Elvis Costello (uk) @ Finlandia-talo, Helsinki 20.02.2017
Uuden Aallon ikoninen kummisetä Elvis Costello esiintyi Helsingissä ensimmäistä kertaa peräti 39 vuoteen. Edellisen kerran mies nähtiin pääkaupungissa Kaivopuiston kesäkonsertissa 16.7.1978, tuolloin legendaarisen The Attractions-bändinsä kera. Stadin keikalle oli siis tilausta, noin lievästi sanottuna, silti Finlandia-taloa ei ihan oltu onnistuttu myymään loppuun. Hiihtolomat, ja kaikki.
Muutaman kerran Costello on näinä välivuosina Suomessa toki nähty, viimeksi Tampereella 2014, jolloin itsekin onnistuin olemaan paikalla. Tällä kertaa ”Detour”-nimellä kulkevan kiertueen keikka muistutti ylöspanoltaan ja dramaturgialtaan hyvinkin paljon kahden ja puolen vuoden takuista Tampereen vetoa. Lavan keskelle oli viritetty screeni, joka oli kehystetty vanhaa tv-vastaanotinta muistuttamaan, sellaista pyöreäkulmaista mustavalkotoosaa. Kankaalle heijastettiin kuvia Costellon uran varrelta ja lapsuudestakin, tai ylipäänsä vain teemaan sopivaa kuvastoa, välillä hetkensä saivat niin isä-McManus, kuin Costellon (katolisessa kasteessa Declan Patrick McManus) isoisäkin. Keikan lämmittelyksi näytettiin muutama Attractions-ajan musiikkivideo, Costello siis ironiseen tapaansa lämmitteli itse itseään. Jossain keikan puolimaissa Elvis myös esitteli itsensä illan special guestina, ja osoittautui muutenkin paikoin pitkäksi venyneissä välitarinoinneissaan erittäin hauskaksi supliikiksi. Stand-up-ainesta suorastaan.
Illan teema oli mies ja kitara, mies ja flyygeli, lauluja koko uran varrelta, mutta ei kuitenkaan mitään väsyneitä pahviplakaattitoiveita. Ja pisteet illan keskimäärin hiukan varttuneemmalle yleisölle, ettei kenenkään tarvinnut huutaa yhtään biisinnimeä. Arvostan. Kyllä Elvis Costello muistaa itse, minkä nimisiä biisejä on levyttänyt.
Ilta avautui myös kesällä 1978 Kaivarissa soineella ”Waiting For The End of The Worldilla”. Eka biisi meni tottuessa siihen, että volyymit olivat ensialkuun hiukan isollaan, ja että Costelloa ylipäätään yritettiin soitattaa varsin kovaa tänään. Homma lunastui pidemmän päälle, Elvis kuulosti väliin kuin ei olisi ollutkaan yksin lavalla. Mureat särökitarat, ja niiden vastapainona herkät pianotunnelmoinnit. Keikkailtojen mietittyyn dramaturgiaan törmää liian harvoin, mutta nyt sellaisen äärellä todella oltiin. Toisena kuultu ”Poison Moon” olikin jo sitten aivan järjettömän hieno veto. Attractions-kauden materiaaliin päästiin käsiksi heti kolmanneksi soineella ”Accidents Will Happen’lla”.
Konsertin alku mentiin niin, että Costello tulkitsi laulujaan vaihtuvilla kitaroilla, sitten mies istahti muutamaksi biisiksi flyygelin ääreen. Ensimmäisen kitaraosion päätti railakkaat suosionosoitukset kerännyt ”Every Day I Write The Book”, Costelloa jotensakin tunnistettavimmillaan. Mutta toki aivan käsittämättömän monipuolisesta laulunkirjoittajastahan tässä puhutaan, milloin nytkin edettiin swingisti, milloin rocksteadysti. Miehen tausta kolmannen polven musisoivana McManuksena kuuluu, biiseissä ilmentyy koko 1900-luvun pophistoria kodin perintönä.
Flyygelin takaa, tässä vaiheessa hattunsa, aurinkolasinsa ja takkinsa pois viskannut Costello esitti yhden illan ehdottomista kohokohdista, ”A Face In The Crowd”. Sitten Elvis esitteli ”illan erikoisvieraan”, valkoiseen hattuun sonnustautuneen itsensä. Tuolilla istuen ja jutustellen vieras nykäisi komean ”Walking My Baby Back Home”, ja näytti jyrkässä ylävalossa hetken Dylanilta. Pitkään Costello muisteli big band-muusikkoisäänsä, ja sitä miten tämä soitti samassa konsertissa Marlene Dietrichin, Burt Bacharahin ja Beatlesien kanssa.
Upeasti kulki myös ”Veronica”, vaikka en ole sitä minään erityisenä biisinä ikinä pitänyt. Ehkä se sittenkin on. ”Watching The Detectivesin” aikana taustan kankaalla, tai siis putkitelsussa, nähtiin kuvia 40-luvun film noir-leffojen mainoksista, hypnoottinen kuvan ja musiikin hetki.
Elvis Costello antoi valkoisen hattunsa lentää kulisseihin, ja tulkitsi yhden illan odotetuimmista, eli ”Allison (My Aim Is True)”, ensin mikrofoniin, mutta sitten ilman vahvistusta suoraan meille. Ja hyvin kantoi 62-vuotiaan taiteilijan ääni, kun toinen taiteilija oli aikoinaan 60-luvulla miettinyt, miten sen saisi taakse asti laadukkaasti kantamaan. Costellon klassikkoasemaan nopeasti kohonneelta esikoisalbumilta (”My Aim Is True”, 1977) kuultiin siis kolme biisiä, kun ”Allisonin” lisäksi keikka avautui kahdella levyn raidalla.
Takaisin flyygelin ääreen ja The Imposters-kokoonpanolla vuonna 2004 ”The Delivery Man”-albumille levytetty, aivan häkellyttävän kaunis valssi ”The Name of This Thing Is Not Love”. Koko illan komein veto, ja mahtavaa, että ainakin omiin korviini konsertin huikein biisi löytyy Costellon ”nykytuotannosta” (kyllä, 2004 on nyky, jos on aloittanut vuonna 1970). Varsinaisen setin päätteeksi kuultiin vielä flyygelin säestyksellä Attractions-biisi ”Almost Blue”.
Mutta eihän tämä ollut tässä. Noin 10 minuuttia ilmoitettua myöhemmin startannut keikka kellotti reilusti yli kaksi tuntia, ja peräti niin, että kun viimeinen encore soi, oli salista poistunut jo lähes neljännes jengistä. Levottomuus. Kärsimättömyys. Jos lippu maksaa jopa 89 euroa parhaalle paikalle, eli ihan siihen 30 euroa vähemmän maksavan istuimen viereen, niin kannattaisiko kuunnella kuitenkin loppuun saakka. Taiteilija itse teki tänään säästelemättä kaikkensa, jotta kieltämättä aivan järjettömän suolaisille lipunhinnoille olisi saatu asiallinen kate. Mutta miksi kalleimmat liput sitten maksavat 89 euroa, jos lavalla on mies ja kitara, ja kiertuehenkilökuntaa lavan takana maksimissaan kolme? Rokotetaanko yleisöä siitä, että artisti ei suostu typerään, keikan ja tunnelman katkaisevaan väliaikaan, eikä talo näinmuodoin pääse myymään voikkareita ja brenkkua, ja kate pienenee?
Encoreita kuultiin peräti kolmessa osassa, ensin Costello soitti takuumurean särökitaran tukemana ”Pump It Up” televisiosetin sisältä kuin tyylikkäästi ikääntynyt Buddy Holly. Sitten ”45” akustisesti lavan edestä. Encoreiden kakkosvaiheessa Elvis palasi vielä kunnon toviksi muistelemaan isoisäänsä, ensimmäisen suuren rähinän veteraania ja sittemmin s/s Olympialla Cunard Linea palvellutta itseoppinutta soittajaa, josta McManusien musamiesten ketju alkoi. Ehkä se saa jatkoa Costellon nyt kymmenvuotiaista pojista, joista ylpeä isä moneen otteeseen jutusteli. Isoisälle omistettu ”Jimmy Standing In The Rain” kirvoitti isot suosionosoitukset yhä pienemmäksi valuvalta yleisöltä.
Lopuksi kuultiin tietenkin ”(What’s so Funny ’bout) Peace, Love and Understanding”, jota soittamatta Costello ei poistu yhdestäkään konsertista. Jykevä veto jälleen kerran, eikä biisin sanoma ole edellisestä kerrasta ainakaan epäajankohtaisemmaksi muuttunut. Yleisö taputti tässä vaiheessa jo seisaallaan, kun Costello nosti etusormensa ylös vielä yhden merkiksi, ja veti Attractions-kaudelta palavan tunteikkaan ”I Want Youn”.
Istuin paikoillani loppuun saakka, ja sain mahtavan katteen lipulle. Vielä joskus Elvis Costello olisi upeaa nähdä bändin kanssa, mutta se ei taida enää olla mahdollista. Siksi pahoillaan laulaja kuitenkin oli Helsinkiä kohdanneesta 39 vuoden mustasta aika-aukosta, että mies nähtäneen täällä lähivuosina uudelleenkin, kenties täsmälleen samoilla lauteilla.
Illan settilista näytti, ja kuulosti, tältä: https://open.spotify.com/user/livenationfinland/playlist/3j0WGj1BD7fRo8zfWPxcHF
KG