Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Let There Be Rock”

Foo Fighters (us), Biffy Clyro (uk), The Kills (uk/us) @ Rock The Beach, Hietaniemi, Helsinki 19.06.2017

Aivan hirveästi paljon skeptisemmin ei voi massatapahtumaa enää lähestyä, kuin mitä tulin lähestyneeksi Foo Fightersien keikan ympärille punottua Helsingin Hietaniemen Rock The Beach-jamboreeta. Paitsi että, ensi viikolla Guns’n’Roses soittaa Hämeenlinnan Kantolassa yli 53 000:lle, joten sinnekin oli hiukan muistettava laatuluokan skeptiikkaa säästellä. En ollut koskaan aiemmin ollut rockin kuulossa Hietsun uimarannalla, ja Rock The Beachissa viimeistään ymmärsin, miksi en. Uimaranta on uimaranta, se toimii parhaiten niin, että pannaan ”purukumi poskeen paukkumaan, uimahousut jalkaan vaan”, otetaan eväät mukaan, palvotaan pilvettömältä taivaalta poraavaa arnoldia ja pulahdellaan. En tiedä, kuka aikoinaan keksi, että tänne saa ihan mainiosti sijoitettua rockfestarin, mutta idea oli sanalla sanoen luokaton. Kaareutuvan vesirajan ääreen ahtauteen tungettu tapahtuma oli onneksi pitkällä tauolla, mutta teki nyt paluun, koska FF haluttiin Suomeen, eikä pääkaupunkiseudun parkkipaikkoja tai sänkipeltoja ollut vapaana. Eikä siinä, hienoa että Foo Fighters saatiin maahan 6 vuoden kuuliaisen odotuksen jälkeen. Luettelen samalla muutkin hyvät asiat: sää (ei olisi enempää voinut kesäkuussa toivoa), tapahtuman nopea ulostaminen pääbändin lopetettua, pahimman urpoilun ja ördän poissaolo, hyväntuulisuus ja väkivallattomuus, iltaa kohden rauhoittuneesta sivutuulesta huolimatta aivan häkellyttävän hyvä pääbändin soundi, äärettömän mukava baarihenkilökunta, sekä ihan oikeasti tämän hetken maailmassa edes hitusen varmempaa oloa tuova poliisin vahvennettu läsnäolo.

Luettelen huonot asiat: kotimainen, vasemmalla kädellä jo vuodesta 1819 pantu ölsä 8,50 pantilla (pantti joka helvetin kerta kun tiskillä käy!), lippujen koko ajan enemmän käsistä lähtevä hinta (ilman että mikään paranee järjestelypuolella), Live Nationin täydellisen kuurot korvat aiempien tunkukatastrofien jälkeisille parannusehdotuksille ja koko asian tekeminen kaikesta muusta kuin (rahtuakaan) rakkaudesta lajiin, valtavan kokoinen miksauspömpeli, sekä vaikkapa nyt (edelleen ja aina) liian matala lava ja liian pienet screenit! Siis noin muutamasta epäkohdasta aloittaakseni. On täysin käsittämätöntä, että Live Nation vuodesta toiseen punkee tapahtumia paikkoihin, joissa maksimissaan noin neljänneksellä kalliin lipun ostaneista on mahdollisuus tunkeutua alueelle, josta bändin lähellekkään lipun hinnan arvoisesti näkee, tunnistaa ja kuulee. Viimekesäisestä Queenin keikasta ei oltu otettu opiksi, järkälemäinen miksauskoppi oli yhäkin järkälemäinen, eikä sen takaseinässä edelleenkään ollut screeniä. Alkoholilain uudistuksen kaatumiseen ei tässä ole syytä edes mennä, mutta on häkellyttävää että sivistysvaltioksi itseään kutsuvassa Suomessa, jos haluaa tuopillisen bischofshofenia vuonna 2017 Jeesuksen syntymän jälkeen, niin maailma muistuttaa äkkiä rodeoshown karja-aluetta, eikä rokkifestaria jonne on tultu ansiosidonnaisilla hetkeksi irtautumaan arjesta.

Mitäs läksin? Foo Fightersien sähköinen privaattikeikka on käsittääkseni edelleen aika kallis, ja halusin nähdä tuon rockin historian aikajanalla kuitenkin hyvinkin merkityksellisen bändin. Ja bändit katsotaan siellä, missä niiden keikat on, ja siihen hintaan jonka järjestäjä vaatii, mikäli haluaa bändin nähdä. Ei siinä sen ihmeellisempää, toive paremmasta ja asiakasta kunnioittavammasta järjestelytoiminnasta on vain toive. Asiallinen järjestäjä kuuntelee niitä, ahneempi ei. Ja jos en lopultakaan oikeasti yhtään kestäisi massatapahtumia, en kävisi. Nyt oltiin jo rajoilla, mutta onneksi oli muiden hyvien asioiden lisäksi kaksi täysin omaa luokkaansa ollutta seikkaa, jotka paikkasivat todella paljon, ja tulevat vuosien saatossa kultaamaan muistot hiekalta Hietarannan: Biffy Clyro ja Foo Fighters.

rockthebeach

Iltapäivän oli avannut brittibändi VANT, joka jos pysyy kasassa, on tsekattava myöhemmin, mutta ei uimarannalla. Sitten soitti Apulanta Heinolasta, jonka viimeisten biisien ajan viivyttelimme keikkaseurani kanssa porttien ulkopuolella ihmetellen, mitä ihmettä Apis täällä(kin) tekee, tai me Apiksen kanssa samassa paikassa. Sitten olikin taas tauko, olihan Rock The Beachiin konseptoitu nimittäin ihan kohtuullisen huolelliset roudaustauot, myös näiden rekvisiitattomien pikkubändien väleihin.

Rannan kaukaisessa takakarsinassa viileä keijo naamariin, autolla liikkuvan festarikävijän juominen on insinööritason puuhaa, sekä tarkkudessaan että mielekkyydessään. Tuokiossa lavalle kuulutettiin yhdysvaltalais-brittiläisen pariskunnan Alison MosshartJamie Hince muodostama duo The Kills, joka tosin kiertää nelihenkisenä, ihan oikeana bändinä. Täältä lähes Eestin rannikolta katsottuna näytti aluksi, että nyt ei pysty bändi Alisonin energisestä lavakarismasta huolimatta isoa stagea täyttämään, mutta siirtymä lähemmäs, ja hommahan toimi. Paino oli sanalla energia. Mutta toki myös The Killsien biisimateriaali toimi, vaikkakin tuulen tarttuessa soundiin tässä vaiheessa vielä ihan kunnon otteella, tsibaleet alkoivat tunnin juoksulla kuulostaa liikaa toisiltaan, nyanssien tullessa valikoiden läpi. Toistan tosin itseäni, nämä on tsekattava jonain talvi-iltana hyvässä klubiympäristössä, mieluiten New Yorkissa. Ja korkea lippiksennosto Alison Mosshartille intensiteetin pitämisestä yllä, myötävalossa ja sivutuulessa. Illan mittaan Alison pääsi esiintymään sitten jo vähän pakkautuneemmallekin yleisölle, kun Foo Fightersien Dave Grohl kutsui ystävänsä kanssaan laulamaan muutamaankin biisiin. Tunnin slotissaan The Kills ehti louhia läpi peräti 13 biisiä powergarageaan, voimallista bluesrockiaan, miten vain.  Väkevimmin tänään lähtivät ”Satellite” ja ”Pots and pans”, kumpikin vuoden 2011 ”Blood Pressures”-albumilta, joita (siis albumeita) vuonna 2000 yhteenliittyneeltä ydinduolta on ulkona nyt viisi.

Huolellinen tauko, ja Skotlannin Kilmarnockista jo vuodesta 1995 operoinut Biffy Clyro oli lavalla. Mikä tahansa skottibändi on aina nähtävä, tiedättehän, ilman että nyt tarvitsee pudottaa hihasta vakilukijalle tuttua, kulmista nuhjaantunutta Big Country-korttia. Ekojen voimasointujen aikana jo harmitti, että bändin taannoinen BlackBox-keikka Stadin keinojääpyhätössä jäi näkemättä. Fanien kesken BillyfuckingClyro, toimitti 14-biisisen settinsä hirvittävällä intensiteetillä ja vimmalla, vaikka kärsikin illan orkestereista ehkä eniten soundiasioista. Tässä kohtaa volyymin nosto ja tuuli eivät ihan kohdanneet, ja alun soundikehuni kohdistuvatkin lähinnä illan pääaktiin, kun blosis tyyntyi sulanderin tai sohlbergin tehtyä laskutoimituksiaan kohti läntistä horisonttia. Läpituttu en ollut Biffy Clyron biisimateriaalin kanssa, mutta se vain parani setin loppua kohden, niinkuin pitääkin, jos nyt jotain kohden. Erityisesti uimaranta-alueen viehättävämpi sukupuoli tuntui olevan varsin innoissaan paidattomien skottijoukkueesta. Miksikään tyttöjen bändiksi Biffy Clyroa ei voi leimata, sen raskas vaihtoehtorock kulkee sen verran itsenäisesti ja omintakeisesti, että kyllä tästä ihan järjissään oleva poikakin saa tykätä. Ja mitä sitten, jos on muutama radiohitti. Radiohitteys ei ole biisin vika, vaan radion. Nekin toki kuultiin, ”Many of Horror”, ”Animal Style” ja ”Stingin’ Belle”. Näillä mentiin: http://www.setlist.fm/setlist/biffy-clyro/2017/hietaniemi-helsinki-finland-2be49862.html   Milloin nämä näkee uudestaan?

Illan viimeinen ”liemi lättyyn” (vanha lahtelainen sutkaus), tukevat tennarinsijat Hietaniemen kosteasta rantahiekasta, takakeno ja valmius ottaa vastaan Foo Fighters, keikoillakäyntiurani ensimmäistä kertaa. Mutta ei välttämättä viimeistä. Dave Grohl kiusoitteli alun spiikeissään, että pitäisiköhän tänään soittaa lyhyt veto, vai peräti pitkä veto. Valveutuneemmilla oli tiedossa, että taannoin järjestäjä oli jopa joutunut ottamaan ns. nallin pois päätaulusta, ja pakottamaan Fightersit lopettamaan keikan. Joten ulkonaliikkumiskieltoja uhmaavaksi bändiksi vaikka FF tiedettiinkin, niin silti peräti kaksi ja puoli tuntia kellottanut keikka pääsi hiukan yllättämään. Pääosin positiivisesti, ja tämä on merkittävää. Bändin maine kovana livebändinä oli kulkenut sen edelle, ja pakko on sanoa, että kaikesta näköesteisyydestä ja kaukaisuudesta huolimatta, maine tänään lunastui. Moni bändin useasti nähnyt on taatusti toista mieltä, mutta tämä artikkeli ei käsittele toisia mieliä. Varmasti rannalla oli 25 000 mieltä, mutta omani oli se, että Foo Fightersien tämäkkä veto onnistui melkein peittoamaan kaiken illan aikana kerätyn harmistuksen asiain toimimattomuudesta. Yksikin toimiva asia paikkaa paljon. Ja tänään se oli onneksi pääasia, eli illan päätösbändi.

Nämä kuultiin: http://www.setlist.fm/setlist/foo-fighters/2017/hietaniemi-helsinki-finland-3be49860.html  

Settilistaa tarkastelemalla, listaa joka ehti venyä kahdessa ja puolessa tunnissa peräti 24 biisiin, voi paikallaolematon tarkkasilmäinen huomioida jälkikäteen muutaman seikan. Ensinnäkin, kaikilta albumeilta soitettiin jotain, mikä on 22 vuotta vanhalta bändiltä hieno ele. Toiseksi, tulevan albumin kappaleita kuultiin kaksi, mutta ei sitä ilmeisintä, eli kaikilla soittolistoilla nyt viihtyvää mainiota ”Run”-hittiä. Kolmaalta, Foo Fightersille jo tuttuun ja totuttuun tapaan kuultiin muutama cover, tällä kertaa RollareidenMiss You” ja koko illan päättänyt, sinänsä täysin umpiturha AC/DC-rymistely ”Let There Be Rock”. Ja neljänneksi, kaikki isot ja tärkeät iskusävelet ehdittiin kuitenkin fanien iloksi soittaa.

Iltaa leimasi hyväntuulisuus ja rentous, Foo Fighters näytti ulkopuolisen silmään kivalta työpaikalta. Grohl heitteli lupsakkaa, lämminhenkistä hetulaa yhtyetovereistaan, lämminsävyisimmin kaikkein uskollisimmasta, tilauksesta punkin kitarasoolonkin nykäisseestä Pat Smearista. Ja omakohtaisesti pitääkin tunnustaa, mitä tulee Smearin oloon bändissä, tuskin olisin itsekään ollut (viimein) paikalla, ellei bändissä edelleen soittaisi puolet loppuvuoden 1993/alkuvuoden 1994 Nirvanasta.

Muutakin mieltä saa olla, mutta illan komein veto oli hitaahkona versiona soitettu, häkellyttävän kauniisti (ihan konkreettisesti) auringonlaskuun vankkurinsa ohjastanut heartland rockin nykyklassikko ”Wheels”. Kaunista, kertakaikkiaan. Foo Fighters yhdistää buddyhollymaisia popralleja, voimakätistä collegerockia, rätväkkää jälkigrungea ja springsteeniläisittäin komeaa biisintekoperinnettä sikäli mielenkiintoiseksi keitoksi, että vaikka levyiltä en ole ikinä jaksanut bändiin paneutua, olen valmis näkemään sen(kin) uudestaan. Mutta en uimarannalla.

Tulevan albumin ”La Dee Da” kuulosti pelottavankin persoonattomalta, vaikka Grohl saikin lauluapua Alison Mosshartilta, kuten toisessakin uutuusbiisissä ”The Sky Is a Neighborhood”. Illan erikoisvieras Michael Monroe hyppi ja pomppi lavalla tuttuun ja jo hyvinkin totuttuun tapaan peräti neljässä biisissä, malttoi ihan huolella olla poistumatta lavalta, silloin kun ihan selvästi oli sen hetki, ja lakkasi näinmuodoin jo toisessa biisissään olemasta missään määrin erikoisvieras. Sikälikin nimittäin että Monroe on aina se isojen ulkkaribändien supererikoisyllätys, ja kaikella kunnioituksella Suomen ainoaa rocktähteä kohtaan, tuo useimmiten illan tarjontaan erittäin vähän mitään lisäarvoa. Ensi viikolla taas tavataan Hämptonissa, kun Michael Monroe onnistuu olemaan Gunnareiden erikoisvieras. Siellä nyt sentään iso rockhistorian ympyrä sulkeutuu, ja toivottavasti Makke korvaa tänään hirvittävältä kuulostaneen huuliharppunsa vaikka fonilla. Parhaiten Makkosen läsnäolollaan kunnioittamista biiseistä toimi varsinaisen setin päättänyt ”Best Of You”.

Illan settilistasta pitää vielä nostaa upea ”Congregation”, ”These Days” ja encoreosuuden kruunannut ”Skin and Bones”, joka soitettiin pitkänä jamitteluversiona kosketinsoittaja Rami Jaffeen upeasti harmonikallaan tukemana. Pirunkeuhko aika harvoin rocksoittimena toimii, nyt toimi. Encoreita kuultiin peräti neljä, ja loppua kohti alkoikin jo sääntö-Suomen Pitkämaanantain huvilupa paukkua, minkä bändijohtaja Dave Grohl toki hyvin tiesi. Encoreita olisi voitu soittaa helposti vain kaksi, ja illasta olisi ei-hoocee-fanille jäänyt naksua parempi maku, mutta en valita näinkään. Siis Foo Fightersien osuudesta. Ensi kertaan, vaikkapa Hartwall Areenalle, lämpimään ja mukaville istumapaikoille. KG

 

AC/DC (aus) @ Kantolan Tapahtumapuisto, Hämeenlinna 22.7.2015

Suuri päivä on täällä. Suuri päivä AC/DC-fanille jo vuosien ja taas vuosien takaa, suuri päivä kotikaupungille ja sen tapahtumaelämälle, suuri päivä monelta kannalta. Joulukuussa, ensimmäisellä myyntiintulominuutilla ostettu lippu saa vihdoin lunastuksensa, ja koko puoli vuotta viritelty setti tapahtuu vääjäämättä tänään.

Iltapäivällä alkaa epäilyttää. Vettä sataa kaatamalla. Kestääkö Kantolan nurmi? Kuinka lähelle lavaa pääsee, ilman että kuuluu fan clubiin tai että on maksanut itsensä VIP:stä kipeäksi? Näkeekö siellä mitään? Taukoaako sade?

Ystävällinen taksikuski hoitaa hommansa, ja seurueemme saapuu alakaupunkiin hyvissä ajoin. Kolmisen kilometriä kävelyä Kantolanniemelle, vasta kesän alussa valmistuneeseen tapahtumapuistoon, jonka rakentaminen päätettiin ja toteutettiin nopeassa tahdissa. Kerrankin jotain yleisöäpalvelevaa voitiin yhteistuumin synnyttää Hämeenlinnassa, ja vieläpä nopeasti, syntyneeseen tarpeeseen. Tämän illan konsertin on pakko onnistua. Jos ei, sana leviää, Live Nation ja artistit unohtavat paikan, ja olemme iänikuisen Olympiastadionin varassa. Ja nyt kun Stadikka on remontissa, on Hämeenlinnan momentum.

Sade taukoaa. Aurinko tulee esiin. Kymmenettuhannet ihmiset soljuvat kohti kaupungin laitaa hyvällä fiiliksellä. Tästä voi tulla mahtavaa, tästä voi tulla minimissäänkin hienoa. Tämä on todennäköisesti AC/DC:n viimeinen keikka Suomessa, ja takuuvarmasti kaikista 11:sta Suomessa soitetusta kaikkienaikojen massiivisin. Sisäänmenoportilla homma jonoutuu hetkeksi, mutta turvaihmiset hoitavat hommansa mallikkaasti ja tahdikkaasti. Tikulla silmään, jos nillittää muutaman minuutin jonotuksesta. Jonossa kuulen seurueeni kanssa ne muutamat tutut Santa Cruzin radiohitit. Nuoret kollit ovat pääseet elämänsä lämppärikeikalle.

Juomajonoon. Valikoima on kattava, ja hinnat yllättävän maltilliset. Tai ainakaan en haista enempää riistoa, kuin missään muussakaan massatapahtumassa. Alue näyttää täytenä melkein valtavammalta kuin tyhjänä. Olin harrastuneisuuttani käynyt tsekkaamassa mestat viikkoa aiemmin. Nyt kun lava ja sivustan vessa-armeija piirtävät puistolle rajoja, se tuntuu jopa masentavan massiiviselta. Olen sopinut itseni kanssa, että lavaa lähimmän 10000 – 15000:n joukkoon on päästävä. Konsertti on edellispäivänä myyty loppuun, noin 55 000 pilettiä, joista ulkomaille yli 5000.

Bajisalueella lilluu kura, ja ties mikä, mutta monen päivän sateen jälkeen se on ymmärrettävää. Minkään niminen konserttijärjestäjä ei koskaan voi säälle mitään, se pitää muistaa. Mutta Kantolan tuore nurmikko kestää, se on imenyt rankan sateen, eikä ole moksiskaan. Mahtavaa.

Yhdysvaltalainen Vintage Trouble soittaa kakkoslämppärinä euron souliaan, se kuuluu anniskeluhehtaarille, mutta soljuu toisesta korvasta sisään, ja toisesta jälkiä jättämättä ulos. On tullut aika kohdata kaikki tämä, ja päästä niin lähelle kuin tänään on mahdollista.

Matka etulinjaan tyssää aika varhain, mutta pääsemme kuitenkin lähemmäs kuin olin puoli vuotta uskaltanut odottaa. AC/DC on lavalla, alun tuttu ”Rock or Bust”-lyhytelokuva pyörii. Muutama pyro paukahtaa ja räjäyttää homman käyntiin. Tuoreimman albumin varsin keskinkertainen nimilanaus, ”Rock or Bust” aloittaa, niinkuin se on aloittanut rundin kaikki keikat. Settilistan olen opetellut ulkoa, tai melkein, yritän saada sitä keikan kestäessä puhelimesta auki kerratakseni, mutta täällähän on tietenkin kaistat tukossa. Olen onnistunut löytämään keskeltä kenttää myös sen ainoan pikku kuopan, näen lavalle varsin heikosti. Nurmi nousee taaksepäin mentäessä, mutta ei riittävästi.

Olen pitkälti eestiläisten ja venäläisten fanien ympäröimänä. Tässä on hyvä, nämä osaavat käyttäytyä. ”Shoot To Thrill”, selfiekepit nousevat ilmaan. Onko näitä edes luvallista tuoda tänne? Äkkiä joku neljän hengen seurue päättää päästä lähemmäs, ja alkaa raivata tilaa. Jätän seurueeni, tavataan kaupungilla, soitellaan, liityn jonon jatkoksi. Matka tyssää 20 metrin, ja lähinnä sivusuuntaisen etenemisen jälkeen. Olkoon. Mennään tänään tällä. Kukaan ei estä tulemasta näihin tapahtumiin klo 15, kun portit avataan. Silloin saa hyvät paikat, mutta miten siellä edessä pärjää kusematta ja syömättä jopa 9 tuntia? Eipä ole harrastuneisuus sinne asti oikein  koskaan venynyt.

Hell Ain’t No Bad Place To Be”. No joo, totta. Onneksi screenit on isot, bändistä saa sitäkautta käsityksen. Välillä avautuu jonkun olan yli pieni näkymä lavalle, tuo vaalea pää on basisti Cliff Williams, tuo joka juoksentelee on Angus Young. Rummut on tuossa, niiden takana paukuttaa tanakkaa perusmätkettä alan legenda Chris Slade, kun jäsen Phil Rudd rikkoo kotiarestisäädöksiä himassaan. Dementiaan hiipuvaa Malcolm Youngia paikkaa veljenpoika Stevie, ja hienosti paikkaakin. Kitara on tuttu, tai tutunnäköinen, komppi ei lespaa ja stemmahuudot, yhdessä Williamsin kanssa, lähtevät hereästi. Yleisö vaikuttaa, tai siis kuulostaa kylmältä, tänne sadan metrin päähän lavasta ainakin. Jonkinlainen syttyminen tapahtuu, kun ”Dirty Deeds” kajahtaa. Pari kuumailmapalloa lipuu yli, tuolta tämä näyttää hienolta, vaikka itse olen ennemmin turvallisesti Kantolan nurmella.

Thunderstruck” kirvoittaa jo huutoa, sen nyt tietää joka jannu, vaikka ei edes tietäisi, minkä bändin hitti se on. Biisi on höylätty kuoliaaksi läävissä, juottoloissa, pizzerioissa, karaokebaareissa, autiotaloissa ja liikennevaloissa. Silti se on Australian rock’n’rollikämiesten runnomana yksi setin alkupään parhaita, ei voi mitään. Poissa kaikesta tutusta on vain Malcolmin köpöttely lavan takaa eteen, ja taas taakse, takaisin eteen. Stevie on stemmasyistä naulittu laulumikkiinsä. Vain Angus tempoilee tutusti ympäri lavaa, kävelee legendaarista versiotaan duckwalkista, Brian Johnson kähisee ja huutaa, kaikki on ennallaan ja tuttua. Vielä kun näkisi jotain, muutama kunnon näkymä orkesteriin kerralla ja kokonaisena. Mitä ennen tehtiin, kun ei ollut jättiscreenejä? Poltettiin kilometrin päässä höpötupankia ja muisteltiin vuosia myöhemmin, oonko mä nähnyt Hendrixiä, en mä kyllä muista.

High Voltage”, ja sitten ”Black Ice”-albumilta keikkasettiin jäänyt ”Rock’n Roll Train” sujahtavat ohi muita miettiessä.  Hartwall Areenalla marraskuussa 2000 Brian Johnson hyppäsi Hell’s Bellin naruun roikkumaan ja ”soitti” massiivista jötkälettä heilumalla hauistensa varassa. Ei tartu eikä heilu enää. Ymmärrän, Brian on 67. On kuitenkin pääasia että tulee ja tekee parhaimman mahdollisensa, ja lopettaa sitten, kun homma lakkaa sujumasta tai olemasta kivaa (vai mitä Chuck Berry ja Chuck Berryn poika). Tuoreen levyn biiseistä parhaimmin toimii ”Baptism By Fire”, joka on itseasiassa klassikoiden seurassa ihan biisi paikallaan. Monelle seuraava styge on illan jopa odotetuin, itselle ainakin. ”You Shook Me All Night Long” lähtee tiukasti, tanakasti ja kompaktisti. Chris Slade ei soita sooloja pää alaspäin, Slade on rumpali, ei sirkustaiteilija. Angus osaa muutaman soolokuvion ja kierrättää niitä.

Yleisön laulatustakin yritetään maltilla, jos ei lähde, niin ei lähde. Brian on tullut tänne laulaakseen, mukaan saa yhtyä jos osaa sanat tai tulee fiilis. Mahtavinta tässä on koko konstailemattomuus, ja show’n puute. Ollaan asiassa, rock’n’roll-asiassa. Bändi louhii hyvillä soundeilla, ja ne pysyvät alueella, toisaalta eipä tänään onneksi vielä tarvinnut koeponnistaa tuulisia olosuhteita. Lavan ja screenien kuvan välillä on viivettä, mutta kun en juuri lavalle hirveästi näe, en osaa valittaa.

Pumpattava ”Whole Lotta Rosie” nousee lavan taakse tutusti leijumaan nimikkobiisinsä ajaksi. Valot alkavat purra, ilta hämärtyy, näinä hetkinä massakonsertit ovat parhaimmillaan. On jo tottunut soundiin, näköesteisiin, ympärilläolijoihin ja biisilista on edennyt parhaimmistoon. ”Let There Be Rock” alkaa häijysti ja ponnekkaasti, mutta se (kiertueen mitalta tutusti) vesitetään pitkäksi Angusin soolosekoiluksi. Ok, jossain biisissä Angusin on pakko päästä mielipuolisena väkkäränä pyörimään koulupuvussaan lavalla selällään, se kuuluu juttuun. Mutta dramaturgia tästä puuttuu, ei sitä ollut hiljattain Slashilla, eikä sitä ole Angus Youngilla. Jälkimmäinen saa helpommin anteeksi, kitara kuitenkin rouhii mureasti, ukko on kuin riivattu. Ja jos ei nyt ihan niin riivattu kuin kultaisina vuosinaan, mutta härski ja riivattu oma itsensä silti, legenda jo eläessään, Angus Young.

Soolo päättyy vihdoin. Kaksi biisiä vielä; ”Highway To Hämeen…Hell” aloittaa. Kompakti, jämäkkä, jopa häkellyttävän nopea ja lyhyt veto. ”For Those About To Rock” on päättänyt keikat jo edellisen kylmän sodan aikana, ja päättää edelleen.  Lavan taakse ajetaan sarja kenttähaupitseja, mutta niiden paukkuja säästellään, liekö syynä yleinen säästäväisyys vai suomalainen lupaviidakko. Muistanko vain väärin, että edellisellä näkemälläni keikalla tykit jyskivät railakkaammin? Keikka päättyy lyhyeen ilotulitukseen ja Brian Johnsonin ”see you”-sanoihin. Mitä helvettiä, ovatko ne jo päättäneet jatkaa? Arveluahan lopettamispuheet ovat toki olleetkin.

Keikka päättyy myös hyviin henkilökohtaisiin tunnelmiin siitä, että kalliille lipulle on saatu jonkinmoinen kate, että sydän kurkussa kotikaupungin puolesta jännittäminen alkaa olla pääosin ohi, ja että kaikki on sujunut näennäisen hyvin. Hyvä keikka, lyhyesti sanottuna, keikassa tai bändissä ei mitään vikaa. Sata metriä on pitkä matka ihmiskunnalle ja yksittäiselle fanille, mutta minkäs teet. Tämä bändi ei klubikeikkoja soita, ja jos soittaisi, ei niille olisi varaa mennä. Näin nämä on nähtävä, jos aikoo nähdä. Kantolan tapahtuma saa kovaakin kritiikkiä. Itse join yhden tölkillisen olutta, ja osasin ihan itse heittää sen roskasäkkiin, josta se kierrättyy. Itse en katsonut tarpeelliseksi tuikkia ainoaani aidan raosta, enkä kusta omille kintuilleni. Ne jotka niin tekevät, vastaavat siitä itse, ei järjestäjä.

Alueelta ulostautuminen sujuu mitenkuten, eli hitaasti. Porttialue jumittaa, sen jälkeen alkaa sujua. Voisi väittää, että tähän menee luvattoman kauan, mutta hei, täällä on ollut 55 000 ihmistä. Eikä ihme jos jumittaa, portin alueella on joku pyörtynyt, hoivaajia on riittävästi, apu on jo paikalla, mutta jengin on pakko jäädä tuijottamaan monttu auki kuin Huuhaa Innasen maalauksissa. Tottakai jonossa kuuluu valituksen ääntä, mutta suomalainen valittaa silloinkin, kun se voittaa Lotossa 10 miljoonaa, että miksi ei tullut kahtakymmentä.

Nyt se on ohi, nyt se on avattu, ja ihan toimivaksi havaittu. Jäämme odottamaan Kantolan Tapahtumapuiston seuraavaa suurjulkistusta; Bruce Springsteen, Guns’n’Roses, U2, Rollarit? Kuka tahansa, mutta tänne uskaltaa nyt tulla, ja ihan ilolla sanoa olevansa Hämeenlinnasta. Kiitos myös AC/DC, I salute you. Hiivu rauhassa pois Malcolm Young, Stevie on hyvä poika, se hoitaa homman kyllä. Ja jos Brian tarkoitti, mitä sanoi, sopii tulla vielä uudestaankin, jos homma on näin miehekkäästi kasassa. Ensi kerralla pakko päästä lähimmän 8000:n joukkoon.

Ja siis, näillä mentiin tänään: http://www.setlist.fm/setlist/acdc/2015/kantolan-tapahtumapuisto-hameenlinna-finland-33f62c7d.html  KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: