Battlesnake (aus), Prycie (aus), The Baby Breaks (aus) @ Tomcat, Fortitude Valley, Brisbane, AUS 26.11.2022
Yli kolmen miljoonan asukkaan Brisbanen viihde-ja livekeskittymä on ehdottomasti Fortitude Valleyn kaupunginosa, maailmanluokan rokkiklubeja löytyy täältä kymmenia, ja taas kymmeniä. Ulkomaan eläviä tuodaan maapallon sietokyvyn rajoissa hyvällä sykkeellä, mutta ennenkaikkea Valleyn rokkiliiterit ovat mainioita mestoja katsastaa Australian, ehkä vähän aliarvostetun mutta todella asiallisen rockmantereen tarjontaa. Paikalliset olivatkin suositelleet, että jos ehdit katsastaa yhden liiterin Valleysta, niin tsekkaa Tomcat. Ou ellei peräti kei, ennakkolippu haltuun ja sinne siis.
Australian klubit eivät ole kovin aktiivisia päivittämään keikkasivustojaan, puhumattakaan soittoaikojen julkaisusta etukäteen, mutta konkarishahmo arveli aikataulut aivan asiallisesti, eikä lusittaavaa vielä puolityhjässä Tomcatissa tule kuin puolisen tuntia ennen ekaa bändiä. Ja jos on Australia rockmaa, on se myös olutmaa, täällä ei rokkiklubeilla tarvitse imeä väärässä lämpötilassa sekunnissa laskettua krapulakusta muovituopeista tylyn palvelun saattelemana. Asiakas on asiakas, hymy kuuluu hintaan ja jääkaapit tiskin takana on täynnään kymmeniä bisukkamerkkejä, ja tietenkin pääosin kotimaisia. Eli paikallinen pale ale äänihuulia kohti ja tsiigaamaan illan eka bändi.
Avauscombo The Baby Breaksilla ei ole uransa paras päivä, solisti on joutunut jättäytymään pois erittäin lyhyellä varoitusajalla. Tarina ei kerro syytä, mutta oletamme sen olevan joku vähemmän popedamainen, kuten vaikkapa Covidin Australiassa jylläävä nelosaalto. Kitaristi Gus Leckie hyppää urheasti lennossa pois jääneen solisti Mitchell Quinnin (kuvainnollisiin) saappaisiin ja yhtä urheasti kohtaa myös ekassa biisissä onnettomana sattumuksena kyrvähtävän kitarapiuhan. Ja salikin on vielä ihan tyhjä, ja ääneenpaineenmittaajahesselilläkin vielä homma hakusessa, mutta niin vain The Baby Breaks takoo (paino edelleen sanalla urheasti) ihan asiallisen 25-minuuttisen setin, ilon ja hämmennyksen kautta. Mutta, just näin, täällä on ihmisiä tulleenna katsomaan juuri meitä, vedetään vaikka ilman päätä, mutta vedetään. Kaukaa Suomesta saapunut rokkifriikki arvostaa. Eka biisi on soundcheck, kaaosta ja hätää, mutta kun Leckie saa uuden piuhan skittaan, kaikki on paremmin. Normaalisti viisimiehinen The Baby Breaks soittaa saksofonilla ryyditettyä vaihtoehtoisemman laidan power pop-musiikkia, ja onpa joku asiantuntija maininnut yhtyeen yhteydessä nimet The Strokes, Rage Against The Machine ja Cage The Elephant. Mahdotonta sanoa, kun en ole ikinä ollut kiinnostunut mainituista comboista, mutta The Baby Breaks on ihan mielenkiintoinen tuttavuus, vuoden 2019 EP:stä ”Powdered Milk Party” kannattaa aloittaa. Solistin poisjäänti ja illan avausslotti palvelee tänään huonosti, mutta bändin suoritus on lähinnä sankarillinen.
Pieni roudaustauko, Tomcatin tunnelma alkaa sähköistyä, täyteen pakatuilta Valleyn kaduilta poiketaan rokkiklubille pohjia ottaneena, on selvästikin alkukesän iso ulkoiluilta. Kakkospaikalla soittaa punkbändi Sunshine Coastilta, Pricey. Sen laulava kitaristi Josh ”Pricey” Price oli punk-orkesteri The Chatsin perustajia, ja soitti bändissä sen 4 ensimmäistä vuotta, jättäen ison jäljen biisintekijänäkin bändin esikoisalbumille ”High Risk Behaviour” (2020). The Chats on bändi ihan isoillaan, rundannut ulkomaillakin, ja soitti täälläkin aiemmin viikolla Guns N’ Rosesin lämppärinä, ja vaikka Gunnarit näinkin, niin The Chats tuli missatuksi. Mutta näinpä kuitenkin ex-kitaristinsa oman bändinsä kanssa.
Pricey esittelee itsensä ”very expensive bandiksi”, ja aloittaa rapsakat puoli tuntia kellottavan settinsä. Sen huippukohtia ovat tämänvuotiselta omakustannealbumiltakin löytyvät vauhtiraidat ”Never Gonna Be”, ”Lay Down” ja liian juomisen saloja avaava ”Brown Bottle Fever”. Yleisössä on bändin selvästi aiemminkin nähneitä, eihän nää kaikki voi olla tyttöystäviäkään, poikaystävistä puhumattakaan, kolmihenkinen bändi. Vastaanotto on innostunut, Pricey soittaa vanhan länsiliittouman seiskaseiskaa, maustettuna ohuesti 90-luvun äärimelodisella jenkkipunkilla, meininki on keihäät alhaalle roikkumaan ja tennarit tuleen. Josh Price osoittautuu ihan laatukitaristiksi, ja bassossa nuorella Ben Meyerilla on hyvät botnet. Trion täydentää rummuissa Jarvis Hopper.
Illan pääbändi, jota selvästikin on näille hoodein odotettu ja toivottu, on sydneylainen Battlesnake. Sen laji on huumori ja vanhan brittiliiton heavy metal, space rockin ja doomin mausteilla. Bändillä on äkkiseltään täysin käsittämätön umpidada oma mytologiansa, johon sekoittuvat miekat, muinaiset demonit, lohikäärmeet, ja ihan yhtäkkiä puskista taas vaikkapa atomiaika ja avaruus. Battlesnake on hämmentävä, ellei peräti häkellyttävä sekoitus Sleepy Sleepersin Cosmic Zaghar-kautta, Spinal Tapia ja Monty Pythonin Holy Grailia. Paino on jollain tapaa jopa sanalla sleepysleepers. Tomcatin piskuiselle lavalle, joka ei juuri ole Helsingin Semifinalin stagea isompi, tungetaan seitsemänhenkinen combo; laulaja, neljät kepit, keytar ja rummut. Bändi on pukeutunut, jos nyt pukeutumisesta voidaan puhua, pelkkiin bändin logolla varustettuihin pikkuhousuihin släsh kestovaippoihin släsh vuotosuojiin, en minä tiedä. Paitsi laulaja, jonka munamiesmäinen asuvalinta on sekoitus jotain nunnaa, ylipappia ja kaksisarvista pommia ja gommia. Lavalla on niin vähän tilaa, että kitarat soivat monasti pystyasennossa, muuten ei mahdu, ja välillä kitaristit hyppäävät PA:n päälle istumaan, että tulee vähän lisää tilaa. Bändin maine on kiirinyt sen edelle, liiteri on täynnä ja tunnelma perspinen. Sanat osataan ulkoa. Battlesnakelta on ulkona 12-tuumainen ”Myths and Legends of Gorbag’s Domain” (niinpä) aika tarkkaan kahden vuoden takaa, ja useampia, ilmeisesti tulevaa albumia ennakoivia sinkkuja. Niistä viimeisin, ”I am The Vomit” (niinpä) oli julkaistu keikkaa edeltävänä päivänä juhlistamaan viiden keikan Australian minirundia. Ja kun itselle selvisi, että rundi päättyy Brisbaneen ja olen kilsan päässä mestoilta, ei tämmöistä voinut näkemättä jättää. Bändin isoja hetkiä on ollut tähän mennessä lämmitellä lauteet KISSille heavysauruksen Sydneyn jäähyväiskeikalla elokuun lopulla, ja päästä yhteistyöhön pelibrändi Warhammerin kanssa. Warhammer on Australiassa(kin) iso juttu, sen omia kauppoja näkee vähän siellä sun täällä.
Keikka alkaa paitsi lavalle vaipoissa ahtautumisella, myös sillä että solisti Sam Frank lausuu mahtipontisesti Raamattua alusta. Ja vaikka alussa olikin tyhjyys ja sitten valo, niin Battlesnaken Sanassa pian syntyy hirviö ja menee genesikset ja apocalypsot sekaisin, Sam Frank huutaa mikrofoniin jotain umpihullua ja sitten lähtee hillitön sekoilu ja myllytys, ”Castle Gorbag”, Tomcatin täyttävä yleisö on heti messissä. Keikka kellottaa karvan, ei, rintakarvan alle tunnin, kauempaa tuolla ei kukaan jaksaisikaan heilua, kun sata ihmistä jakaa kolme happimolekyyliä. Kouhkaamisen kohokohtia ovat ”The Rotten Priest”, tuore sinkku ”I am The Vomit”, sekä varsinaisen setin päättävä, aivan jäätävän kova ”Nightmare King”. Jälkimmäisellä olisi Black Sabbath ennen vuotta -80 vuollut platinaa ja kryptoniittia, nämä tuskin koskaan, sikäli huumorin laskuteline edellä ländää Battlesnake oman avaruutensa kiitotielle. Samaisen biisin aikana laulaja Frank, ylipappismiehiä, käskee koko jengin polviasentoon lattialle, kunnioittamaan painajaiskuningasta. Koko posse laskeutuu, itsekin tietenkin, mutta Tomcatin lattia haisee niin ilmestyskirjan pahalle, tiedättehän, mieshiki, sandaalihiki, adrenaliini ja muinainen kalja. Pian ylös, onneksi vain hetken hetki kestää, eikä hetkeekään enempää.
Asiasta aisankannattajaan, mikä siinä onkin, että kun on hommana hjuumorirock ja lajityyppi yhtään ehh nimittäin raskaampi, niin lavalla pitää olla keytar? Miksi? Kun ei se näillä miksauksilla ensinnäkään kuitenkaan kuulu. Eddie Van Halen, joka loi kitarasyntetisaattorista oikean instrumentin, kääntyisi haudassaan. Ja varmaan kääntyykin Battlesnaken tuntisen tikkauksen aikana. Tämän kokoisen orkesterin ei juuri kannata muina circleinä edes yrittää poistua lavan taakse, kun varsinainen setti loppuu, vaan vetää yksi encore samoilla liukkailla. Se on, ja nyt ollaan asian ytimessä, AC/DC:n ”Let There Be Rock”, täkäläisten rockfriikkien kansallislaulu, Australian ”Get On”. Kesken biisin lavan reunan maastosta alkaa jengin kannattelemana crowdsurffaamaan pöytä(!) keskelle yleisöä. Pian syykin selviää, kohta perässä crowdsurffaa se paulstanleymäinen kitaristi lemmenpeittoineen ja nousee pöydälle yleisön keskelle vetämään pikkuhoususillaan ”Let There Be Rockin” sooloa. Solistikin heittää tittelit ja jänökaavun nurkkaan, piskuinen Tomcat on valkoista lihaa, rintakarvaa, hikeä ja kitaravallia. Kannatti lähteä kauempaakin. Let There (always) Be Rock! KG
