Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Pandora’s Box”

Orchestral Manoeuvres In The Dark (uk), Wolfredt (est) @ Alexela Kontserdimaja, Tallinna 30.01.2020

Ensiksikin, Iso-Brexitin Merseysiden Wirralissa vuonna 1978 perustettu syntsapopin popularisoija ja tiennäyttäjä Orchestral Manoeuvres In The Dark, fanien, diggarien, kavereiden ja lyhentäjien kesken OMD, on itselleni aina ollut kolmen tärkeimmän bändin joukossa. Kolmen. Siksi, onkin tosi lähellä loppua matematiikka kesken, kun ynnää että miksi ihmeessä bändiä ei ole tullut nähtyä aiemmin. Piti odottaa, täysin itsellenikin käsittämättömistä syistä, peräti bändin 40-vuotisjuhlakiertueelle, että sai kokea yhden maailman, niin siis kolmesta parhaasta bändistä, livenä. Suomeenhan OMD:ia ei koskaan ole saatu, Flow’n suoma keikka The Human Leaguelle 2011 lähenteli sekin jo kahdeksatta modernin ajan ihmettä. Toisaalta, viisi Lontoossa vietettyä vuotta eivät niinikään näköjään olleet tarpeeksi pitkiä, jotta orkesterin olisi ennättänyt nähdä. Mutta, niinkuin vanha peräpohjalainen sanonta kuuluu; parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt se on tehty, nyt se on täytetty. Toisaalta, vaiko jo peräti kolmaalta, OMD oli tällä juhlarundilla myös ensimmäistä kertaansa Eestissä, ja taatusti sielläkin on bändiä diggailtu suht laajalti jo heti ensisinkusta ”Electricity” (1979) lähtien, heti kun se joltain Radio Luxembourgilta tai sukkispaketin sisään kätketyltä C-kassulta kuuluviin saatiin. Eli jos itse olin myöhään liikkeellä, niin oli kyllä Eestikin bändin kiertuekartassa. Mutta, OMD:n nokkamies, tai nokkiksista toinen, basisti-solisti-hittinikkari Andy McCluskey oli kyllä Tallinnan loppuunmyydyn Alexela Kontserdimajan huimasta meiningistä niin haltioissaan, että lupasi tuoda bändin ”pian” takaisin. Johon se toinen biisintekijä, syntsavelho-kakkossolisti Paul Humphreys, että neljääkymmentä vuotta se uusintavisiitti ei saa ottaa, loppuu lääketiede kesken. Joten toivomme, että pian on pian. Tai että, Helsingin Sideways tai Flow heräisivät nekin 40 vuoden jälkeen tajuamaan Orchestral Manoeuvres In The Darkin suunnattoman merkityksen konemusiikin ja syntetisaattorien käytön historiassa. Ja sen faktan, minkä me 1830 fania saimme nyt todistaa livenä, että OMD:lla on kataloogissaan yksinkertaisesti monen monituista maailman parhautta edustavaa poplaulua.

Illan avasi kuitenkin napakalla 35-minuuttisellaan paikallinen lämppäri, todella komeasti modernia instrumentaalista post-rockiaan ulvottanut Wolfredt, itsellenikin umpiuusi tuttavuus. Sen verran on, varsinkin viimeaikoina, tullut seurattua Baltiassa nyt erittäin muodikasta instrumentaaliaaltoa, että kyllä Wolfredt ihan heittämällä sieltä kovimmasta päästä alan ja seutukunnan bändejä on. Monta genren yrittäjää pääsi näkemään menneenä syksynä Riikassa, mutta Wolfredtin ulospäinsuuntautuvassa ja miehekkään takakenoisessa soitossa on jotain, joka nostaa sen alan yrittäjien joukosta pään verran monia muita ylemmäs. Sillä on komeita biisejä. Eikä OMD:n lämmittelijäksi kehtaisi ilman mennäkkään. Biisit eivät kuitenkaan ole rasittavan pitkiä, ne muotoutuvat juuri sopivan hintsusti uudelleen, kun alkaa olla osio kuultuna, ja loppuvat ennenkuin kuulija kyllästyy. Bändiä johtaa rumpali Margus Voolpriit, tuttu myös Jan Helsing-kokoonpanosta, sekä monien suomalaistenkin diggailemasta ja meillä suht usein nähdystä Pia Frausista. Kunniakkaan tyylikkäästi lämppäslottinsa hoitanut Wolfredt on erittäin tsekkaamisen arvoinen orkesteri. Ja ilahduttavan moni sen Alexelassa tsekkasikin, kertoo toki myös illan täpinästä, että näin moni jo istui paikallaan lämmittelijän aikana.

Sormia pitäisi olla kuin Intian jumalalla, jotta laadukkaasti saisi laskettua siis ne vuodet, jotka olin odottanut kuulla OMD:n tutut ja vähän tuntemattomammatkin hitit livenä. Nyt oli se aika. Lippu piti lunastaa jo kaukaa syksyllä, kun tyyliin täysin vahingossa eksyilin huomaamaan keikan tapahtuvan. Onneksi lohkesi vielä mahti-istuin permannon kolmannelta riviltä. Ja kun OMD:kin jalkautui soittamaan vieläpä edelleen klassisessa kokoonpanossaan, niin voinee hänihminen arvata ennakko-odotusten määrän ja paineet. Totesin iltapäivän laivamatkalla itselleni, että menee miten menee, OMD tulee nähdyksi, ja että mikään bändi tuskin koskaan pystyy vastaamaan täysin näin koviin odotuksiin.

Vaan, toisin kävi. Orchestral Manoeuvres In The Dark soitti hittikatalooginsa läpi sellaisella energialla, paikoin hitusella raivoakin höystettynä, myllytti ja hikoili, rentoili ja täsmäiski keikan, joka kilahti omaan TopKahteenKymppiin tai niille nurkin, ja vieläpä ilman mitään odotustenasianmukaisestitäyttämispisteitä. Eihän näin ollut mahdollista edes käydä, eihän?

OMD aloitti tuoreimman albuminsa raidalla ”Stanlow”, meditatiivinen hituri jonka aikana mattimyöhäinenkin voi etsiä oman istuimensa, voidaan laatia salin ovet kiinni, nojautua taaksepäin, fiilata miksaustiskin namikat oikein ja mitä näitä nyt on. Ennakkoarveluiden perusteella outo avaus keikalle, mutta paikan päällä täydellinen. Sitten erittäin perinnetietoinen nyky-OMD-styge, suorastaan kraftwerkmainen ”Isotype”, jonka aikana Andy McCluskey otti hien pintaan, apinan selästä ja yleisöltä luulot pois, että tänne olisi tultu nostalgisesti nojailemaan syntikkaan. McCluskey, synapopin Richard Jobson, tanssi ja pyöri ympäri lavaa kuin ei huomista olisi. Ja mistä tuota tietää nytkään, onko. Tämä biisi asetti esiintymisen, soundien ja intensiteetin rimat koko illan korkeuksiin ja huikeinta oli, että OMD ponkaisi bändinä rimojen vieläpä ylikin. Eikä yhtään jäänyt väpäjämään. Ekan biisin aikana eturivin ultrafani yritti nousta jo joraamaan, mutta tuima eestintäti tuli ja istutti samantien alas. Jo heti seuraavana kuultuun ”Isotypeen” McCluskey kuitenkin huudatti koko 1830-päisen salillisen ylös penkeistään, eikä paluuta ollut. Minä en, mutta suurin osa jengiä jorasi koko keikan läpi, niin että harvoin näkee. Tunnelma oli ainutlaatuinen, tunnelmatermein yksi yhteisöllisimmistä ja parhaista keikkakokemuksista omalla kohdalla Eestin kamaralla, vaikka siellä onkin tullut nähtyä pitkälti yli puolitoistasataa vetoa.

Isoista hiteistä ”Messages” sai kunnian avata pelin, ja neljäntenä kuultu ”Tesla Girls” lähti jo niin kovalla rytkeellä, että tässä tiesi käyvän pelkästään hyvin. Ja mitä vanhempi hitti, sitä varmemmin McCluskey tarttui alhaalta jynkyttävään sähköbassoonsa, OMD:n tavaramerkki, ei kitaroita. Basso, ihanan kireäksi viritetyt rummut, ja kahdet kiipparit. Muutamaan biisiin töräytti bändiin jo vuonna 1980 liittynyt Martin Cooper erittäin kuulaat roundmidnight saksofonisoolot.

OMD soitti kaikkien aikakausiensa sinkkubiisejä, myös 2010-luvun sellaisia. Eivätkä ne lainkaan hävenneet kasarihittien joukossa, vaikkakin monelle yleisössä ehkä hiukan tuntemattomampia olivatkin. Yleisön keski-iästä saattoi nimittäin jotain päätellä, että erityisesti vaikkapa millä periodilla bändistä on vasiten diggailtu. Golden nimittäin days. Varsinkin vuoden 2017 julkaisu ”Don’t Go” toimi upeasti klasareiden joukossa, ja tuntui uppoavan kuin vanhaan ihmiseen. Kiertueen nimenäkin toimiva ”Souvenir”, molemmat Joan of Arc-teemaiset biisit aivan 80-luvun alusta, tuntui että nyt ei saa hittejä soittamalla loppumaan, ja jos loppuu, niin tehdään lisää. Oli lähellä, ettei ”Almost” ollut almost illan kovin nykäisy, mutta ei, maailman kovin popbiisi oli vielä tulossa. Varsinaisen setin loppupäässä erittäin syttynyttä yleisöä sytytti erityisesti ”Dreaming” (1987). Muutaman stygen ajaksi bändi otettiin, koko kvartetti, eturiviin. Kuin Kraftwerk, kaikilla on nimittäin innoittajansa ja esikuvansa. Samalla McCluskeylla oli tilaisuus esitellä bändi, ja vaikka Andylla ja Paul Humphreysillakin olivat ne välirikon vuodet 90-luvun alussa, ei niistä tunnelmista ollut enää jälkeäkään. Tuttuun ja totuttuun tapaan, Paul Humphreys liidilauloi kaksi biisiä, alulla settiä peräjälkeen ”Souvenir” ja ”(Forever) Live and Die”. Ja sai Tallinnan yleisöltä myrskyisät ablodit.

Kun ”Locomotion”, joka tässä biisiseurassa tuntui jopa vähän joidenkin isojen Beatles-hittien tapaan, obladii obladaa, renkutukselta…jos nyt näin edes kehtaisi sanoa, enkä kehtaakaan…niin silloin tiesi jo moni muukin kuin minä, että kohta se tulee, kohta on aika. Maailman parhaan popbiisin. Jota niin tavattoman monta vuotta piti odottaa livenä kuulla. Ennen sitä kuitenkin kaksi mahtivetoa. Rumpali Stuart Kershawin (bändissä ensi kertaa jo vuonna 1993, eikä tiettävästi sukua Nikille) erittäin raskaalla kädellä hakkaama ”Sailing On The Seven Seas” (1991), jonka kannumies yhdessä McCluskeyn kanssa kirjoittikin, kun Humphreys oli väliaikaisesti kirjoitusvahvuudesta pois. Mieletön biisi. Jollaisista puheen ollen, oli tullut aika kuulla livenä syksyn 1980 maailmanlaajuinen megahitti, yli 5 miljoonaa seiska-tai 12-tuumaista tuoreeltaan myynyt ”Enola Gay”, omalla kohdalla todennäköisesti kaikkien aikojen eniten kuuntelemani biisi. Se, että tallinnalaisyleisö otti innostuneemmin vastaan monia muita hittejä kuin tämän, ei tuntunut missään. Että vaikka minkäänlaisesta läpiluennasta ei voi puhua, tuntui silti että bändi soitti ”Enola Gayn” ehkä pikkiriikkisellä rutiinilla, niin kuin Uriah Heep ”Lady In Blackin”, niin ei tuntunut missään. Biisistä ei kuultu mitään megapitkää hehkuversiota, vain sinkun mittainen tulkinta, eikä tuntunut missään. Olin paikalla, kun OMD soitti ”Enola Gay”. Ja aion olla jatkossakin, sen häpeän nyt ylittäneenä ja kuitanneena, että ekaan kertaan meni näin kauan.

Minä olin ”Enola Gayn” kuullut, illan kolme encorea olivat pelkkää plussaa, mutta ilmankin olisin pärjännyt. Ilman näitä toki OMD:lla ei olisi ollut mitään asiaa poistua paikalta, näitä varten niin moni oli tullut. Parvella jengi jyskytti jalkojaan lattiaan, ja tunnelma oli suorastaan huikea. ”If You Leave”, ”Pandora’s Box” ja kaiken lopuksi, illan 21.vetona kuultu, kirkas, kaunis, kuulas ja rento ”Electricity”. Päätösbiisiä kun on itse tottunut kuulemaan alkuperäisjulkaisuna, niillä omakustannemaisen köpöillä käppänäsoundeilla, oli aivan häkellyttävää kuulla tämä McCluskeyn jynkkybassolla tukema kraftwerkmainen synthpopklassikko, kuin uudesti syntyneenä. En antanut itseni myöntää, että bändi soitti sen isommalla energialla ja ilolla kuin ”Enola Gay” kolme vetoa aiemmin. ”Electricityn” McCluskey alusti tositarinalla, että ”oli yks Vince-niminen jäbä, joka ekaa kertaa tämän biisin radiosta vuonna 1980 kuultuaan päätti sillä istumalla perustaa bändin. Ja perustikin. Se bändi oli Depeche Mode.”

Näillä mentiin: https://www.setlist.fm/setlist/orchestral-manoeuvres-in-the-dark/2020/alexela-kontserdimaja-tallinn-estonia-43988783.html. Tämän keikan muistaa pitkään. Tämän muistaa aina. Varmasti se eturivin pikkutyttökin, jonka ultrafani äitinsä oli paikalle roudannut, ja joka sai muistoksi sekä McCluskeyn bassoplektran, että lopussa Kershawin rumpukapulat.

Alexela Kontserdimaja Tallinnan ydinkeskustassa on aivan järjettömän hienosti soiva sali. Ja kun OMD:n keikkaa seurasi kolmannelta riviltä, unohti olevansa konserttisalissa, oli tismalleen kuin olisi ollut isolla rokkiklubilla, varsinkaan kun tänään ei istualtaan olisi kertakaikkiaan mitään nähnyt. Alexelan (ent. Nokia- ja ent. Nordea-) tarjonta kannattaa aika ajoin tsekata, ja Tallinnan muutenkin, kaupungissa käy harva se kuukausi joku bändi, joka ei juuri sillä rundilla Suomeen asti tule. Tai ylipäätään ehkä koskaan tule. Kuten nyt näköjään vaikkapa Orchestral Manoeuvres In The Dark. KG

Procol Harum (uk) @ Kulttuuritalo, Helsinki 08.10.2013

Varhain tänä vuonna ilmestyi merkittävin suomenkielinen kirjajulkaisu oikein pitkään aikaan rockmusiikin saralla, eli Mikael Huhtamäen ansiokkaasti ja pieteetillä taustoittama, tutkima ja kirjoittama ”Live in Finland-Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa”. Enpä voisi lämpimämmin suositella, kyseessä on nöyräksi laittava, tärkeä kulttuuriteko, huiman mielenkiintoinen katsaus maamme konserttivierailujen varhaishistoriaan. Kirja kattaa vuodet 1955-1979. Saatavana kovakantisena, runsain aikalaiskuvin, kirjakaupasta lähellä sinua. Mainittu teos nostaa nimenomaan 1970-luvulla, yhden Suomen keikkapaikoista tärkeydessään ylitse muiden, ja se on Helsingin Kulttuuritalo eli tuttavallisemmin Kultsa. Ne maailmanluokan artistit ja ainutlaatuiset keikat, joita Kultsan lava on saanut todistaa (eikä vain lava, vaan paikalla ollut ajan rokkiposse) on niin huikea, etten lähde tässä sitä sörkkimään, kannattaa ihan aidosti tarttua Huhtamäen kirjaan.

Oma keikkahistoriani Kultsan suhteen on hyvin myöhäsyntyinen ja vaatimaton, mutta lyhykäisyydessään laadukas. Olen näillä legendaarisilla lauteilla nähnyt takavuosina mm. nykymuotoisen Jethro Tullin, sekä nyt, toisen erittäin merkittävän 1960-luvun lopulla aloittaneen brittibändin eli Procol Harumin.  Tämäniltainen oli kolmas todistamani Procol Harum-keikka (kyllä, vasta valitettavasti) ja ehdotonta lisävärinää illan vetoon toi nimenomaan rockin historiaa suorastaan tihkuva keikkamesta. Alvar Aallon vuodeksi 1958 suunnittelema Kultsa oli ilmeisesti ajan kuluessa alkanut tihkua muutakin, siksi perusteellisen remontin takia paikka oli poissa kaupungin konserttikartalta muutaman viime vuoden. Aalto sai aikoinaan täysin vapaat kädet suunnittelussaan, eikä Kultsaa aina vaivannutta tiettyä sokkeloisuutta ole (tietenkään) remontti poistanut, mutta muuten Aallolle uskollisesti kaikki on toteutettu (paitsi että, kenen luvalla portaikkokaiteista on revitty Aallon klassiset nahkapunokset irti). Monin paikoin mitään remppaa ei edes huomaa tehdyksi, ja sehän on arvorakennuksen kohdalla tärkeä asia. Mutta tärkein, eli konserttisalin soundi, on merkittävästi parantunut.

Procol Harum on yksi rockhistorian merkittävimmistä bändeistä, sanokaa mitä sanotte, ja sanokaa heti kun kyllästytte näihin superlatiiveihin. Pianisti-laulaja-säveltäjä-nokkamies Gary Brookerin, yhdessä bändin hovisanoittaja Keith Raidin kanssa virittämä PH aloitti taipaleensa Lontoon Richmondissa 1967, ja heti avausvuonna, toukokuun 12.päivänä tärähti. Bändin esikoissingle ”A Whiter Shade of Pale” julkaistiin, ja se pysytteli kuusi viikkoa sinkkulistan ykkösenä. Loppu on progressiivisen bluesrockin, tai miksi nyt kukakin hyvää musiikkia haluaa lokeroida, historiaa. Bändin uran varrelle on mahtunut 26 muusikkoa, huippuhetkiä ja laskuja, parikin pitkää telakoitumista ja äärilaadukasta paluuta. Vuoden 2003 ”Well’s on Fire”-albumin jälkeen Brooker miehistöineen on pysytellyt suhteellisen ahkerasti tien päällä, ja toinen toistaan laadullisempaa livelevyä on pukannut aika ajoin. Sellaisen olisi saanut myös Kultsan vedosta.

Illan settilista oli odotetusti ja luonnollisesti varsin klassikkopainotteinen. Avausvedot ”Shine on Brightly” ja ”Pandora’s Box” menivät vielä soundeja ja yleisön tunnelmia haistellessa, vaikka jälkimmäinen kirvoittikin jo ”tää me tiedetään, tää on tää”-alkuablodit. Mutta oikeastaan vasta ”Beyond the Pale”, kaikille kylmässä ja pohjoisessa (tiedättehän) asuville omistettuna, lähetti keikan komeasti lentoon ja todisti viimeistään, että Brookerin äänikin on yhä vähintäin kohtuukunnossa. Tämä vinksahtanut valssihan löytyy vuoden 1974 hittialbumilta ”Exotic Birds and Fruits”.

Sitten säästelemättä ja aikailematta kovien klassikoiden kimppuun: ”Homburg”, esikoisalbumin ”Kaleidoskope” ja ”As Strong as Samson” oli sellainen biisitrio keikan avauspuoliajalla, että pelkästään tämän takia olisi kannattanut itsensä paikalle raahata. ”Samsonin” spiikissä (suomenkielen sana ”juonto” on todella hieno sana, mutta pahasti vanhentunut) Brooker totesi jotakuinkin, että jotkut tekstit (bändin tapuksessa kaikki siis käytännössä Keith Raidin jo vuodesta 1967) yksinkertaisesti vanhentuvat nopeasti ja jotkut jatkavat ajankohtaistumistaan, kuten ”Samson”. Maailma kovenee, ja meidän on kovennuttava sen mukana, valitettavasti.

Aikaisemmillakin näkemilläni PH-keikoilla, nyt 68-vuotias Brooker on väläytellyt olevansa huumorismies, mutta tänään herra oli vallan hulvattomalla tuulella ja onnistui olemaan välipuheissaan erittäin hauska. Monien biisien eteen kuultiinkin pitkiä tarinointeja, jotka ilmiselvästi olivat varsin ennenkuulemattomia, siksi usein ja spontaanisti kitaristi Geoff Whitehorn räjähti nauramaan. Muutenkin jäi permannon neljännestä rivistä käsin vaikutelma, että Procol Harum on varsin rento ja kiva työpaikka.

Pitkänä versiona soitettu, ensimmäisen puoliajan päättänyt ”Simple Sister” tuntui tänään illan turhimmalta vedolta, ja sitä seurasikin illan turhin osuus eli väliaika. Jotta väliaika oikeasti kannattaisi pitää, niin aulan henkilökuntaa tulisi olla niin runsaasti, että kaikille halukkaille löytyisi se väliaikakonjakki ahtaassa aikaikkunassa. Nyt varttisesta menee neljätoista minuuttia välihuikan jonottamiseen, ja siitähän tulee vain paha mieli kun joutuu Meukowinsa kietomaan viime sekunneilla ja hakeutumaan paikalleen keskirivin keskelle perse valtaväestön naamaa hipoen (suomalainen kun aika harvoin malttaa nousta seisomaan, vaan käärii itsensä siihen käsittämättömään ”mahtuukohan siitä”-sikiöasentoon).

Toinen puoliaika potkaistiin käyntiin mainiolla valinnalla, eli vuoden 2003 jo mainitullakin paluualbumilla ”Well’s on Fire” ja sieltä kulkevalla rokkipalalla ”The VIP Room”. Ja vaikka kakkosjaksolla kuultiinkin ne muutamat umpiklassikot, silti sen, ja ehkäpä koko keikan hienoimmaksi vedoksi itselleni nousi vuonna 2007 ensiesitelty ”Missing Persons”, kertakaikkiaan häkellyttävän hieno veto, jota pohjusti Brookerin todistus siitä, miten hän on jo oman 45-vuotishääpäivänsä viettänyt. Tehkää(mme) perässä.

Procol Harumin kaltaisessa bändissä ei pyöritetä mitään markan hanuristeja, vaan muusikkous ja läsnäolo on nokkamiehen esimerkin velvoittamana, (anteeksi toisto) maailmanluokkaa. Geoff Whitehorn on 22 palvelusvuodellaan bändin pitkäaikaisin kitaristi, jonkakaltaiset faktat kannattaa aina ottaa lukuun silloin, kun itketään sitä varsin usein keskusteluun nousevaa alkuperäisjäsenitkua. Whitehorn on selkeästi Brookerin sideman lavalla, ja komeasti ulvoo keppi. Muutamissa biiseissä Whitehorn ja toisen polven mestaribasisti Matt Pegg pääsivät näyttämään myös stemmalaulutaitojaan. Peggin isähän (Dave nimittäin) soittaa edelleen Fairport Conventionissa ja bassotteli pitkään Jethro Tullissa. Ihan puun juurelle on siis omena pudonnut. Rummuissa on jo seitsemisen vuotta vaikuttanut Geoff Dunn, joka edeltäjänsä Mark Brzezickin (kyllä, Big Country) alias Octopussyn jälkeen saattaa tuntua yksioikoiselta paukuttajalta, mutta bändin sointi on jo nyt niin rikas, että yksioikoisuus takalinjoilla on oikeastaan hyvä asia. Vastapäätä Brookeria Hammondinsa takana bändin täydentää Josh Phillips, mies huikealla CV:llä (ja itselleni myyttistä osastoa soitettuaan 80-luvulla Big Countryn livekokoonpanossa).

Mahtavaa, että viimeaikaisilla keikoillaan Procol Harum on soittanut ”Whiter Shade of Palen” jo ikäänkuin alta pois varsinaisen setin toiseksi viimeisenä, eikä esim. iänikuisena encorena. Niin tänäänkin. Biisi voisi olla läpilukujuttu, mutta ainakin tänään bändin olemuksesta huokui tunnelma, että tätä biisiä on edelleen upeaa soittaa. ”A Salty Dog”-klassikko paketoi Procol Harumin seitsemännen keikan Suomessa. Sitten Brooker odotuttikin pitkään, pitkään ennenkuin antutui yleisön seisaaltaan ja äänekkäästi vaatimaan encoreen. Näin encorea pitää vaatia ja näin se pitää odotuttaa, kerrankin meni oikein. Ylimääräisenä kuultiin esikoisalbumin ”Conquistador” komeana luentana.

Procol Harumin varhaisista suomenkeikoista (ensimmäisenä niistä vuoden 1974 Ruisrock) löytyy mainiota aikalaistodistusta alussa hehkuttamastani Huhtamäen kirjasta. Nyt, loppukevennykseksi vielä tämä, tsekatkaa ihmeessä: http://www.youtube.com/watch?v=Mb3iPP-tHdA                                                                                                                                                                           KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: