martinlaakson Tina Turnerin, hyvät naiset ja herrat, Vicky Rosti. Eikä siinä, yhdessä Muskan kanssa Vicky oli Suomen ihan ensimmäisiä oikeita rokkimimmejä, ja molempien ura sitäpaitsi jatkuu väellä ja voimalla edelleen. Mutta nyt oli laitettu Vickyn kanssa samalle lavalle jotenkin niin tallinnanlaivainen bändi, paikallismuusikoista koottu, että se tällä kertaa siitä rockmimmiydestä. Bändin nimi oli Liivit Boys (tirsk), ja se on säestänyt aiemmin mm. Neumannin Perttiä, ja muitakin. Peräti kuusimiehinen Liivit Boys ei vain saanut henkeä Vickyn klassikkotulkintoihin, vaikka arsenaalia oli stemmalauluineen, kaksine kitaroineen, kiippareineen. Kiusallisin oli Tehosekoitin-cover ”Kaikki nuoret tyypit”, joka ei siis tunnetusti ole Vicky-klassikko, mutta jossa jotenkin viiltävästi Vickyn ääni toimi tänään parhaiten. Mutta vantaalaisyleisö diggasi, nurmelta noustiin joraamaan ja tunnelman nostattamisesta Vicky sai kyllä illan parhaat pisteet. Ja pääasiahan on, että jengi viihtyy menemään.

Seuraavaksi sivulavalla hämmensi jokelalainen Locus, joka voisi pidemmälle halutessaan vaihtaa nimen ihan ekaksi, maailmassa on vissiin tuhansia tämännimisiä bändejä. Pidemmällekin edenneitä on jo aika liuta. Useimmissa biiseissä näiden solistin riittävyydestäkään ei voinut olla ihan täysin varma, mutta sitten taas yhtäkkiä kaveri handlasi homman tosi hyvin. Mielenkiintoista jo sinänsä on se, että bassoa kierrätetään kolmen kaverin kesken. Jos minä olisin joku moguli missä tahansa itseään kunnioittavassa levy-yhtiössä, Locusin ja sivulavan illan päättäneen Defenentin tsekkaisin uudestaan. Valitettavasti en ole. Mutta joku jossain on, joten Locusille kaikkea hyvää.

Mitä sitten, jos päälavan seuraava bändi Shiraz Lane muistuttaa monellakin tapaa Skid Row’ta tai Guns’n Rosesia? Kaikki muistuttaa jotain. Mitä sitten, jos solisti Hannes Kett liikku kuin Axl, joka ei muuten enää liiku tällä tavalla. Nyt kun kumpikin esikuvabändi on kalpea varjo itsestään ja itse itsensä tribuuttibändi, on upeaa että jässikät pitävät perintöä hengissä. Ja tekevät sen persoonallisilla biiseillä ja sovituksilla, äärimmäisen positiivisen meiningin kautta. Keikka pärähti käyntiin todella komella ”Carnival Daysilla”, tuoreen kakkosalbumin nimiraidalla. Säveltäkää perässä. Ja siitä kolme neljännestuntia eteenpäin ilman, että yksikään biisi tuntui keikan kestoa täyttävältä raidalta, enkä edes voi sanoa olevani bändin materiaalin kanssa läpituttu. Loppupäähän säästetty ”Harder to Breathe” yksinään olisi lunastanut Vantaalle raahautumisen. Ei oleskella, vaan esiinnytään, jos ammattina on esiintyminen. Viihdytetään, ja viihdytään samalla itsekin. Tässä on bändi, joka kuuluu tästä suomalaisesta maailmanluokan hard rock/glam-skenestä ottaa haltuun, jos Sunset Stripin ja gasoliinin tuoksuinen amerikanrock maistuu. Nyt on kova. Ei jää viimeiseksi otannaksi Shiraz Lanesta. Eturivistä bongasin pari japanialaisen oloista miisua, ja mietin, ovatkohan nuokin tulleet ihan varta vasten. Harrastuneisuus. Arvostan.

Ja sitten, sivulavan illan päättänyt vantaalainen Defenant, joka yllätti täysin takaapäin ja oli tietyssä mielessä koko päivän kovin bändi. Alle vuoden ikäinen nelikko, josta kukaan ei ollut kuullutkaan, tuli ja murjoi vanhan liittouman speed metallia 80-luvun lopun suomiskenen hengessä, mutta myös varhaisen Megadethin ja Venomin mieleen tuoden. Jos olisin mikä tahansa missä tahansa levylafkassa, tämä bändi levyttäisi pian. Ainutlaatuisen kova meininki, jota ei ainakaan latistanut se lavan eteen tanssimaan asettunut, silinterihattuun sonnustautunut nuori nainen (oli sillä nyt muutakin kuin se hattu). Jos mikäli Defenent soitti omia biisejään, niinkuin ymmärsin, sillä voisi olla metallimaailmassa kiitotien päässä taivaassa reikä, se pitäisi vain saada showcasekeikoille oikeiden ihmisten nähtäville. Oman matskun vahvuudesta todistaa, että viimeisenä vedetty Iron Maiden-cover ”Powerslave” lähestulkoon kalpeni aiemmin kuullun rinnalla. Ja millä ilolla ja ystävällisyydellä yleisö otti jampat vastaan, lisää tämmöistä. Koko päivän päätti päälavalla Martti Servo & Napander, mutta Defenentin kunniaksi on sanottava sekin, ettei laadukkaasti toimitetun kasarispeedin jälkeen voi suhtautua huumoribändiin. Oli poistuttava.

Festarikesä on avattu, kotimaisin voimin, sympaattisesti, lämminhenkisesti, pienimuotoisesti, kuivin suin ja helteisesti. Ja vieläpä ihan ilmaiseksi, Louhela Jam on nimittäin maan pitkäikäisimpiä ilmaisfestareita. Homma jatkuu Tampereen South Parkilla pian. Pysy virittäytyneenä! KG

Guns N’ Roses (us) @ Kantolan Tapahtumapuisto, Hämeenlinna 01.07.2017

Kitaraikoni Slash jätti Guns N’ Rosesin lokakuussa 1996, rumpali Matt Sorum huhtikuussa 1997, ja viimeisenä niittinä basisti Duff McKagan elokuussa -97. Tuolloin kyseisellä nimellä operoinut, jo nimensä lähtemättömästi rockin historiakirjojen sivuille vain viidellä albumilla jättänyt bändi, olisi pitänyt ehdottomasti kuopata. Tai vähintäinkin olisi ehkä kannattanut heittää Kalifornian hiekkaa arkulle ja aloittaa puhtaalta pöydältä, kukin muusikko omillaan. Mutta Axl Rose, bändin tarkkaan ottaen ainoa jäljelle jäänyt perustajajäsen, ikonisen falsettinen solisti ja kieltämättä korvaamattoman kova hittien kirjoittaja, päätti jatkaa. Rosen rinnalla jatkoi tuolloin ja jatkaa vieläkin uskollisesti, vuoden 1991 käsittämättömän kovasta ”Use Your Illusion”-albumikaksikosta lähtien mukana ollut kosketinsoittaja Dizzy Reed. Bassoon tuli Replacements-yhtyeestä tuttu Tommy Stinson, yksi niistä pienistä bonussyistä, miksi aikoinaan itsekin antauduin näkemään tuon aikakauden (Axl Rose’s) Guns N’ Rosesin Hartwall Areenalla Helsingissä heinäkuussa 2006. Toki ajatuksena oli ylipäätään nähdä jonkinlainen GnR-inkarnaatio, minkäänlaiseen klassisen kokoonpanon paluuseen ei kukaan kai enää koskaan uskonut. Varsinkin, kun avainjäsenten kommentit asiasta olivat mediassa kuin mediassa osastoa ”not in this lifetime”, sikäli pahasti päästettiin haavat märkimään vuosina 96-97. Ja vaikka Rose kokosikin ympärilleen ihan asiallisia muusikoita pitkin uutta vuosituhatta, ja vaikka 10 vuoden hilloamisen jälkeen saatiinkin ihan laadukas kuudes albumi vihdoin ulos (”Chinese Democracy”, 2006), niin ei bändi ollut mikään Guns N’ Roses, ollaan nyt ihan rehellisiä. Hartwallin keikasta jäi umpipaskoine soundeineen aika aamuinen maku suuhun, joten seuraavan Suomen vierailun jätinkin suosiolla väliin.

Mutta jotain tapahtui isosti kulissien takana vuodesta 2015 alkaen, ja reunion jonka piti tapahtua ”not in this lifetime”, alkoikin hahmottua. Ovi alkoi käydä bändissä, Twitteri huhuilla, lehdistö pohtia ja spekuloida, ja lopulta viime vuoden puolella Guns N’ Rosesin ”klassisen kokoonpanon”, tai siitä 3/5:n paluu oli totta. Suomessakin kovasti mainostettiin klassisen kokoonpanon paluuta, mutta muistetaan nyt että Gunnarit ei koskaan ole ollut trio, joten kyllä siitä klassisesta kokoonpanosta edelleen puuttuu perustajakitaristi Izzy Stradlin, koko bändin isä, ja rumpali Steven Adler. Asia ei mainostamalla miksikään muutu, mutta hienoa toki näinkin, että Axl, Slash ja Duff vihdoin saatiin samoille lavoille. Sotakirveet on haastattelujen mukaan haudattu, bändi lyö kiertueellaan tuloutusennätyksiä, rahaa tulee ovesta ja ikkunasta, ja takaportaan jehut puhuvat jopa uusien biisien demottamisesta. Huhumylly seuraavasta albumista jauhaa kuumana, vedonlyöntitoimistojen takahuoneissa hieroutuu käsistä nahat. Paluukiertue nimettiinkin sitten mitä osuvimmin ”Not In This Lifetime World Touriksi”, olihan kyseessä jotain, minkä ei pitänyt tapahtua. Paluu toki osoittaa senkin, että minkään, lukekaa huuliltani, minkään bändin hajoamista ei juurikaan kannata jäädä itkemään. Lopulta ne aina tulevat takaisin kuin zombielaumat pajukosta, ei toki Beatles, eikä kuolleita kukaan voi herättää, mutta melkein kaikki ne muut. Mukaan messiin ja remmiin jäivät 2000-luvun muusikoista rumpali Frank Ferrer (joka kannuttaa muuten myös The Psychedelic Furs-yhtyeessä), jo mainittu tärkeä osanen GnR-mytologiaa, eli kosketinsoittaja Dizzy Reed (bändissä siis jo vuodesta 1990, eli osa klassista kokoonpanoa, joskin epävirallisesti) ja viime vuonna mukaan rekrytty Melissa Reese (alakerran botnet, samplet ja taustalaulu), sekä jo vuodesta 2002 mukana ollut kitaristi Richard Fortus.

GnR-433x250

Suomi oli onnekas löytäessään itsensä kiertuekartalta, tämänkokoinen sirkus ei pysähdy joka kylällä. Ja koska Olympiastadion on edelleen rempassa, vuoteen 2019 asti, oli ainoa kuviteltavissa oleva paikka bändin soittaa, Hämeenlinnaan 2014 valmistunut Kantolan Tapahtumapuisto. Kaksi isoa konserttia täällä olikin jo ehditty koeponnistaa, ensin AC/DC ja sitten viime kesän Iron Maiden. Näin hämeenlinnalaisena keikkabloggarina joutuu jotenkin joka kesä, vähän tahtomattaankin jännittämään aivan perseettömän paljon sitä, että miten kotikaupunki tänä vuonna handlaa tiedottamisen ja järjestelyt, miten valtava ihmismassa viihtyy ja levittää sanaa. En tiedä, miten Kantolan tapahtumat onkin tullut otettua niin valtavan henkilökohtaisesti, enhän minä niitä kuitenkaan järjestä. Jokatapauksessa kyseessä on alueella budjaavan rokkifriikin melkoinen kesän kohokohta, ellei vähintäinkin yksi niistä.

Saavun Kantolan porteille keikkaseurueeni kanssa noin kello 19.40. On otettu neuvoa-antavat Raatihuoneenkadun viihtyisässä Oluthuone Birgerissä (suosittelen). Niin että ei tarvitse sitten alueella jonottaa yhtään mitään, eikä maksaa mistään liian lämpimästä tai kalliista. Näillä näppäimistöillä on määrä aloittaa illan kakkoslämppärin, brittiläisen The Darknessin. Se ehtiikin aloittaa, kun jumitamme turvatarkastusjonossa noin vartin. Oma vika, porukkaa tulee tänne piikkeinä, ajoissa tulijat eivät jonota. Jumittamisen syykin selviää. Noin joka kahdeskymmenes on niin naamat, lärvit, jurrissa tai turvoksissa jo näin alkuehtoosta, että eivät tahdo selvitä omin jaloin turvatarkastuksesta läpi, tai ymmärtää henkilökunnan pitkämielisesti lausumia yksinkertaisia avainsanoja kuten ”reppu”, ”litra”, ”avaa”, ”ei” ja ”ole hyvä”. Ei ihme että jonoutuu. Toinen osastonsa on selfiekeppiensä kanssa säätäjät, että mikä siinä on kun ei saa ihminen selfiekeppiä ottaa konserttiin, tai retkituolia, tai muovipussillista kaljaa tai litran viinapulloa.  Järjestävä taho ei voi sille mitään, että jengi saapuu portille ryppäinä, eikä sille että asiallisista ennakkoinfoista huolimatta jonkun on aina yritettävä säätää jotain sisäänkuulumatonta kamaa sisään. Ilolla katselenkin siinä jonottaessani roskiksesta pullojen joukosta esiin tökkääviä selfiekeppejä. Oikein. Järjestäjällä ei myöskään voi olla porteilla käytössään minkäänlaista urposkanneria, se on toistaiseksi scifiä, kaikki kalliin lipun maksaneet, joiden omat jalat portillaolohetken kantavat, on päästettävä sisään. Pakko on toki sanoa, että ruumiintarkastuksissa Live Nationilla on hiottavaa, melkein mitä tahansa saa portista läpi, kun vähän näkee vaivaa. Toivotaan, että asia korjaantuu, ennenkuin joku kuolee.

The Darkness louhii omaa settiään läpi karmaisevilla soundeilla (Michael Monroe on soittanut oman osuutensa jo aiemmin), vähillä heille suoduilla valoilla ja vaikuttaa että bändi itsekin tajuaa asiain surullisen tilan. Solisti Justin Hawkins puhelee pitkiä pätkiä mikrofoniin, sen sijaan että piiskaisi bändiään vimmaiseen ja kaikille lisänälkää jättävään lämppärikeikkaan. Mietin, miksi tällaisia slotteja edes kannattaa kiertää soittamassa. Bändi on jo aika tunnettu omillaankin, niillä on Queenissäkin soittava toisen polven (Rufus Tiger) Taylor kannuissa, ja muutama hyvä glambiisi. Miksi tuhlata motivaatiotaan Suomen suvessa? Nämä pitää toki nähdä jossain, mutta ei täällä.

Sitten alkaa odotus. Guns N’ Roses on tunnetusti yksi fanejaan epäkunnioittavimmin kohtelevista bändeistä, mitä tulee keikkojen aloittamiseen aikataulussa, tai edes säädyllisessä ajassa. Aiemmin päivällä on kuulemma ilmoitustauluilla kerrottu bändin aloittavan klo 21.00, kun aiempi ilmoittelu on luvannut 20.45. Mutta Gunnarit on bändi, jonka tapauksessa järjestäjän ilmoituksella ei ole merkitystä. Axl Rose, johon myöhästelyongelmat käsittääkseni pelkästään henkilöityvät, tulee lavalle kun haluaa, ihan sama mitä kello on. Tällä kertaa, kiltimmänkin version mukaan, odottelua kertyy kuitenkin minimissäänkin 38 minuuttia, meille alkuperäistä aikataulua otaksuneille naksua vaille tunti. Aika kitkeränkinviiltävää kommenttia ehtii lähimaastosta jo kuulua, kun jengi kuivin suin odottelee herraa bändeineen lavalle. Viimein alkaa Colt-revolveri paukkua taustan ledseinän videokuvassa, ja sehän paukkuu. Pelkään pahinta, että ne ovat kuulleet Suomen täyttävän 100, ja nyt odotellaan että revolveri paukahtaa sata kertaa. Ei sentään, ajan myötä legendaariseksi muodostunut ”Looney Tunes”-tunnari käynnistää vihdoin show’n kello 21.45.

Ensimmäinen biisi ”It’s So Easy” menee tutkaillessa, että kuka mihinkäkin asettuu. Bändiin ei sen aikana saa pienintäkään näköyhteyttä. Tuntisen odottelun aikana suoraan eteemme on asettunut kaksi ja puolimetrinen jäbä ja muutama muu hiukan lyhyempi, kuikkimiseksi menee tässä kohtaa. Keikan edetessä näkymä hiukan avautuu, ja viimeisen kolmanneksen näen peräti hyvin, kun pääsen kipuamaan kaksi senttimetriä korkemmalle merenpinnan yläpuolelle, mellakka-aidan kynnykselle. Kaikki lasketaan. Myöhäistä rypistää, mutta miksi Kantolan nurmea ei tehty nousevaksi? Se nousee ihan hiukan reunoja kohti hyvällä mielikuvituksella, mutta niin vähän että kun ihmiset eivät (vielä) ole kaikki täsmälleen tasapituisia, ei nousu käytännössä auta.

Tässä illassa hyvää on se, että tuolloisen bändin yhdessä alusta loppuun kirjoittamalta ”Appetite For Destruction”-albumilta (1987) soitetaan peräti kahdeksan raitaa. Niistä heti kakkosena kuullaan ”Mr.Brownstone”, jossa miksaustiski asettuu niille tämmingeille, millä se jatkaa oikeastaan loppuun saakka. Se tämminki on tänään ok, siitäkin kuuluu jälkinillitystä, mutta jos kaikesta lähtee nirnettämään, niin eipä hei loputon suo. Soundi on tänään ok, vähiten se on sitä Axl Rosen laulun suhteen, mutta siitä ei mene kyllä epäkrediitit valitettavasti tiskille. Rose ei koskaan ole ollut kummoinen laulaja, legendaarinen toki, sitä ei kiistä kukaan. Nyt tuntuu että miehen repertuaariin on jäänyt jäljelle vain loputon oman kasarifalsettinsa matkiminen. Äänialasta ei ainakaan enää voi puhua. Aika syö meitä kaikkia, Axl ei enää taivu siihen tuttuun lantioliikkeeseen, kaikki yritykset sinne suuntaan ovat toki sympaattisia, mutta myös hyvin surullisia. Koko iltaa leimaa ajatus, että tämän bändin kulta-aika meni jo, yöjuna porhalsi ohi niinä vuosina kun Axl väkisin pyöritti omaa versiotaan ja taikinoi yhtä ainokaista albumia kasaan 10 herran vuotta. Rosen pönäkkä olemus ja paikoin hengästynyt laulu tulevat läpi ihan tänne sadan metrin päähänkin (siltä etäisyys lavalle ainakin tuntuu).

Chinese Democracy”-albumilta kuullaan kolme raitaa, niistä oma suosikkini ”This I Love” onnistuu menemään jotenkin ihan ohi, jonkun edessäolevan niskaa yyteröidessä, toista suosikkia ”Madagascar” ei kuulla lainkaan ja platan nimibiisikin livahtaa läpilukuna ohi heti setin alkupäässä. Se kolmas levyltä kuultu biisi on ”Better”, joka ei jätä alkeellisintakaan muistijälkeä. Arvostettavaa sinänsä, että Duff ja Slash ovat ottaneet kiekon tunnollisesti haltuunsa, vaikka eivät liity siihen rahdunkaan vertaa. ”Welcome To The Jungle” käynnistää keikan vasta kunnolla, ja itsellekin tulee hetkellisesti aika hyvä nostalgiafiilis, kun samaan silmälliseen samalta lavalta hetkeksi sattuu Axl Rose, Slash ja Duff McKagan. Vaikka kaksi onkin joukosta poissa, on täällä juuri tänään oltava, menee miten menee. Sitäpaitsi, istupa 28 kilometrin päässä himan terassilla ja mieti, siellä ne soittaa, mutta en jaksanut mennä. Ei niin. Tietenkin täällä ollaan ja tietenkin tämä on tärkeää, vaikka muitakin fiiliksiä illan aikana kupolissa käy.

Ensimmäinen ihan oikea huippuhetki koittaa, kun Richard Fortus ulvottaa ”Estrangedin” komeaan alkuun. Muutenkin mies saa illan aikana ilahduttavasti soolotilaa ja osoittautuu todella kovaksi keppimieheksi. Ja tämä on toki paljon sanottu, vaikkakaan en ole ylipitkien soolojen ystävä, niin on kuitenkin selvää, että Slash on yksi maailman kovimmista kitaristeista, laji kuin laji. Omintakeinen tyyli ja jäätävän viileä toimittaminen. Fortus täydentää Gunnareiden kitaraosaston niin kovaan lyöntiin, ettei niitä muita bändissä vaikuttaneita osaa edes kaivata kuin ihan paikoin. ”Estrangedin” alkaessa pukkaa ulkomusiikillista jännää kahden metrin päässä, kun joku tuopposen tai kaksi liikaa nauttinut heavylähimmäinen kaivaa boxereistaan kiigelin esiin ja alkaa pokkana kuselle. Hetken jopa luulen, että nyt tulee kakka, mutta ei sentään. Luoja paratkoon, mitä jengiä ja millä agendalla. Kukaan ei onneksi kastu, heavyjamppa saa jatkaa hampaat suussaan, mutta on siinä suhteessa pelkästään jengin pitkämielisyyden varassa. Joku vinkkaa järjestysmiehille ja osoittaa kusikeijon väkijoukosta, mutta mitään ei tapahdu. Pakko sanoa, että omaan lipunhintaani kyllä kuuluu, että jos muiden kintuille alkaa joku urpo laatia virtsaa, niin ulos pitäisi lentää nuorisokeihään lailla.

Live and Let Dien” soidessa lavakuva screeneillä muuttuu mustavalkoiseksi. Lavan tapahtumat tulevat ihan asiallisesti kuvatuiksi, niin että keikkaa pystyy varsin takaakin jollain tapaa käsittämään. Bändin oma videokuvasto takaseinällä on lähinnä markan digitaalisaastetta, ”Rocket Queenin” eri asennoissa köyrivät luurangot ehkä jopa ihan läämintä sellaista. Kantolan tapahtuma on tälläkin kertaa Live Nationin puolelta paremmin järkätty, kuin vaikkapa Kaisaniemen ja Hietaniemen jamboreet yhteensä, ja tämä on nyt todella paljon sanottu, tiedän. Mutta hidas on Live Nation oppimaan, pakko sanoa. Kyllä ne palautelaput kannattaa ihan oikeasti lukaista joku ilta tuossa talvella läpi. Korkeampi lava? Sama juttu kuin Kaisaniemessä, tai Hietsussa, yksi neljäsosa lipun ostaneista tunnistaa bändin, muut takaavat takalinjoilla kassavirtaa. Ei hyvä.

Mainittu ”Rocket Queen” lähtee ihan ok, mutta seuraava hyvä hetki on Duffyn (ja nyt ei puhuta Duffy Terävästä) laulama The Damned-cover ”New Rose”. Miten on mahdollista, että ainakin (ja vain) omasta näkökulmastani bändi suoriutuu jotenkin rennoimmin ja parhaiten covereista? Tämä ei edes ole alleviivatusti dissi, vaan huomio, että välillä on kuin lavalla olisi taitava coverbändi, joka kuulostaa yllättävän paljon Gunnareilta, solistia myöten. Henki ja palo on poissa, bändin kollektiivinen karisma puuttuu täysin. Syrjäänvetäytyvä ja afronsa alla piilotteleva Slash ei ole sitä koskaan kantanut, eikä se Axl Rosen pönäköityville hartioillekaan valitettavasti mahdu. Se karisma siis. Ja silti, jos asiaa tuntemattomana joutuisin nimeämään Kanta-Hämeen kesäyöhön luukuttavan bändin, se olisi Slash feat. Axl Rose and Duff McKagan’s Guns N’ Roses. On toki pikkusykähdyttävää nähdä ydintrio lavalla yhdessä vuosikymmenten jälkeen, mutta illan isosykähdyttävin hetki on, kun Richard Fortus ja Slash ulvottavat lavan ylälauteella rinta rinnan Pink Floyd-klassikkoa ”Wish You Were Here”. Siinä kohtaavat bändin kaksi aikakautta, ja hetken uskoo että kaikki sotakirveet on riittävän monen jalan syvyydessä.

Slash ja Axl eivät varsinaisesti kaulaile keikan aikan, niinkuin rokkitähdillä on joskus tapana, useinkin. Duff ja Axl viihtyvät lähempänä toisiaan, Slashin ja Axlin etäisyyttä lavalla ei voi olla huomaamatta. Työpaikkana GnR on taatusti ajoittain vaikea, mutta Dizzy on toisaalta viihtynyt 27 vuotta. Varsinainen rock’n’rollin riemu ei tule lavalta läpi, vaikkakin Axl vetää ihan hyvällä asenteella. Lavan positiivisin hahmo on kuitenkin Fortus.

Illan ehkä komein laulettu veto tai perinteinen biisi, on ”Coma”, jos sallitte, Slashin ja Axlin yhdessä kirjoittama. Se ei kanna hittibiisin paineita, vaan soi rennonkomeana pitkänä puolivälin suvantona. Hieno veto. Biisin jälkeen Axl esittelee lyhyesti ja lakonisesti bändin, ja menee sitten lavan taakse vetämään henkeä. Slash aloittaa soolo-osuuden, joka pysyy ihan malttimitoissa. Sen ensimmäinen osa on ilmeinen tribuutti Chuck Berrylle ankkakävelyineen ja johnnybegoodtunnelmineen, mutta jälkimmäinen osio räjäyttää illan pankin, ainakin omilta conversensijoiltani kuultuna. Nino Rotan ”Speak Softly Love”, eli rakkausteema Kummisetä-elokuvasta ulvottaa kesäiltaan niin upeasti, että harvoin kuulee. Ja jälleen on kyse coverista, kun kulkee komeimmin. Kyseessähän on siis sama biisi, jonka Hämeenlinnan Suuri Suuri Mies Fredi lauloi aikoinaan isoksi hitiksi ”Puhu hiljaa rakkaudesta”. Jumankauta juu, Slash kaikista maailman kitaristeista luukuttaa Fredin hittiä Hämeenlinnassa, tietämättä itsekkään millä maaperällä luukuttaa. Samaan aikaan lavakameramies nappaa Slashista takaapäin komean herooisen kuvan, mies ja Gibson kirkkaissa valoissa hämäläistä koivikkoa vasten. Säteet myöhäiseen iltaan. Keikan yksi upeimmista hetkistä. Olin paikalla. Slash on kova. Kun Slash palaa soolobändeineen Härmään, aion suhtautua.

Omalta kohdalta alkaa keikan loppuliuku, joka sykähdyttää yhä harvemmin. ”Out Ta Get Me” on tässä seurassa turha rymistely, lopun varsinaista settiä upein veto on, kuinka ollakaan, ”November Rain”. Yksi koko rockhistorian hienoimmista lauluista, todellista talenttia ja neroutta osoittava biisi, tulee viimeistään todistaneeksi että—ehkä tämä ei koskaan olekaan ollut mikään maailman kovin rokkikone, mikään hard rockin E Street Band, vaan aika kuolevainen bändi, joka onnistui tekemään kolme mieletöntä ja aivan järkyttävän hyvin tuotettua albumia. Niiden nimiä ei nyt tarvitse kerrata. Illasta toiseen tällä kiertueella bändi soittaa myös Chris Cornell-tribuutin ”Black Hole Sun”, joka sekin tuntuu jotenkin omituisen turhalta, niin paljon kuin arvostankin Cornell-tribuuttia. Kerran tai kaksi heti kuolinuutisen jälkeen, mutta joka ilta koko kiertueen…

Knockin’ on Heaven’s Door” lähtee hyvillä tehoilla, mutta kyse on myös biisistä jota ei saa millään pilalle. Kappaleen sovitus ja tuotanto aikoinaan levyllä oli jotain, mikä räjäytti tajunnan, voiko tämmöistäkin tehdä, bändin oma ”Up Around The Bend”. Vaikka biisi kulkeekin hyvin, ei voi välttyä avainsanalta ”läpiluenta”. Varsinainen setti päättyy tutusti ”Nightrainiin”, kuten nykyään aina. Pian pitää mennä, ettei jää massan jalkoihin, mutta ”Don’t Cry” on vielä kuultava. Kyseinen biisi kolme viidesosaa klassisen Gunnari-kokoonpanon ajamana, tärkeää olla todistamassa. Matkalla portille soi AC/DC-klassikko ”Whole Lotta Rosie”, joka kuullaan siis näille hehtaareille jo toista kertaa livenä. Matkalla Kantolan teollisuusalueen läpi, kuuluu etäisesti ”Patience”, itselle yksi tärkeimmistä biiseistä aikoinaan, mutta henkilökohtainen konserttihygienia vaatii poistumista ajoissa. Vaikka tunnetusti Tapahtumapuisto tyhjeneekin häkellyttävän nopeasti. Encoreissa kuullaan vielä The Who’ta ja tietenkin ”Paradise City”. Näillä mentiin: http://www.setlist.fm/setlist/guns-n-roses/2017/kantolan-tapahtumapuisto-hameenlinna-finland-3be4c084.html

Paljon on luvassa puhetta ja parranpauketta taas tapahtuman järkkäilyistä. Ikävä kieltämättä tuli viime kesän Maiden-konserttia, jossa yleisöä oli reilut 20 000 henkeä, ja alueella ihanan väljää, ja mahtavat näkyvyydet. Kantolan kapasiteetti ei ole 55 000 ihmistä, mutta ongelma on se, että joku jossain luulee niin. Monesti, tai monasti, kuulee myös ihmeteltävän, että miksi ulkomailla massatapahtumat sujuvat kuin rasvattu. Aina. Onko kukaan koskaan miettinyt, mikä ulkomaisen ja kotimaisen massatapahtuman yksi ihan keskeisistä eroavaisuuksista on? Yleisö. Ulkomailla ulkomainen yleisö, täällä kotimainen, kotimaisesti toimiva ja käyttäytyvä yleisö. Ja jos vaikka koko Kantolankin lentokentän kokoinen nurmi olisi yhtä anniskelualuetta, niin häiriöt vähenisivät, juominen vähenisi ja kaikilla olisi kivempaa, ynnä rennompaa. Tämä on yksi keskeisimmistä asioista, kun puhutaan ulkomaan massatapahtumien sujuvuudesta, muutaman keskikeikyän tai napanderin takia ei tarvitse ahtautua karja-aitaukseen. Ehkä jonain päivänä meilläkään ei enää tarvitse. KG

Red Hot Chili Peppers (us), Battles (us) @ Hartwall Areena, Helsinki 13.09.2016

Sellaiset keikat tai konserttielämykset kuin Red Hot Chili Peppersien (ensimmäinen kahdesta, ja ensimmäisenä myyntiin tullut) veto Hartwall Areenalla syyskuussa 2016, ovat itseasiassa aika harvassa. Ensinnäkin, että bändi onnistuu ylittämään omat, ja varsin sekavatkin odotukseni. Toiseksi, se onnistuu ylittämään soittopaikan ankeuden ja kalseuden. Ja vielä, että yleisö on reaktioistaan päätellen koko illan aika lailla kaikesta samaa mieltä, siis keskenään. Ja että keikka kestää juuri sille sopivan mitan, ei yhtään liian pitkään. Ja vielä, kun päälle paiskataan ehkä komein koskaan näkemäni taustaprojisio/valoshow, on mahdotonta olla vakuuttumatta rock’n’rollin ilosanottavasta, jälleen kerran.

Illan avaa newyorkilaistrio Battles. Se soittaa pääosin instrumentaalista progressiivista funkia, tai erittäin funkahtavaa progea, miten vain. Aika harvoin olen itselläni joutunut kuunnelluttamaan Hartwall Areenan lämppäribändejä. Monesti meininki on puolityhjälle hornankattilalle roiskittaessa ollut nimittäin niin kamalan kuuloista, että ei vain ole kyennyt. Olisikohan jopa ainoa täällä kokonaan tsiigaamani lämppäri nimittäin niinkin outo valinta kuin jokapaikanhöylä Melrose, joka täytti aikoinaan mahdotonta paikkaa Guns’n’ Rosesin lämmittelijänä. (Mutta kun Axl tapansa mukaan ei päässyt lavalle kirveelläkään, oli slottien väli tyyliin puolitoista tuntia ja lauteetkin ehti siinä ajassa mahtavasti jäähtyä.) Mutta tänään on avausbändikin tsekattava, nimittäin Battles on levyillä erittäin mielenkiintoinen voimacombo. Levyiltä tosin sitä ei välttämättä jaksa kolmea biisiä enempää putkeen, ja sama on toistua Areenallakin. Annan bändille tasan puolen tunnin otannan, ja se ehtii siinä ajassa lanata nelisen biisiä. Totuuden nimissä, haluan nähdä bändin siksi, että siinä soittaa alkuperäinen Helmet-rumpali John Stanier. Jolla on arsenaalissaan vain yksi pelti, ja sekin niin korkealle asetettu, että mies joutuu ponkimaan palliltaan melkein seisovilleen, että ylettyy lyömään. Tapa juontanee siitä, että Stanier on halunnut rajoittaa itseltään turhaa peltityöskentelyä. Tänään ei olla tokikaan ihan seisontakorkeudessa, mutta miehen staili on kertakaikkiaan näkemisen ja kuulemisen arvoinen silti. Koko keikkaseurueemme myöntää, että Battles saa mahdollisuuden pääosin rumpalin ansiosta. Ja jos voisi itselleen luvata, niin kyllä nämä pitää nähdä klubiolosuhteissa uudestaan, mieluiten New Yorkissa, ja mahdollisimman pikkupaikassa. Sitä eikun odottelemaan. Voi mennä hetki, mutta saa myös mennä hetki.

Illan pääbändi ei ole itselleni mitenkään erityisen tuttu. Ne muutamat hitit on muistettu soittaa huoltoasemilla, paikallisradioissa ja slummitaloissa niin puhki, että ne ovat alkaneet jo valua jossain kohtaa äklönä toisesta korvasta ulos. Onneksi vuonna 1983 perustetun RHCP:n radiovoimasoitosta alkaa jo olla aikaa, altistumattomuus on tehnyt hyvää, ja moni niistä isoista takavuosien hiteistä kuulostaakin tänään täällä erittäin tuoreelta. Illan veto on bändin kahdeksas Suomessa. Lehterit eivät ole täynnä ja permannollakin on tilaa. Miksi siis bändille kuitenkin myytiin ”valtavan kysynnän takia” toinenkin ilta? Jos kerran ensin myytynä iltana ei ole liiteri täynnä? Onko kyse taas firmalipuista, rock’n’rollin surmasta? Eli että Silmäasema tai Eilakaisla on ostanut porukalle 100 virkistyslippua, mutta että Tero, Japa, Sinikka, Seppo-setä ja 96 muuta eivät olekaan pääseet tärkeämmiltä menoiltaan paikalle? Firmalipuille pitäisi ilman muuta asettaa lunastuskarenssi, ne pitäisi kävijän nimellä lunastaa vaikkapa neljää päivää ennen keikkaa, muuten ne palautuvat ovimyyntiin todellisille rokkidiggareille ja elämysetsijöille.

http://tapahtumajarjestajille.lippu.fi/docs/graf/RHCP-lippupiste-558×300.jpg

Sisääntulointro alkaa, kitaristi Josh Klinghoffer ja basistilegenda Flea koikkelehtivat lavalle ja aloittavat jamittelubattlen, Chad Smith kannuineen lähtee mukaan. Koko illan teema on, että jamittelu ei muunnu runkuksi missään kohtaa, vaan biisi räjähtää käyntiin, juuri kun luulet että nyt alkaa hohhoijjaasessio, jossa esitellään soittotaitoja. Ei, soittotaidot esitellään biisirakenteiden sisällä. ”Around The Worldin” alkusoinnut, ja koko Hartwall Areenan noidankattila räjähtää huutoon. Flea hyppii ja pomppii ison bassonsa kanssa kuin nuori zulu, vuosien hapottelu ja raju elämä näkyy kyllä kehossa ja naamassa, mutta nykykunto on silti huikea. Samaa voi sanoa laulaja Anthony Kiedisista, vuosien varrella vedetty herska on taatusti jättänyt jälkensä, mutta yleisö arvostaa jos se pääosin ei näy suorituksessa. Kiedis ei ehkä laula maailman vireisimmin, mutta ääni on legendaarinen ja tulee tänään hienosti läpi. Klinghoffer toimittaa hyvät stemmat.

Kakkosena ”Scar Tissue”, bändillä on varaa tykittää isoja hittejä heti kärkeen. Oli aika, jolloin tätäkään biisiä ei olisi enää yhtään jaksanut, kun MTV jauhoi siitä kaiken jauhettavissa olevan. Mutta Flean alhaalta jynkyttävä basso ja Smithin häkellyttävän yksinkertainen, mutta groovaava rummuttelu nostavat biisin sille aina kuuluvaan arvoonsa. Klinghofferin oudon alas miksattu kitara onnistuu ulvomaan kuuluviin juuri oikeissa kohdissa. Varmasti moni kaipaa John Frusciantea, itse en osaa, keikka on ensimmäiseni bändiltä, enkä ole hardcorefani.

Illan settilistassa ei ole yhtään välibiisiä tai turhaa rallattelua, on varaa valita ja mahdollisuus pysyä pelkästään asiassa. Jopa tuoreen, kesäkuussa ilmestyneen ”The Getaway”-albumin levyllä täysin munaton ”Dark Necessities” toimii. Danger Mousen tuottamalla uutuusplatalla on makuuni jotenkin tavallistakin kellittömämmät soundit, enkä jaksanut itse levyä kahlata yhtä kertaa enempää läpi. Silti setin seitsemäs veto, tuore ”Sick Love” uhkaa olla yksi illan parhaista biiseistä. Uuden levyn biisit vedetään kompakteina vetoina, silti ei mitenkään pois kuljeksimasta, vaan samalla voimalla kuin kaikki muukin.

Keikkaseuruettamme yhtä alemman rivin aikuisnuorisolaiset innostuvat alusta asti joraamaan ankarasti, jopa niin että yksi lähi-istuimen herra ei enää kestä. Maksettuaan kuitenkin lipusta saman kahdeksankymppiä kuin joraajatkin. Syntyy suomalaiskansallista sanaharkkaa ja kevyttä keikkavittuilua. Yritän itse olla häiriintymättä näköesteestä, täysin se ei onnistu, pääosin kyllä. Silti, jos on oikein kova fani ja tanssijalan tietää ennalta jo oikein kovasti vipattavan, kannattaisi ehkä hoitaa permantoliput tai yrittää vaihtaa piippuhyllypilettinsä sellaisiin. Toki me kaikki voisimme seistä koko keikan ajan, ja nähdä tasavertaisesti. Kaikilta seisomista ei voi kuitenkaan muutama ihminen vaatia, eihän?

Did I Let You Know”, albumilta ”I’m With You”(2011) soi ensimmäistä kertaa livenä kolmeen vuoteen. Ja tekee samalla tietenkin kiertuedebyyttinsä Helsingissä. Muutenkin settilistaa on mukavasti hämmennetty rundin aiemmilta vedoilta. Lähes meditatiivisesti etenevä ”Californiacation” on yllättäen yksi illan upeimmista vedoista. Klinghoffer ulvauttaa aivan järjettömän kauniin soolon. Valoshow, joka vain paranee ehtoon mittaan, toistaa sinipunaisia sävyjä. Etupermannon ja lavan yllä ylösalas kuvioita muodostavat valoputket ovat ainakin itselle ennennäkemätön juttu, käsittämättömän komeaa valokerrontaa. On kuin olisi taas viisivuotias ja Sirkus Finlandian takajaloillaan tönöttävää norsua ihmettelemässä tai näkisi elämänsä ensimmäisen parrakkaan naisen. Tämmöistä lisää, huimimman näköistä settiä miesmuistiin. ”Suck My Kiss” uppoaa yleisöön, jortsuaminen leviää epidemian lailla pitkin hallia, muuallakin kuin meidän edessämme seistään jo. Eihän ”Suck My Kiss” tässä seurassa kovin kummoinen biisi ole, mutta raskaana rypistyksenä kohti keikan loppua toimii mainiosti, ja on toki yksi niistä jotka on pakko soittaa. Varsinainen setti päättyy komeaan, komeaan ”By The Way”-biisiin. Flea hyppii, pomppii, ryömii ja pyörii. Energiat on kaikilla korkealla aivan viimeiseen hikipisaraan asti. Yhteissoitto on tänään maailmanluokan esimerkillistä, terävästi lähtee. Ja vaikka Hartwall Areenan soundi ei koko iltana ehdi nousta erinomiseksi, se toimii kuitenkin minimissäänkin tänään siedettävästi.

Bändi odotuttaa takaisintuloa kauan, niinkuin kaikkensa antaneena kuuluukin, ja pitäähän encoret toki yleisönkin ansaita. Yleisö taputtaa rytmikkäästi ja kännykkätaskulamppujen huojuva meri paitsi näyttää komealta, muistuttaa myös siitä, että ollaan tässä kuitenkin pikku huuteluista huolimatta oltu yhteisellä asialla. Jälleen lähdetään jamitellen liikkeelle, mutta onneksi jamittelu pysyy aisoissa. Ensimmäisessä encoressa ”Goodbye Angels”, Chad Smith jotenkin viimeistään näyttää, miksi on yksi rumpaloivan maailman kovimmista ja miksi soittaa myös superkokoonpano Chickenfootissa. Punaiseen vankihaalariin pukeutuneella Smithillä on rennosti syntyvä takakenoinen groove, vaivatta irtoava hillitön svengi. Ja miten hienoa on, ettei tänään kuulla rumpusooloa, vaikka kannujen takana istuu itse Chad Smith. Arvostan. Kaikki päättyy siihen, mihin on jo pitkään päättynyt, vuoden 1991 supermegajysärihittiin ”Give It Away”. Sitten on homma paketissa, keikka kellottaa puolitoista tuntia aika tasan. Yhtään pidempi sen ei olisi tarvinnut olla, hämmentävästi ei myöskään biisiäkään lyhyempi. Vaan juuri näin. Yksi vuoden kovimmista keikoista on nähty. Jos nimittäin asuisin Helsingissä, varaisin lipun myös seuraavan illan vedolle, ei epäilystäkään. Nyt on jätettävä tulevaisuuden kiertueelle. Nämä soivat, ja vieläpä tässä järjestyksessä: http://www.setlist.fm/setlist/red-hot-chili-peppers/2016/hartwall-areena-helsinki-finland-6bfdbad6.html  KG

 

Slash feat. Myles Kennedy & The Conspirators (us), Michael Monroe @ Jäähalli, Helsinki 28.05.2015

Helsingin Jäähalliin menemiselle pitää olla todella hyvä syy. En ole kiekkomiehiä, joten itselleni paikka on aina näyttäytynyt vain jotenkuten konserttitoimintaan soveltuvana isona rokkiliiterinä. Tällä kertaa syyn kohdata Jäähalli tarjosi legendaarinen kitarasankari Slash, ystävänsä Myles Kennedy ja tämän taustayhtye The Conspirators. Slash suoriutui ihan ok, Jäähalli kohtuullisesti mutta ei missään tapauksessa hyvin, samoin Kennedy ja bändi. Illan parhauspalkinnon saa lämmittelyaktina toiminut Michael Monroe miehistöineen.

Kai se siis niin on, että Michael Monroen keikka kannattaa nykyään katsoa aina, kun tilaisuus tarjoutuu. Bändi on aina kovassa tikissä, settilista sisältää joka kerta jotain pientä erikoista, ja Monroen itsensä keikkakunnon kovuudesta voisi kirjoittaa pitkäänkin, se ei petä. On myös todettava, että tein päätöksen raahata itseni Slashin keikalle sinä päivänä, kun lämppärin nimi varmistui. Ilman Monroen lämmittelyslottia en ehkä olisi nähnyt Hudsonin akan poikaakaan. Toisaalta, Monroe ja Slash olletikin vetämässä biisin tai kaksi yhdessä, olihan sitä todistettava. Ilman Hanoi Rocksia ei olisi ollut Guns’n’Rosesia, se tiedetään. Muna ja kana…ei sentään, kaksi merkittävää rokkikukkoa samoilla lauteilla, joten ennakkolippu permannolle haltuun ja paikan päälle.

Saavun juuri parahultaisesti Jäähallin alalattialle kun Michael Monroe bändeineen astelee lavalle. Hyvä niin, Nordenskiöldinkadun kiekkopyhättö ei ole mikään hengailumesta. Monroe aloittaa tasan kello 20.00, sen kertoo sivukatsomon tarkka pelikello, vempele tulee illan aikana tutuksi.

Odotetusti Monroe rymistelee kärkeen ”78”-biisinsä. Se, ja kakkosena kuultava ”TNT Diet” menevät enemmän tai vähemmän tiskin puolesta soundia etsiessä, ja itsellä ajatukseen totutellessa, että tämäntyyppisillä täällä taas näköjään tänään mennään. Jäähalli ei ole koskaan ollut erinomainen paikka konserttitoiminnalle, eikä ole vieläkään, mutta sitähän käytetäänkin samankokoisen soveliaamman mestan puutteessa. Taannoinen Deep Purple-keikka (https://keikkaguru.wordpress.com/2014/02/03/deep-purple-uk-jaahalli-helsinki-02-02-2014/ ) onnistui täällä kuulostamaan varsin erinomaiselta, mutta silloin pääsinkin varsin lähelle lavaa, ja sivusuunnassa keskelle kenttää. Eteen ja keskelle ei tänään onnistu, ja Jäähalli kihisee, sihisee ja resonoi tuttuun tyyliinsä. Mutta Monroen veto ajetaan sen verran vielä inhimillisillä volyymeilla, että pahimmalta vältytään. Michaelin energinen setti kuulostaakin siis kohtuuhyvältä.

Viimeisimman albumin nimiraita ”Horns and Halos” soi jo komeasti. New Yorkin aikakauden Demolition 23 oli Monroen paras sooloviritelmä ennen tätä nykyistä, ja vaikka sen eponyymi albumi jäikin ainoaksi, on se edelleen yksi koko laajennetun Hanoi-mytologian kovimmista kiekoista. Itselleni todella tärkeältä albumilta kuullaan tänään kaksi vetoa, ”Same shit, different day” ja aina yhtä upea ”Hammersmith Palais”. Vielä kun joskus kuulisi livenä kyseisen platan päättävän hiturin ”Deadtime Stories”. Ehkä sekin päivä vielä tulee.

Kuudentena biisinä kuullaan illan erikoisherkku, huikea ”Man with no Eyes” vuoden 1989 ”Not Fakin’ It”-albumilta. Varsin harvoin livenä soitettu raita, tällä kokoonpanolla ei koskaan aiemmin. Kysyä sopii miksi, biisi on yksi Makkosen parhaista ikinä. ”Ballad of Lower East Side” on kitaristi Steve Conten sävellys ja jollain tapaa sisarbiisi ”Hammersmithille”, ja sitäpaitsi nykytuotannon yksi eniten Hanoi-tyyppisistä raidoista. Conte ja koko ryhmä on tänään(kin) iskussa, reilun vuoden bändissä vaikuttanut kitaristi Rich Jones sopii joukkoon täydellisesti, omaan silmääni ja korvaani Dregenia paremmin.

Hanoi-osastoa kuullaan tuttuun tapaan maltillisesti. Itse en erityisesti kaipaa Hanoi-raitoja Monroen keikalla, mutta ymmärrän toki hyvin, miksi niitä aina kuullaan. ”Malibu Beach Nightmareen” saadaan avuksi vieraileva kitaristi, illan pääbändin basisti Todd Kerns. Vierailu ei sinänsä tuo tuttuun ralliin mitään, mutta avaa illan kutsuosion, ja mehän toki jo tiedämme mitä se Slashin setin kohdalla tulee tarkoittamaan. Illan toinen Hanoi-veto on tänään ”Oriental Beat”, Kernsin kitaralla sekin vahvistettuna, tai no, taustalaululla nyt ehkä enemmänkin. Seitsemäs jannu lavalla on Monroen mikkipiuhan perässä sinkoileva teknikko. Homma saa koomisia piirteitä, kun kaverilla on kiire irroittaa piuha milloin mistäkin käänteestä. Miksi ei voi laulaa langattomaan, ei se mikinpyöritystemppu nyt niin legendaarinen ole.

Monroen energisen, kompaktin ja erittäin laadukkaan lähes tuntisen päättää hikinen ”Dead, Jail or Rock’n’Roll”. Michael Monroe nykäisee tänään pääbändiä huomattavasti pidemmän korren, tätä olisi voinut kuunnella pidempäänkin. Suomen ainoa rocktähden bootsit täyttävä, tai ne koskaan täyttämään kyennyt. Hail Hail Rock’n’Roll!

Tauolla Jäähallin juomapisteellä tyhjenee oluttankki, eikä sitä saada radiopuhelinsäädönkään jälkeen vaihdettua. Asia ei haittaa itseäni, mutta saa taas ajattelemaan asioiden hoidon lapsenkenkäisyyttä. Kovin montaa suurkeikkaa ei vuoden mittaan Jäähallissa ole, nämä väliaikojen momentumit kannattaa ottaa ihan tosissaan ottaa haltuun, ja laittaa kylmää Koff-tynnyriä riittävästi jonoon. Kausikortilliset lätkälatkijat eivät ehkä aina jaksa valittaa huonosta palvelusta ja lämpimästä keitosta, mutta monelle konserttikävijälle tilaisuus on vuoden ainoa. Joten, rautakanki housuihin edes muutamaksi tunniksi vuodessa, jooko.

On vuoro illan pääaktin, Slashin ja nykyisten yhteistyökumppaneidensa. Muutamaa minuuttia jopa ilmoitettua aiemmin pärähtää äänekäs, lähes kaksituntinen käyntiin, ”You’re Lie” avausbiisinään. Puuroa ja kihinää, joka hellittää hiukan illan vanhetessa, mutta palautuu taas ajoin sihinäksi, volyymin ja miksaajan itsetunnon noustessa. Kuten totesin, en ollut ehkä parhailla jalansijoilla soundillisesti, mutta kuka oli? Ehkä muutama kymmenen ihmistä, ja muillekin soisi hyvän äänen. Liputtakaa hyvät ihmiset Nosturin uudishankkeen puolesta, Helsinki tarvitsee suuren klubimaisen keikkapaikan, jotta Jäähalliin ei enää välttämättä tarvitse tulla. Tai ainakin tälle saadaan vaihtoehto, niille Jäähalli-vedoille jotka eivät millään tahdo myydä loppuun, ja jotka siksi soveltuisivat hiukan pienempäänkin tilaan.

Kakkosena kuullaan Guns’n’Roses-klassikoista ”Nightrain”. Heti alkuun on sanottava, että minusta The Conspirators on tylsä bändi. Myles Kennedy saattaa olla parempi laulaja kuin Axl Rose, mutta Axl oli ja on legenda. Joten, Kennedy vetää Gunnari-klassikot tänään todella komeasti, mutta ei näin vakavalla karisman puutteella oikein kaksituntisen shown nokilla selviä koko aikaa. Varsinkin, kun illan isäntä piiloutuu tutusti pleksien, kiharapilvensä ja silinterihattunsa alle, ja lausuu kaksi lausetta mikkiin koko iltana. Homma lepää siis kohtuuttoman paljon Kennedyn varassa.

Setin alkupäässä Slash-biiseistä ehkä parhaiten toimii ”Standing in the Sun”, vuoden 2012 ”Apocalyptic Love”-albumilta, Slashin ja Kennedyn ensimmäiseltä yhteiseltä. Myös tuoreimman, nyt promottavan albumin ”World on Fire” kakkosraita ”Wicked Stone” jyrää mallikkaasti. Myönnän syttyväni aika huonosti Slashin soolotuotannolle noin kokonaisuutena, vaikka esim. uuden albumin nimiraita on maailmanluokan biisi. Mutta miehen taustalla on kuitenkin yksi kaikkien aikojen kovimmista rockbändeistä nyt ja aina, joten ei sooloalbumeiltakaan kummoista puolivillaisuutta kestä, kun alkaa jo palata mielessään kultaisiin vuosiin.

Joista puheenollen, ”Mr.Brownstone” ja ”You Could Be Mine” vedetään putkeen keskellä settiä. Gunnari-biisien alut kirvoittavat yleisöstä ääntä, mutta ei mitenkään erityisen innostunutta, ei se ainakaan permannolle asti kuulu. Sitten koittaa hetki, jonka vähintäinkin paperilla pitäisi olla illan jonkinmoinen huipennus. Kennedy kutsuu lavalle illan vieraan, itsensä Michael Monroen. Yllättäen ei kuullakaan Guns-osastoa, vaan kaksi vetoa ”Slash”-albumilta (2010), eli ”Doctor Alibi”, jonka levyversiossa vierailee Lemmy. Sekä ”We’re All Gonna Die”, jonka levytetyn version Slashin kanssa nykäisee Iggy Pop. Hetki Monroen kanssa lavalla, ja miesten loppuhali, on tietysti hienoa rockin historiaa täynnä. Tällä kertaa biisivalinnat eivät kuitenkaan ole kovin kummoisia ja ihan erityisesti nämä vierailustyget menevät puuroksi, kun normisettiin lisätään yksi laulu ja Kennedyn kitara.

Rocket Queen” alkaa, yritän suhtautua uudella innolla hommaan. Kun Slashin soolo Roses-klassikkoon on kestänyt kolmisen minuuttia, juttu on vielä hauskan puolella. Pelikello nakuttaa viittä minuuttia ja homma muuttuu hauskasta raskaaksi anekdootiksi. Kokonaiskestoa soololle kertyy lähes 12 minuttia, eikä monikaan niistä ole kuulemisen arvoinen. Soolossa ei ole kaarta, tai minä en sitä löydä. Se on vain pitkä soolo, jonka pituus on tarkoitettu häkellyttämään ne, jotka eivät ole aiemmin olleet Slashin showssa. Biisi päättyy yhä ”Rocket Queenina”, niinkuin on alkanutkin, soolo vain vähän venähti.

Keikan loppuliu’ussa parasta on uutukaisalbumin jo mainittu huippuraita ”World On Fire”, sen bändi on hionut komeaan iskuun. Ja toki, kun Slash plekseineen, pehkoineen ja hattuineen nousee lavan etuosan riserille ja aloittaa ”Sweet Child O’Minen” tutun ja rakkaan kitaraintron, onhan se hieno hetki. Varsinaisen setin päättävä Velvet Revolver-raita ”Slither” sensijaan on aika turha puristus, keikka olisi mainiosti voinut päättyä ”Childiin”.

Poistun paikalta, kyyti kotiin ei odota, enkä halua jäädä massan jalkoihin. Tiedän, että ainoa encore on oleva ”Paradise City”. Olen kuullut sen nykymuotoisen Guns’n’Rosesin soittamana, tämä ei voi kokemuksena olla huonompi, eikä parempi. Oikea GNR ei todennäköisesti koskaan palaa, vaikka Izzy Stradlin onkin tuoreessa haastattelussa toiveikas. Mutta Izzy ei päätä asioista. Ja jos bändi palaakin, palatkoon mieluiten legendaarisimmalla miehityksellään. Nyky-GNR:lla ei ole mitään tekemistä klassikkobändin kanssa, mutta Axl päättää asioista.

Olin vanhana Gunnari-fanina ehdottomasti Slash-illan kovaa kohderyhmää, mutta tänään en vain päässyt messiin. Slashin voisin nähdä uudestaankin, mutta en tällä bändillä. Enkä koe tällä solistilla tarvetta uusintaan. Tietyllä tapaa pitää toivoa, että Izzy Stradlingin toiveikkuus ei ole pelkkää haihattelua. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: