Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Kaisaniemi”

03 kesä 2022

Duran Duran (uk) @ In The Park, Kaisaniemi, Helsinki 02.06.2022

Duran Duran soitti Helsingin Kulttuuritalolla Suomen ensikeikkansa syyskuun 28.päivänä 1982. Nelisen kuukautta aiemmin bändi oli julkaissut sittemmin nopeassa tahdissa kryptoniittia myyneen kakkosalbuminsa ”Rio”. Sen isot hitit soivat tavan takaa aamukasteessa, liikennevaloissa ja slummitaloissa. Bändin näyttävät, ison rahan musiikkivideot siivittivät vastaperustettua Music Televisionia maailmanlaajuiseen suosioon. Duran Duran oli 80-luvun alussa planeetta Maan isoimpia bändejä.

Kesän 2022 alkajaisiksi Duran Duran saatiin Suomeen toista kertaa. Ei voi sanoa bändin todellakaan rampanneen täällä kyllästymiseen asti, mutta suosio on 40 vuotta ja 13 studioalbumia myöhemmin yhä vankkaa. Sitä todisti 12 000:n entisen ja vähän nykyisenkin nuoren saapuminen Helsingin Kaisaniemen In The Park-iltaan. Ja millaisen sävellahjan entiset nuoret uskollisen odotuksen jälkeen saivatkaan…

Iltapäivän oli avannut ruotsalainen Jubel (umlautilla), jonkinlainen synapopin ja diskon historian ideoita ja melodioita kierrättävä viraalihässäkkä, joka nyt ei näin ystävällisimmin ilmaistuna olisi voinut kiinnostaa yhtään vähempää. Iltapäivää jatkoi tuottaja-ja kitaristilegenda Nile Rodgers bändinsä Chicin nykyinkarnaation kanssa. Toki Duran Durania (ja puolta miljardia muuta) ansiokkaasti vuosikymmenien aikana tuottanut maestro diskohitteineen olisi pitänyt bongata, mutta Loud ’n Liven järkkäämän illan aikataulutus ja Ilmatieteen laitoksen järkkäämä ennuste olivat kumpikin niin karmivia, että oli tähdättävä alueelle noin tunti ennen pääbändin aloitusta. Ja se osoittautui oikeinkin hyväksi ratkaisuksi muistella vielä pitkään jälkikäteen. Rodgersin setin aikana tuli vodaa ihan huolella, eikä ajatus yytsiä Duraneita valmiiksi uitettuna koirana houkuttanut. Keikka oli aivan liian arvokas kärvisteltäväksi. Toivottavasti mahdollisuus nähdä legenda Rodgers vielä avautuu jossain muualla.

Kysymys. Jos lämppärin ja pääbändin välillä on kaksi ja puoli tuntia, ja lämppäri soittaa sanotaan vaikka rapian tunnin, niin mitä Kaisaniemen pesiskentällä on tarkoitus tehdä se loppuaika? Siis vaikka sää olisi ihan hyväkin? Kierrellä ja ihmetellä alueen muuta tarjontaa? Viittä ruokakioskia? Ja sitä faktaa, että juomapisteellä yhdelle asiakkaalle tai pienseurueelle kyetään uhraamaan aikaa erinäiseen hilloamiseen helposti viisikin minuuttia. Otin oikein aikaa, kun edellä olleelle ladyparille myytiin ei-oota, rahastettiin, unohdettiin tilaus ja saatiin taas langan päästä kiinni, viisi minuuttia! Ei siis ihme, että jonot välillä muodostuvat pitkiksi. Ja totta, saahan siihen kulumaan puolitoista tuntia hyvinkin, kun jonottaa yhden safkan ja pari keskikeijoa. Comme si, comme sa. Suomesta on kuitenkin tulossa sivistysmaa. Nyt kun juottokarsinoista on vihdoin päästy, sen yhden keskikebardin tai jopa skumppalekan voi ottaa mukaan ja hakeutua jo valmiiksi hyville conversensijoille. Ja 12 000:n sisäänotolla Kaisiksessa kaikki halukkaat näkevät edes jotain. Joten valittaminen sikseen, illan se osuus, jota varten tänne tultiin, oli pelkkää juhlaa.

Duran Duran astelee lavalle sekunnilleen sovitusti klo 20. Keikka alkaa niinkuin on alkanut jo ties kuinka kauan, ”The Wild Boys”. Solistis- ja nokkamies Simon Le Bonilla on valkoiset farkut (talvellakin) ja räyhäkkäästi neonvihreä nahkarotsi. Kiipparistilla ja idean isällä Nick Rhodesilla tukka sympaattisesti pystyssä, Roger Taylor tutun eleetön rumpujensa takana, jäljelle jääneistä Tayloreista toinen eli John, jynkkää bassoaan erittäin miehisestä alakerrasta. On kuin olisi kotiin tullut. Tätä on odotettu niin kauan, ettei ihan vilpittömästi kehtaa edes sanoa. Lavalla on Duran Duran, yksi maailman viidestä parhaasta bändistä, vihdoin tämä on totta.

”The Wild Boys” haeskelee vielä soundia, mutta harvinaisen lyhyeen, tänään on ammatti-ihmiset liikkeellä, potikat on tänään ehkä parhaassa asennossa näille kentille koskaan. (No, oli ne Queenillakin ihan hyvin.) Aiemmin kiertueella kakkosbiisissä on uitu tuoreelle ”Future Past”-albumille, mutta ei tänään. Ei, Suomi voittaa, Suomessa soi rohkeasti heti kakkosena superhitti ”Hungry Like The Wolf”. Saa itkeä, saa huutaa. Mukaan menoon ja meininkiin wild boysit kutsuvat saksofonisti/perkussionisti Simon Willescroftin ja kertakaikkiaan ihastuttavat ja upeaääniset laulajattaret Anna Rossin ja Rachael O’Connorin. Näiden kolmen muusikon panos kasvaa illan aikan ennalta-arvaamattomankin suureksi. Line-upin 2022 täydentää klassisjäsen Andy Taylorin jo vuonna 2006 korvannut kitaristi Dom Brown. ”Hungry Like The Wolfin” soidessa tajuaa, että huonoa puhdetta tästä ei saa enää millään, ei vaikka alkaisi sataa potkukelkkoja ja vanhoja ämmiä äes selässä. Bändillä on hirvittävä groove, hillitön keikkakokemus kuuluu. Willescroft töräyttää illan parhaan saksofonisoolon. Duran Duran ei seiso 80-luvun löystyneissä lähtötelineissä, se on edelleen, tai uudelleen, miten vain, relevantti bändi. Sen todistaa kahden seuraavan vedon otanta vuoden 2019 tuoreimmalta studioalbumilta ”Future Past”. Jota itse Nile Rodgers oli tuottamassa, niinkuin montaa muutakin bändin levyä aiemmin. Ensin ykkössinkku ”Invisible” ja sitten ja ennenkaikkea ”All Of You”, aivan mielettömästi eteenpäin polkeva moderni tanssihitti, jonka levyversiossa kitaroi Blurin Graham Coxon. Tällaisia kertosäkeitä tehdään näköjään vielä, maailmalla on toivoa. ”All Of You” pohjimmiltaan myös todistaa, että ytimeltään Duran on aina ollut funkbändi. Komea veto, yksi varsinaisen setin kovimmista, keskiössä möyrii John Taylorin jynkkybasso. Soitetaan alakerrasta, kellarista.

Taustan led-seinälle astelee John Barryn sävelin James Bond ja ampuu kohti, punainen väri valuu ja täyttää screenin. ”A View To A Kill”, puolueettomastikin arvioituna yksi parhaista Bond-tunnareista, joka ei pakonomaisesti kierrätä Barryn melodiakulkua, mutta on mitä tunnistettavin Bond-biisi silti. Simon Le Bon muistelee välispiikeissään bändin ekaa ja edellistä visiittiä Stadiin, yleisön joukossa on heitäkin, jotka silloin olivat katsomossa. Arvostan. ”Notorious”-hitin Le Bon omistaakin die hard-faneille. Bändin isoista hiteistä ehkä eniten omalta kohdalta tutkasta ohi solahtanut ”Notorious”, tuntuu tänään täällä tärkeältä ja paikkansa ansaitsevalta.

Setin rauhaisana keskisuvantona toimivat Le Bonin ja laulajatar Anna Rossin käytännössä duetoima, meditatiivisen kauniisti tunnelmoiva ”Come Undone” (1993), sekä tuoreimman levyn tarttuva tanssiraita ”Give It All Up”. Levyversiossa biisissä vierailee Weekend Festivalillekin saapuva Ruotsin popkomeetta Tove Lo, mutta tänään ei kaipaa Tovea, kun Simonin kanssa duetoi kertakaikkiaan upeaääninen ja aivan ihana Rachael O’Connor. Ladyt tuovat erittäin tärkeää tulitukea Le Bonin lauluun koko illan aikana ja muutenkin tuntuu, että kaikki neljä epävirallista jäsentä voisivat aivan hyvin olla virallistakin line-upia. Muutamassa biisissä, kun kitaraa ei tarvita, on Dom Brown takarivissä ladyjen välissä ahkeroimassa stemmalauluissa.

”Ordinary World”-isohitin Simon Le Bon omistaa Ukrainan kansalle, joka urheasti taistelee koko Euroopan puolesta. Taustan led-seinä ja lavan valot toistavat keltasinistä väriteemaa. Näin juuri. Rauhaa, sinne missä se on mahdollista, vaikka biisi kerrallaan. Samaa teemaa jatkaa tuoreimman levyn jykevästi tanssibiittinen ”Tonight United”, illan point of absolutely no return. Mieletön meininki, alla dansar på Kajsaniemi gård. Perään pitkään ja hartaasti nytkyttävä ”Planet Earth” ja olisin valmis näkemään saman setin ja saman show’n huomenna uudestaan. Ja juuri kun ”Rio”-raita ”Hold Back The Rain” starttaa, starttaa myös sade. Dramaturgian laatu ja määrä. Pian tulee vettä aivan tuelta, Helsingin etelä-pohjoissuuntaiset tuulitunnelikadut piiskaavat sateen lavan etureunaan asti. Läpimärkä Simon Le Bon ei maindaa, pitkäaikainen britti kun on. Onhan sitä sateessa oltu ennenkin. Ja toteaa itsekin, että mitä paskempi sää, sitä parempi keikka.

Illan ainoa cover, Grandmaster Melle Melin ”White Lines” (tärkeältä albumilta ”Work Party”, joka toki omista vinyylikokoelmistakin löytyy) soljuu hiukan ehkä sadetakkeja esiin kaivelevalta yleisöltä ohi, mutta varsinaisen setin päättävä ”Girls On Film” räjäyttää pankin. Duran Duran palaa vielä, tietenkin. Simon Le Bon laulaa ”The Chauffeurin” timanttikoristeinen autonkuljettajan virkalakki päässään. Ymmärtäjät ymmärtää. Taustalla pyörii Russell Mulcahyn ohjaama legendaarinen mustavalkoinen musavideo. Tällaisiäkään ei enää ole lupaa tehdä. Koko bändi kokoontuu vielä pitkään ”Save a Prayeriin” ja jotta 40 vuoden odotus ihan viimeistään takariviinkin asti lunastuisi, soi koko huikeuden lopuksi ”Rio”. Olen paikalla. Ja moni muu. Entisten nuorten sävellahja päättyy siihen kaikkein toivotuimpaan. John Taylor pahoittelee vielä mikrofoniin, että bändin paluussa meni näin jumalattoman kauan. Ei se mitn! Kaisaniemessä soi edelleen viisi samaa biisiä, kuin Kultsalla 28.9.1982. Kiitos Duran Duran! Tulkaa vähän hereämmin takaisin, 40 vuoden päästä meitä kaikkia ei enää ole ja bändinkin keski-ikä on 100. KG

Posted in New Wave, pop, poprock, Synth pop and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
17 kesä 2019

Alice In Chains (us) @ Kaisaniemi, Helsinki 16.06.2019

Helsingin Kaisaniemen puistossa vallitsi silmiinpistävän monenkirjava uusien ja vanhojen ruutupaitojen konsensus, kun grungekansa sai melkein kahden tunnin ajan täytettä nostalgianälkäänsä Suomen suvessa. Liikkeellä oli kuudennen varsinaisen studioalbuminsa ”Rainier Fog” (2018) tiimoilta kiertävä Alice In Chains. Yksi Seattle-ilmiön aallonharjalla 90-luvun alussa surfanneesta Big Fourista, yksi neljästä grungen kurkobändistä, ja toinen niistä onnekkaista, jotka yhä ovat elossa, kiertävät asiallisella kokoonpanolla ja tekevät kultaisten päivien saavutusten rinnalla relatiivisen vähän, tai ei ollenkaan, häpeileviä uusia levyjä. Alice In Chains on yhä relevantti rokkibändi, se on omien lajityyppiensä ajassa kiinni ja sillä on yhä annettavaa.


Henkilökohtaisesti ei koskaan tarvinnut grungen takia kulkea ruutupaidassa, muuten kyllä, eikä Seattlen kitaratsunami muutenkaan täpöillä pyyhkinyt yli henkilökohtaisen musacornerin, mutta toki lajityypin merkitys ja suunnannäyttö on aina ollut itsestäänselviö ja grungetosiasiain tunnustaminen kuuluu toki rockmusiikilliseen yleissivistykseen. Alice In Chainsin ensinäkemiseen vasta vuonna 2019 tuli siihenkin suhtauduttua riittävällä nöyryydellä, kun illan keikkaseurana oli kuitenkin Nirvanan livenä todistanut ystäväsmies, ja kun itsellä alan huippukeikat rajoittuvat tyyliin kerran soolona todistettuun Chris Cornelliin ja kertalaakiin Foo Fightersista. Että tuota, on tässä vielä sarkaa.

Henkilökohtaisesti Helsingin kesäillassa mielenkiintoisinta olikin se, kuinka Alice In Chains oli ehdottomasti terävimmillään ja omimmillaan 2000-luvun, toisin sanoen uuden tulemisensa aikaisen materiaalin parissa. Omilta conversensijoilta yytsittynä illan melkein kaikki napakimmat vedot jyhmittiin kolmelta tämän vuosituhannen albumilta; ”Black Gives Way To Blue” (2009), ”The Devil Put Dinosaurs Here” (2013) ja ”Rainier Fog” (2018). Yhteensä tältä legendaarisen, vuonna 2002 itsensä toisiin hiippakuntiin yliannostelleen alkuperäissolisti Layne Staleyn jälkeiseltä levytyskaudelta kuultiin peräti kahdeksan biisiä. Ehkä tässä onkin yksi johtolanka sylttytehtaalle, nykyinen (jotkut sanovat edelleenkin ”uusi”) solisti-komppikitaristi William DuVall kokee sen materiaalin tokikin omemmakseen, jota on ollut levyttämässä, ja paikoin kirjoittamassakin. Tietenkin. Ja onhan bändi saanut soittaa 90-luvun alkupuolen grungeanthemeita varmasti osin kyllästymiseenkin asti. Muutama niistä sujui aikalailla tallustellen ja soitetaan pois-periaatteella, jos sallitte, ja vaikka ette sallisikaan. Alice In Chainsin kaksi akustista EP:tä, ”Jar of Flies” (1994) ja ”Sap” (1992) olivat kumpikin käänteentekeviä koko rockin historiassa, ja todellisia grungemytologian merkkilevytyksiä, mutta jotenkin niiden biisien rouhean sähköiset sovitukset eivät juuri nyt onnistuneet sytyttämään. Parhaiten näistä toimi ”Jar of Flies”-raita ”Nutshell” kohti varsinaisen setin loppupäätä. Oli tietysti iso hetki olla paikalla, kun Alice In Chains luukutti grungekansallishymnin ”Man in the Box” pääsetin lopetukseksi, ja kuulla bändin pääbiisintekijän ja sielun, kitaristi-laulaja Jerry Cantrellin siihen ulvottama soolo, mutta silti, tuoreempi materiaali vain jynkkäsi synkimmin. Ehkä siitä juuri onkin kyse, kaikista Seattlen alan yrittäjistä Alice on aina ollut heavyin, metallisin. Sen albumit ”Black Gives Way To Blue” ja ”The Devil Put Dinosaurs Here” ovat erittäin laadullista sludgea, paikoin innovatiivista doom metallia, ja kyllähän Alice oli alustakin asti se Big Fourista ja vähän pienemmistäkin, joka eniten kumarsi Black Sabbathin suuntaan. Ei ollut yksi eikä kaksi biisiä, joiden aikana sen toisen alkuperäisen Alicen, eli rumpali Sean Kinneyn eleettömästä toimittamisesta tuli mieleen tiedätte kyllä kuka. Bill Ward.

Neljäntenä setissä kuultu ”Never Fade” tuoreimmalta albumilta lopultakin käynnisti keikan, tai sen kumulatiivisesti loppua kohti kohonneen laadukkuuden nyt vähintäinkin. Alice In Chainsin tuore albumi ei ole ihan hirveästi sytyttänyt plattaa puhkikuuntelemaan, mutta kylläpä toimi livenä hienosti, rieskan nimibiisi oli yksi keikan suoranaisia kohokohtia.

Ja vanha kitarasooloskeptikkokin pääsee sanomaan, että ihan älyttömän harvoin on sellaisia keikkoja okulaareilla, että toivoisi jo kitarasoolon alkavan, soita jo Jerry se soolo. Jotain upeaa on siinä, miten Cantrell soittaa takakenoisia soolojaan ikäänkuin eri biisiin koko ajan ja tuskin niin, mutta tunnelma on että kaveri on kokoajan jäämäisillään jälkeen, jalkoihin, eksyksiin, tahteja taakse, mutta niin vain kiertyy maailmanluokan soolo kasaan. Eikä sooloilla sooloilun vuoksi, vaan Cantrellilla kyse on teoksen osasta. Varsinkin grungen merkkipaalulätty ”Dirtin” hitissä ”Down In The Hole” kuultu soolo oli jo harvinaisen upeaa kuultavaa. Solisti DuVall oli kyllä karismanjakopäivänä ihan hyvin jonossa, joskaan ei välttämättä paalupaikalla. Vuodesta 2006 lähtien DuVall on kuitenkin saanut todistaa että, a) isotkin saappaat voi täyttää ja että, b) sota ei yhtä miestä kaipaa. Hädin tuskin kahta, yliannostelihan myös alkuperäisbasisti Mike Starr (ei sukua Ringolle) jo hänkin 2011 itsensä toisiin todellisuuksiin.

Illan 21 biisin settilista oli todellinen jokaiselle jotakin-ratkaisu, mutta maulla (https://www.setlist.fm/setlist/alice-in-chains/2019/kaisaniemen-puisto-helsinki-finland-1b91d534.html). Kaikilta pitkäsoitoilta ja puolipitkiltäkin soitoilta, kuultiin jotain. Ja kuinka moni bändi ulkona tuolla, soittaa edelleen esikoisalbumiltaan illasta toiseen kolmea tai neljää biisiä? Ja kuinka moni bändi päräyttää koko illan käyntiin esikoisalbumin raidalla (”Bleed The Freak”)? Encoreosuuden aloittanut uuden levyn ”The One You Know” oli aivan käsittämättömän kova nykäisy, ja tämänlaatuinen biisikynäily taannee sen, että bändin voi nähdä täällä vielä uudestaankin. Vuonna 1987 aloittanut, ja yli 30 miljoonaa albumia myynyt Alice In Chains soitti Kaisiksessa nyt kuudennen vetonsa Suomessa. Ensimmäisensä se soitti Tavastialla helmikuussa 1993, alkuperäiskokoonpanossaan. Joku sielläkin on ollut.

Encoreissa niinikään kuultu ”Got Me Wrong” EP:ltä ”Sap” oli välipala, mutta sitten koko illan sulkeneet ”Would?” ja ”Rooster” soivat massiivisesti niinä lajinsa megabiiseinä, joita varten grungen olisi vaikka pelkästään voinut keksiä.

Kaisaniemen pesiskentällä oli nyt paljon paljon kivempaa kuin monella takavuosien megakeikalla. Osasyynsä oli toki sillä, että tapahtuma ei ollut loppuunmyyty, kansaa oli vain noin 6000 päätä. Kaisaniemen kapasiteetti onkin se maksimi 10 000, tästähän on ennenkin puhuttu. Nyt oli ihanan väljää, tämän paikan termein siis. Toinen syy lienee se, että typerät juottokarsinat loistivat vihdoin poissaolollaan, eivätkä tukkineet alueen kulkureittejä. Hauskaa oli kyllä havaita miten pavlovilaisittain jengi edelleen karsinoi itseään sinne yhteen tuttuun nurkkaan, vanhasta muistista, vaikka aitoja ei enää ollut. KG

Posted in doom metal, grunge, hard rock, heavy metal, sludge metal and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
12 kesä 2018

Hollywood Vampires (us) @ Kaisaniemi, Helsinki 10.06.2018

The Hollywood Vampires oli Alice Cooperin 70-luvun Los Angelesissa perustama rokkistarojen juopottelukerho, jonka toimintaidea yksinkertaisuudessaan oli, että muut kerholaiset pitää voittajan pystyä juomaan pöydän alle. Useimmiten viimeinen mies tuolilla oli klubin presidentti itse, Alice Cooper. Pöydän alta löytyi illasta riippuen vaikkapa Keith Moon, Harry Nilsson, Joe Walsh, John Belushi, Marc Bolan, John Lennon tai Ringo Starr. Juonnin tukikohtana toimi legendaarinen LA:n rocktähtien hengailumesta Rainbow Bar and Grill. Vuonna 2015 Alice Cooper perusti bändin, superbändin (kerrankin ihan oikeasti) jos haluatte, kunnioittamaan klubin nimeä ja monin osin jo viimeiset ryyppynsä nielleitä jäseniä. Cooper kutsui mukaan Aerosmith-kitaristi Joe Perryn, ja näyttelijänuransa ohella salaa kovaksi kitaransoittajaksi hioutuneen Johnny Deppin. Samainen ydinkolmikko nähtiin nyt myös Helsingin Kaisaniemessä.

Transylvanian hyytävä tuuli ulvoo, pimeyden prinssi Christopher Lee lausuu haudan takaa Bram Stokerin kirjoittamista lauseista myyttisimmän: ”Listen to Them, the Children of the Night. What music they make!” Alkunauha sammuu ja lavalle harppoo kieltämättä aikamoisen melkoinen joukko kovia muusikoita. Mikään keikka, joka alkaa Christopher Leen äänellä tai Stokerin sanoin yön lapsista, ei voi olla huono. Sanotaan se nyt, tuo hetki oli merkittävä, harvoin bändin tulo lavalle tuntuu yhtä isosti, ja väitän olevani paitsi kaikkea muuta kuin teinityttö, ja kaikkea muuta kuin kerran vuodessa Hesaan matkustava satunnaiskeikkailija, jolle keskeisintä on nähdä kuka tahansa filmitähti kuinka monen tahansa sadan metrin päästä. Silti. Nähdä ensimmäistä kertaa Alice Cooper elävänä (kyllä, Alicehan tiettävästi elää vielä), todistaa Joe Perryn kitaransoittoa, kun Aerosmith on aina ja toistaiseksi jäänyt näkemättä. Ja myös olla paikalla, kun mainstreammaailman yksi monipuolisimmista miesnäyttelijöistä osoittautuu kovaksi kitaristiksi ja oman toimen ohella ihan oikeaksi rockmuusikoksi.

Tästä keikasta on paukutettu partaa sittemmin. Moni oikea rocktoimittaja meni siihen lankaan, että suhtautui Hollywood Vampiresien konseptiin, ja nähtyyn keikkaan, erittäin nihkeästi. Tajuamatta toki, että kymmenet muut rocktoimittajatkin suhtautuvat nihkeästi. Jäi hiukan tuo persoonallinen ote puuttumaan. Ruotsissa Aftonbladetin jantteri julisti rockin tyyliin kuolleen Tukholman Gröna Lundin keikan jälkeen. Ok, ole hyvä, tunne itsesi vapaaksi herättämään se henkiin. Ei se vaadi muuta kuin opetella soittamaan ja tekemään omia biisejä, tai taitavia tulkintoja muiden tekemistä. Olemalla Aftonbladetin tai Soundin tai Kodin Kuvalehden soittotaidoton rocktoimittaja, rock’n’roll ei kyllä pysy hengissä. Ensinnäkin, tehkää kotiläksynne. Missään ei luvattu, että Johnny Depp olisi bändin liideri, se on alusta lähtien ollut idean isä, Cooper. Toisaalta, jos jonkun huoli Johnny Deppin kunnosta Twitterissä jaettuna häiritsee, pysykää pois Twitteristä. Suunnatkaa huolenne muualle, vaikkapa laadukkaaseen rockjournalismiin nyt ihan alkajaisiksi.

Mikä keskeisintä, Hollywood Vampires soitti erittäin tyylikkään, kompaktin ja laadukkaan keikan. Harvoin on niin, että kun keikka päättyy, tulee tunne, nytkö jo? Todella harvoin. Kaikki iltapäivän ja alkuillan lämppärit piti tänään skipata, tai tänäänkin, ei Kaisaniemen sora nyt niin hyvältä tunnu tennarin alla että täällä ihan oikeasti jaksaisi bostailla jopa kahdeksaa tuntia. Priority-lippu takasi hyvän näkyvyyden pääbändiin, vaikkakin erikoislipun muut lisähyvikkeet jäivät tänään pitkälti käyttämättä. Mutta se on sanottava, että niin huonosti Kaisaniemen pesiskenttä rockhommiin taipuu, että jos tänne ikinä enää tarvitsee tulla, niin priority-tai VIP-lipulla. Suosittelen. Lavalla olevat hahmot tunnistaa paljaalla silmällä, ja kun jengi on jo maksanut itsensä toipilaaksi VIP-lipusta, se ei enää välttämättä automaattisesti dokaa milleniaalista seivästä läpi pään.

Hollywood Vampiresilta on ulkona yksi pitkäsoitto, ja toinen tulee ulos näillä näppäimistöillä, ellei ole juuri tullut. Ensimmäinen levy sisältää paljon lainabiisejä, mutta kyse on esimerkiksi siitä, että Keith Moon oli Cooperin juomakerhon miehiä, ja siksi bändi kunnioittaa soittamalla The Who’ta. Minulle coverbändi on sitä, että Rautaruukin insinöörit soittaa sisävesilaivan nurkassa nopeet lasit nokilla, maripaita farkkuihin tungettuna Creedencea katse koko ajan otelaudassa, kieli mölkyten suussa. Välispiikeissä puhutaan grillaamisesta ja muksuista. Tämä on Hollywood Vampires, joka soittaa monia lainabiisejä, mutta myös useita omia, monet niistä Johnny Deppin kynästä lähtöisin, ei Aftonbladetin toimittajan. Hollywood Vampires on montaa muuta ulkona tuolla pyörivää rokkibändiä väkevämpi rokkibändi, ok?

Omalla tuotannolla keikka myös pärähti käyntiin, ”I Want My Now” ja ”Raise The Dead”. Ensimmäinen cover tämänhetkisessä settilistassa on ollut illasta toiseen Spirit-yhtyeen ”I Got a Line on You”. Tässä kohdin kokonaissointi oli asettunut viimeistään kohdilleen, kosketinsoittimet saivat omaa tilaa, kolmen kitaran yhteissoitto toimi ja kaikki oli muutenkin hyvin. Kolmatta kitaraa soittaa tällä hetkellä Tommy Henriksen, tuttu mies Alice Cooperin bändistä, mutta onpa jampalla taustallaan myös vaikkapa saksalainen Warlock, tämä hemmo luukuttaa vuoden 1987 klassikkoalbumilla ”Triumph and Agony”. Myös tämän rundin rumpali Glen Sobel soittaa Cooperin bändissä, aiemminhan Vampires-kannujen takana on nähty mm. Guns’n Rosesin Matt Sorum, ja onpa Duff McKagankin ollut taannottain osa kokoonpanoa.

Neljäntenä kuullussa Love-yhtyeen isossa hitissä ”7 and 7 Is” Chris Wysen botneinen jynkkybasso pääsi oikeuksiinsa. Muutenkin tämä Ozzy Osbournen bändissäkin soittanut muusikko oli lavan näkyvimpiä hahmoja, ja yksi koko illan huippuhetkistä olikin, kun Wyse lauloi karhealla äänellään Motörhead-klassikon ”Ace of Spades”. Ja hei, kuunnelkaa tarkkaan, Hollywood Vampires soitti parhaan koskaan livenä kuulemani ”Ace of Spadesin”. Lemmy ei omilla otannoillani tähän koskaan pystynyt, ja maakuntien rantakasinoiden cowboyt eivät myöskään ole yltäneet ihan samaan. Kolmen kitaran seinä, Wysen rouhea tulkinta ja Sobelin rumputuli takasivat upean ajon klassikkobiisistä. Kitaristikolmikon itseoikeutettu liideri oli toki Joe Perry, joka soitti useimmat ja pisimmät soolot, mutta sanoa pitää, että Les Pauliaan tyylikkään alhaalla roikottanut Depp osoittautui varsin päteväksi kitaristiksi hänkin, ja nykäisi mm. itse kirjoittamaansa ”As Bad As I Am”-biisiin mallikkaan soolon, jota Perry saumattomasti jatkoi.

Yleisön reaktioista päätellen yksi illan odotetuimmista vedoista oli Cooperin itseoikeutetusti tulkitsema varhaishittinsä ”I’m Eighteen”. Vaikkakin Alice Cooper onkin Hollywood Vampiresien pääsolisti ja showmies, ”vampire who never died”, kuten kauhurockveteraani itsensä esitteli, saivat myös Perry ja Depp laulutilaa. Perry tulkitsi kahdesta kuullusta Aerosmith-biisistä ehkä sen hiukan heikommin toimineen, eli ”Combinationin”. Kahdesta parempi, ja hyvinkin komea veto, oli Cooperin laulama ”Sweet Emotion”. Koko keikan huippuhetki oli vääjäämättä Johnny Deppin tummalla puhelaulullaan, elokuvista kovin tutulla äänellään tulkitsema Jim Carrollin turhankin unohdettu upea punk-klassikko ”People Who Died”, johon Deppin tueksi stemmalaulut lähtivät minimissäänkin neliäänisesti. Vuoden kovimpia vetoja tähän mennessä. Pelkästään tämän yhden biisin takia, ymmärrättehän…

Johnny Deppin kynäilemässä ”Bushwackersissa” Chris Wyse tarttui sähköiseen pystybassoon, Alice Cooper kertoi biisin tulevan bändin kolmosalbumille, joten pikapuoliin pillit pussiin pistävästä miljonäärien harrasteryhmästä ei siinäkään mielessä ole kyse. Ja mikäpäs se siinä, Cooperilla on jossain määrin kuitenkin viimeiset vuodet takoa kuumia rautoja (kunnes selviää, ettei mies kuole koskaan), Deppillä halu tehdä muutakin kuin näytellä Hollywoodin happanevassa ilmapiirissä ja Perryllekin hommat natsaa, kun Aerosmithin jäähyväiskiertueelle jalkautumisestakaan nyt ei ole tullut toistaiseksi länkytystä kummempaa.

Johnny Depp astui jälleen laulumikin taakse ja lähti komea, jäätävän hieno tulkinta David Bowien ”Heroes”-klassikosta. Samalla hetkellä lavan vasemmalla puolella iltapilviin muodostui laskevan auringon alakulmainen taivasten valtakunta, komea valoilmiö, joka liukeni pois samalla kun biisi sammui. Ehkä Bowie oli hetken läsnä, jos nyt kukaan ikinä pystyy olemaan. Bluesstandardi ”Train Kept A-Rollin” on settilistassa ehkä ainoa pieni myönnytys sinne kuolevaisten coverbändien tanhuville, eikä sinänsä liity käsittääkseni alkuperäiseen vampyyrimytologiaan, jossa juotiin fiunaa ja sammuttiin, osa jengistä ihan lopullisestikin. Bluesklasari kuitenkin toimi mainiona bändin esittelybiisinä, ja kuinka ihanan lakonisesti sekin tehtiin, vaikka lavalla nyt kuitenkin oli Aftonbla…maailman edelleenkin yksi kuumimmista filmistarboista. Encoreita tällä kokoonpanolla on ollut tapana soittaa vain yksi, ja ilmiselvän itseoikeutetusti se on ollut, ja oli, Alice Cooperin suurin hitti, jonka osaa ulkoa koko maapallo, ”School’s Out”. Illassa oli todella paljon hyvää, mutta mainiota kerrassaan oli myös se, että se pakollinen Michael Monroen lavalleottaminen tapahtui vasta tässä klassikkoencoressa, jota Makkonen on itsekin soittanut keikoillaan. Muutamaan kertosäehuutoon Michael osallistui ja onneksi huuliharppu pysyi takahuoneessa, mahtavinta oli kuitenkin nähdä Monroe lopun kaulailuissa Johnny Deppin, Joe Perryn ja Alice Cooperin kanssa. Siinä kiteytyi jollain tapaa rockhistoriaa ja hyvää fiilistä taas aika tuhti annos kotiinviemisiksi.

Hollywood Vampires oli hyvä, se soitti hyvän keikan, sanoinko jo. Hollywood Vampires on, kliseeseen sortuen, enemmän kuin osiensa summa, se on tihentynyttä rockhistoriaa, se on kaukana sille joidenkin tahojen lyömän miljonäärien harrastecoverpumppu-leiman yläpuolella. KG

Posted in festival, glam rock, hard rock, heavy rock, open air, punk, rock, rock'n'roll, Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
09 heinä 2016

Black Sabbath (uk) @ Monsters of Rock, Kaisaniemi, Helsinki 07.07.2016

Kun kaikki menee pieleen, tai kun ihan kaikki ei mene putkeen, miten vain. Siinä illan teema kun kokoonnun 20 000 muun kanssa todistamaan Black Sabbathin viimeistä (todennäköisimmin ja mitä toivottavimmin) Suomen keikkaa Kaisaniemen soralle. Ja voi jopa olla, että todistan viimeistä pistekonserttiani Kaisaniemessä, vähintäinkin koskien tapahtumia joissa LiveNation on järjestelyvastuussa.  Isot konsertit eivät kuulu Kaisaniemeen, Tuskan muutto täältä pois olisi voinut olla selkeä viesti muillekin. Taannoisesta Queenin konsertista oli otettu opiksi harvinaisen vähän, ja jos opiksi ottamista rajoittikin aika, ei ketään kiinnosta.

Saavun alueelle liian myöhään. Myönnän, oma vika. Mutta muutaman neuvoa-antavan ottaminen lämpimissä keskustan baariolosuhteissa tuntui hyvältä ajatukselta kestää Kaisaniemen tunku, töniminen ja agressiivisuus. Ja hyvä idea se olikin, ei siinä. Toverit houkuttelevat vielä alueelle saavuttaessa heittäytymään baarijonoon, vaikka Opeth jo lopettelee pitkäksi venyvää settiään. Jonossa menee aikaa, odotan innolla nähdä, onko itse myynti hidasta, vai ovatko asiakkaat sitä. Kaikesta päätellen asiakkaat, ja meitä vain on liikaa. Osa on jo ennen pääbändiä niin liiskat, naamat tai turvat että ostotapahtuma hidastuu jo senkin takia. Lisäksi aina joku harvinaisempi konserttivieras keksii pystyttää torikokouksen keskelle jonoa, niin että kukaan ei enää tiedä mistä jonouma ylipäätään alkaa, ja mihin se päättyy. Arvontalaulu raikaa tänään erityisesti anniskelukarsinassa, jollaisista käsittääkseni ollaan uuden alkoholilakipaketin myötä pääsemässä eroon. Ja arvatkaas mitä? Sitten näihin Sabbatheihin ja vastaaviin Kaisaniemiin ei ainakaan kannata enää mennä, örvellys ja omille jaloille kuseminen siirtyy nimittäin sinne kentälle, missä nyt on epätoivoisesti yritetty katsastaa bändejä.

Ok, oma vika mennä kietaisemaan liian myöhään keskikeijo aivan järjenvastaisiin jonoihin. Juontaja Jone Nikula käy lavalla huutelemassa maalaisjärjen perään, että älkaa kaikki jonottako yhteen bajamajaan, sinne mahtuu vain yksi kerrallaan, menkää tuonne taakse,siellä on niitä kymmenittäin lisää. Hyvä huomio käydä ohjeistamassa kansaa, jonka ajatus alkaa selvästikin sumentua, mutta sinne takalinjoille ei tässä tungussa ole ihan hirveästi asiaa, eikä ainakaan kovin nopeasti. Kaisaniemen kapasiteetti on jotain 10 000:n luokkaa, nyt täällä tönii toisiaan yli 20 000 ihmistä.

Black-Sabbath-e1443602694904

Olisi kiva saada semmoinen rätinki joskus eteen, että mitä esimerkiksi Black Sabbath-liput maksaisivat, jos kyseessä olisi ihan oikea pistekonsertti, eli maksettaisiin vain yhdestä bändistä, siitä joka ihan oikeasti halutaan nähdä? Ei hukattaisi rahaa lämppäreihin, rahanahneisiin insinööriheavybändeihin, jotka soittavat aina, kun kissaa ristitään, joka paikassa. Paljonko jengi olisi valmis maksamaan vain yhdestä bändistä, asiallisissa puitteissa, joihin ehdottomasti kuuluisi jonkinmoinen tila ympärillä ja jonkinmoinen näkyvyys? Palaan tähän..

Tilaisuuden nimi on Monsters of Rock. Kuka näistä on monsteri, tai koskaan ollut?  Amorphis, jonka saa suostuteltua mihin tahansa rippijuhliin soittamaan, vai Ruotsin vastaava jokapaikanhöylä Opeth? Ainoa järkevältä kuulostava lämppärivalinta tänään on Rival Sons, joka toki sekin käy aika usein Suomessa, mutta sillä on sentään loistava levy vastikään julkaistuna, eikä se esiinny tänä kesänä joka notkossa. Tilaisuuden nimi siis pelkästään lupaa liikoja.

Myönnän, kun Black Sabbath aloittaa, olen liian kaukana takalinjoilla. Saan huonot jalansijat. Heti Opethin lopettaessa olisi vielä ollut pientä toivoa, nyt ei enää. Rynniminen eteenpäin tuottaa parinkymmenen metrin edun, tänään lasketaan kaikki. Tuolla matkalla kohdattu kuusikymppisten äijien agressio on jo sitä luokkaa, että fiilistä nakerretaan pala kerrallaan.

”Black Sabbath” soi hapuillen, mutta sille sen voi suoda, hapuillenhan se on aikanaan levytettykin. Jos biisin nimi ei olisi juuri se mikä on, bändi ei olisi tätä koskaan soittanut livenä. Omilta conversensijoiltani näen koko keikan aikana vaivatta vain basisti Geezer Butlerin, ja hänkin on noin puolen tulitikkuaskin kokoinen. Tunnistettava tosin.

Kakkosbiisi ”Fairies Wear Boots” lähtee jo napakammin. Illan soundit ovat hyvät, jotain sentään oikein. Toisaalta, jos näin yksinkertaista kamaa ei saa kuulostamaan hyvältä, niin sitten vaan Postiin töihin. Ozzy Osbournen ääni on varsin hyvässä kunnossa, ja ukko itsekin ihan vetreänä. Ozzylle on suotu joku etuoikeus maailmassa ja rockin historiassa olla ”kohtuullisen hyvässä kuosissa”, tai ”ihan virkeä”. Aika harva saa puolihalvaantuneena vedettyä uraa sillä tavalla anteeksi kuin Ozzy. Itse en ole ikinä jaksanut Ozzyssa arvostaa muuta kuin osallistumista näiden heavyn klassikkobiisien kirjoittamiseen, ja tietenkin legendaarista ääntä.

Pari seuraavaa biisiä menee muita miettiessä, tänään siihen on aikaa. Yksi asia joka pistää silmään niin, ettei tahdo pysyä nahka päällä, on videoscreenit. Yli 70 % kaikesta kansasta tänään täällä on näiden varassa, mitään muuta näkyvyyttä lavalle ei ole. Ja mitä tapahtuu screeneillä? Maailman huonointa bändin kuvaamista, videohesselöintiä ankeimmasta päästä. Jos ohjaaja onkin kehottanut näyttämään otelautoja, niin onko pakko katsella bassottelevia sormia ja otelautoja puolitoista tuntia? Hädin tuskin selviää, mikä bändi on lavalla. Mitä itse tulen muistamaan, noin visuaalisesti, tästä keikasta? Geezer Butlerin sormet screenillä, ”Children of The Graven” pääkallovideon ja sen, että edessäni olevan kaverin hupussa lukee Helly Hansen. Ja tää oli tosiaan sen 88,50, kassan kautta ulos, kiitos. Menkää LiveNation vaikka vain Tuskaan katsomaan, miten asiat kannattaa järkätä ja miten bändejä kuvataan screenille.

Kun yhdeksäntenä kuultava ”Hand of Doom” alkaa, ollaan voiton puolella. Kaikki biisit toki soitetaan hartaan pitkinä versioina. Toivoisi suorastaan että jonkun biisin, tai pari, voisi soittaa lyhyempänäkin luentana. Lisäisi keikan dramaturgiaa kummasti. ”Rat Saladin” yhteydessä kuullaan Tommy Clufetosin rumpusoolo. Aivan, kuka on Tommy Clufetos? Jamppari on tuttu Ozzyn bändistä, mutta soitellut myös Ted Nugentin, Rob Zombien ja Alice Cooperin kanssa. Asiallinen kannuttaja, mutta soittotyyliltään paljon Bill Wardia agressiivisempi, ja erittäin paljon vähemmän jazz, vähemmän groovea. Luettelen asiat, joita nyt on ikävä— Bill Ward, hyvä fiilis ja sijainti lähempänä lavaa. Huomatkaa, etteivät Butler ja Tony Iommi koskaan väittäneet (tämän kiertueen tai edellisen studiolevyn synnytyspuuhissa) Bill Wardin olevan liian huonossa kunnossa soittamaan maailmankiertuetta. Ozzy väitti niin, toisin sanoen Ozzyn manageri, ja nyt näköjään kohta entinen rouva. Bill Wardia ei haluttu mukaan, koska kaikille olisi kenties selvinnyt, että Ozzy onkin huonoimmassa hapessa.

Tommy Clufetos soittaa eri bändissä, ja ”Rat Saladin” rumpusoolo kilahtaa oman Top 20 Turhimmat Rumpusoolot-listani kärkikahinoihin. On epäkunnioittavaa antaa Clufetosille soolotilaa, on epäkunnioittavaa esitellä kosketinsoittaja Adam Wakeman ilman, että Wakemanin yllä syttyy spottivalo. Clufetosin kohdalla syttyy kyllä, vaikka Wakeman on ollut mukana paljon pidempään. Tämä on bändi, jossa nihilismi muuttuu lihaksi. Kaikki ovat aina olleet jollain tapaa sekaisin. Geezer väitti haastattelussa, että joo Bill Wardia kysyttiin mukaan, mutta ei se halunnut lähteä. Viikon päästä kaveri muistaakin oikein toisessa haastattelussa, eikun joo, ei sitä koskaan kysyttykään. Samoilla logiikoilla Tony Iommi pyöritti vuosikausia bändiä yksin, nimellä Black Sabbath. Ei tarvinnut kysellä keneltäkään, vaikka kaikki bändin rakentaneet levyt, ja koko maine, oli nelistään luotua.

Hittejähän tänään periaatteessa vain soitetaan, niinkuin hautajaiskiertueella kannattaakin, silti ”Iron Man” aloittaa sen todellisen kimaran. Iommin kitara rouhii komeasti, mikään muu ei toki kävisikään päinsä. ”Dirty Women” on miehen parhaita sävellyksiä, aikoinaan hämmennystä herättäneeltä ja aliarvostetulta ”Technical Ecstasy”-albumilta (1976). Biisi on ehdottomasti illan kovin louhinta, Iommin ja Butlerin yhteinen tumma groove on hienoimmillaan.

Varsinainen setti päättyy ”Children of The Graveen”, joka monelle tuntuu olevan illan kohokohta. Mutta ilman ”Paranoidia” täältä ei lähdetä, ei Black Sabbath ole ikinä mistään lähtenyt. Ozzy tietää sen, ja Ozzylla on kiire pois. Encorea ei edes ehditä vaatia, kun mies jo katkokävelee lavalle takaisin, että kai me nyt yks vielä vedetään. Ja vetäähän ne. Olen etukäteen olettanut, että viimeinen ”Paranoid” tuntuu isolta, tai isommalta. Nyt se ei tunnu miltään. Kun bändin taakse putoaa taustakangas, jossa lukee ”The End”, olo on helpottunut. Nyt ei enää, nyt se on loppu. Olen ollut paikalla.

Luettelen hyvät asiat: olin paikalla kun Black Sabbath soitti viimeisen keikkansa Suomessa. Olin paikalla, kun bändi veti alkuperäisnelikollaan aivan mahtavan vedon Hartwall Areenalla 2005. Vettä ei satanut, ei nyt eikä silloin. Itse keikassa tai bändin vedossa ei ollut varsinaista ongelmaa. Soundit olivat hyvät. Keksin myös, että aika spesiaalia saa tapahtua, ennenkuin tunkeudun Kaisaniemeen takaisin, silloin kun lippuja myydään näitä määriä, ja kun järkkäävän tahon kohdalla lukee LiveNation. Ja vielä, ettei kukaan ainakaan omassa kuulopiirissäni huutanut ”soittakaa Paranoid”. Siitä iso kiitos ympärilläni olleille.

Kiitos myös Black Sabbath, RIP.   KG

Posted in doom metal, festival, hard rock, heavy metal, heavy rock, open air, psychedelic rock, Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
28 touko 2012
1 Comment

Maailma kylässä-festivaali @ Kaisaniemi, Helsinki 27.05.2012

Festivaalikesä jatkui jo pikkuperinteeksi muodostuneella visiitillä Helsingin Kaisaniemen Maailma kylässä-tapahtumaan. Mittelöhän on siis kaksipäiväinen, mutta itselläni jälleen mahdollistui vain sunnuntai. Mikä on sikäli sääli, että koko tapahtuman eittämätön ykkkösartisti eli upea egyptiläistaustainen laulajatar Natacha Atlas jäi siis jälleen näkemättä.

Alku ei hyvää luvannut, vaikka ilma oli kuin  morsmaikku ja sunnuntainkin esiintyjälista vähintäinkin mielenkiintoinen. Kansallisteatterin kulmilla alueelle valuva väki pysäytettiin, ja väitettiin että possea on pelikentällä liikaa, ei voi ottaa enempää. Kokeilin useampaa reittiä, ja viimein 20 minuuttia jonotettuani päästettiin purske ihmisiä sisään. Maailma kylässä on aina ollut tunkuinen tapahtuma, mutta nyt syykin oli ilmeinen. Keskelle Kaisaniemen kenttää oli pystytetty valtava teltta, joka toimi kehitysmaa-asiain ostoskeskuksena, ja söi valtaosan kentästä. Ei ihme että ei mahdu. Järjetön ratkaisu, ja kertoo siitä, että musiikki ei enää ole MK:ssa pääosassa vaan se kaikki oheistoiminta, myynti, politikointi, agendat. Ja se on sääli.

Annas olla, kun pääsin vihdoin Monsuuni-lavalle (kuka näitä nimiä keksii), niin ei mitään ruuhkaa ollutkaan. Eli tämä oheistoiminta ja ruokakojut tukkeuttavat Kaisaniemen, ei musiikinkuuntelijat. Nytkin soittoteltassa oli suorastaan väljää. Valikoitu yleisö siis näki ja koki pohjoisnigerialaisen Kel Assouf-yhtyeen hikisen ja energisen setin. Bändin muusikot kuuluvat vähintäinkin legendaariseen tuaregikansaan ja musiikki on aavikonmakuinen yhdistelmä bluesia, reggaeta ja afrobeatia, laulettuna tamashekin kielellä. Kel Assoufia johtaa kitaristi Anana Harouna, itsekin tuaregikapinallisten joukoissa taistellut mies. Orkesteri operoi Belgiasta käsin, ei Saharasta, mutta juuret ovat siellä ja kuuluvat. Varsinkin huilisti Walet Amouimeine loihti poikkihuilustaan suorastaan maagisia aavikkotunnelmia. Tiukka 40-minuuttinen groovasi siihen malliin että jäykempää hävetti. Ja kuinka ihanat, kolinaiset seurakuntasalisoundit usein onkaan afrikkalaisrumpaleilla. Niin nytkin. Tonttia hoiti algerianmies Abdelwahab Hakem. Järjetön draivi, ja juuri sopivan pituinen sessio, viitisen minuuttia jopa odotettua lyhyempi.

Sitten ostamaan kiinantytöltä laatuluokan huikotofut ja päälavan eteen odottamaan ennakkoon ehkä vieläkin kiintoisampaa artistia, ”desert bluesin kuningatarta” Mariem Hassania. Jo 70-luvulla uransa aloittanut Hassan kuuluu sahrawi-heimoon ja laulaa arabian murteella nimeltään hassaniyya. Ja eipä vissiin ole kaunis kieli. On kyllä. Ja vaikka sanaakaan ei ymmärtänyt, niin tunnelmat tuli läpi. Olin aiemmin pohjoisen Afrikan aavikkoblues-osastosta nähnyt vain malilaisen Terakaftin, mutta Hassan laajensi nyt nelihenkisine bändeineen näkyä tähän alalajiin aika tavalla. Silti on sanottava, että kaikessa meditatiivisuudessaan aavikkoblues on tunnin annoksina helposti puuduttavaa kamaa. Olinkin monesti jo lähdössä takaoikealle, mutta ajattelin että kyllä yhden tunteroisen elämästään voi viettää tällaisen ihmisäänen äärellä, kun ei taas tiedä milloin kuulee. Hassanin syvä ja saharanpaahtama laulusoundi on nimittäin ällistyttävää kuultavaa. Ja onneksi jäin, bändi veti nimittäin loppua kohden settiä jazzahtavasti sovitetun, hillittömän kauniin ”Ana saharauia”. Hillittömän kauniin.

Tunnelmasta toiseen ja siirtymä Rautatientorille pystytetyn Mekong-lavan (näitä nimiä) ääreen. Luvassa harvinaista herkkua eli Kari Peitsamon  ja Riston (Yli-Härsilä) maailmanhistorian ensimmäinen yhteisesiintyminen. Levyillähän herrat ovat yhteistyötä tehneet muutamastikin, pääosin niin että Risto on tuottanut Karin levyjä ja soittanut koskettimia. Jos ei nyt suomirockin historian siivet sulkasatoon asti havisseet, niin jotain merkittävää kuitenkin tapahtui. Nimittäin, meitä muistutettiin siitä, että rock on rajaton riemu. Iloinen asia iloisten asioiden joukossa. Karin keikoilla on aina hauskaa, eikä Risto jäänyt toiseksi. Hilpeät, suoraan amerikatähdiltä käännetyt välispiikit, ja itseironinen ote olemattomaan staraelämään ja kymmenisen biisiä laskujeni mukaan, helminä ”Jatsin syvin olemus” ja ”Checkin’ and bowlin’” Karilta ja Riston upea pekkastrengistely ”Putoan kaivossa”. Setti kesti noin 25 minuuttia, mutta pieninä annoksinahan tämä nimenomaan toimii. Ja aivan oikein, Kari ei pysty poistumaan festivaalialueelta, ellei ole soittanut ”Kauppaopiston naisia” ja ”Hey Judea”. Todella hauska itseironiatyöpaja jälleen kerran, kerhosetänä Kari Peitsamo.

Tuulen lailla Savanni-lavalle ja tsekkaamaan parikymmentä ensimmäistä minuuttia kovasti ennakkohehkutetusta Yemen Blues-kokoonpanon setistä. Jotenkin vain ei hehkutuksesta huolimatta lähtenyt käyntiin. Olisin itseasiassa halunnut pidemmän otannan bändistä, mutta kun alku ei sytyttänyt, askelsin takaisin Rautatientorille antamaan mahdollisuuden kotimaiselle Liljan Loisto-yhtyeelle.

Olisihan se mahtavaa, jos Suomessa olisi nuori orkesteri, joka voisi täydentää Piirpaukkeen, Slobo Horon ja Hortto Kaalon perinnettä, tai jopa jatkaa siitä mihin edellämainitut jäivät. Mutta valitettavasti se ei ainakaan ensimmäisen oman kokemukseni valossa tapahdu. Homma ei kaadu muusikkouteen, vaan karisman täydelliseen puutteeseen ja sovitusten, lopultakin, flegmaattisuuteen. Sinänsä bändin repertuaarissa on upeita poimintoja, kuten Jussi Hakulisen ”Varkaat,kulkurit” tai iskelmäklassikko ”Eeva”, mutta nämäkin molemmat olivat pelkkiä luentoja, eivät tulkintoja. Sama ongelma koskee mielestäni levyttänyttäkin Liljaa, homma ei oikein etene konseptia pidemmälle.

Olisiko käynyt niin, että Maailma kylässä on tullut tiensä päähän ilmaistapahtumana? Olisiko käynyt niin, että musiikki on jo valahtanut liiankin sivuseikaksi? Luulenpa. Kaikkia niitä asioita tarvitaan, joista MK:ssa puhutaan, mutta itse preferoisin musiikkifestivaalia ja seminaaritapahtumaa maailman pelastamisesta erikseen.  Ja hei, päälavan juontaja vaikka vaihtoon ensi vuodeksi. Sillä, ”from small things, big things one day come” (B.Springsteen).  KG

Posted in afrobeat, blues, desert blues, festival, folk, rock'n'roll, world music and tagged , , , , , , , , , , , ,

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: