Ismo Alanko Yksin @ Kaupunginteatteri, Hämeenlinna 11.03.2018
Ismo Alanko on kiertänyt viime syksynä ja kuluvana talvena Suomen saleja täysin yksin, ilman bändiä. Kiertueella Alanko on esittänyt laulujaan koko 40 vuoden biisinkirjoittajan aikajanaltaan siinä muodossa, kuin ne ovat aikoinaan syntyneet, pianon ääreen istuen tai kitaraan tarttuen. Kaikki muu on esiintymisestä riisuttu pois, monimutkaiset orkestraatiot, ja sähköstäkin suurin osa. Viime syksynä rundi pysähtyi 20 paikkakunnalla, ja seuraavan kerran tätä laatua on nähtävillä varmasti vasta toukokuun 5.pvä Tampere-talolla.
Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämön sali on lähestulkoon loppuunmyyty, vain muutama kymmenen paikkaa löytyy aivan takimmaisista riveistä. Kaupungissa ei liiaksi asti ole tämäntyyppisten aihealueiden laadukkaita konsertteja tai sellaisia keikkoja, jotka voisi saada käyntiin jo klo 18, ja varsinkaan sunnuntaina. Aika tarkalleen sovittuun aikaan Alanko harppoo lavalle ja asettuu ensin sähköpianon ääreen. Ilta jakautuu sen, ja lavan vasempaan laitaan viritetyn kitaransoittopisteen välille. Muuta ei tänään tarvita. Keskiössä ovat laulut, bändien legendaarisista maineista ja aikakautensa painolasteista riisuttuina, syntyhetkiensä muodossa. Kun keikka päättyy häkellyttävät kaksi ja puoli tuntia myöhemmin, mitään ei jää kaipaamaan. Paitsi ehkä seuraavaa kertaa. On hyviä keikkoja, ja sitten on näitä, erinomaisia. Ismo Alanko on suunnitellut vetävänsä lyhyehkön setin, mutta innostuu matkan varrella ja nykäiseekin maratonkonsertin, johon mahtuu lähemmäs 40 laulua.
Homman nimi alkaa olla todella kohdillaan viimeistään illan ensimmäisessä Sielun Veljet-biisissä, ”Yö erottaa pojasta miehen”. Siekkareiden paluukeikoista yksi, Tallinnan RockCafessa joulun alla 2011 on ehdottomasti kovimpia koskaan kotimaiselta bändiltä näkemiäni, vaikkakin on sanottava, että oma harrastuneisuuteni orkesterin suhteen rajoittuu kohtuu pitkälti pelkästään ”L’amourha” ja ”Kuka teki huorin”-albumien aikakauteen (1985-86). Vihdoinkin tajuan, mistä ”Yö erottaa”-biisissä on kyse. Vihdoinkin kuuntelen, mitä sillä on sanottavaa, vaikka olen kuullut laulun kymmeniä kertoja, jo silloin bändin olemassaollessa. Illan yksin-konsepti lunastuu siis viimeistään kolmannessa biisissä. Mahtavuuden laatu ja määrä.
Jossain määrin alkuperäisversiona aina ärsyttämään onnistunut ”Kun Suomi putos puusta” ei sitä tänään ja tämän keikan muodossa tee. Biisi myös todistaa, että Alangon lauluista ei ihan noin vain aika aja kiihdytyskaistaa ohi. Tekstit ovat monin paikoin jopa viiltävämmän ajankohtaisempia kuin syntyvuonnaan. Suomi on kauan sitten pudonnut puusta, eikä pakasteita enää välttämättä tyrkytetä pantavaksi pieneen (muovi)pussiin, mutta tällä tiellä, vuonna 2018, Alangon Suomi ja meidän kaikkien siniristilippuinen Suomemme on jollain tapaa henkisesti rappiolla, jolla ei edelleenkään ole kaikkien hyvä olla.
Ensimmäinen Hassisen Kone-biisi tänään on ”Tällä tiellä”, Alanko siirtyy esittämään sen lavan toiselle laidalle, vain musta teräskielinen apunaan. Kaikin kohdin sitäkään ei tänään tarvita. ”Maailmanlopun sushibaari”-albumilta (2013) settilistalle jäänyt ”Naapurin saunareissu” hoituu tuttuun ja totuttuun tapaan lavan reunalla istuskellen ja pitkälti ilman laulumikkiäkin. Teatterissa ääni kantaa kyllä, kun yleisönsä vangitsee kuuntelemaan. Hämeenlinnan Teatterin iso sali on vieläpä varsin lyhyt, mutta leveä, 350 henkeä täytenä vetävä. Nimenomaan ”Maailmanlopun sushibaari” oli se levy, jolla itse löysin Ismo Alangon nerokkuuden vuosien jälkeen uudestaan, ja albumia promonneella kiertueella näinkin kaksi keikkaa peräti kuukauden sisään. Samaiselta levyltä kuullaan myöhemmin myös nimibiisi, järkyttävän upeasti kuvailtu painajaisuni, jota jäätävän dystooppinen yksinkertainen pianoteema säestää. Pianobiiseistä puheen ollen, ankarasta ja ammattimaisesta ryyppyputkesta kertova ”Seitsemän päivää” muuttuu jo kokonaisperformanssiksi, kun laulun tarinan häppäpäivien edetessä Ismon tulkinta muuttuu yhä rajummaksi, kääntyy jurriseksi mukellukseksi. Tuoltahan se kuulostaa, sekä mies että piano, kun jää niin sanotusti korkki auki.
Itselle putoilee tänään kaikki, ja jollain tapaa aika tunteella, mutta silti keskimäärin pianon äärestä tulkitut biisit paremmin. Jos valitsemaan joutuu, onneksi ei joudu. Pianon äärestä lähtien biisit ovat vielä entistäkin riisutumpia, ja monien äärikauniit melodiakulut tulevat näin vieläkin paremmin esiin. Niinkuin nyt edellä jo mainittujen lisäksi esimerkiksi Sielun Veljet-biisissä ”Talvi (ja jää)”. Tai vaikkapa järisyttävän upeassa ”Värityskirja”-biisissä, joka sekin tuntuu aina alkuperäismuodossaan menneen jotenkin ihan tuulen mukana omalta kohdalta ohi. Nyt ymmärrän tämän laulun. Samaisen biisin kohdalla taustakankaalle heijastetut Johanna Sipilän elävät ja muotoaan hitaan meditatiivisesti muuttavat öljyvärimaalaukset ovat huikeimillaan. Illan aikana maalaukset eivät vie huomiota itseensä, eivät kommentoi laulutekstejä, mutta syventävät niitä, jos niin haluaa tulkita. Vain yhdessä kohdassa sana ja kuva ovat lähekkäin, kun Ismo tulkitsee pianon ääressä ”Taiteilijaelämää”, taustan kankaalla alkaa putoilla valkoista maalia ensin pisaroittain, sitten enemmän, ja lopulta roiskuneesta maalista muotoutuu teos.
Keski-iältään illan yleisö vaikuttaa siltä, että Ismon uraa on seurattu ihan sieltä alkuhämyistä asti, ja niinpä jokainen setin Hassisen Kone-veto kirvoittaakin isoimmat innostukset ja ablodit. Jokaisessa konsertissa pitää kuitenkin olla vähintäinkin sen yhden huutelijan, jonka on pakko saattaa koko kansan tietoon syvä ymmärryksensä taiteilijan tuotannosta, ja aivan pokkana huudella mikä biisi on milläkin tapaa kestänyt aikaa. Ja tämä toki eturivistöstä, niin että ollaan taatusti artistin katseen alla. Samaan hintaan sisältyy toki käsien läpsyttely täydellisessä epätahdissa ja biisitoiveiden huutelu. Eikä siinä mitään, niin kauan kuin bändi tai artisti ei häiriinny. Alanko ottaa kommentaattorin tänään hilpeällä huumorilla, mutta yhdessä kohdassa keskittyminen herpaantuu, ja ainakin välillisesti huutelijan takia yksi biisi jää pois, vanhoja settilistoja tutkimalla se on ”Muoviruusuja omenapuissa”, mutta menepä ja vieläpä tiedä. Joka tapauksessa, kova laji tehdä itsestään yleisön puolelta merkittävä. Ahkerampi keikoilla käynti voisi olla yksi lääke huuteluun. Mutta mene tiedä, sanoinko jo?
Kitaratulkinnoista huikeimmiksi nousevat alulla settiä kuultavat ”Paratiisin puu”, joka uhkaa jopa olla koko illan hienoin tulkinta, sekä ”Aika kuolla” ja yleisönkin sytyttävä ”Kulkurin iltakalja”. Pitkän setin loppupuolella Alanko tulkitsee kitaran kanssa monta klassikkoa putkeen, ja pääsee intensiivisellä esiintymisellään Siekkari-biiseissä yllättävänkin lähelle niiden alkuperäistä voimatulkintaa, niin lähelle kuin mies ja kitara vain päästä voi. ”Kanoottilaulu” soi pitkänä ja shamanistisena, spottivalo heittää miehen ja kitaran varjon takaseinään, nyt ollaan muinaisissa meinigeissä. Ovi runonlaulajien aikaan on suoraan auki. ”Laulu” lähtee tutusti ilman mikrofonia lavan reunalta, kontakti yleisöön on sitä luokkaa, jota soisi useamminkin näkevänsä. Yleisön, tai siis sen yhden, toivebiisiä ”Vittu kun vituttaa” ei tänään kuulla, tuota aukkoa paikkaamaan Alanko vetää kitaralla säestetyn ”Ekstaasiin”. On myös tärkeää, ettei illan ohjelmaan mahdu puhkikulunutta ”Peltirumpua”. Mikä fakta kertoo myös siitä, että soitettavaa kyllä riittää, valinnanvaraa on. Viitisentoista soololevyä, enemmän tai siis vähemmän soolo, plus bändilevyt päälle.
Encoreissa kuullaan viiltävän komea ”Rakkaudesta”. Moni luulee jo että tämä on tässä, jengi ponkii penkeistään liikkeelle, mutta Alanko kiiruhtaa kuuluttamaan, ”älkää ihan vielä menkö, soitan teille vielä lähtölaulun”. Se on pianolla tulkittu voimallinen ”Kuka puhuu”. Miten tämmöinenkin biisi on aina onnistunut menemään ohi? Viiltävä teksti, meidän vanhemmiltamme saatujen taakkojen kantamisesta läpi elämän, halusimme eli emme. Biisi päättää aika tarkkaan kaksi ja puoli tuntia kellottavan maratonkeikan. Artistilta, joka ilmiselvästi seisoo tuotantonsa takana, ei häpeile mitään, ja nauttii esiintymisestä. Neljänkymmenen vuoden kaari, joka jatkuu laadukkaana. Tämän(kin)tyyppistä lisää. KG