Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “The Human League”

Orchestral Manoeuvres In The Dark (uk), Wolfredt (est) @ Alexela Kontserdimaja, Tallinna 30.01.2020

Ensiksikin, Iso-Brexitin Merseysiden Wirralissa vuonna 1978 perustettu syntsapopin popularisoija ja tiennäyttäjä Orchestral Manoeuvres In The Dark, fanien, diggarien, kavereiden ja lyhentäjien kesken OMD, on itselleni aina ollut kolmen tärkeimmän bändin joukossa. Kolmen. Siksi, onkin tosi lähellä loppua matematiikka kesken, kun ynnää että miksi ihmeessä bändiä ei ole tullut nähtyä aiemmin. Piti odottaa, täysin itsellenikin käsittämättömistä syistä, peräti bändin 40-vuotisjuhlakiertueelle, että sai kokea yhden maailman, niin siis kolmesta parhaasta bändistä, livenä. Suomeenhan OMD:ia ei koskaan ole saatu, Flow’n suoma keikka The Human Leaguelle 2011 lähenteli sekin jo kahdeksatta modernin ajan ihmettä. Toisaalta, viisi Lontoossa vietettyä vuotta eivät niinikään näköjään olleet tarpeeksi pitkiä, jotta orkesterin olisi ennättänyt nähdä. Mutta, niinkuin vanha peräpohjalainen sanonta kuuluu; parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt se on tehty, nyt se on täytetty. Toisaalta, vaiko jo peräti kolmaalta, OMD oli tällä juhlarundilla myös ensimmäistä kertaansa Eestissä, ja taatusti sielläkin on bändiä diggailtu suht laajalti jo heti ensisinkusta ”Electricity” (1979) lähtien, heti kun se joltain Radio Luxembourgilta tai sukkispaketin sisään kätketyltä C-kassulta kuuluviin saatiin. Eli jos itse olin myöhään liikkeellä, niin oli kyllä Eestikin bändin kiertuekartassa. Mutta, OMD:n nokkamies, tai nokkiksista toinen, basisti-solisti-hittinikkari Andy McCluskey oli kyllä Tallinnan loppuunmyydyn Alexela Kontserdimajan huimasta meiningistä niin haltioissaan, että lupasi tuoda bändin ”pian” takaisin. Johon se toinen biisintekijä, syntsavelho-kakkossolisti Paul Humphreys, että neljääkymmentä vuotta se uusintavisiitti ei saa ottaa, loppuu lääketiede kesken. Joten toivomme, että pian on pian. Tai että, Helsingin Sideways tai Flow heräisivät nekin 40 vuoden jälkeen tajuamaan Orchestral Manoeuvres In The Darkin suunnattoman merkityksen konemusiikin ja syntetisaattorien käytön historiassa. Ja sen faktan, minkä me 1830 fania saimme nyt todistaa livenä, että OMD:lla on kataloogissaan yksinkertaisesti monen monituista maailman parhautta edustavaa poplaulua.

Illan avasi kuitenkin napakalla 35-minuuttisellaan paikallinen lämppäri, todella komeasti modernia instrumentaalista post-rockiaan ulvottanut Wolfredt, itsellenikin umpiuusi tuttavuus. Sen verran on, varsinkin viimeaikoina, tullut seurattua Baltiassa nyt erittäin muodikasta instrumentaaliaaltoa, että kyllä Wolfredt ihan heittämällä sieltä kovimmasta päästä alan ja seutukunnan bändejä on. Monta genren yrittäjää pääsi näkemään menneenä syksynä Riikassa, mutta Wolfredtin ulospäinsuuntautuvassa ja miehekkään takakenoisessa soitossa on jotain, joka nostaa sen alan yrittäjien joukosta pään verran monia muita ylemmäs. Sillä on komeita biisejä. Eikä OMD:n lämmittelijäksi kehtaisi ilman mennäkkään. Biisit eivät kuitenkaan ole rasittavan pitkiä, ne muotoutuvat juuri sopivan hintsusti uudelleen, kun alkaa olla osio kuultuna, ja loppuvat ennenkuin kuulija kyllästyy. Bändiä johtaa rumpali Margus Voolpriit, tuttu myös Jan Helsing-kokoonpanosta, sekä monien suomalaistenkin diggailemasta ja meillä suht usein nähdystä Pia Frausista. Kunniakkaan tyylikkäästi lämppäslottinsa hoitanut Wolfredt on erittäin tsekkaamisen arvoinen orkesteri. Ja ilahduttavan moni sen Alexelassa tsekkasikin, kertoo toki myös illan täpinästä, että näin moni jo istui paikallaan lämmittelijän aikana.

Sormia pitäisi olla kuin Intian jumalalla, jotta laadukkaasti saisi laskettua siis ne vuodet, jotka olin odottanut kuulla OMD:n tutut ja vähän tuntemattomammatkin hitit livenä. Nyt oli se aika. Lippu piti lunastaa jo kaukaa syksyllä, kun tyyliin täysin vahingossa eksyilin huomaamaan keikan tapahtuvan. Onneksi lohkesi vielä mahti-istuin permannon kolmannelta riviltä. Ja kun OMD:kin jalkautui soittamaan vieläpä edelleen klassisessa kokoonpanossaan, niin voinee hänihminen arvata ennakko-odotusten määrän ja paineet. Totesin iltapäivän laivamatkalla itselleni, että menee miten menee, OMD tulee nähdyksi, ja että mikään bändi tuskin koskaan pystyy vastaamaan täysin näin koviin odotuksiin.

Vaan, toisin kävi. Orchestral Manoeuvres In The Dark soitti hittikatalooginsa läpi sellaisella energialla, paikoin hitusella raivoakin höystettynä, myllytti ja hikoili, rentoili ja täsmäiski keikan, joka kilahti omaan TopKahteenKymppiin tai niille nurkin, ja vieläpä ilman mitään odotustenasianmukaisestitäyttämispisteitä. Eihän näin ollut mahdollista edes käydä, eihän?

OMD aloitti tuoreimman albuminsa raidalla ”Stanlow”, meditatiivinen hituri jonka aikana mattimyöhäinenkin voi etsiä oman istuimensa, voidaan laatia salin ovet kiinni, nojautua taaksepäin, fiilata miksaustiskin namikat oikein ja mitä näitä nyt on. Ennakkoarveluiden perusteella outo avaus keikalle, mutta paikan päällä täydellinen. Sitten erittäin perinnetietoinen nyky-OMD-styge, suorastaan kraftwerkmainen ”Isotype”, jonka aikana Andy McCluskey otti hien pintaan, apinan selästä ja yleisöltä luulot pois, että tänne olisi tultu nostalgisesti nojailemaan syntikkaan. McCluskey, synapopin Richard Jobson, tanssi ja pyöri ympäri lavaa kuin ei huomista olisi. Ja mistä tuota tietää nytkään, onko. Tämä biisi asetti esiintymisen, soundien ja intensiteetin rimat koko illan korkeuksiin ja huikeinta oli, että OMD ponkaisi bändinä rimojen vieläpä ylikin. Eikä yhtään jäänyt väpäjämään. Ekan biisin aikana eturivin ultrafani yritti nousta jo joraamaan, mutta tuima eestintäti tuli ja istutti samantien alas. Jo heti seuraavana kuultuun ”Isotypeen” McCluskey kuitenkin huudatti koko 1830-päisen salillisen ylös penkeistään, eikä paluuta ollut. Minä en, mutta suurin osa jengiä jorasi koko keikan läpi, niin että harvoin näkee. Tunnelma oli ainutlaatuinen, tunnelmatermein yksi yhteisöllisimmistä ja parhaista keikkakokemuksista omalla kohdalla Eestin kamaralla, vaikka siellä onkin tullut nähtyä pitkälti yli puolitoistasataa vetoa.

Isoista hiteistä ”Messages” sai kunnian avata pelin, ja neljäntenä kuultu ”Tesla Girls” lähti jo niin kovalla rytkeellä, että tässä tiesi käyvän pelkästään hyvin. Ja mitä vanhempi hitti, sitä varmemmin McCluskey tarttui alhaalta jynkyttävään sähköbassoonsa, OMD:n tavaramerkki, ei kitaroita. Basso, ihanan kireäksi viritetyt rummut, ja kahdet kiipparit. Muutamaan biisiin töräytti bändiin jo vuonna 1980 liittynyt Martin Cooper erittäin kuulaat roundmidnight saksofonisoolot.

OMD soitti kaikkien aikakausiensa sinkkubiisejä, myös 2010-luvun sellaisia. Eivätkä ne lainkaan hävenneet kasarihittien joukossa, vaikkakin monelle yleisössä ehkä hiukan tuntemattomampia olivatkin. Yleisön keski-iästä saattoi nimittäin jotain päätellä, että erityisesti vaikkapa millä periodilla bändistä on vasiten diggailtu. Golden nimittäin days. Varsinkin vuoden 2017 julkaisu ”Don’t Go” toimi upeasti klasareiden joukossa, ja tuntui uppoavan kuin vanhaan ihmiseen. Kiertueen nimenäkin toimiva ”Souvenir”, molemmat Joan of Arc-teemaiset biisit aivan 80-luvun alusta, tuntui että nyt ei saa hittejä soittamalla loppumaan, ja jos loppuu, niin tehdään lisää. Oli lähellä, ettei ”Almost” ollut almost illan kovin nykäisy, mutta ei, maailman kovin popbiisi oli vielä tulossa. Varsinaisen setin loppupäässä erittäin syttynyttä yleisöä sytytti erityisesti ”Dreaming” (1987). Muutaman stygen ajaksi bändi otettiin, koko kvartetti, eturiviin. Kuin Kraftwerk, kaikilla on nimittäin innoittajansa ja esikuvansa. Samalla McCluskeylla oli tilaisuus esitellä bändi, ja vaikka Andylla ja Paul Humphreysillakin olivat ne välirikon vuodet 90-luvun alussa, ei niistä tunnelmista ollut enää jälkeäkään. Tuttuun ja totuttuun tapaan, Paul Humphreys liidilauloi kaksi biisiä, alulla settiä peräjälkeen ”Souvenir” ja ”(Forever) Live and Die”. Ja sai Tallinnan yleisöltä myrskyisät ablodit.

Kun ”Locomotion”, joka tässä biisiseurassa tuntui jopa vähän joidenkin isojen Beatles-hittien tapaan, obladii obladaa, renkutukselta…jos nyt näin edes kehtaisi sanoa, enkä kehtaakaan…niin silloin tiesi jo moni muukin kuin minä, että kohta se tulee, kohta on aika. Maailman parhaan popbiisin. Jota niin tavattoman monta vuotta piti odottaa livenä kuulla. Ennen sitä kuitenkin kaksi mahtivetoa. Rumpali Stuart Kershawin (bändissä ensi kertaa jo vuonna 1993, eikä tiettävästi sukua Nikille) erittäin raskaalla kädellä hakkaama ”Sailing On The Seven Seas” (1991), jonka kannumies yhdessä McCluskeyn kanssa kirjoittikin, kun Humphreys oli väliaikaisesti kirjoitusvahvuudesta pois. Mieletön biisi. Jollaisista puheen ollen, oli tullut aika kuulla livenä syksyn 1980 maailmanlaajuinen megahitti, yli 5 miljoonaa seiska-tai 12-tuumaista tuoreeltaan myynyt ”Enola Gay”, omalla kohdalla todennäköisesti kaikkien aikojen eniten kuuntelemani biisi. Se, että tallinnalaisyleisö otti innostuneemmin vastaan monia muita hittejä kuin tämän, ei tuntunut missään. Että vaikka minkäänlaisesta läpiluennasta ei voi puhua, tuntui silti että bändi soitti ”Enola Gayn” ehkä pikkiriikkisellä rutiinilla, niin kuin Uriah Heep ”Lady In Blackin”, niin ei tuntunut missään. Biisistä ei kuultu mitään megapitkää hehkuversiota, vain sinkun mittainen tulkinta, eikä tuntunut missään. Olin paikalla, kun OMD soitti ”Enola Gay”. Ja aion olla jatkossakin, sen häpeän nyt ylittäneenä ja kuitanneena, että ekaan kertaan meni näin kauan.

Minä olin ”Enola Gayn” kuullut, illan kolme encorea olivat pelkkää plussaa, mutta ilmankin olisin pärjännyt. Ilman näitä toki OMD:lla ei olisi ollut mitään asiaa poistua paikalta, näitä varten niin moni oli tullut. Parvella jengi jyskytti jalkojaan lattiaan, ja tunnelma oli suorastaan huikea. ”If You Leave”, ”Pandora’s Box” ja kaiken lopuksi, illan 21.vetona kuultu, kirkas, kaunis, kuulas ja rento ”Electricity”. Päätösbiisiä kun on itse tottunut kuulemaan alkuperäisjulkaisuna, niillä omakustannemaisen köpöillä käppänäsoundeilla, oli aivan häkellyttävää kuulla tämä McCluskeyn jynkkybassolla tukema kraftwerkmainen synthpopklassikko, kuin uudesti syntyneenä. En antanut itseni myöntää, että bändi soitti sen isommalla energialla ja ilolla kuin ”Enola Gay” kolme vetoa aiemmin. ”Electricityn” McCluskey alusti tositarinalla, että ”oli yks Vince-niminen jäbä, joka ekaa kertaa tämän biisin radiosta vuonna 1980 kuultuaan päätti sillä istumalla perustaa bändin. Ja perustikin. Se bändi oli Depeche Mode.”

Näillä mentiin: https://www.setlist.fm/setlist/orchestral-manoeuvres-in-the-dark/2020/alexela-kontserdimaja-tallinn-estonia-43988783.html. Tämän keikan muistaa pitkään. Tämän muistaa aina. Varmasti se eturivin pikkutyttökin, jonka ultrafani äitinsä oli paikalle roudannut, ja joka sai muistoksi sekä McCluskeyn bassoplektran, että lopussa Kershawin rumpukapulat.

Alexela Kontserdimaja Tallinnan ydinkeskustassa on aivan järjettömän hienosti soiva sali. Ja kun OMD:n keikkaa seurasi kolmannelta riviltä, unohti olevansa konserttisalissa, oli tismalleen kuin olisi ollut isolla rokkiklubilla, varsinkaan kun tänään ei istualtaan olisi kertakaikkiaan mitään nähnyt. Alexelan (ent. Nokia- ja ent. Nordea-) tarjonta kannattaa aika ajoin tsekata, ja Tallinnan muutenkin, kaupungissa käy harva se kuukausi joku bändi, joka ei juuri sillä rundilla Suomeen asti tule. Tai ylipäätään ehkä koskaan tule. Kuten nyt näköjään vaikkapa Orchestral Manoeuvres In The Dark. KG

Fever Ray (swe), Tami T (swe) @ The Circus, Helsinki 04.03.2018

Fever Ray on ruotsalaisen Karin Dreijerin taiteilijamonikkeri, taiteellinen operointinimi, miten vain. Dreijerhan muistetaan myös 90-luvulta göteborgilaisesta indiebändistä Honey Is Cool, ja sittemmin yhteistyöstään veljensä Olofin kanssa, nimellä The Knife. Karin Dreijerin ura tinkimättömänä ja omintakeisena musiikintekijänä kulminoitui viime vuoden lokakuussa julkaistuun Fever Rayn kakkosalbumiin ”Plunge”. Levy on ollut arvostelu-ja hehkuttelumenestys, eikä varmastikaan vähiten siksi, että sitä saatiin odottaa peräti kahdeksan vuotta eponyymin esikoisplatan jälkeen, joka sekin oli electropopin maailmassa jonkinmoinen sensaatio.

Vuonna 1994 Karin Dreijer liittyi siis Göteborgissa indiepopbändi Honey Is Cooliin, elettiin aikaa jolloin mm. The Cardigansien vanavedessä, ja muutenkin, Ruotsissa sikisi hienoja bändejä kuin sieniä sateella. Parhaat erottuivat, ja Honey Is Cool oli Ruotsin bändivyöryssä ehdottomasti terävintä kärkeä. MOT, mikä on helposti todistettavissa vaikkapa bändin esikoisalbumin ”Crazy Love” (1997) raidalla ”If I Go”. Osaaminen, näkemys, tarttuvuus. Vielä toinenkin pitkäsoitto ”Early Morning, Are You Working?” (1999) saatiin pihalle, sitten toiminta hiipui. Tätä ennen bändissä ehti soittaa kitaraa mm. muuan Håkan Hellström. Hetikohta Honeyn loputtua, Karin perustikin veljensä Olof Dreijerin kanssa aina vuoteen 2014 asti operoineen kokeellisen electropop-duon The Knifen, joka ehti julkaista peräti viisi albumia, ja telakoitui sitten. The Knife saavutti maailmanlaajuista huomiota varsinkin kakkosalbuminsa ”Deep Cuts” sinkkuraidalla ”Heartbeats” (2003). Vuosien mittaan Karin Dreijer on tehnyt vierailuja myös muiden levyillä, mainittavimmin vaikkapa nyt First Floor Power, The Bear QuartetRöyksopp, Deus ja Silverbullit. Vuonna 2009 oli tullut aika operoida myös täysin omillaan ja tuolloin alkuvuodesta julkaistu eka oma Fever Ray-albumi otettiinkin vastaan niin, että innostus oli lievä sana. Samana kesänä Fever Ray saatiin jo ensimmäiselle Suomen keikalleen Flow’hon. Samaiseen tapahtumaan Fever Ray saapuu myös tulevana elokuuna, mutta itse kyllä tulin nähneeksi ennemmin klubivedon Helsingin The Circuksessa, kuin oletettavasti aika ahdistavan piukkaan ja ylikin pakattavan Flow’n näyttäytymiskeikan.

Circuksen popillan avasi Karinin maan-tai oikeastaan kaupunginnainen Tami T (varhemmin pidemmässä muodossaan Tami Tamaki). Nyt ei puhuta Juhani Tammisen bad assin’ räppäripersoonasta, vaikka sellainenkaan ei enää 2018 pääsisi yllättämään, vaan niinikään alunperin Göteborgista maailmalle (Leipzigin kautta Berliiniin) ponnistaneesta omintakeisesta laulun/electrontekijästä. Tami vaikutti nuorempana skatepunk-kuvioissa, ja peräti alan bändeissäkin, mutta lopetti biisinteon vuosiksi. Kunnes aikakausi tehtaan liukuhihnalla kypsytti, ei näin. Ja katso nyt onkin Tami T, muutamia laatusinkkuja julkaisseena, feverraymäisen sensaation kynnyksellä. Tami voi olla näissä piireissä tai ympyröissä seuraava Iso.

feverray-424x600

Tasan, täsmälleen ja lähes sekunnilleen ilmoitettuun aikaan eli kello 20.00 Tami T asteli Circuksen lavalle. Tupa alkoi olla jo täynnä, toisin sanoen liian täynnä, niinkuin täyden Circuksen termi ennemminkin kuuluu. Mainio keikkapaikka monin osin, mutta loppuunmyytynä piinallinen sumppu. Tami T täräytti tajuntaamme tiukan puolituntisen, juuri sopivan mittaisen otannan artistilta, jolla nyt ei laarikaupalla edes ole vielä livenä koestettua soitettavaa. Vuosia myöhemmin kun Tamin vetoa muistellaan, moni varmaan palauttaa mieleensä tämän kuvan; nainen sitomassa bondageköydellä alaetumukseensa kiinni, itserakentamaansa elektronista musiikkidildoa nahkeaan pikku alakoroon, jota kiiltavää hässäkkää sitten parissa biisissä rumpukapulalla lyöden, Tami loihtii sähköisiä soundeja intensiivisen laulunsa tueksi. Keikkaennakoihin tutustuneena tiesin, että ihmeellinen musiikkidildo tullaan näkemään, mutta kyllähän tuohon silti hetken aikaa suhtautua piti. Joka päivä pitää nähdä tai kokea jotain, mitä ei ennen ole kokenut, joten kiitos Tami T:n, ilta kääntyi plussan puolelle vahvasti heti alussa. Tami esitti pikkuhittinsa, hyvinkin avoimen pornolla tekstillä varustetun ”I Never Loved This Hard, This Fast Before”. Pelkästään se, että kirjoittaa näin rohkean tekstin, ja esittää sitä elävälle ja usein tässä kohtaa vielä viileälle yleisölle ilta toisensa perään, on kunnioitusta herättävää. Muistettavin ja paras biisi oli kuitenkin Tamin setin viimeisenä soinut, erittäin kauniisti Orchestral Manouvers In The Dark-muistutteinen ”Strong Hands”-tulkinta, jossa siinäkin naisena olemisen haasteita aika todella viiltävin sanakääntein käsiteltiin. Napakka puolituntinen, nimittäin ihmisindividuaali ja sekvensseri (vaikkakin kuinka bondageavusteisesti) on helposti muutamassa biisissä nähty kokonaisuus, joten tämäntapaiset setit onkin hyvä pitää kompakteina. Periaatteellisesta laadukkuudestaan huolimatta, Tami T:n veto herätti kysymyksen myös; kuinka monta tämänmuotoista artistia oikeasti mahtuu maailmaa kiertämään. Samaa voi toki kysyä popin alalajissa jos kohta toisessakin.

Olin jotenkin tältä osin lukenut läksyt huonosti, oletin myös Fever Rayn esiintyvän pääosin yrittäen yksin täyttää lavaa. Vieläpä, kun norkoilin kulman takana roudaustauon ajan, enkä niinmuodoin nähnyt mitä lavalle kannettiin, oli kymmenisen minuuttia ilmoitetusta myöhässä startannut show’n alku melkomoinen yllätys. Hetken nimittäin oli taikuri itsekin ihmeissään, että eikös Pussy Riotin pitänyt esiintyä ihan muualla ja vasta myöhemmin maaliskuussa? Intron soidessa lavalle alkoi rampata toinen toistaan näyttävämpää ladya, näyttävyyden monissa merkityksissä. Karibian calypsokuningatar, kauhuelokuvien lapsimorsian, bladerunner-aikakauden luksuskurtisaani, mustaan lateksiin ujutettu kissanaispaholainen ja vaahtomuovilihaksiinsa hukkuva kehonrakennusköntsä. Kolmen pennin edestä oopperaa ja show käyntiin tuoreen albumin raidalla ”The Itch”. Yleisö ei selvästikään ollut uutukaisalbumin suhteen vielä läpituttu, sen sijaan jokainen avaus vuoden 2009 esikoislevyltä kirvoitti kovat ”tää on tää ihana, tää me tiedetään”-huutoaallot. Kyseiseen albumiin päästinkin käsiksi kolmannessa biisissä, ”When I Grow Up”, ja keikka viimeistään käynnistyi. Peräti kahden perkussionistin voimin (Liliana Zavala ja Diva Cruz) lähetti takalinjat lentoon Fever Rayn levyillä välillä melko askeettisiksikin riisutut biisit. Hienoa kahden rumpalin yhteissoittoa. Toistan itseäni, mutta en ole ikinä nähnyt yhtään epäonnistunutta kahden rumpusetin bändiä. Raportoin, kun poikkeus vahvistaa säännön. She-devil Mikaela Hansson loihti kiippareistaan melodiat, ja lyöntiosasto jatkuvasti varioivat biitit, väliin mentiin afrosti, välillä latinosti. Laulut hoidettiin kolmiäänisesti, kuumien tanssimoovien antamatta latistaa niiden voimaa —Karin Dreijer itse, glittereissä sinisissään Maryam Nikandish (jolla on taustaa live-esiintymisistä myös The Knifen kanssa) ja muskelimiesnainen Helena Gutarra. Varsinkin Gutarran vaahtomuovi-Schwarzeneggerin olisi pitänyt päästä vaihtamaa kledjut ekan biisin jälkeen, vitsi oli nopeasti kaluttu loppuun, eikä ikäänkuin mieheksi pukeutuminen tai puku itsessään oikein loppukeikan aikana enää tuottanut mitään.

”Red Trails” tuoreelta albumilta avattiin Mikaela Hanssonin kaihoisalla haitarilla. Harvoin nähty instrumentti pop/rock-kuvioissa, ja aliarvostettukin. Nyt pirunkeuhko toi kokonaissointiin ja lavakuvaan upean vaihtelun, eikä ollut kabareen brechtiläisistä tunnelmista ainakaan yhtään pois. Samaisessa biisissä Nikandish esitti jonkinlaisen psykedeelislepakkoisen kohtalotartanssin ja meininki oli hetken kuin Velvet Undergroundin happoisimmalta kaudelta. Mainittu ”Red Trails” ja sitä seurannut esikoislevyn ”Concrete Walls” toimivat keikan rauhoittavana suvantona. Varsinkin jälkimmäisessä kolmen laulajan yhteissointi oli todella kohdillaan, ja lähes meditatiivinen tulkinta biisistä toi kummasti ihan konkreettistakin lisähappea keikalle. Muuten bändin kokonaissointi muistutti välillä kultakauden The Human Leagueata (”To The Moon and Back”), välillä paiskottiin tumman industrialisti, lähinnä keikan alkupäässä. Isoimmillaan oltiin setin loppuliu’un ”IDK About Youssa, jonka jälkeen kuultiinkin runsaslukuisen yleisön ehkä parhaiten kaikista sytyttänyt, hitaan marssin rytmissä etenevä ”Keep The Streets Empty For Me”. Kaunista, kertakaikkiaan. Säveltäkää perässä. Biisiin kaikki kolme laulajaa oli varustettu akustisin kitaroin, mutta kyllä ne enemmänkin, tai täysin, rekvisiittana toimivat. Varsinainen setti päättyi tähän hiturikaunokkiin.

Mutta jokaisella headlinerartistilla on se yksi biisi, jota soittamatta ei yhdestäkään sirkuksesta poistuta. Karin Dreijerille se on Fever Rayn esikoisalbumilta löytyvä hittibiisi ”If I Had a Heart”, joka alkaa tutulla kosketinpörinällä; vesi on jäätävää, taivas tummuu. Kyllä vain, Karin sai biisin soimaan Vikings– tv-sarjan tunnariksi, mikä nyt ei ainkaan ole ollut omiaan suosiota pienentämään. Samainen biisi on kuultu myös eräässä Breaking Badin jaksossa, komea biisi venyy moneen, käärmelaivojen ajosta metan keittoon. Hypnoottinen tulkinta kappaleesta kuultiin myös Helsingin illassa. Kakkosencorena vielä jotenkin huonon muistijäljen jättänyt ”Mama’s Hand”, ja laadukas popilta oli paketissa. Lava täynnä huikeaa naisenergiaa, sanan oikeinkin hyvässä mielessä, sellaista ymmärrettävää ja täysin kompattavissa olevaa naisenergiaa. Jopa niin, että tuntui väärältä, että lavamiksaajana oli mies. Keikka myös todisti, vaikka toistankin itseäni, että minkä tahansa ruotsalaisen artistin voi ihan huoletta käydä tsiigaamassa, aina tulee laatua ja uusia ideoita. Raportoin, jos poikkeus vahvistaa säännön.

Aivan viimeisiä biisejä lukuunottamatta yleisö ymmärsi myös kunnioittaa Fever Rayn toivetta, tai oikeastaan määräystä olla kuvaamatta keikkaa millään välineellä, edes älypuhelimella. Hyvä niin, mutta aina on ne muutamat joiden on pakko saada suttuinen kuva muistoksi. Artistin pyynnön ymmärtää, varsinkin tämänkaltaisen yllärishow’n tapauksessa erittäin hyvin. Ja muutenkin, jos minulta kysytään. Keikat on kertaluontoista viihdettä, jos artistin haluaa nähdä uudestaan, pitää ostaa uusi lippu.

Circuksen narikkajonossa menikin sitten taas legendaarinen tovi. Ahdistava sumppu loppuunmyytyinä iltoina, sanoinko jo. Kun merchandise-tiski on sijoitettu ulosmenoreitille, ilmeisen kauppateknisistä syistä tietenkin, niin jengi puuroutuu siihen solaan odottamaan jotain. Kukaan ei tiedä mitä. Joka kerta sama juttu. Sitten joku tajuaa, että hei, vasenta kaistaa merkkareille ja oikeata rotseille. Joku taloon kuuluva tähän vaikka huutelemaan tai hyvät laput seinälle, tai jotain. Illan artistien kunniaksi on sanottava, että narikkajono ei tokikaan onnistunut illan antia millään tavalla tuhoamaan. Jos ette maindaa tungusta ja läheisyydestä, menkää ihmeessä tsekkaamaan Fever Rayn veto elokuussa, Flow Festivalin päätöspäivänä, sunnuntaina. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: