Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “boogie rock”

George Thorogood & The Destroyers (us) @ Tampere-talo 08.08.2022

Henkilökohtaisesti ja omalla kohalla taaksepäin katsottuna huikea Rock Summer 2022 sai erittäin laadukasta jatkoa viime hetken päätöksellä nähdä Tampere-talon isommalla lauteella George Thorogood ja bändinsä The Destroyers. Napakat tunti ja kakskytviis kellottanut keikka tarjosikin monen opintopisteen edestä boogieteoriaa edistyneemmille, mutta kävi myös alkeista, ellei Delawaren rocktornado ollut aiemmin tuttu. Vuonna 1973 yhdessä (tuolloin vielä kotikulmiin viittaavalla Delaware-etuliitteellä varustetun) The Destroyers-yhtyeen kanssa tien päälle lähtenyt Thorogood on sittemmin levyttänyt parikymmentä albumia, myynyt yhteensä noin 15 miljoonaa yksikköä (kuusi kultaista ja kaksi platinaista plattaa), keikkoja on takana pitkälti yli 8000(!) ja ensi vuonna tulee relatiivisen kunnioitettavat 50 vuotta luukutusta täyteen. Maileja Thorogoodilla on allaan henkilökohtaisesti jo 72 vuoden verran, mutta ainakaan Tampere-talon parven eturivistä yyteröitynä ei olisi uskonut.

Mikään keikka, jota odotellessa tiski soittaa Jimmy Cliffia, ei voi olla huono. Ei ole nytkään. Lavalletulobiisinä sensijaan soi Flip Sloanin 60-luvun hitti ”Eve of Destruction”, joka ei kai ajankohtaisempi voisi olla, vaikkakin toki tittelillään viittaa oletettavasti myös bändin nimeen ja tuloillaan olevaan totaaliseen rock show’n. Thorogood ja nelihenkinen The Destroyers astelevat lavalle ja ”Rock Party” aloittaa rytkeen. Illan, ja tämän rundin, 13 biisin settilistassa vain kuusi biisiä eli alle puolet on Thorogood-orggiksia, sellaisella kuitenkin avataan. Thorogoodhan on tunnettu covertäytteisistä seteistään, plus ne muutamat omat isot hitit tietenkin soivat joka ilta. ”Rock Party” soi pitkänä ja hartaana, kakkoskitaristi Jim Shuler saa soolotilaa heti kärkeen, Gibson Les Paul ulvoo tarkasti ja napakasti. Thorogoodin itsensä soittostaili on varsin omintakeinen ja tunnistettava, otelautakäsi viihtyy pitkiä pätkiä paljon muuallakin kuin otetöissä. Ja toki miehen White Fangin murinasoundinkin tunnistaa mailien päästä, signatuurivalkoiseensa Thorogood tarttuu keikan jälkipuoliskolla.

Kakkosena kuullaan Bo Diddley-standardi ”Who Do You Love?”, jossa illan soundit alkavat asettua sille tolalle, jolla ne loppuun asti ovat. Parvelta kuultuna eivät huippuluokkaa, mutta ihan ok. Jälleen sama kuin niin monena ehtoona muutenkin, kun ajo on kovaa, että välispiikeistä on puolimahdotonta saada selvää, vaikka laulu sinänsä tulisikin ihan kohtuullisesti erottuen. No, siinä vaiheessa kun itse päätin lipun ostaa, kun nokka alkoi muidenkin syiden takia osoittaa Tampereelle, oli permannolta ostamisen arvoiset paikat jo menneet. Oletusarvona siis ollen se, että Tampere-talossa permannolla kuulostaa järkiään paremmalta kuin parvella.

The Destroyers soittaa tanakasti ja tarkasti. Rennon takakenoisesti mätkivä rumpali Jeff Simon on täysin alkuperäinen tuhoaja, ja basisti Billy Blough liittyi mukaan hänkin jo vuonna 1976, eli soittaa kokoonpanon kaikilla levytyksillä, myös siis vuosien mittaan platinaa hillonneella eponyymillä esikoisalbumilla. Eli aika asianmukaisella kokoonpanolla Thorogood yhä kiertää, ei ole ovi jatkuvasti käynyt. Texasin mies Shotgun Shuler on kitaroinut bändissä hänkin 90-luvun lopulta asti, ja viikon rocktriviana mainittakoot että tässä on jamppa joka soitti AC/DC:n riveissä parilla keikkalla Stiff Upper Lip Tourin jälkipuoliskolla, myös siis Helsingin olympialaisella Stadikalla kesällä 2001, sikäli nähkääs että emobändin lämppärinä oli muuankin Destroyers. Jonka nykykokoonpanon täydentää saksofonisti Buddy Leach, jonka solistinen rooli boogiekoneessa on itseasiassa varsin iso, vain muutamassa biisissä Leach on poissa lavalta tai taka-alalla.

The Destroyers laittaa garageksi, The Sonics-cover ”Shot Down” soi yhtenä koko illan tiukimmista vedoista. George Thorogood osoittautuu erittäin viihdyttäväksi showhesseliksi, miehellä on stand-up-koomikon tilannetaju ja yli 8000 keikan koulima itseironinen ote tekemiseen. Milloin lavalta singahtaa eturivin rouvien iloksi tai hämmästykseksi, sekä kotiinviemisiksi muovinen tequilamuki, milloin Thorogoodin käytetty kampa tai pyyhe.

Keikkavakio ”I Drink Alone” vuodelta 1985 edustaa Thorogoodin omaa tuotantoa. Sitä seuraa saman aihealueen lainabiisi, 50-luvun jumpblues standardi ”One Bourbon, One Scotch, One Beer”, jonka kynäili aikoinaan Rudy Toombs. Suosittelen muuten lämmöllä kokeilemaan joku perjantai-ilta vaikkapa, rankan työttömyysviikon päätteeksi, että ottaa makunystyröitä herättelemään sormimitan savuisaa skottiviskiä, huuhtoo sen puolella litralla tsekkiläistä pilsneriä ja virittää yömyssyksi kaksi sormellista makoisaa (ja aitoa) bourbonia, tässä järkässä. Toimii. Ja mitä paksummat sormet, sen parempi.

Memphis Slimin ”Steppin’ Out” bändi vetää kompaktina versiona, mutta keskenään, Buddy Leach siirtyy eturiviin töräyttelemään. George saa lyhyen hengähdystauon, ja mietinkin, minkä edellämainituista virvokkeista mies valitsee. Veikkaan kuitenkin, listan ulkopuolelta, laadukkaan tequilan. Thorogood palaa ”Gear Jammeriin, ja saa aseekseen signaturekitaransa Epiphone White Fangin. Nokkamiehen soitto murakoituu entisestään kun liu’utaan kohti isoja kasarihittejä, joita moni yleisössä odottaa selvästikin bourb….vesi kielellä. Ja niitähän hittejä ladotaan peräjälkeen, ”Get a Haircut” ja ”Bad To The Bone”, eikä ilahduttavasti minään puolen tunnin mehusteluina, vaan biiseinä muiden joukossa, George Thorogoodin Skootteri soittaa erittäin tiukasti, ja pysyy myös sovitusten suhteen pelkässä asiassa. Varsinaisen setin loppuliukumana soi ”Tequila”, kyllä juuri se The Champs-instrumentaali jonka lukija on saattanut kuulla ruotsinlaivalla tai tätidiskossa, bändi soittaa senkin kuitenkin tanakasti, Thorogood tanssahtelee ympäri lavaa humoristisen jäykkään tyyliinsä, eikä soita tässä numerossa lainkaan kitaraa, huutaa vain välillä mikkiin ”tequila”.

Setin päättää Hank Williamsin ”Move It On Over”, jonka mukaan Thorogood nimesi kakkosalbuminsakin vuonna 1978. The (Delaware) Destroyers louhii kuluneen stygen komeasti maaliin, George Thorogood kiittää ja kumartaa, keikka on tässä. Paitsi, että ei ole, ilman ”Born To Be Badia George ei pääse yhdestäkään liiteristä pois. Kitara jää jo takahuoneeseen, ison hittinsä Thorogood keskittyy laulamaan. Mainio keikka, josta yhtenä isona plussana jää mieleen parhaat lavavalot pitkään aikaan. Suolaisen hintaiselle konserttitalolipulle ei ihan kerry kuitenkaan täyttä vastinetta. Silmämääräisesti illan jengi mahtuisi Pakkahuoneelle, ja lipun hinta alkaisi nelosella, eiks niin, kun ei tarvitsisi maksaa arkkitehtuurista ja lentoterminaalin kokoisista aulatiloista ja eduskuntatalon kokoisista kiinteistä kuluista. Mutta tätä tää on, kun Suomen tärkeimmistä rock-kaupungeista kummastakin puuttuu keskikokoinen, areenaluokkaa pienempi kansainvälinen rock-venue. KG

Plastic Dummy (lv), Four Minute Man (lv), Doni Tondo (lv) @ Ziemelu Enkurs, Riga, LV 14.08.2019

Parin kuukauden työkomennus Latvian pääkaupunkiin Riikaan oli aluillaan, ja kun päivän työnomainen puuhastelu (arbetsliknande sysselsättning niinkuin Ruotsissa sanotaan) tuli paketoiduksi, oli välittömästi yritettävä ottaa tiukka puolinelsoni kaupungin liveskenestä. Riika on aika täsmälleen Helsingin kokoinen kaupunki, mutta lyhyehköllä perehdytyksellä vaikuttaa, että kansainvälisiä rocknimiä kaupunkiin saadaan ainakin hiukan Stadia nihkeämmällä sykkeellä. Että jos katsoo, missä kohtaa Helsinki on maailmankartalla, niin elävän musiikin tarjonnasta siellä ei pitäisi kyllä oikein kenenkään tosissaan nillittää, nillittämisen harrastaminen on toki eri asia. Riikaan pääsee sekä yläkautta että alakautta, ja usein tänne näyttääkin ulottuvan sellaisten bändien rundit, jotka ovat matkalla Suomesta (ja Tallinnasta) etelään, tai Puolasta eteenpäin. Alkavan syksyn keikkakartta näyttää periaatteessa ihan hyvältä, ja paranee todennäköisesti entisestään.

Harvallapa meistä on Latvian rockmeisingeistä juuri mitään käsitystä. Maan bändejä ei juuri Suomessa näy keikoilla, satunnaisia hardcoreasellaisia ja metallisellaisia ehkä lukuunottamatta. Alan harrastaja tunnistaa maksimissaan nimet Brainstorm, Skyforger ja Instrumenti, ja siinäpä se.

Riikan alakaupungissa, vanhan neuvostoaikaisen tehtaan takapihalla sijaitsee pienpanimo Ziemulu Enkurs. Erittäin laadukas suodattamaton nektariini paneutuu ikkunan takana, ja hanat johtaa suoraan baaristiskille. Pelkästään oluenystävän kannattaa tsekata mesta, kun kulmilla. Silloin tällöin Ziemulussa näyttää olevan myös liveiltoja, harvakseltaan tosin. Nyt illan aihepiiri oli stoner, jumitus, garage, raskas blues ja psykedelia, kolmen bändin voimin. Illan päättänyt Plastic Dummy oli orkestereista parhaiten scouttaamani, bändin aivan perseettömän kova esikoisalbumi ”A Snare and a Trap” (2016) löytyy paitsi bändin Bandcamp-sivulta, myös suoratoistopalvelimeltasi läheltä sinua. Maailmanluokan garagea, ja ykkössyy raahautua ja eksyillä Ziemulu Enkursiin. Mainitun maailmanluokan bändejä ponnistaa nimittäin, genre kuin genre, monesta muustakin maasta kuin Yhdysvallat ja Britannia, aivan liian harvoin vain tulee perehtyneeksi, saati ajatelleeksi matolaatikon ulkopuolelle.

Paikalla pitää olla hyvissä ajoin, siitä lähtee laatukeikat. Kello on 19.03 ja bändien ilmoitettua soittoaikaa on jo ehtinyt kulua ruhtinaalliset kolme minuuttia. Lavalla on joku trio, ja välitön ajatus on, että ollaanpas täällä täsmällisiä. No, pian selviääkin bändin jätkien luvattoman rennosta olomuodosta ja toisilleenhuutelusta, että kyllähän tämä vahvaa soundcheckiä on. Ja ehtiipä seuraavan tunnin aikana olla vielä toinenkin moinen sessio, ennenkuin homma saadaan todella käyntiin. Alussa näyttää pelottavankin tutusti siltä, että paikalla tulee olemaan illan bändit, kaksi baarimikkoa ja illan äänenpaineista vastaavan stonerhesselin kaunis tyttöystävä, mutta illan ekan bändin aloittaessa, tupa on yllättäen täynnä aavikkoteroa, psykedeliapekkaa ja kirkassilmäistä opiskelijamirjamia, ja kyse on kuitenkin kesäisestä torstaiehtoosta. Arvostan, sivistys(kös)maa.

Illan avaa sympaattinen voimatrio Riikasta, vuonna 2014 perustettu Doni Tondo. Se tunnetumpi Doni Tondo on nähtävillä Firenzessä, ja aion sen vielä nähdäkin, ja se on tiettävästi ainoa säilynyt Michelangelon taulu, kaverihan oli siis oikein kovakin veistämämään marmoria ja maalaamaan kattoja, mutta ei niinkään tauluja. Ei ole missään tapauksessa huono tuttavuus tämäkään, Latvian Doni Tondo. Jolta ehkä 40 minuuttinen soittoslotti, encoresta puhumattakaan, on liikaa, mutta ensimmäinen 20 minuuttia on äärettömän keskittynyttä ja laadukasta boogieta ja voimabluesia. Keskigebardi ääntä kohti, silmät kiinni, ja voin kuvitella olevani Canned Heatin keikalla jossain kohtaa 70-luvun alkua. Todella paljon sanottu, mutta niin se vain meni, yritteliäs ja kova bändi, jonka soitto kiertyy paljonkin basisti Miķelis Pirksts’n ympärille. Tässä lajityypissä jos nimittäin on lesbaava basisti, niin homma hyytyy veryttelyvaiheeseen, lähtötelineisiin ja pukukoppiin, mutta nyt ei.

Illan kakkosakti on niinikään kotikaupungissaan soittava Four Minute Man, eikä sen ironinen nimi viittaa biisien pituuksiin. Mainio viisimiehinen partio, kuulostaa paikoin Corrosion of Conformitylta, ja paikoin doomia louhivalta 22-Pistepirkolta. Jotka nimet kertonevat siitä, että vaikka homman nimi on pitkähköt biisit ja jumi, niin mielenkiinto pysyy yllättäen yllä koko 40-minuuttisen ajan. Ja kaikki kolme bändiä soittavat aivan häkellyttävän hyvillä soundeilla, poissa on se soundcheckvaiheen elintoiminnot pysäyttänyt kaoottinen möykkä. Soundipuolen ylimmäisenä häärää pitkätukkainen tsaikedeliahäiskä, jonka, jos näen oikein, farkkurotsin rintapieltä koristaa Demonic Death Judgen kangasmerkki. Suomi mainittu, enää ei tunnu niin yksinäiseltä.

Illan päättää ennakkoon odotetuin, Ogren kaupungista kotoisin oleva Plastic Dummy. Jotain sekoitetaan piskuisen Ogren juomaveteen, satun nimittäin tietämään että Plastic Dummy ei ole ainoa laatubändi kaupungista, skene on eläväinen, ja matkaa Riikaan keikkailemaan on kuitenkin vain 40 kilsaa. Ja kun ei noissa 27 000 asukkaan mestoissa ole juuri muuta tekemistä kuin a) syrjäytyä ja alkoholisoitua, b) tehdä viisi lasta, erota ja raahautua sossun kassalle, tai c) perustaa maailmanluokan garagebändi, joka sekoittaa ilmaisuunsa myös kultakauden grungea, säveltää käsittämättömän kovia popralleja, ja d) pääsee joku päivä toivottavasti vielä Riikaakin kauemmas.

Lausumatta mitään soitetuista raidoista, Plastic Dummy toimittaa parhaan näkemäni garagekeikan sitten The Fleshtonesien perspisen nykäisyn Helsingin Bar Loosessa kesäkuussa 2011. Ja jokainen sinä iltana Loosessa hikoillut saattaa voida todistaa, että nyt on paljon sanottu. Mutta kyllä, Plastic Dummy soittaa todella kovan keikan, todella kovan. Ja palkitsee vanhan keikoille-eksyjän, sekä todistaa että mitä oudompi skene ja kaupunki, niin sitä rohkeammin kannattaa heittäytyä, kaivaa tietoa, ottaa selvää ja nähdä edes hiukan vaivaa nähdäkseen ja kuullakseen laatuluokan elävää rockmusiikkia. Bändin toistaiseksi ainoa pitkäsoitto löytyy kuultavaksi tietokoneen uumenista, ja se on todella kova kiekko. Lämmin suositus rätväkän rockin ystäville. Illan ainoa miinus olikin, ettei bändiä edustavan levy-yhtiö Cold Youthin distroa ollut paikalle pystytettynä, muuten olisin lyönyt muutaman kalkkanin pöytään ja ostanut kasvavaan kokoelmaani jässiköiden C-kassun. Hyvä Plastic Dummy, hyvä Doni Tondo illan isoimmasta ja feminiineimmästä yleisöpiikistä. Hyvä Latvia, jos torstaiehtoona palttiarallaa 100 ihmistä kokoontuu grungen, garagen ja stonerin ääreen, niin nyt ei olla enää Kansasissa. Ja ilta oli luonnollisestikin bez maksas, eli ei mitään maksa. KG

Canned Heat (us) @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 01.06.2014

New Yorkin White Lake, elokuun 16.pvä 1969. Canned Heat soittaa Woodstock-festivaalin lauantai-illassa tunnin ja kahdeksan biisin mittaisen setin, alkaen paikallista aikaa kello 19.30. Festivaalin yleisömäärä kohoaa piikkeinä 400 000:een. Vuonna 1965 toimintansa aloittaneen Canned Heatin rytmiryhmänä nähdään basisti Larry Taylor ja rumpali Fito de la Parra.

Hämeenlinnan Suisto-klubi, kesäkuun alkajaisiksi 2014. Canned Heat soittaa sunnuntai-illassa puolitoistatuntisen ja 13 biisin mittaisen setin, alkaen paikallista aikaa kello 19.30. Suisto-klubi on käytännössä lähes täynnä. Canned Heatin Woodstock-kokoonpanosta ovat yhä jäljellä Taylor ja de la Parra.

Rockhistorian maineikkaimmalla festarilla vasta kolmannen Heat-keikkansa soittanut kitaristi Harvey Mandel ei ole mukana, kun bändi juhlistaa Woodstockista kulunutta 45 vuotta. Kuluvaa rundia toki siis sujuvasti mainostettiin jonkinlaisena juhlakiertueena, ”mukana jopa kolme Canned Heatin Woodstock-legendaa”. Toki Mandel kuuluu virallisesti bändin nykykokoonpanoon, mutta ei soita läheskään kaikilla keikoilla, eikä miestä nytkään saatu Eurooppaan jalkautumaan. Yhdysvalloissa, mistä on lyhyempi matka kotiin, Mandel on juhlakeikkoja soittanut. Nyt(kin) Mandelia tuurasi kitarassa pitkämies John Paulus. Kokoonpanon on vuodesta 2008 täydentänyt laulaja-huuliharpisti Dale Spalding.

Olin nähnyt samaisen kokoonpanon (ilman Mandelia siis) nelisen vuotta sitten Tavastialla. Alkuperäisjäseniähän bändissä ei ole vuoden 1981 jälkeen soittanut, mutta tämän orkesterin kohdalla alkuperäisjäsenyys on jo niin pitkän tarinan takana, että siitä joskus toiste. Canned Heatin kohdalla kannattaa nikottelematta puhua ns. klassisesta kokoonpanosta, ja siitä ovat jäljellä todellakin siis Taylor ja Parra, molemmat mukana vuodesta 1967.

Keikka käynnistyi kovimmalla mahdollisella valinnalla, eli bändin ehkä tunnetuimmalla hitillä ikinä, ”On The Road Again”, vuoden 1968 kakkosalbumilta ”Boogie with Canned Heat”. Biisi aloitettiin kuin tunnustellen, ja olettaa sopi, että se kasvaa minuuttien massiiviseksi psykedelialuennaksi, mutta ei. Ja aivan mahtavaa niin, näin sen kuuluikin mennä. Kuten alkuperäislevytyksenkin, biisin lauloi de la Parra rumpujensa takaa, tunnusomaisen ohuella äänellään.

Kolmantena kuultiin klassinen  ”Amphetamine Annie”, joka soitettiinkin jo sitten asianmukaisen pitkänä versiona. Biisiin saatiin bassovieraaksi Suomen-kiertueen järjestänyt ja sitä manageroinut Robban Hagnäs, tuttu Wentus Blues Bandista. Nimittäin, välillä Larry Taylor tarttui kitaraan, ja taas vuoroin John Paulus bassoon. Tätä oli keikan kuluessa itseasiassa varsin vaikea ymmärtää, Paulus on huikea kitaristi, mutta tuntuu että kyseistä faktaa halutaan piilottaa, kuin sitä kuuluisaa kynttilää vakan alla. Taylor taas on basistina maailmanluokkaa, mutta kitaristina ei lähelläkään. Soitto soi toki koko ajan mallikkaasti, mutta suutari-Taylorin olisi suonut pysyvän vielä enemmän oman lestinsä ääressä.

Juuri Woodstockin alla julkaistun ”Hallelujah”-albumin ”I’m Her Man” kulki kuin 60 tonnin pitkänokka-Peterbilt yölinjallaan ja komeasti toimi myös ”Future Blues”-albumin nimiraita elokuulta 1970. Spalding osoittautui olevan erittäinkin laulumiehiä, komeaäänistä ja takakenoisen rentoa tulkintaa, sekä muutama todella makoisa huuliharppusoolo. Itse en ole lainkaan huuliharppumiehiä, välillä joutuu oikein sietämällä sietämään, mutta osaavissa käsissä (kuten Spaldingilla), jälki on komeaa.

Canned Heat sortui soittamaan muutaman umpiturhan instrumentaalin tänään, niistä ensimmäisen eli ”Nighthawkin” pointtia en ainakaan itse keksinyt millään. Samoin Spaldingin ihan ilolla tulkitsema ”Have a Good Time” oli tässä seurassa aika moinen renkute, mutta ymmärrän kyllä, sunnuntaihämäläistä yleisöä piti yrittää saada mukaan keinoja kaihtamatta. Illan kovimman innostuksen alalattialla sytytti kuitenkin, ja kuinka ollakaan, ”Going Up The Country”. Varsinaisen setin loppuliu’ussa kuultu ”So Sad” olikin puolestaan olla keikan kovin veto, siihen nimittäin Paulus raotti vakan kantta, ja sipaisi salavihkaa illan tyylikkäimmän kitarasoolon. Sensijaan setin päättänyt ”Let’s Work Together” kuultiin suorastaan laimeana vetona.

Canned Heat hoiti encoreosuuden herrasmiesten arvolle sopivasti. Ensin boogieteorian pitkä oppimäärä korkein arvosanoin eli ”Fried Hockey Boogie”, jossa Taylor ja Parra saivat ansaitusti pitkät soolo-osuudet. Varsinkin Parran rumpusoolo oli kaikessa yksinkertaisuudessaan mainio ja toi mieleen Ian Paicen vastaavan männäkeväältä. Eli hartiat alas ja längistä sisään. Taylorin bassosoolo antoi odottaa itseään, mutta kasvoi kuin kasvoikin lopulta kuulemisen arvoiseksi. Jälkimmäisenä encorena vielä bändin ensimmäinen koskaan levyttämä biisi, eli Muddy Watersin ”Rollin’ and Thumblin”, johon Spalding nykäisi kuin salaa illan kovimman huuliharppusoolon.

Mainio sävellahja entisille nuorille, joita Suiston illassa todellakin oli erittäin ilahduttava määrä, vaikka itse päivä oli ennalta tuomittu olemaan yksi kalenterivuoden kenties vaikeimmista myydä. Mutta varhainen soittoaika ja bändin legendaarisuusaste toimivat tänään. Suiston tilanteesta on kirjoiteltu pitkin kevättä, talousvaikeuksia on ollut, mutta tämän kaltaisten iltojen myötä toivoa on. Pidetään Suisto hengissä, hyvät ihmiset. Jos Hämeenlinnan ainoa oikea rokkiklubi päästetään kaatumaan, on menetys valtava, siksi hienoa ja monipuolista työtä Suisto tekee. Joten, Canned Heat-solisti Dale Spaldingin sanoin: ”See you next time.”

Ja ai niin. Jos nyt ketään kiinnostaa. Suiston illassa kuultiin neljä samaa biisiä kuin Woodstock-setissä lauantaina 16.8.1969 (I’m Her Man, On The Road Again, Going Up The Country ja Fried Hockey Boogie). KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: