Nik West (us), Mara Balls @ Klubi, Tampere 03.08.2016
Nik Westin ensimmäistä ja tällä Euroopan-rundilla ainoaa Suomen keikkaa oli ennakolta hehkutettu niin kovasti, että pakkohan asiaan oli suhtautua. West on näyttävännäköinen afroamerikkalainen nainen ja soittaa sähköbassoa paremmin kuin erittäin moni, ja paremmin kuin erittäin moni mies. Siinä maailmanlaajuisen sensaation ainekset. Westin kuva on koristanut Bass Player Magazinen, ja monen muun bassohengellisen kuukausilehden kantta. Prince on aikoinaan soittanut Westille ihan itse puhelimella ja pyytänyt Paisley Parkin studioille jammailemaan, Dave Stewart puolestaan keikoilleen soittamaan jne. Taisipa Nik olla Princelle myös viimeinen naisystävä, näin olen jossain määrin antanut itseni ymmärtää.
Westin muusikonlaatu ja virtuositeetti jäävät helposti näiden Prince-tarinoiden, naisen kieltämättä erittäin upean ulkomuodon ja monen muun toissijaisen asian varjoon. Eikä Westin toistaiseksi ainoa albumi ”Just In The Nik of Time” juurikaan auta virtuositeetin ymmärtämisessä. Oikein yrittämällä yritin ennen keikkaa kuunnella plattaa läpi, ja onnistuinkin, mutta ei ollut helppoa. Tavara on mielikuvituksettomasti sovitettua ja kädettömästi tuotettua loungekuraa ja r&B-hiippailua, hissimusiikkia hisseimmillään. Mutta livenä meininki on onneksi aikalailla toinen, sen saimme kokea Tampereen Klubin hikisessä funkillassa.
Pelin avasi tamperelaistrio Mara Balls. Sitä johtaa laulullaan ja kitarallaan edesmenneestä, ja turhankin lyhytikäiseksi jääneestä Jukka ja Jytämimmit-yhtyeestä tuttu Maria Mattila, eli Mara. Homman nimi on hyvinkin samantyyppinen kuin Jytiksillä oli. Maran ensimmäinen oma levy ”Vuorten taa” on ihan asiallinen paketti, eikä tämän bändin kohdalla jostain syystä retroilu onnistu ärsyttämään. Mara Balls on kurkistus aikaan, jolloin garage oli vastakeksitty termi, ja jytälle vasta pohdittiin nimeä. Mahtavaa aikaa, että saattoi pokkana kehittaa sellaisen sanan kuin ”jytä”. Tai ”purkka”. Rock’n’rollin vahvaa markka-aikaa. Siihen aikakauteen pitää joskus lähitulevaisuudessa Mara Ballsien kanssa tähytä uudestaankin. Suosittelen.
Pikkuisen meni jo Maran kolmevarttinen setti sivuhermoilla seuratessa. Sen verran kuitenkin jännitti, että mitenkä ihmeessä kotona levyltä kuultu Radissonin aulamuzakki voi ikinä kääntyä rätväkkääksi rockiltamaksi. Onneksi sain olla väärässä. Keikka alkoi tosin taustabändin omalla pikku show’lla, joka oli varsin miettimätön ja aiheutti ankaran myötähäpeän heti ensi sekunneilla. Kitaristit Huble Wang ja Ariel Bellvalaire yrittivät jonkinmoisella kitarabattlella hauskuuttaa yleisöä, mutta kun muu orkka oli huonosti juonessa mukana ja kun ei vaan ylipäätään tajunnut, niin ohi meni. Vasta keikan kunnolla käynnistyttyä ymmärsin, että alun amatöörimäiseltä kuulostavan battlen kuuluikin kuulostaa kököltä. Sen piti pohjustaa kuningattaren itsensä tuloa lavalle, mutta olisi voinut sen tehdä aika paljon tehokkaamminkin.
Ihan alussa keikkaa kävi pariin otteeseen mielessä, että onko Nik West ihan tosissaan rekrynnyt B-luokan muusikoita mukaansa, mutta kun funk-kone saatiin kunnolla käyntiin ja karstat pois, ei meininkiä pilannut enää juuri mikään. Se on sanottava, että Westin bändistä puuttuu musiikillinen johtaja, musical director tai kapellimestari, miten vain. Kukaan ei johda hommaa. Se ei ole West itse, jossain kohtaa luulin että se voisi olla kiipparisti Chris Turner, mutta ei. Viime vuoden rundilla muuten koskettimien takana nähtiin vielä ex-Goo Goo Dolls-mies Dave Schulz, mutta jostain syystä ei nyt. Välillä homma hajosi siis dirikan puutteeseen, mutta pian taas groovesta saatiin niskalenkki, ei sillä. Pahiten homma lässähti ”Forbidden Fruit”-biisissä, joka albumiltakin löytyy. Siinä Nik antoi soolotilaa kaikille taustalaulaja Nichelle Westiä ( sukulainenkos? ) lukuunottamatta, mutta kaikilla jäi hiukan niinsanotusti öylätti kurkkuun. Parhaiten sooloili tänään rumpali RJ Norwood Jr. Nikin albumilta tutuista biiseistä kenties sujuvimmin toimivat tänään ”Wait A Minute”, jossa bändi oli jo päässyt alkukankeuden yli, ja varsinaisen setin päättänyt ”My Relationship”. Nikin häkellyttävää bassotteluakin kuultiin, mutta maltilla. Muutamissa biiseissä West tyytyi vain laulamaan, ja perusbassottelun hoiti Bellvalaire. Joka aluksi vaikutti, että on palkattu mukaan olemaan lavan söpöstys, mutta sitten kahden kitaran setti alkoi toimia, ja Bellvalairekin ulvotti muutaman oikein mallikkaan soolon.
Kaikki illan parhaat vedot olivat tänään covereita, pakko todeta, ilman että se on bändiltä millään tavalla pois. Spirituaalisen tunnustellen, gospelisti rullannut ”Proud Mary” oli kaikkien aikojen toiseksi paras kuulemani liveluenta biisistä. Ensin hitaasti kuin Mississipin mutainen vesi, ja sitten lopulta täysi hööki päälle. Ilta lunastui jo tässä vaiheessa pelkästään. Seuraavan coverin, Sly & The Family Stonen ”Thank You For Letting Me Be Myself” Nik alusti tositarinalla siitä, miten Prince siis kutsui hänet studioilleen koesoittoon. Monissa yhteyksissä väitettiin Suomenkin monimediassa, että Nik West olisi soittanut Princen bändissä. Ei nyt sentään, lähitulevaisuudessa asia ehkä olisi voinut konkretisoituakin, mutta Taiteilija Joka Muistetaan Princenä ehti tunnetusti muuttaa hiippakuntarajan yli kuluvan vuoden huhtikuussa.
Todella komeasti kulki Sly Stone-klassikko Nik Westin ja bändinsä käsittelyssä, eikä siinä kaikki. Nikin käsissä soi samainen bassokitara, jolla Prince itse oli Paisley Parkin studiossa näyttänyt, miten kyseisen biisin bassolinja hänen mielestään peukutetaan. Aika rankasti. Rockhistorian sulka havahti, jos ei peräti kokonainen siipi. Biisin yhteydessä Nik lausui jonnekin ylöspäin ison kiitoksen Princelle uransa edistämisestä, opista ja ojennuksesta; tuotannosta, taiteesta, kuolemattomista biiseistä.
Ja illan kolmas kova cover olikin sitten itseään maestroa, nimittäin pitkänä encorena tunnelmoitu ”Kiss”. Nik Westillä oli vielä uusintapaikka kiittää Princeä, ja hän teki sen. Vain 12 biisin setti kellotti tänään noin tunti ja 45 minuuttia, ja pakko sanoa ennakkoduubioista huolimatta, että ei mennyt yhtään ajantappamisen tai kyllästelyn puolelle. Sen verran koville kierroksille Nik West funkkikoneensa illan mittaan viritti, pieniä nokipiikkejä lukuunottamatta. Toistan maailman rocklehdistön kantaa, tästä ladysta kuullaan vielä. Bändin matka jatkui kohti Eestin Haapsalua ja Augustibluus-tapahtumaa. Pakkahuoneen pihalla orkesteria odotti tällä kertaa vielä ukkosentyöstämä vanha pakettiauto. Tulevaisuudessa, kun Nik West saa keikkojen hien tarttumaan levyille ja sitten taas toisinpäin, edessä voi olla matkaa paremmallakin kalustolla. Get On Up! Like a Sex Machine! KG