Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Hartwall Areena”

Metallica (us) @ Hartwall Areena, Helsinki 09.05.2018

Metallica myi kaksi iltaa Helsingin Hartwall Areenassa loppuun yli vuotta ennen konsertteja, paiskoi kymmenennen studioalbuminsa kuudentena perättäisenään Yhdysvaltain Billboard 200-albumilistan ykköstilalle ja on muutenkin yhä, 37 vuoden olemassaolon jälkeen, yksi maailman suurimmista ja seuratuimmista bändeistä. Kaikki tämä herättää valtavaa kunnioitusta, ja kun on itsekin elänyt ajan, jolloin Metallica oli yksi maailman tyyliin kolmesta kovimmasta bändistä, myös musiikillisesti, oli ihan luontevaa suoda katsastus orkesterin kiertuekuntoon keväällä 2018.

Metallica-2018-1500x245_1Olin nähnyt bändin viimeksi, ja ensimmäistä kertaani, alkukesän 2012 ultrasurullisella Sonisphere”Black Album”-konseptikeikalla Kalasataman sepelimurskaamon pihalla. Toinen jalka kaapelisillan päällä, toinen kivenmurikan, yrittäen kuikkia tuhansien päiden yli jäätävässä kesäehtoossa, että miten tämä epäsynkronissa vellova metakka, johon tuuli tarttui, liittyy millään tavalla maailman yhteen tärkeimmistä heavybändeistä. Orkesteri soitti vieläpä klassikkoalbuminsa poikamaisen kujeillen lopusta alkuun, ymmärrättehän, heavy metal ja ”väärinpäin”, ymmärrättehän. Henkisesti ja kehollisesti jäätävästä illasta jäi niin paska maku, että kesän 2014 Hietaniemen uimarannan keikka oli lapsellisen helppo jättää muiden lusittavaksi. Mutta ajatus bändistä lämpimissä sisätiloissa, vielä yhden mahdollisuuden suoden, ja allaan peräti laadukas vuoden 2016 albumi ”Hardwired…To Self-Destruct”, päätin suhtautua, ettei ala sitten hyvinvointikeskuksen vuodeosaston keinutuolissa yhtäkkiä aivan vimmatusti vaivaamaan. Semminkin, kun Areenan lava oli aseteltu näillä keikoilla Metallicalle tuttuun ja totuttuun tapaan keskelle hornankattilaa, niin että hyvällä tahdolla voisi ajatella olevansa niin lähellä ”klubikeikkaa” kuin se tämänkokoisen metallosauruksen kohdalla enää mahdollista on. No? Kannattiko? Lunastuiko? Kyllä, ja ei. Ei, ja kyllä.

Keskiviikko 9.5.2018, Hartwall Areena oli kuin nuijalla lyöty, tänään paneskeltiin liiterin yleisöennätys uusiksi, paikalla peräti 14 607 päätä, jos kohta muutakin ruumiinosaa. Edellinen yhden artistin ennätys oli samassa hockeypyhätössä ollut sekin Metallican nimissä. Sijoittamalla lava keskelle saadaan saliin ennennäkemätön määrä jengiä ja kaikki sitäpaitsi näkevät bändin relatiivisen tasapuolisesti. Kaikki keikat täällä pitäisi periaatteessa hoitaa näin. Vaan, josko sittenkään. Mikään ei nimittäin ole kuulostanut Hartwallissa näin hirvittävältä pitkään aikaan. Ei ainakaan niille sijoille, missä minä istuin, ja olen aiemmin istunut, ellen peräti seissyt. On taatusti niitäkin, joille Metallica kuulosti (nytkin) aivan älyttömän hyvältä, enkä minäkään ehtinyt käydä kuulostelemassa kaikkia 14 607:ää paikkaa läpi, mutta omalleni kuulosti ruokottomalta, mitkä ikinä syyt siihen olivatkaan.

Keikka alkoi 16 minuuttia ilmoitettua myöhemmin, kello 20.56. Illan oli avannut norjalainen Kvelertak, jonka keikalla meinasin nukahtaa kuoliaaksi taannoin Tuskassa, joten annoin suosiolla olla, semminkin kun tietää, miltä lämmittelyaktit Areenassa keskimäärin kuulostavat. Alkuun vedettiin kaksi tsibaletta tuoreimmalta albumilta, jota bändi tällä rundilla on kunniottanut peräti seitsemällä vedolla keskimäärin per ilta. Ja hienoa niin, albumi ei ole lainkaan hassumpi. Tämän allekirjoittanee hardcorempikin fani. Nimistyge ”Hardwired” ja komea perinnejuntta ”Atlas, Rise!” meni ihmetellessä, että tältäkö tämä tulee kuulostamaan. Kyllä tuli. Neljäntenä kuultava ”Harvester of Sorrow” tunnistui tutuksi itsekseen niin myöhään, ja ihan soundeista johtuen, että ei hirveästi enää tässä kohtaa naurattanut. Joissain kohdin kuulokuva muodostui hiukan paremmaksi, ja niin hetkin keikasta pääsi ihan nauttimaankin, kuten nyt vaikkapa ”Onen alku, joka silkkaa balladiuttaan ei mennyt iltaa leimanneeksi erottelemattomaksi puuroksi. Korostan käyväni aika paljon keikoilla, ja aika erikuuloisissa paikoissa, joten korvan kokemattomuudesta ei nyt ollut kyse.

Myös lopummalla settiä kuultu biisikaksikko ”The Memory Remains” maltillisine pyroineen ja ”Moth Into Flame” tulikärpäsiä esittäneine led-minidroneineen kulkivat todella mainiosti, myös soundillisesti, illan tason huomioiden. Ensinmainittu olikin omalle kohdalle illan tymäkin nykäisy. Itse bändissä ei sinänsä ollut merkittävää moitteen sijaa. Ehkä pieni kiertueväsy näkyi, näihin kahteen Hartwallin vetoon päättyi, tai päättyy, Worldwired-maailmankiertueen Euroopan legi. Ehkä tietty insinööriys ja virkamiehisyys häiritsi bändin toimittamisessa myös, mutta hei, tämä on Metallica. Korostankin, että hyvillä soundeilla ilta olisi edustanut todennäköisesti hyvinkin laadukasta konserttikokemusta hyvässä seurassa, pienin odotuksin, mutta ne varmaankin lunastuen, jos siis materiaalista olisi saanut huomattavasti paremmin selvää. Paino sanalla huomattavasti. Puolikas paino sanalla varmaankin. Kaikki hitit kuultiin, tai ainakin melkein, vain muutamana edellisiltana vedettyä ”Fight Fire With Firea” voisi sanoa jääneensä kaipaamaan. Tosin, ei sitäkään näillä soundeilla. Illan pakollinen cover oli The Misfitsien ”Die Die, My Darling”, joka kääntyi turhanaikaiseksi rymistelyksi. Illan jännitysmomenttia edusti se, mikä suomirelaatioinen cover kuullaan, oltiinhan Oslossa vedetty lyhyehkö otanta A-Ha:ta ja Globenissa ABBAa. On maamme pieni, ja siksi jää. Illan vieras oli, kuinka ollakaan, Michael Monroe kammottavasti viiltävine huuliharppuineen. Ja kaikki kaikella kunnioituksella Michaelia, ja bändin tätä kohtaan osoittamaa kunnioitusta kohtaan. Mutta on tämä jotenkin todella, todella nähtyä. Vedettiin ”Death, Jail or Rock’n’Roll”, ja toki kitaristi Kirk Hammet ja basisti Robert Trujillo soittivat sen nuottien tukemana, yhteistä harjoitusaikaa kun ei luonnollisestikaan ollut ollut. Aiemminkin kiertueen kestäessä nämä maaspeciaalit on vedetty mainittujen keppimiesten toimesta kaksin, bändin rumpalia näihin ei esimerkiksi, kuinka siis ollakaan, ole otettu mukaan. Koko bändin olo ja soitto lavalla olisi kunnioittanut illan vierasta aika tavalla enemmän, mutta näillä mentiin nyt. Tämän keskisuvannon päätteeksi bassotteli Trujillo vielä hetken keskenään ja lavan yläpuolisissa monitoreissa pyöri hetken tribuutti vuonna 1986 edesmenneelle kollegalleen, Cliff Burtonille.

Illan parasta antia oli, paitsi ylipäätään päästä sanomaan nähneensä Metallican, siis kunnolla, myös lavan yläpuolisen trussiston ja härpäkkeistön visuaalit. Harvemmin näkee. Katosta nousi ja laski kymmenittäin valokuutioita, johon projisoitui milloin kuvia bändin historian varrelta, milloin otteita lavakameroista, ja väliin myös kuvastoa aikakauden musiikkivideoista ja kansitaiteista. Ja jo mainitut valoa kantaneet minidronet piristivät lavan tapahtumia kummasti, kuten myös kaikkien neljän paukuttamat electroperkussiot ”Now That We’re Dead”-biisin finaalissa. Lavarakennelma mahdollisti bändin siis esiintyä neljään suuntaan, laulumikit oli viritetty lavan joka sivulle ja niiden ääreen James Hetfield vuorotellen asettui. Lars Ulrichin rumpusettikin ehti pyöriä keikan aikana kerrattain täyden ympyrän.

Kieltämättä ”Master of Puppets” päätti varsinaisen setin ihan tämäkästi. Encoreita kuultiin ja saatiin kolme, tälle rundille tyypillisesti. Itse olin niistä paikalla vain ensimmäisen ajan, joukkoliikennepoliittisista syistä, tuoreimman levyn ”Spit Out The Bone” ryskittiin läpi, niinkuin keikka olisi alkanut taas alusta uudelleen. Näillä mentiin: www.setlist.fm/setlist/metallica/2018/hartwall-areena-helsinki-finland-63edae77.html

Harva meistä oli niin rautaa, että oli tilaisuudessa nähdä Metallica Nivalan Tuiskulassa joulukuussa 1984, tai Pihtiputaalla heinäkuussa -86. Vilpitön onnitteluni niille, jotka paikalla tuolloin olivat, todistamassa heavy metalin Suomeen tulon historiaa, innovatiivista nuorta bändiä täynnä intoa. Olen kuitenkin nähnyt Metallican, periaatteessa kahdesti. Maailman kovimman rocklevyn vuonna 1986 julkaisseen bändin. Jos jossain ulkomailla liikkuessani sattuu Metallica samaan kaupunkiin ja sattuu olemaan lippuja yhä kaupan, saatan vääntäytyä paikalle fiilistelemään ennenkokematonta areenaa tai maan keikkameininkiä. Mutta muuten, tämä taisi olla tässä. KG

Ritchie Blackmore’s Rainbow, National Nightmare @ Hartwall Areena, Helsinki 13.04.2018

Asioita, joiden ei pitänyt tapahtua: Ritchie Blackmore’s Rainbow Helsingissä huhtikuussa 2018. Ritchie Blackmore, kitarajumala, miljoonan itseään nuoremman esikuva, modernin hard rockin kummisetä ja jääräpäinen omien teidensä kulkija, on pyörittänyt (jätettyään lopullisesti, toisen yrittämän jälkeen Deep Purplen 1993, sekä laitettuaan sittemmin Rainbow’n kuivatelakalle 1997) keski-ja renessanssiaikojen musiikille kumartavaa Blackmore’s Night-yhtyettään nyt jo rapiat 20 vuotta. Kymmenen Blackmore’s Night-studioalbumia myöhemmin, ja satoja saksalaisilla keskiaikatoreilla soitettuja druiditapahtumia myöhemmin, alkoi ns. wanha suola janottamaan. Ja niinpä noin kolme vuotta sitten Ritchie ilmoittikin, että hän haluaa vielä kerran soittaa rockia Rainbow-sateenkaaren alla. Oli tullut aika jännittää, kuka tai ketkä legendaarisista maailmanluokan solisteista tai instrumentalisteista, jotka vuodesta 1975 lähtien olivat Rainbow-myyttiä palvelleet, kutsuttaisiin mukaan. Ketään ei kutsuttu. Ei ketään. Kenenkään kanssa ei edes neuvoteltu. Päällikkö tekee, niinkuin Päällikkö tahtoo. Kesällä 2016 bändi teki kolme keikkaa, ja kyllä, bändin nimi oli Ritchie Blackmore’s Rainbow. Viime kesänä homma sai jatkoa neljällä Britannian konsertilla ja nyt oli tullut aika Euroopan-kiertueelle, joka tällä erää sisälsi (tai tulee sisältämään) viisi vetoa: Moskova, Pietari, Helsinki, Berliini ja Praha. Kaksi biisiä on tällä kokoonpanolla levytettynä, albumia kuitenkaan tuskin enää suunnittellaan. Livevetojenkaan jatkosta ei kukaan tiedä, vaikka taatusti Blackmore saa näistäkin kevään keikoista ihan mukavan korvauksen.

Rainbow_400x400-366x366

Helsinki, Hartwall Areena 13.04.2018, perjantai. Kymmenen minuuttia ilmoitettua myöhemmin lavalle astelee Ritchie Blackmore’s Rainbow vuosimallia 2015-18. Soitetaan epävireinen, sekava pätkä ”Over The Rainbow”-lauluklassikkoa. Keikan avausbiisi on ”Spotlight Kid”. Soundeissa ei sinänsä ole mitään vikaa, ainakaan relatiivisen lähellä lavaa, alakatsomossa. Biisi menee epätahtiin rymistellessä ja laittaa miettimään, tällaistako on odotettavissa koko illan? Kyllä, juuri tällaista on odotettavissa koko illan. Valitettavasti. Kaksi ensimmäistä numeroa lanataan niin laaduttomasti, että koko Rainbow’n myyttisyys bändinä, koko se kekseliäisyys, millä se toi hard rockin nykyaikaan ja oikeastaan oli luomassa kokonaista genreä, on astua pahasti lokaan. Ritchie Blackmore tuskin soittaa. Monin paikoin kosketinsoittaja Jens Johansson hoitaa sen, mitä Ritchien olettaisi hoitavan. Johansson tukee ja paikkaa, ja juuri kun luulet, että ai nyt Ritchie vetää soolon, niin se onkin kiipparisoolo, joka lähtee. Sokkona paikalle talutettu asiaa tuntematon, voisi hädissään nimetä että lavalla on Jens Johansson Band, tai että onko se tuo basisti se Ritchie?

Myönnän, on ensimmäinen kertani nähdä Ritchie Blackmore elävänä lavalla, missään olomuodossa. Mutta Rainbow-faniudestani se fakta ei ole pois, eikä ole koskaan ollut. Rainbow on ollut itselleni maailman viiden tärkeimmän bändin joukossa aina. Silti, kakkosena soiva ”I Surrender” ei tunnu missään. Ei niin missään. Miten ihmeessä tähän on tultu?

Monet biisit kuulostavat siltä kuin niitä, ihan rennolla otteella sinänsä, kokeiltaisiin ensimmäistä kertaa treenikämpällä, kun kiertueeseen on vielä viikkoja aikaa. Että katsotaan nyt ihan rauhassa, miten tää ”All Night Long” lähtee, kaikki varmaan tuntee biisin, kokeillaan. Ei lähde.

Kolmantena kuultava Deep Purple-biisi ”Mistreated” toimii jo paljon paremmin, kun se kääntyy pitkäksi purplemaiseksi jamitteluksi. Tämän Ritchie osaa, tähän Ritchie tottui näiden biisien suhteen Purple-aikoina, kun Jon Lordin koskettimet olivat keskiössä, eikä niinkään hänen kitaransa, tai ainakin siellä keskiössä oli molemmat, vastuu ei ollut yksin Ritchien. Deep Purple oli aikansa sensaatio, jamihybridi, elävä rokkikone. Tänä iltana nähtävään verrattuna, se on sitä edelleen, mitä elinvoimaisimpana. Illan yksi positiivinen saldo onkin lopullinen päätös yrittää nähdä Deep Purple kesällä Tammisaaressa, todennäköisesti viimeisellä Suomen visiitillään.

Nyky-Rainbow’n alavireeseen on yksi sylttytehdas, kaikessa surullisuudessaan, ja se on Ritchie Blackmore. Täydellisesti rapistunut karisma, erittäin pahasti rapautuneet soittotaidot, keskittymiskyvyn puute ja läsnäolon heikkous, jos nyt joistakin pitää aloittaa. Lavan sivustalla on iso, valaistu lunttilappu (ja nyt ei siis puhuta kooltaan lapusta), josta Ritchie ihan härskisti kiinni jääden, käy esimerkiksi tarkistamassa, että miten ”Child In Timen loppu menee. Tai vaihtoehtoisesti, miten se on sovittu treeneissä ja edeltävillä keikoilla menemään, aivan sama, mutta lunttaa kuitenkin.

Alulla keikkaa tuntuu, että koko lavan karisma keskittyy taustalaulajattarien korokkeelle, mistään muualta sitä ei tunnu löytyvän, kunnes basisti Bob Nouveau alkaa ottaa enenmmän tilaa ja roolia. Jos minä ohjaisin tämän uudestaan, Ritchien rouva, Blackmore’s Nightissa alusta alkaen solistina ja biisinkirjoittajana toiminut upea Candice Night ja taustalaulajaparinsa, tuotaisiin lavan etureunaan. Bob Nouveau jättäisi huonon komiikan pois ja jakaisi spiikkivuorot solisti Ronnie Romeron kanssa. Ja Jens Johanssonin, lavan ylivertaisesti parhaan muusikon työkalut olisivat keskellä lavaa. David Keithin rummut lavan sivustalle. Jotenkin näin. Ja Ritchielle lunttitaulua kunniakkaammin pieni prompteri monitorin viereen, samalla Ritchie saataisiin edes sen puolitoista metriä lähemmäs niitä ihmisiä, jotka ovat säästäneet vuoden, lentäneet, ottaneet töistä vapaata, maksaneet hotellin, kalliin lipun. Olleet uskollisia, osa jo vuodesta 1975. Sellaisille ihmisille kannattaisi osata soittaa kappaleet, joita on itse ollut kirjoittamassa. Tai jos ei enää osaa, tai jaksa, kun mittariin tulee Helsingin keikkailtaa seuraavana päivänä 73 vuotta, pitäisi malttaa lopettaa.

Mainittu ”Mistreated”-hämyily nostaa illan jatkon odotusarvoa, sekin perustuen pitkälti Nouveaun basson ja Johanssonin urkujen yhteistyöhön. ”Since You Been Gone” on puolihengetön läpiluku, jota se ei saisi olla. Missä on Graham Bonnet? Missä on Joe Lynn Turner? Missä on Doogie White? Kotona, pubissa, omilla keikoillaan. Mutta ei siellä, missä voisi olla, eli Rainbow’n nokilla, maailman kovimman hard rock-bändin solistina. Blackmoren henkilökohtaisesti poimima chileläinen power metal-jantteri Ronnie Romero tekee parhaansa, mutta on ymmärrettävästi aika pihalla, kun jokaisen biisin jälkeen on käytävä maestrolta kysymässä, mitä nyt tapahtuu. Romeron turhautuminen tulee läpi katsomoon asti, ”let’s see what happens next”. Romerolla on komea ääni, aika tarkkaan Turnerin ja Bonnetin puolimaista, ja sehän on komia combo se. Mutta karismanjakopäivänä kaveri ei ole ollut paikalla, ja kun karisma puuttuu Ritchielta, ja onko jopa aina puuttunut, niin solistilla se noin esiintymisteknisesti pitäisi harteillaan olla. Romero on poimittu Lords of Black-yhtyeen nokilta, ja jos tänne joskus eksyvät, olen paikalla, ihan vaikka sympatiasyistä, ja siksi, että niiden nokkamieshän on muuten Rainbow’ssa laulanut jannu….

Kerrattain olen livenä nähnyt, vuoden 1979 ”Down To Earth”-albumilla solistina toimineen Graham Bonnetin ja kahdesti ”Stranger In Us All”-levyn (1995) aikaisen laulajan, skotti Doogie Whiten. Illan hyvänä saldona olkoon sekin, että syntyy päätös nähdä myös Joe Lynn Turner viimeinkin, niin pian kuin mahdollista. Eikä pitäisi olla hankalaa, mies käy Suomessa tyyliin kuudesti vuodessa, mutta on vaan jotenkin aina jäänyt. Muista elossaolevista, Rainbow’ssa vaikuttaneista muusikoista on kuitattuna Roger Glover, Don Airey ja Tony Carey, ja niitä kuolleitahan ei enää edes voi nähdä. Paitsi Ronnie James Dion, jonka voi nähdä kuolleenakin (kai hologrammi on kuollut), mutta ei samassa tilassa meitsin kanssa, lupaan sen.

Uutta puhtia iltaan tuo yksi maailman upeimmista biiseistä, ja yksi ikinä eniten kuuntelemistani, eli ”Man on The Silver Mountain” Rainbow’n esikoisalbumilta. Ronnie Romero vetää komeasti, yrittämättä edes täyttää kaimansa saappaita, silti pelottavankin samalta hetkittäin kuulostaen. Biisin ei anneta rauhassa soida hamaan loppuun, vaan basisti Nouveau on pakotettu johonkin ruplan aasinsiltaan, jotta päästään vetämään lyhyt näyte Purple-hitistä ”Woman From Tokyo”. Välillä Ritchie Blackmore on lähes briljantti, välillä tulee sointu siellä, sointu tuolla. Ilman Johanssonin urkuja tilanne olisi paljon surullisempi. Siinä kohtaa rekrytointi on mennyt ihan oikein, Johansson on alansa kovimpia, myös Yngwie Malmsteenin, Ronnie James Dion ja Ginger Bakerin kanssa lavoja jakanut mies, ja jo vuodesta 1995 se palanen Stratovariusta, jota ei enää voi vaihtaa.

En lausu mitään ”Perfect Strangersista”, ettei mene liikaa alisanojen puolelle, mutta jään odottamaan kesää, ja viimeistä Deep Purple-keikkaa, joko siis Haminassa tai Tammisaaressa, joista jälkimmäinen logistis-taiteellisesti kiinnostaa enemmän. Akustinen Purple-veto ”Soldier of Fortune” on komea, Romero laulaa kuin ei olisi huomista. Eikä välttämättä olekaan. Ritchie tunnelmoi istualtaan akustisella kitaralla, tässä Ritchie on hyvä, tätä hän on  viimeiset 21 vuotta Blackmore’s Nightin kanssa tehnyt. Ja lupaankin, jos maestro vielä kerran tulisi Night-kokoonpanolla näille nurkin, aion ja lupaan olla paikalla. Nälkää jäi.

Illan upein veto on ”Difficult To Cure”-albumin nimiraita, siinä Ritchiekin ulvottaa hetkittäin upeasti, tutulla kermanvärisellä Stratocasterillaan, joka on yhtä mainittua akustista numeroa lukuunottamatta illan kitara. Biisin Beethoven-osuuksissa näkyy myös Blackmoren rakkaus klassiseen musiikkiin, ja jälleen sama, tässä biisissä on iso yhteys siihen, mitä mies on soittanut viime vuosikymmenet Blackmore’s Nightissa. Ja jos ei vielä tullut selväksi, niin myös tässä biisissä Jens Johansson osoittaa olevansa maailmanluokan kosketinhesseli, fakta joka tahtoo Stratovarius-keikoilla jäädä jopa hiukan pimentoon. ”Child In Time” ei tunnu missään. Vain pitkänä, pitkänä vedetty ”Stargazer” uhkaa illan parhaan vedon asemaa, joka juuri ehti laskeutua ”Difficult To Curen” osalle. Keikan puolimaissa on ollut tauko, joka on sisältänyt kiipparisooloa, basisti Nouveaun hassuttelua ja muuta ajankäyttöä, jotta Ritchie saa levätä hetken verhojen takana. Tauko tekee hyvää, Ritchie palaa lavalle selvästi virkeämpänä, halu on jopa spiikata, muutaman tanssiaskeleenkin mies loihtii ja koko ilme on kohtuullisen toinen. Soittoon se vaikuttaa eniten asiallisesti jynkkäävässä ”Stargazerissa”, sekä koko illan (näköjään) päättävässä Purple-klassikossa ”Burn”.

Edeltävillä Venäjän-keikoilla on kuultu encoreita, Moskovan legendaarisella Olympijskiy Stadiumilla kaksi, ja Pietarissa peräti neljä (mm. erittäin mielenkiintoisesti ”Memmingen” Blackmore’s Nightin esikoisalbumilta ”Shadow of The Moon”, 1997), mutta Hartwall Areenan keikka päättyy kuin seinään, eikä bändi ehdi edes kunnolla kiittää, etenkin laulusolisti Romero vaikuttaa todella hämmentyneeltä, tässäkö kaikki. Päällikön ilta on ohi, niinmuodoin koko bändin.

Illan avaa helsinkiläinen, ensimmäistä albumiaan virittelevä katurockviisikko National Nightmare, jonka vedosta Rainbow-pettymyksen jälkeen fiilis on oikeastaan pelkästään positiivinen. Smackissa aikoinaan kahden albumillisen verran soittaneen Jimi Seron basso jynkkää rennon alhaalta ja yhdysvaltalaisen Bigelfin riveissä muutaman vuoden stintin vaikuttaneen Ace Markin kitara ulvoo mallikkaita sooloja. Tanakasti takovalla rumpali Teddy T. Rexxilla on takanaan lyhyt periodi Dingossa, mutta en keksi montaakaan, jolla ei tänä päivänä jo olisi. Bändi vakuuttaa livenä paremmin kuin muutamalla julkaisemallaan sinkulla, sillä on lupaavan kuuloisia, perinnetietoisia biisejä, ja asiallisen likaiset soundit. National Nightmare vaatii saada uusintaoton jossain pienemmässä ja vähemmän kolkossa paikassa, otollisemmassa tilaisuudessa. Sitä(kin) odotellessa. Kiitos Loud’n Live Promotions mahdollisuudesta vihdoin ja viimein nähdä kitaralegenda Ritchie Blackmore, kaikesta huolimatta. KG

Guns N’ Roses (us) @ Kantolan Tapahtumapuisto, Hämeenlinna 01.07.2017

Kitaraikoni Slash jätti Guns N’ Rosesin lokakuussa 1996, rumpali Matt Sorum huhtikuussa 1997, ja viimeisenä niittinä basisti Duff McKagan elokuussa -97. Tuolloin kyseisellä nimellä operoinut, jo nimensä lähtemättömästi rockin historiakirjojen sivuille vain viidellä albumilla jättänyt bändi, olisi pitänyt ehdottomasti kuopata. Tai vähintäinkin olisi ehkä kannattanut heittää Kalifornian hiekkaa arkulle ja aloittaa puhtaalta pöydältä, kukin muusikko omillaan. Mutta Axl Rose, bändin tarkkaan ottaen ainoa jäljelle jäänyt perustajajäsen, ikonisen falsettinen solisti ja kieltämättä korvaamattoman kova hittien kirjoittaja, päätti jatkaa. Rosen rinnalla jatkoi tuolloin ja jatkaa vieläkin uskollisesti, vuoden 1991 käsittämättömän kovasta ”Use Your Illusion”-albumikaksikosta lähtien mukana ollut kosketinsoittaja Dizzy Reed. Bassoon tuli Replacements-yhtyeestä tuttu Tommy Stinson, yksi niistä pienistä bonussyistä, miksi aikoinaan itsekin antauduin näkemään tuon aikakauden (Axl Rose’s) Guns N’ Rosesin Hartwall Areenalla Helsingissä heinäkuussa 2006. Toki ajatuksena oli ylipäätään nähdä jonkinlainen GnR-inkarnaatio, minkäänlaiseen klassisen kokoonpanon paluuseen ei kukaan kai enää koskaan uskonut. Varsinkin, kun avainjäsenten kommentit asiasta olivat mediassa kuin mediassa osastoa ”not in this lifetime”, sikäli pahasti päästettiin haavat märkimään vuosina 96-97. Ja vaikka Rose kokosikin ympärilleen ihan asiallisia muusikoita pitkin uutta vuosituhatta, ja vaikka 10 vuoden hilloamisen jälkeen saatiinkin ihan laadukas kuudes albumi vihdoin ulos (”Chinese Democracy”, 2006), niin ei bändi ollut mikään Guns N’ Roses, ollaan nyt ihan rehellisiä. Hartwallin keikasta jäi umpipaskoine soundeineen aika aamuinen maku suuhun, joten seuraavan Suomen vierailun jätinkin suosiolla väliin.

Mutta jotain tapahtui isosti kulissien takana vuodesta 2015 alkaen, ja reunion jonka piti tapahtua ”not in this lifetime”, alkoikin hahmottua. Ovi alkoi käydä bändissä, Twitteri huhuilla, lehdistö pohtia ja spekuloida, ja lopulta viime vuoden puolella Guns N’ Rosesin ”klassisen kokoonpanon”, tai siitä 3/5:n paluu oli totta. Suomessakin kovasti mainostettiin klassisen kokoonpanon paluuta, mutta muistetaan nyt että Gunnarit ei koskaan ole ollut trio, joten kyllä siitä klassisesta kokoonpanosta edelleen puuttuu perustajakitaristi Izzy Stradlin, koko bändin isä, ja rumpali Steven Adler. Asia ei mainostamalla miksikään muutu, mutta hienoa toki näinkin, että Axl, Slash ja Duff vihdoin saatiin samoille lavoille. Sotakirveet on haastattelujen mukaan haudattu, bändi lyö kiertueellaan tuloutusennätyksiä, rahaa tulee ovesta ja ikkunasta, ja takaportaan jehut puhuvat jopa uusien biisien demottamisesta. Huhumylly seuraavasta albumista jauhaa kuumana, vedonlyöntitoimistojen takahuoneissa hieroutuu käsistä nahat. Paluukiertue nimettiinkin sitten mitä osuvimmin ”Not In This Lifetime World Touriksi”, olihan kyseessä jotain, minkä ei pitänyt tapahtua. Paluu toki osoittaa senkin, että minkään, lukekaa huuliltani, minkään bändin hajoamista ei juurikaan kannata jäädä itkemään. Lopulta ne aina tulevat takaisin kuin zombielaumat pajukosta, ei toki Beatles, eikä kuolleita kukaan voi herättää, mutta melkein kaikki ne muut. Mukaan messiin ja remmiin jäivät 2000-luvun muusikoista rumpali Frank Ferrer (joka kannuttaa muuten myös The Psychedelic Furs-yhtyeessä), jo mainittu tärkeä osanen GnR-mytologiaa, eli kosketinsoittaja Dizzy Reed (bändissä siis jo vuodesta 1990, eli osa klassista kokoonpanoa, joskin epävirallisesti) ja viime vuonna mukaan rekrytty Melissa Reese (alakerran botnet, samplet ja taustalaulu), sekä jo vuodesta 2002 mukana ollut kitaristi Richard Fortus.

GnR-433x250

Suomi oli onnekas löytäessään itsensä kiertuekartalta, tämänkokoinen sirkus ei pysähdy joka kylällä. Ja koska Olympiastadion on edelleen rempassa, vuoteen 2019 asti, oli ainoa kuviteltavissa oleva paikka bändin soittaa, Hämeenlinnaan 2014 valmistunut Kantolan Tapahtumapuisto. Kaksi isoa konserttia täällä olikin jo ehditty koeponnistaa, ensin AC/DC ja sitten viime kesän Iron Maiden. Näin hämeenlinnalaisena keikkabloggarina joutuu jotenkin joka kesä, vähän tahtomattaankin jännittämään aivan perseettömän paljon sitä, että miten kotikaupunki tänä vuonna handlaa tiedottamisen ja järjestelyt, miten valtava ihmismassa viihtyy ja levittää sanaa. En tiedä, miten Kantolan tapahtumat onkin tullut otettua niin valtavan henkilökohtaisesti, enhän minä niitä kuitenkaan järjestä. Jokatapauksessa kyseessä on alueella budjaavan rokkifriikin melkoinen kesän kohokohta, ellei vähintäinkin yksi niistä.

Saavun Kantolan porteille keikkaseurueeni kanssa noin kello 19.40. On otettu neuvoa-antavat Raatihuoneenkadun viihtyisässä Oluthuone Birgerissä (suosittelen). Niin että ei tarvitse sitten alueella jonottaa yhtään mitään, eikä maksaa mistään liian lämpimästä tai kalliista. Näillä näppäimistöillä on määrä aloittaa illan kakkoslämppärin, brittiläisen The Darknessin. Se ehtiikin aloittaa, kun jumitamme turvatarkastusjonossa noin vartin. Oma vika, porukkaa tulee tänne piikkeinä, ajoissa tulijat eivät jonota. Jumittamisen syykin selviää. Noin joka kahdeskymmenes on niin naamat, lärvit, jurrissa tai turvoksissa jo näin alkuehtoosta, että eivät tahdo selvitä omin jaloin turvatarkastuksesta läpi, tai ymmärtää henkilökunnan pitkämielisesti lausumia yksinkertaisia avainsanoja kuten ”reppu”, ”litra”, ”avaa”, ”ei” ja ”ole hyvä”. Ei ihme että jonoutuu. Toinen osastonsa on selfiekeppiensä kanssa säätäjät, että mikä siinä on kun ei saa ihminen selfiekeppiä ottaa konserttiin, tai retkituolia, tai muovipussillista kaljaa tai litran viinapulloa.  Järjestävä taho ei voi sille mitään, että jengi saapuu portille ryppäinä, eikä sille että asiallisista ennakkoinfoista huolimatta jonkun on aina yritettävä säätää jotain sisäänkuulumatonta kamaa sisään. Ilolla katselenkin siinä jonottaessani roskiksesta pullojen joukosta esiin tökkääviä selfiekeppejä. Oikein. Järjestäjällä ei myöskään voi olla porteilla käytössään minkäänlaista urposkanneria, se on toistaiseksi scifiä, kaikki kalliin lipun maksaneet, joiden omat jalat portillaolohetken kantavat, on päästettävä sisään. Pakko on toki sanoa, että ruumiintarkastuksissa Live Nationilla on hiottavaa, melkein mitä tahansa saa portista läpi, kun vähän näkee vaivaa. Toivotaan, että asia korjaantuu, ennenkuin joku kuolee.

The Darkness louhii omaa settiään läpi karmaisevilla soundeilla (Michael Monroe on soittanut oman osuutensa jo aiemmin), vähillä heille suoduilla valoilla ja vaikuttaa että bändi itsekin tajuaa asiain surullisen tilan. Solisti Justin Hawkins puhelee pitkiä pätkiä mikrofoniin, sen sijaan että piiskaisi bändiään vimmaiseen ja kaikille lisänälkää jättävään lämppärikeikkaan. Mietin, miksi tällaisia slotteja edes kannattaa kiertää soittamassa. Bändi on jo aika tunnettu omillaankin, niillä on Queenissäkin soittava toisen polven (Rufus Tiger) Taylor kannuissa, ja muutama hyvä glambiisi. Miksi tuhlata motivaatiotaan Suomen suvessa? Nämä pitää toki nähdä jossain, mutta ei täällä.

Sitten alkaa odotus. Guns N’ Roses on tunnetusti yksi fanejaan epäkunnioittavimmin kohtelevista bändeistä, mitä tulee keikkojen aloittamiseen aikataulussa, tai edes säädyllisessä ajassa. Aiemmin päivällä on kuulemma ilmoitustauluilla kerrottu bändin aloittavan klo 21.00, kun aiempi ilmoittelu on luvannut 20.45. Mutta Gunnarit on bändi, jonka tapauksessa järjestäjän ilmoituksella ei ole merkitystä. Axl Rose, johon myöhästelyongelmat käsittääkseni pelkästään henkilöityvät, tulee lavalle kun haluaa, ihan sama mitä kello on. Tällä kertaa, kiltimmänkin version mukaan, odottelua kertyy kuitenkin minimissäänkin 38 minuuttia, meille alkuperäistä aikataulua otaksuneille naksua vaille tunti. Aika kitkeränkinviiltävää kommenttia ehtii lähimaastosta jo kuulua, kun jengi kuivin suin odottelee herraa bändeineen lavalle. Viimein alkaa Colt-revolveri paukkua taustan ledseinän videokuvassa, ja sehän paukkuu. Pelkään pahinta, että ne ovat kuulleet Suomen täyttävän 100, ja nyt odotellaan että revolveri paukahtaa sata kertaa. Ei sentään, ajan myötä legendaariseksi muodostunut ”Looney Tunes”-tunnari käynnistää vihdoin show’n kello 21.45.

Ensimmäinen biisi ”It’s So Easy” menee tutkaillessa, että kuka mihinkäkin asettuu. Bändiin ei sen aikana saa pienintäkään näköyhteyttä. Tuntisen odottelun aikana suoraan eteemme on asettunut kaksi ja puolimetrinen jäbä ja muutama muu hiukan lyhyempi, kuikkimiseksi menee tässä kohtaa. Keikan edetessä näkymä hiukan avautuu, ja viimeisen kolmanneksen näen peräti hyvin, kun pääsen kipuamaan kaksi senttimetriä korkemmalle merenpinnan yläpuolelle, mellakka-aidan kynnykselle. Kaikki lasketaan. Myöhäistä rypistää, mutta miksi Kantolan nurmea ei tehty nousevaksi? Se nousee ihan hiukan reunoja kohti hyvällä mielikuvituksella, mutta niin vähän että kun ihmiset eivät (vielä) ole kaikki täsmälleen tasapituisia, ei nousu käytännössä auta.

Tässä illassa hyvää on se, että tuolloisen bändin yhdessä alusta loppuun kirjoittamalta ”Appetite For Destruction”-albumilta (1987) soitetaan peräti kahdeksan raitaa. Niistä heti kakkosena kuullaan ”Mr.Brownstone”, jossa miksaustiski asettuu niille tämmingeille, millä se jatkaa oikeastaan loppuun saakka. Se tämminki on tänään ok, siitäkin kuuluu jälkinillitystä, mutta jos kaikesta lähtee nirnettämään, niin eipä hei loputon suo. Soundi on tänään ok, vähiten se on sitä Axl Rosen laulun suhteen, mutta siitä ei mene kyllä epäkrediitit valitettavasti tiskille. Rose ei koskaan ole ollut kummoinen laulaja, legendaarinen toki, sitä ei kiistä kukaan. Nyt tuntuu että miehen repertuaariin on jäänyt jäljelle vain loputon oman kasarifalsettinsa matkiminen. Äänialasta ei ainakaan enää voi puhua. Aika syö meitä kaikkia, Axl ei enää taivu siihen tuttuun lantioliikkeeseen, kaikki yritykset sinne suuntaan ovat toki sympaattisia, mutta myös hyvin surullisia. Koko iltaa leimaa ajatus, että tämän bändin kulta-aika meni jo, yöjuna porhalsi ohi niinä vuosina kun Axl väkisin pyöritti omaa versiotaan ja taikinoi yhtä ainokaista albumia kasaan 10 herran vuotta. Rosen pönäkkä olemus ja paikoin hengästynyt laulu tulevat läpi ihan tänne sadan metrin päähänkin (siltä etäisyys lavalle ainakin tuntuu).

Chinese Democracy”-albumilta kuullaan kolme raitaa, niistä oma suosikkini ”This I Love” onnistuu menemään jotenkin ihan ohi, jonkun edessäolevan niskaa yyteröidessä, toista suosikkia ”Madagascar” ei kuulla lainkaan ja platan nimibiisikin livahtaa läpilukuna ohi heti setin alkupäässä. Se kolmas levyltä kuultu biisi on ”Better”, joka ei jätä alkeellisintakaan muistijälkeä. Arvostettavaa sinänsä, että Duff ja Slash ovat ottaneet kiekon tunnollisesti haltuunsa, vaikka eivät liity siihen rahdunkaan vertaa. ”Welcome To The Jungle” käynnistää keikan vasta kunnolla, ja itsellekin tulee hetkellisesti aika hyvä nostalgiafiilis, kun samaan silmälliseen samalta lavalta hetkeksi sattuu Axl Rose, Slash ja Duff McKagan. Vaikka kaksi onkin joukosta poissa, on täällä juuri tänään oltava, menee miten menee. Sitäpaitsi, istupa 28 kilometrin päässä himan terassilla ja mieti, siellä ne soittaa, mutta en jaksanut mennä. Ei niin. Tietenkin täällä ollaan ja tietenkin tämä on tärkeää, vaikka muitakin fiiliksiä illan aikana kupolissa käy.

Ensimmäinen ihan oikea huippuhetki koittaa, kun Richard Fortus ulvottaa ”Estrangedin” komeaan alkuun. Muutenkin mies saa illan aikana ilahduttavasti soolotilaa ja osoittautuu todella kovaksi keppimieheksi. Ja tämä on toki paljon sanottu, vaikkakaan en ole ylipitkien soolojen ystävä, niin on kuitenkin selvää, että Slash on yksi maailman kovimmista kitaristeista, laji kuin laji. Omintakeinen tyyli ja jäätävän viileä toimittaminen. Fortus täydentää Gunnareiden kitaraosaston niin kovaan lyöntiin, ettei niitä muita bändissä vaikuttaneita osaa edes kaivata kuin ihan paikoin. ”Estrangedin” alkaessa pukkaa ulkomusiikillista jännää kahden metrin päässä, kun joku tuopposen tai kaksi liikaa nauttinut heavylähimmäinen kaivaa boxereistaan kiigelin esiin ja alkaa pokkana kuselle. Hetken jopa luulen, että nyt tulee kakka, mutta ei sentään. Luoja paratkoon, mitä jengiä ja millä agendalla. Kukaan ei onneksi kastu, heavyjamppa saa jatkaa hampaat suussaan, mutta on siinä suhteessa pelkästään jengin pitkämielisyyden varassa. Joku vinkkaa järjestysmiehille ja osoittaa kusikeijon väkijoukosta, mutta mitään ei tapahdu. Pakko sanoa, että omaan lipunhintaani kyllä kuuluu, että jos muiden kintuille alkaa joku urpo laatia virtsaa, niin ulos pitäisi lentää nuorisokeihään lailla.

Live and Let Dien” soidessa lavakuva screeneillä muuttuu mustavalkoiseksi. Lavan tapahtumat tulevat ihan asiallisesti kuvatuiksi, niin että keikkaa pystyy varsin takaakin jollain tapaa käsittämään. Bändin oma videokuvasto takaseinällä on lähinnä markan digitaalisaastetta, ”Rocket Queenin” eri asennoissa köyrivät luurangot ehkä jopa ihan läämintä sellaista. Kantolan tapahtuma on tälläkin kertaa Live Nationin puolelta paremmin järkätty, kuin vaikkapa Kaisaniemen ja Hietaniemen jamboreet yhteensä, ja tämä on nyt todella paljon sanottu, tiedän. Mutta hidas on Live Nation oppimaan, pakko sanoa. Kyllä ne palautelaput kannattaa ihan oikeasti lukaista joku ilta tuossa talvella läpi. Korkeampi lava? Sama juttu kuin Kaisaniemessä, tai Hietsussa, yksi neljäsosa lipun ostaneista tunnistaa bändin, muut takaavat takalinjoilla kassavirtaa. Ei hyvä.

Mainittu ”Rocket Queen” lähtee ihan ok, mutta seuraava hyvä hetki on Duffyn (ja nyt ei puhuta Duffy Terävästä) laulama The Damned-cover ”New Rose”. Miten on mahdollista, että ainakin (ja vain) omasta näkökulmastani bändi suoriutuu jotenkin rennoimmin ja parhaiten covereista? Tämä ei edes ole alleviivatusti dissi, vaan huomio, että välillä on kuin lavalla olisi taitava coverbändi, joka kuulostaa yllättävän paljon Gunnareilta, solistia myöten. Henki ja palo on poissa, bändin kollektiivinen karisma puuttuu täysin. Syrjäänvetäytyvä ja afronsa alla piilotteleva Slash ei ole sitä koskaan kantanut, eikä se Axl Rosen pönäköityville hartioillekaan valitettavasti mahdu. Se karisma siis. Ja silti, jos asiaa tuntemattomana joutuisin nimeämään Kanta-Hämeen kesäyöhön luukuttavan bändin, se olisi Slash feat. Axl Rose and Duff McKagan’s Guns N’ Roses. On toki pikkusykähdyttävää nähdä ydintrio lavalla yhdessä vuosikymmenten jälkeen, mutta illan isosykähdyttävin hetki on, kun Richard Fortus ja Slash ulvottavat lavan ylälauteella rinta rinnan Pink Floyd-klassikkoa ”Wish You Were Here”. Siinä kohtaavat bändin kaksi aikakautta, ja hetken uskoo että kaikki sotakirveet on riittävän monen jalan syvyydessä.

Slash ja Axl eivät varsinaisesti kaulaile keikan aikan, niinkuin rokkitähdillä on joskus tapana, useinkin. Duff ja Axl viihtyvät lähempänä toisiaan, Slashin ja Axlin etäisyyttä lavalla ei voi olla huomaamatta. Työpaikkana GnR on taatusti ajoittain vaikea, mutta Dizzy on toisaalta viihtynyt 27 vuotta. Varsinainen rock’n’rollin riemu ei tule lavalta läpi, vaikkakin Axl vetää ihan hyvällä asenteella. Lavan positiivisin hahmo on kuitenkin Fortus.

Illan ehkä komein laulettu veto tai perinteinen biisi, on ”Coma”, jos sallitte, Slashin ja Axlin yhdessä kirjoittama. Se ei kanna hittibiisin paineita, vaan soi rennonkomeana pitkänä puolivälin suvantona. Hieno veto. Biisin jälkeen Axl esittelee lyhyesti ja lakonisesti bändin, ja menee sitten lavan taakse vetämään henkeä. Slash aloittaa soolo-osuuden, joka pysyy ihan malttimitoissa. Sen ensimmäinen osa on ilmeinen tribuutti Chuck Berrylle ankkakävelyineen ja johnnybegoodtunnelmineen, mutta jälkimmäinen osio räjäyttää illan pankin, ainakin omilta conversensijoiltani kuultuna. Nino Rotan ”Speak Softly Love”, eli rakkausteema Kummisetä-elokuvasta ulvottaa kesäiltaan niin upeasti, että harvoin kuulee. Ja jälleen on kyse coverista, kun kulkee komeimmin. Kyseessähän on siis sama biisi, jonka Hämeenlinnan Suuri Suuri Mies Fredi lauloi aikoinaan isoksi hitiksi ”Puhu hiljaa rakkaudesta”. Jumankauta juu, Slash kaikista maailman kitaristeista luukuttaa Fredin hittiä Hämeenlinnassa, tietämättä itsekkään millä maaperällä luukuttaa. Samaan aikaan lavakameramies nappaa Slashista takaapäin komean herooisen kuvan, mies ja Gibson kirkkaissa valoissa hämäläistä koivikkoa vasten. Säteet myöhäiseen iltaan. Keikan yksi upeimmista hetkistä. Olin paikalla. Slash on kova. Kun Slash palaa soolobändeineen Härmään, aion suhtautua.

Omalta kohdalta alkaa keikan loppuliuku, joka sykähdyttää yhä harvemmin. ”Out Ta Get Me” on tässä seurassa turha rymistely, lopun varsinaista settiä upein veto on, kuinka ollakaan, ”November Rain”. Yksi koko rockhistorian hienoimmista lauluista, todellista talenttia ja neroutta osoittava biisi, tulee viimeistään todistaneeksi että—ehkä tämä ei koskaan olekaan ollut mikään maailman kovin rokkikone, mikään hard rockin E Street Band, vaan aika kuolevainen bändi, joka onnistui tekemään kolme mieletöntä ja aivan järkyttävän hyvin tuotettua albumia. Niiden nimiä ei nyt tarvitse kerrata. Illasta toiseen tällä kiertueella bändi soittaa myös Chris Cornell-tribuutin ”Black Hole Sun”, joka sekin tuntuu jotenkin omituisen turhalta, niin paljon kuin arvostankin Cornell-tribuuttia. Kerran tai kaksi heti kuolinuutisen jälkeen, mutta joka ilta koko kiertueen…

Knockin’ on Heaven’s Door” lähtee hyvillä tehoilla, mutta kyse on myös biisistä jota ei saa millään pilalle. Kappaleen sovitus ja tuotanto aikoinaan levyllä oli jotain, mikä räjäytti tajunnan, voiko tämmöistäkin tehdä, bändin oma ”Up Around The Bend”. Vaikka biisi kulkeekin hyvin, ei voi välttyä avainsanalta ”läpiluenta”. Varsinainen setti päättyy tutusti ”Nightrainiin”, kuten nykyään aina. Pian pitää mennä, ettei jää massan jalkoihin, mutta ”Don’t Cry” on vielä kuultava. Kyseinen biisi kolme viidesosaa klassisen Gunnari-kokoonpanon ajamana, tärkeää olla todistamassa. Matkalla portille soi AC/DC-klassikko ”Whole Lotta Rosie”, joka kuullaan siis näille hehtaareille jo toista kertaa livenä. Matkalla Kantolan teollisuusalueen läpi, kuuluu etäisesti ”Patience”, itselle yksi tärkeimmistä biiseistä aikoinaan, mutta henkilökohtainen konserttihygienia vaatii poistumista ajoissa. Vaikka tunnetusti Tapahtumapuisto tyhjeneekin häkellyttävän nopeasti. Encoreissa kuullaan vielä The Who’ta ja tietenkin ”Paradise City”. Näillä mentiin: http://www.setlist.fm/setlist/guns-n-roses/2017/kantolan-tapahtumapuisto-hameenlinna-finland-3be4c084.html

Paljon on luvassa puhetta ja parranpauketta taas tapahtuman järkkäilyistä. Ikävä kieltämättä tuli viime kesän Maiden-konserttia, jossa yleisöä oli reilut 20 000 henkeä, ja alueella ihanan väljää, ja mahtavat näkyvyydet. Kantolan kapasiteetti ei ole 55 000 ihmistä, mutta ongelma on se, että joku jossain luulee niin. Monesti, tai monasti, kuulee myös ihmeteltävän, että miksi ulkomailla massatapahtumat sujuvat kuin rasvattu. Aina. Onko kukaan koskaan miettinyt, mikä ulkomaisen ja kotimaisen massatapahtuman yksi ihan keskeisistä eroavaisuuksista on? Yleisö. Ulkomailla ulkomainen yleisö, täällä kotimainen, kotimaisesti toimiva ja käyttäytyvä yleisö. Ja jos vaikka koko Kantolankin lentokentän kokoinen nurmi olisi yhtä anniskelualuetta, niin häiriöt vähenisivät, juominen vähenisi ja kaikilla olisi kivempaa, ynnä rennompaa. Tämä on yksi keskeisimmistä asioista, kun puhutaan ulkomaan massatapahtumien sujuvuudesta, muutaman keskikeikyän tai napanderin takia ei tarvitse ahtautua karja-aitaukseen. Ehkä jonain päivänä meilläkään ei enää tarvitse. KG

Red Hot Chili Peppers (us), Battles (us) @ Hartwall Areena, Helsinki 13.09.2016

Sellaiset keikat tai konserttielämykset kuin Red Hot Chili Peppersien (ensimmäinen kahdesta, ja ensimmäisenä myyntiin tullut) veto Hartwall Areenalla syyskuussa 2016, ovat itseasiassa aika harvassa. Ensinnäkin, että bändi onnistuu ylittämään omat, ja varsin sekavatkin odotukseni. Toiseksi, se onnistuu ylittämään soittopaikan ankeuden ja kalseuden. Ja vielä, että yleisö on reaktioistaan päätellen koko illan aika lailla kaikesta samaa mieltä, siis keskenään. Ja että keikka kestää juuri sille sopivan mitan, ei yhtään liian pitkään. Ja vielä, kun päälle paiskataan ehkä komein koskaan näkemäni taustaprojisio/valoshow, on mahdotonta olla vakuuttumatta rock’n’rollin ilosanottavasta, jälleen kerran.

Illan avaa newyorkilaistrio Battles. Se soittaa pääosin instrumentaalista progressiivista funkia, tai erittäin funkahtavaa progea, miten vain. Aika harvoin olen itselläni joutunut kuunnelluttamaan Hartwall Areenan lämppäribändejä. Monesti meininki on puolityhjälle hornankattilalle roiskittaessa ollut nimittäin niin kamalan kuuloista, että ei vain ole kyennyt. Olisikohan jopa ainoa täällä kokonaan tsiigaamani lämppäri nimittäin niinkin outo valinta kuin jokapaikanhöylä Melrose, joka täytti aikoinaan mahdotonta paikkaa Guns’n’ Rosesin lämmittelijänä. (Mutta kun Axl tapansa mukaan ei päässyt lavalle kirveelläkään, oli slottien väli tyyliin puolitoista tuntia ja lauteetkin ehti siinä ajassa mahtavasti jäähtyä.) Mutta tänään on avausbändikin tsekattava, nimittäin Battles on levyillä erittäin mielenkiintoinen voimacombo. Levyiltä tosin sitä ei välttämättä jaksa kolmea biisiä enempää putkeen, ja sama on toistua Areenallakin. Annan bändille tasan puolen tunnin otannan, ja se ehtii siinä ajassa lanata nelisen biisiä. Totuuden nimissä, haluan nähdä bändin siksi, että siinä soittaa alkuperäinen Helmet-rumpali John Stanier. Jolla on arsenaalissaan vain yksi pelti, ja sekin niin korkealle asetettu, että mies joutuu ponkimaan palliltaan melkein seisovilleen, että ylettyy lyömään. Tapa juontanee siitä, että Stanier on halunnut rajoittaa itseltään turhaa peltityöskentelyä. Tänään ei olla tokikaan ihan seisontakorkeudessa, mutta miehen staili on kertakaikkiaan näkemisen ja kuulemisen arvoinen silti. Koko keikkaseurueemme myöntää, että Battles saa mahdollisuuden pääosin rumpalin ansiosta. Ja jos voisi itselleen luvata, niin kyllä nämä pitää nähdä klubiolosuhteissa uudestaan, mieluiten New Yorkissa, ja mahdollisimman pikkupaikassa. Sitä eikun odottelemaan. Voi mennä hetki, mutta saa myös mennä hetki.

Illan pääbändi ei ole itselleni mitenkään erityisen tuttu. Ne muutamat hitit on muistettu soittaa huoltoasemilla, paikallisradioissa ja slummitaloissa niin puhki, että ne ovat alkaneet jo valua jossain kohtaa äklönä toisesta korvasta ulos. Onneksi vuonna 1983 perustetun RHCP:n radiovoimasoitosta alkaa jo olla aikaa, altistumattomuus on tehnyt hyvää, ja moni niistä isoista takavuosien hiteistä kuulostaakin tänään täällä erittäin tuoreelta. Illan veto on bändin kahdeksas Suomessa. Lehterit eivät ole täynnä ja permannollakin on tilaa. Miksi siis bändille kuitenkin myytiin ”valtavan kysynnän takia” toinenkin ilta? Jos kerran ensin myytynä iltana ei ole liiteri täynnä? Onko kyse taas firmalipuista, rock’n’rollin surmasta? Eli että Silmäasema tai Eilakaisla on ostanut porukalle 100 virkistyslippua, mutta että Tero, Japa, Sinikka, Seppo-setä ja 96 muuta eivät olekaan pääseet tärkeämmiltä menoiltaan paikalle? Firmalipuille pitäisi ilman muuta asettaa lunastuskarenssi, ne pitäisi kävijän nimellä lunastaa vaikkapa neljää päivää ennen keikkaa, muuten ne palautuvat ovimyyntiin todellisille rokkidiggareille ja elämysetsijöille.

http://tapahtumajarjestajille.lippu.fi/docs/graf/RHCP-lippupiste-558×300.jpg

Sisääntulointro alkaa, kitaristi Josh Klinghoffer ja basistilegenda Flea koikkelehtivat lavalle ja aloittavat jamittelubattlen, Chad Smith kannuineen lähtee mukaan. Koko illan teema on, että jamittelu ei muunnu runkuksi missään kohtaa, vaan biisi räjähtää käyntiin, juuri kun luulet että nyt alkaa hohhoijjaasessio, jossa esitellään soittotaitoja. Ei, soittotaidot esitellään biisirakenteiden sisällä. ”Around The Worldin” alkusoinnut, ja koko Hartwall Areenan noidankattila räjähtää huutoon. Flea hyppii ja pomppii ison bassonsa kanssa kuin nuori zulu, vuosien hapottelu ja raju elämä näkyy kyllä kehossa ja naamassa, mutta nykykunto on silti huikea. Samaa voi sanoa laulaja Anthony Kiedisista, vuosien varrella vedetty herska on taatusti jättänyt jälkensä, mutta yleisö arvostaa jos se pääosin ei näy suorituksessa. Kiedis ei ehkä laula maailman vireisimmin, mutta ääni on legendaarinen ja tulee tänään hienosti läpi. Klinghoffer toimittaa hyvät stemmat.

Kakkosena ”Scar Tissue”, bändillä on varaa tykittää isoja hittejä heti kärkeen. Oli aika, jolloin tätäkään biisiä ei olisi enää yhtään jaksanut, kun MTV jauhoi siitä kaiken jauhettavissa olevan. Mutta Flean alhaalta jynkyttävä basso ja Smithin häkellyttävän yksinkertainen, mutta groovaava rummuttelu nostavat biisin sille aina kuuluvaan arvoonsa. Klinghofferin oudon alas miksattu kitara onnistuu ulvomaan kuuluviin juuri oikeissa kohdissa. Varmasti moni kaipaa John Frusciantea, itse en osaa, keikka on ensimmäiseni bändiltä, enkä ole hardcorefani.

Illan settilistassa ei ole yhtään välibiisiä tai turhaa rallattelua, on varaa valita ja mahdollisuus pysyä pelkästään asiassa. Jopa tuoreen, kesäkuussa ilmestyneen ”The Getaway”-albumin levyllä täysin munaton ”Dark Necessities” toimii. Danger Mousen tuottamalla uutuusplatalla on makuuni jotenkin tavallistakin kellittömämmät soundit, enkä jaksanut itse levyä kahlata yhtä kertaa enempää läpi. Silti setin seitsemäs veto, tuore ”Sick Love” uhkaa olla yksi illan parhaista biiseistä. Uuden levyn biisit vedetään kompakteina vetoina, silti ei mitenkään pois kuljeksimasta, vaan samalla voimalla kuin kaikki muukin.

Keikkaseuruettamme yhtä alemman rivin aikuisnuorisolaiset innostuvat alusta asti joraamaan ankarasti, jopa niin että yksi lähi-istuimen herra ei enää kestä. Maksettuaan kuitenkin lipusta saman kahdeksankymppiä kuin joraajatkin. Syntyy suomalaiskansallista sanaharkkaa ja kevyttä keikkavittuilua. Yritän itse olla häiriintymättä näköesteestä, täysin se ei onnistu, pääosin kyllä. Silti, jos on oikein kova fani ja tanssijalan tietää ennalta jo oikein kovasti vipattavan, kannattaisi ehkä hoitaa permantoliput tai yrittää vaihtaa piippuhyllypilettinsä sellaisiin. Toki me kaikki voisimme seistä koko keikan ajan, ja nähdä tasavertaisesti. Kaikilta seisomista ei voi kuitenkaan muutama ihminen vaatia, eihän?

Did I Let You Know”, albumilta ”I’m With You”(2011) soi ensimmäistä kertaa livenä kolmeen vuoteen. Ja tekee samalla tietenkin kiertuedebyyttinsä Helsingissä. Muutenkin settilistaa on mukavasti hämmennetty rundin aiemmilta vedoilta. Lähes meditatiivisesti etenevä ”Californiacation” on yllättäen yksi illan upeimmista vedoista. Klinghoffer ulvauttaa aivan järjettömän kauniin soolon. Valoshow, joka vain paranee ehtoon mittaan, toistaa sinipunaisia sävyjä. Etupermannon ja lavan yllä ylösalas kuvioita muodostavat valoputket ovat ainakin itselle ennennäkemätön juttu, käsittämättömän komeaa valokerrontaa. On kuin olisi taas viisivuotias ja Sirkus Finlandian takajaloillaan tönöttävää norsua ihmettelemässä tai näkisi elämänsä ensimmäisen parrakkaan naisen. Tämmöistä lisää, huimimman näköistä settiä miesmuistiin. ”Suck My Kiss” uppoaa yleisöön, jortsuaminen leviää epidemian lailla pitkin hallia, muuallakin kuin meidän edessämme seistään jo. Eihän ”Suck My Kiss” tässä seurassa kovin kummoinen biisi ole, mutta raskaana rypistyksenä kohti keikan loppua toimii mainiosti, ja on toki yksi niistä jotka on pakko soittaa. Varsinainen setti päättyy komeaan, komeaan ”By The Way”-biisiin. Flea hyppii, pomppii, ryömii ja pyörii. Energiat on kaikilla korkealla aivan viimeiseen hikipisaraan asti. Yhteissoitto on tänään maailmanluokan esimerkillistä, terävästi lähtee. Ja vaikka Hartwall Areenan soundi ei koko iltana ehdi nousta erinomiseksi, se toimii kuitenkin minimissäänkin tänään siedettävästi.

Bändi odotuttaa takaisintuloa kauan, niinkuin kaikkensa antaneena kuuluukin, ja pitäähän encoret toki yleisönkin ansaita. Yleisö taputtaa rytmikkäästi ja kännykkätaskulamppujen huojuva meri paitsi näyttää komealta, muistuttaa myös siitä, että ollaan tässä kuitenkin pikku huuteluista huolimatta oltu yhteisellä asialla. Jälleen lähdetään jamitellen liikkeelle, mutta onneksi jamittelu pysyy aisoissa. Ensimmäisessä encoressa ”Goodbye Angels”, Chad Smith jotenkin viimeistään näyttää, miksi on yksi rumpaloivan maailman kovimmista ja miksi soittaa myös superkokoonpano Chickenfootissa. Punaiseen vankihaalariin pukeutuneella Smithillä on rennosti syntyvä takakenoinen groove, vaivatta irtoava hillitön svengi. Ja miten hienoa on, ettei tänään kuulla rumpusooloa, vaikka kannujen takana istuu itse Chad Smith. Arvostan. Kaikki päättyy siihen, mihin on jo pitkään päättynyt, vuoden 1991 supermegajysärihittiin ”Give It Away”. Sitten on homma paketissa, keikka kellottaa puolitoista tuntia aika tasan. Yhtään pidempi sen ei olisi tarvinnut olla, hämmentävästi ei myöskään biisiäkään lyhyempi. Vaan juuri näin. Yksi vuoden kovimmista keikoista on nähty. Jos nimittäin asuisin Helsingissä, varaisin lipun myös seuraavan illan vedolle, ei epäilystäkään. Nyt on jätettävä tulevaisuuden kiertueelle. Nämä soivat, ja vieläpä tässä järjestyksessä: http://www.setlist.fm/setlist/red-hot-chili-peppers/2016/hartwall-areena-helsinki-finland-6bfdbad6.html  KG

 

Black Sabbath (uk) @ Monsters of Rock, Kaisaniemi, Helsinki 07.07.2016

Kun kaikki menee pieleen, tai kun ihan kaikki ei mene putkeen, miten vain. Siinä illan teema kun kokoonnun 20 000 muun kanssa todistamaan Black Sabbathin viimeistä (todennäköisimmin ja mitä toivottavimmin) Suomen keikkaa Kaisaniemen soralle. Ja voi jopa olla, että todistan viimeistä pistekonserttiani Kaisaniemessä, vähintäinkin koskien tapahtumia joissa LiveNation on järjestelyvastuussa.  Isot konsertit eivät kuulu Kaisaniemeen, Tuskan muutto täältä pois olisi voinut olla selkeä viesti muillekin. Taannoisesta Queenin konsertista oli otettu opiksi harvinaisen vähän, ja jos opiksi ottamista rajoittikin aika, ei ketään kiinnosta.

Saavun alueelle liian myöhään. Myönnän, oma vika. Mutta muutaman neuvoa-antavan ottaminen lämpimissä keskustan baariolosuhteissa tuntui hyvältä ajatukselta kestää Kaisaniemen tunku, töniminen ja agressiivisuus. Ja hyvä idea se olikin, ei siinä. Toverit houkuttelevat vielä alueelle saavuttaessa heittäytymään baarijonoon, vaikka Opeth jo lopettelee pitkäksi venyvää settiään. Jonossa menee aikaa, odotan innolla nähdä, onko itse myynti hidasta, vai ovatko asiakkaat sitä. Kaikesta päätellen asiakkaat, ja meitä vain on liikaa. Osa on jo ennen pääbändiä niin liiskat, naamat tai turvat että ostotapahtuma hidastuu jo senkin takia. Lisäksi aina joku harvinaisempi konserttivieras keksii pystyttää torikokouksen keskelle jonoa, niin että kukaan ei enää tiedä mistä jonouma ylipäätään alkaa, ja mihin se päättyy. Arvontalaulu raikaa tänään erityisesti anniskelukarsinassa, jollaisista käsittääkseni ollaan uuden alkoholilakipaketin myötä pääsemässä eroon. Ja arvatkaas mitä? Sitten näihin Sabbatheihin ja vastaaviin Kaisaniemiin ei ainakaan kannata enää mennä, örvellys ja omille jaloille kuseminen siirtyy nimittäin sinne kentälle, missä nyt on epätoivoisesti yritetty katsastaa bändejä.

Ok, oma vika mennä kietaisemaan liian myöhään keskikeijo aivan järjenvastaisiin jonoihin. Juontaja Jone Nikula käy lavalla huutelemassa maalaisjärjen perään, että älkaa kaikki jonottako yhteen bajamajaan, sinne mahtuu vain yksi kerrallaan, menkää tuonne taakse,siellä on niitä kymmenittäin lisää. Hyvä huomio käydä ohjeistamassa kansaa, jonka ajatus alkaa selvästikin sumentua, mutta sinne takalinjoille ei tässä tungussa ole ihan hirveästi asiaa, eikä ainakaan kovin nopeasti. Kaisaniemen kapasiteetti on jotain 10 000:n luokkaa, nyt täällä tönii toisiaan yli 20 000 ihmistä.

Black-Sabbath-e1443602694904

Olisi kiva saada semmoinen rätinki joskus eteen, että mitä esimerkiksi Black Sabbath-liput maksaisivat, jos kyseessä olisi ihan oikea pistekonsertti, eli maksettaisiin vain yhdestä bändistä, siitä joka ihan oikeasti halutaan nähdä? Ei hukattaisi rahaa lämppäreihin, rahanahneisiin insinööriheavybändeihin, jotka soittavat aina, kun kissaa ristitään, joka paikassa. Paljonko jengi olisi valmis maksamaan vain yhdestä bändistä, asiallisissa puitteissa, joihin ehdottomasti kuuluisi jonkinmoinen tila ympärillä ja jonkinmoinen näkyvyys? Palaan tähän..

Tilaisuuden nimi on Monsters of Rock. Kuka näistä on monsteri, tai koskaan ollut?  Amorphis, jonka saa suostuteltua mihin tahansa rippijuhliin soittamaan, vai Ruotsin vastaava jokapaikanhöylä Opeth? Ainoa järkevältä kuulostava lämppärivalinta tänään on Rival Sons, joka toki sekin käy aika usein Suomessa, mutta sillä on sentään loistava levy vastikään julkaistuna, eikä se esiinny tänä kesänä joka notkossa. Tilaisuuden nimi siis pelkästään lupaa liikoja.

Myönnän, kun Black Sabbath aloittaa, olen liian kaukana takalinjoilla. Saan huonot jalansijat. Heti Opethin lopettaessa olisi vielä ollut pientä toivoa, nyt ei enää. Rynniminen eteenpäin tuottaa parinkymmenen metrin edun, tänään lasketaan kaikki. Tuolla matkalla kohdattu kuusikymppisten äijien agressio on jo sitä luokkaa, että fiilistä nakerretaan pala kerrallaan.

Black Sabbath” soi hapuillen, mutta sille sen voi suoda, hapuillenhan se on aikanaan levytettykin. Jos biisin nimi ei olisi juuri se mikä on, bändi ei olisi tätä koskaan soittanut livenä. Omilta conversensijoiltani näen koko keikan aikana vaivatta vain basisti Geezer Butlerin, ja hänkin on noin puolen tulitikkuaskin kokoinen. Tunnistettava tosin.

Kakkosbiisi ”Fairies Wear Boots” lähtee jo napakammin. Illan soundit ovat hyvät, jotain sentään oikein. Toisaalta, jos näin yksinkertaista kamaa ei saa kuulostamaan hyvältä, niin sitten vaan Postiin töihin. Ozzy Osbournen ääni on varsin hyvässä kunnossa, ja ukko itsekin ihan vetreänä. Ozzylle on suotu joku etuoikeus maailmassa ja rockin historiassa olla ”kohtuullisen hyvässä kuosissa”, tai ”ihan virkeä”. Aika harva saa puolihalvaantuneena vedettyä uraa sillä tavalla anteeksi kuin Ozzy. Itse en ole ikinä jaksanut Ozzyssa arvostaa muuta kuin osallistumista näiden heavyn klassikkobiisien kirjoittamiseen, ja tietenkin legendaarista ääntä.

Pari seuraavaa biisiä menee muita miettiessä, tänään siihen on aikaa. Yksi asia joka pistää silmään niin, ettei tahdo pysyä nahka päällä, on videoscreenit. Yli 70 % kaikesta kansasta tänään täällä on näiden varassa, mitään muuta näkyvyyttä lavalle ei ole. Ja mitä tapahtuu screeneillä? Maailman huonointa bändin kuvaamista, videohesselöintiä ankeimmasta päästä. Jos ohjaaja onkin kehottanut näyttämään otelautoja, niin onko pakko katsella bassottelevia sormia ja otelautoja puolitoista tuntia? Hädin tuskin selviää, mikä bändi on lavalla. Mitä itse tulen muistamaan, noin visuaalisesti, tästä keikasta? Geezer Butlerin sormet screenillä, ”Children of The Graven” pääkallovideon ja sen, että edessäni olevan kaverin hupussa lukee Helly Hansen. Ja tää oli tosiaan sen 88,50, kassan kautta ulos, kiitos. Menkää LiveNation vaikka vain Tuskaan katsomaan, miten asiat kannattaa järkätä ja miten bändejä kuvataan screenille.

Kun yhdeksäntenä kuultava ”Hand of Doom” alkaa, ollaan voiton puolella. Kaikki biisit toki soitetaan hartaan pitkinä versioina. Toivoisi suorastaan että jonkun biisin, tai pari, voisi soittaa lyhyempänäkin luentana. Lisäisi keikan dramaturgiaa kummasti. ”Rat Saladin” yhteydessä kuullaan Tommy Clufetosin rumpusoolo. Aivan, kuka on Tommy Clufetos? Jamppari on tuttu Ozzyn bändistä, mutta soitellut myös Ted Nugentin, Rob Zombien ja Alice Cooperin kanssa. Asiallinen kannuttaja, mutta soittotyyliltään paljon Bill Wardia agressiivisempi, ja erittäin paljon vähemmän jazz, vähemmän groovea. Luettelen asiat, joita nyt on ikävä— Bill Ward, hyvä fiilis ja sijainti lähempänä lavaa. Huomatkaa, etteivät Butler ja Tony Iommi koskaan väittäneet (tämän kiertueen tai edellisen studiolevyn synnytyspuuhissa) Bill Wardin olevan liian huonossa kunnossa soittamaan maailmankiertuetta. Ozzy väitti niin, toisin sanoen Ozzyn manageri, ja nyt näköjään kohta entinen rouva. Bill Wardia ei haluttu mukaan, koska kaikille olisi kenties selvinnyt, että Ozzy onkin huonoimmassa hapessa.

Tommy Clufetos soittaa eri bändissä, ja ”Rat Saladin” rumpusoolo kilahtaa oman Top 20 Turhimmat Rumpusoolot-listani kärkikahinoihin. On epäkunnioittavaa antaa Clufetosille soolotilaa, on epäkunnioittavaa esitellä kosketinsoittaja Adam Wakeman ilman, että Wakemanin yllä syttyy spottivalo. Clufetosin kohdalla syttyy kyllä, vaikka Wakeman on ollut mukana paljon pidempään. Tämä on bändi, jossa nihilismi muuttuu lihaksi. Kaikki ovat aina olleet jollain tapaa sekaisin. Geezer väitti haastattelussa, että joo Bill Wardia kysyttiin mukaan, mutta ei se halunnut lähteä. Viikon päästä kaveri muistaakin oikein toisessa haastattelussa, eikun joo, ei sitä koskaan kysyttykään. Samoilla logiikoilla Tony Iommi pyöritti vuosikausia bändiä yksin, nimellä Black Sabbath. Ei tarvinnut kysellä keneltäkään, vaikka kaikki bändin rakentaneet levyt, ja koko maine, oli nelistään luotua.

Hittejähän tänään periaatteessa vain soitetaan, niinkuin hautajaiskiertueella kannattaakin, silti ”Iron Man” aloittaa sen todellisen kimaran. Iommin kitara rouhii komeasti, mikään muu ei toki kävisikään päinsä. ”Dirty Women” on miehen parhaita sävellyksiä, aikoinaan hämmennystä herättäneeltä ja aliarvostetulta ”Technical Ecstasy”-albumilta (1976). Biisi on ehdottomasti illan kovin louhinta, Iommin ja Butlerin yhteinen tumma groove on hienoimmillaan.

Varsinainen setti päättyy ”Children of The Graveen”, joka monelle tuntuu olevan illan kohokohta. Mutta ilman ”Paranoidia” täältä ei lähdetä, ei Black Sabbath ole ikinä mistään lähtenyt. Ozzy tietää sen, ja Ozzylla on kiire pois. Encorea ei edes ehditä vaatia, kun mies jo katkokävelee lavalle takaisin, että kai me nyt yks vielä vedetään. Ja vetäähän ne. Olen etukäteen olettanut, että viimeinen ”Paranoid” tuntuu isolta, tai isommalta. Nyt se ei tunnu miltään. Kun bändin taakse putoaa taustakangas, jossa lukee ”The End”, olo on helpottunut. Nyt ei enää, nyt se on loppu. Olen ollut paikalla.

Luettelen hyvät asiat: olin paikalla kun Black Sabbath soitti viimeisen keikkansa Suomessa. Olin paikalla, kun bändi veti alkuperäisnelikollaan aivan mahtavan vedon Hartwall Areenalla 2005. Vettä ei satanut, ei nyt eikä silloin. Itse keikassa tai bändin vedossa ei ollut varsinaista ongelmaa. Soundit olivat hyvät. Keksin myös, että aika spesiaalia saa tapahtua, ennenkuin tunkeudun Kaisaniemeen takaisin, silloin kun lippuja myydään näitä määriä, ja kun järkkäävän tahon kohdalla lukee LiveNation. Ja vielä, ettei kukaan ainakaan omassa kuulopiirissäni huutanut ”soittakaa Paranoid”. Siitä iso kiitos ympärilläni olleille.

Kiitos myös Black Sabbath, RIP.   KG

AC/DC (aus) @ Kantolan Tapahtumapuisto, Hämeenlinna 22.7.2015

Suuri päivä on täällä. Suuri päivä AC/DC-fanille jo vuosien ja taas vuosien takaa, suuri päivä kotikaupungille ja sen tapahtumaelämälle, suuri päivä monelta kannalta. Joulukuussa, ensimmäisellä myyntiintulominuutilla ostettu lippu saa vihdoin lunastuksensa, ja koko puoli vuotta viritelty setti tapahtuu vääjäämättä tänään.

Iltapäivällä alkaa epäilyttää. Vettä sataa kaatamalla. Kestääkö Kantolan nurmi? Kuinka lähelle lavaa pääsee, ilman että kuuluu fan clubiin tai että on maksanut itsensä VIP:stä kipeäksi? Näkeekö siellä mitään? Taukoaako sade?

Ystävällinen taksikuski hoitaa hommansa, ja seurueemme saapuu alakaupunkiin hyvissä ajoin. Kolmisen kilometriä kävelyä Kantolanniemelle, vasta kesän alussa valmistuneeseen tapahtumapuistoon, jonka rakentaminen päätettiin ja toteutettiin nopeassa tahdissa. Kerrankin jotain yleisöäpalvelevaa voitiin yhteistuumin synnyttää Hämeenlinnassa, ja vieläpä nopeasti, syntyneeseen tarpeeseen. Tämän illan konsertin on pakko onnistua. Jos ei, sana leviää, Live Nation ja artistit unohtavat paikan, ja olemme iänikuisen Olympiastadionin varassa. Ja nyt kun Stadikka on remontissa, on Hämeenlinnan momentum.

Sade taukoaa. Aurinko tulee esiin. Kymmenettuhannet ihmiset soljuvat kohti kaupungin laitaa hyvällä fiiliksellä. Tästä voi tulla mahtavaa, tästä voi tulla minimissäänkin hienoa. Tämä on todennäköisesti AC/DC:n viimeinen keikka Suomessa, ja takuuvarmasti kaikista 11:sta Suomessa soitetusta kaikkienaikojen massiivisin. Sisäänmenoportilla homma jonoutuu hetkeksi, mutta turvaihmiset hoitavat hommansa mallikkaasti ja tahdikkaasti. Tikulla silmään, jos nillittää muutaman minuutin jonotuksesta. Jonossa kuulen seurueeni kanssa ne muutamat tutut Santa Cruzin radiohitit. Nuoret kollit ovat pääseet elämänsä lämppärikeikalle.

Juomajonoon. Valikoima on kattava, ja hinnat yllättävän maltilliset. Tai ainakaan en haista enempää riistoa, kuin missään muussakaan massatapahtumassa. Alue näyttää täytenä melkein valtavammalta kuin tyhjänä. Olin harrastuneisuuttani käynyt tsekkaamassa mestat viikkoa aiemmin. Nyt kun lava ja sivustan vessa-armeija piirtävät puistolle rajoja, se tuntuu jopa masentavan massiiviselta. Olen sopinut itseni kanssa, että lavaa lähimmän 10000 – 15000:n joukkoon on päästävä. Konsertti on edellispäivänä myyty loppuun, noin 55 000 pilettiä, joista ulkomaille yli 5000.

Bajisalueella lilluu kura, ja ties mikä, mutta monen päivän sateen jälkeen se on ymmärrettävää. Minkään niminen konserttijärjestäjä ei koskaan voi säälle mitään, se pitää muistaa. Mutta Kantolan tuore nurmikko kestää, se on imenyt rankan sateen, eikä ole moksiskaan. Mahtavaa.

Yhdysvaltalainen Vintage Trouble soittaa kakkoslämppärinä euron souliaan, se kuuluu anniskeluhehtaarille, mutta soljuu toisesta korvasta sisään, ja toisesta jälkiä jättämättä ulos. On tullut aika kohdata kaikki tämä, ja päästä niin lähelle kuin tänään on mahdollista.

Matka etulinjaan tyssää aika varhain, mutta pääsemme kuitenkin lähemmäs kuin olin puoli vuotta uskaltanut odottaa. AC/DC on lavalla, alun tuttu ”Rock or Bust”-lyhytelokuva pyörii. Muutama pyro paukahtaa ja räjäyttää homman käyntiin. Tuoreimman albumin varsin keskinkertainen nimilanaus, ”Rock or Bust” aloittaa, niinkuin se on aloittanut rundin kaikki keikat. Settilistan olen opetellut ulkoa, tai melkein, yritän saada sitä keikan kestäessä puhelimesta auki kerratakseni, mutta täällähän on tietenkin kaistat tukossa. Olen onnistunut löytämään keskeltä kenttää myös sen ainoan pikku kuopan, näen lavalle varsin heikosti. Nurmi nousee taaksepäin mentäessä, mutta ei riittävästi.

Olen pitkälti eestiläisten ja venäläisten fanien ympäröimänä. Tässä on hyvä, nämä osaavat käyttäytyä. ”Shoot To Thrill”, selfiekepit nousevat ilmaan. Onko näitä edes luvallista tuoda tänne? Äkkiä joku neljän hengen seurue päättää päästä lähemmäs, ja alkaa raivata tilaa. Jätän seurueeni, tavataan kaupungilla, soitellaan, liityn jonon jatkoksi. Matka tyssää 20 metrin, ja lähinnä sivusuuntaisen etenemisen jälkeen. Olkoon. Mennään tänään tällä. Kukaan ei estä tulemasta näihin tapahtumiin klo 15, kun portit avataan. Silloin saa hyvät paikat, mutta miten siellä edessä pärjää kusematta ja syömättä jopa 9 tuntia? Eipä ole harrastuneisuus sinne asti oikein  koskaan venynyt.

Hell Ain’t No Bad Place To Be”. No joo, totta. Onneksi screenit on isot, bändistä saa sitäkautta käsityksen. Välillä avautuu jonkun olan yli pieni näkymä lavalle, tuo vaalea pää on basisti Cliff Williams, tuo joka juoksentelee on Angus Young. Rummut on tuossa, niiden takana paukuttaa tanakkaa perusmätkettä alan legenda Chris Slade, kun jäsen Phil Rudd rikkoo kotiarestisäädöksiä himassaan. Dementiaan hiipuvaa Malcolm Youngia paikkaa veljenpoika Stevie, ja hienosti paikkaakin. Kitara on tuttu, tai tutunnäköinen, komppi ei lespaa ja stemmahuudot, yhdessä Williamsin kanssa, lähtevät hereästi. Yleisö vaikuttaa, tai siis kuulostaa kylmältä, tänne sadan metrin päähän lavasta ainakin. Jonkinlainen syttyminen tapahtuu, kun ”Dirty Deeds” kajahtaa. Pari kuumailmapalloa lipuu yli, tuolta tämä näyttää hienolta, vaikka itse olen ennemmin turvallisesti Kantolan nurmella.

Thunderstruck” kirvoittaa jo huutoa, sen nyt tietää joka jannu, vaikka ei edes tietäisi, minkä bändin hitti se on. Biisi on höylätty kuoliaaksi läävissä, juottoloissa, pizzerioissa, karaokebaareissa, autiotaloissa ja liikennevaloissa. Silti se on Australian rock’n’rollikämiesten runnomana yksi setin alkupään parhaita, ei voi mitään. Poissa kaikesta tutusta on vain Malcolmin köpöttely lavan takaa eteen, ja taas taakse, takaisin eteen. Stevie on stemmasyistä naulittu laulumikkiinsä. Vain Angus tempoilee tutusti ympäri lavaa, kävelee legendaarista versiotaan duckwalkista, Brian Johnson kähisee ja huutaa, kaikki on ennallaan ja tuttua. Vielä kun näkisi jotain, muutama kunnon näkymä orkesteriin kerralla ja kokonaisena. Mitä ennen tehtiin, kun ei ollut jättiscreenejä? Poltettiin kilometrin päässä höpötupankia ja muisteltiin vuosia myöhemmin, oonko mä nähnyt Hendrixiä, en mä kyllä muista.

High Voltage”, ja sitten ”Black Ice”-albumilta keikkasettiin jäänyt ”Rock’n Roll Train” sujahtavat ohi muita miettiessä.  Hartwall Areenalla marraskuussa 2000 Brian Johnson hyppäsi Hell’s Bellin naruun roikkumaan ja ”soitti” massiivista jötkälettä heilumalla hauistensa varassa. Ei tartu eikä heilu enää. Ymmärrän, Brian on 67. On kuitenkin pääasia että tulee ja tekee parhaimman mahdollisensa, ja lopettaa sitten, kun homma lakkaa sujumasta tai olemasta kivaa (vai mitä Chuck Berry ja Chuck Berryn poika). Tuoreen levyn biiseistä parhaimmin toimii ”Baptism By Fire”, joka on itseasiassa klassikoiden seurassa ihan biisi paikallaan. Monelle seuraava styge on illan jopa odotetuin, itselle ainakin. ”You Shook Me All Night Long” lähtee tiukasti, tanakasti ja kompaktisti. Chris Slade ei soita sooloja pää alaspäin, Slade on rumpali, ei sirkustaiteilija. Angus osaa muutaman soolokuvion ja kierrättää niitä.

Yleisön laulatustakin yritetään maltilla, jos ei lähde, niin ei lähde. Brian on tullut tänne laulaakseen, mukaan saa yhtyä jos osaa sanat tai tulee fiilis. Mahtavinta tässä on koko konstailemattomuus, ja show’n puute. Ollaan asiassa, rock’n’roll-asiassa. Bändi louhii hyvillä soundeilla, ja ne pysyvät alueella, toisaalta eipä tänään onneksi vielä tarvinnut koeponnistaa tuulisia olosuhteita. Lavan ja screenien kuvan välillä on viivettä, mutta kun en juuri lavalle hirveästi näe, en osaa valittaa.

Pumpattava ”Whole Lotta Rosie” nousee lavan taakse tutusti leijumaan nimikkobiisinsä ajaksi. Valot alkavat purra, ilta hämärtyy, näinä hetkinä massakonsertit ovat parhaimmillaan. On jo tottunut soundiin, näköesteisiin, ympärilläolijoihin ja biisilista on edennyt parhaimmistoon. ”Let There Be Rock” alkaa häijysti ja ponnekkaasti, mutta se (kiertueen mitalta tutusti) vesitetään pitkäksi Angusin soolosekoiluksi. Ok, jossain biisissä Angusin on pakko päästä mielipuolisena väkkäränä pyörimään koulupuvussaan lavalla selällään, se kuuluu juttuun. Mutta dramaturgia tästä puuttuu, ei sitä ollut hiljattain Slashilla, eikä sitä ole Angus Youngilla. Jälkimmäinen saa helpommin anteeksi, kitara kuitenkin rouhii mureasti, ukko on kuin riivattu. Ja jos ei nyt ihan niin riivattu kuin kultaisina vuosinaan, mutta härski ja riivattu oma itsensä silti, legenda jo eläessään, Angus Young.

Soolo päättyy vihdoin. Kaksi biisiä vielä; ”Highway To Hämeen…Hell” aloittaa. Kompakti, jämäkkä, jopa häkellyttävän nopea ja lyhyt veto. ”For Those About To Rock” on päättänyt keikat jo edellisen kylmän sodan aikana, ja päättää edelleen.  Lavan taakse ajetaan sarja kenttähaupitseja, mutta niiden paukkuja säästellään, liekö syynä yleinen säästäväisyys vai suomalainen lupaviidakko. Muistanko vain väärin, että edellisellä näkemälläni keikalla tykit jyskivät railakkaammin? Keikka päättyy lyhyeen ilotulitukseen ja Brian Johnsonin ”see you”-sanoihin. Mitä helvettiä, ovatko ne jo päättäneet jatkaa? Arveluahan lopettamispuheet ovat toki olleetkin.

Keikka päättyy myös hyviin henkilökohtaisiin tunnelmiin siitä, että kalliille lipulle on saatu jonkinmoinen kate, että sydän kurkussa kotikaupungin puolesta jännittäminen alkaa olla pääosin ohi, ja että kaikki on sujunut näennäisen hyvin. Hyvä keikka, lyhyesti sanottuna, keikassa tai bändissä ei mitään vikaa. Sata metriä on pitkä matka ihmiskunnalle ja yksittäiselle fanille, mutta minkäs teet. Tämä bändi ei klubikeikkoja soita, ja jos soittaisi, ei niille olisi varaa mennä. Näin nämä on nähtävä, jos aikoo nähdä. Kantolan tapahtuma saa kovaakin kritiikkiä. Itse join yhden tölkillisen olutta, ja osasin ihan itse heittää sen roskasäkkiin, josta se kierrättyy. Itse en katsonut tarpeelliseksi tuikkia ainoaani aidan raosta, enkä kusta omille kintuilleni. Ne jotka niin tekevät, vastaavat siitä itse, ei järjestäjä.

Alueelta ulostautuminen sujuu mitenkuten, eli hitaasti. Porttialue jumittaa, sen jälkeen alkaa sujua. Voisi väittää, että tähän menee luvattoman kauan, mutta hei, täällä on ollut 55 000 ihmistä. Eikä ihme jos jumittaa, portin alueella on joku pyörtynyt, hoivaajia on riittävästi, apu on jo paikalla, mutta jengin on pakko jäädä tuijottamaan monttu auki kuin Huuhaa Innasen maalauksissa. Tottakai jonossa kuuluu valituksen ääntä, mutta suomalainen valittaa silloinkin, kun se voittaa Lotossa 10 miljoonaa, että miksi ei tullut kahtakymmentä.

Nyt se on ohi, nyt se on avattu, ja ihan toimivaksi havaittu. Jäämme odottamaan Kantolan Tapahtumapuiston seuraavaa suurjulkistusta; Bruce Springsteen, Guns’n’Roses, U2, Rollarit? Kuka tahansa, mutta tänne uskaltaa nyt tulla, ja ihan ilolla sanoa olevansa Hämeenlinnasta. Kiitos myös AC/DC, I salute you. Hiivu rauhassa pois Malcolm Young, Stevie on hyvä poika, se hoitaa homman kyllä. Ja jos Brian tarkoitti, mitä sanoi, sopii tulla vielä uudestaankin, jos homma on näin miehekkäästi kasassa. Ensi kerralla pakko päästä lähimmän 8000:n joukkoon.

Ja siis, näillä mentiin tänään: http://www.setlist.fm/setlist/acdc/2015/kantolan-tapahtumapuisto-hameenlinna-finland-33f62c7d.html  KG

Depeche Mode (uk) @ Hartwall Areena, Helsinki 15.12.2013

Loputtomalta tuntuneen ja kovin kosteaksi kääntyneen pikkujouluviikon päätteeksi oli odotettavissa yksi kuluvan keikkavuoden ennalta tärkeimmistä illoista. Ja sen nähtyäni voinkin todeta, että pikku (etenkin kesäisistä) aallonpohjista huolimatta, kyllä tästä kuulkaa vielä kova keikkavuosi saadaan. Tai on jo saatu. Monta todella kovaa ja isoa nimeä on tähänkin herran vuoteen mahtunut, mutta kun vielä sai pikkujoululahjaksi legendasbändi Depeche Moden, niin alkaa olla piakkoin livevuosi 2013 kovassa ja näyttävästi käärityssä paketissa.

Aika monia tärkeitä bändejä joutuu joskus odottamaan kovinkin kauan nähtäväkseen. Kyse ei välttämättä ole siitä, etteikö orkesteri vierailisi omalla pelialueella. Joskus syyt voivat olla todella typeriäkin. Vaikkakin esimerkiksi Depeche Mode on ollut itselleni tärkeä bändi jo hamalta 80-luvulta, nyt vasta natsasi. Ensimmäisen Suomen keikan menetin asumalla ulkomailla, toisen olemalla töissä, mutta bändin kolmanteen vierailuun 2006 olin peräti ajoissa hankkinut ennakot. Menin kuitenkin ahneuttani ja typeryyttäni ottamaan kyseiselle päivälle umpiturhia työtehtäviä, vaikka ei olisi ollut pakko. Samaa virhettä en tosin nykyään enää tekisi, eihän juuri mikään ole niin tärkeää kuin käydä keikoilla. Myös DM:n edellinen veto 2010 jäi näkemättä, joten tämä Delta Machine Tourin Helsingin ilta oli sanalla sanoen aika odotettu. Ja mahtavasti lunastui.

Illan lämppäriksi oli valikoitunut Mute Recordsin katalogista brittiläinen Big Deal, johon en ollut edes vaivautunut ennakolta tutustumaan. Tiesin nimittäin käytännön tasolla varmasti, että bändi jää näkemättä. Hartwall Areena on onnistuneena iltana, onnistuneilta sijoilta koettuna ihan ok konserttipaikka, mutta kokemani mukaan se ei ole kertaakaan kohdellut lämmittelevää artistia hyvin. Kommentoikaa ihmeessä, jos itse koette toisin. Kun on nähnyt muurahaisen kokoisen Melrosen avaavan peliä Guns’n’Rosesille, joka aloittaa oman shownsa kaksi tuntia myöhemmin, tai sekavan sirinän jota kutsutaan Backyard Babiesiksi, niin Hartwallin lämppäysslotit ovat yksinkertaisesti lakanneet huvittamasta. Ja kyllähän Areenan soundejakin joutuu joka kerta erikseen jännittämään. On ollut puuroa ja huttua takavuosina, joskus kohtuullisen hyviäkin, artistista kovin paljon riippuen.

Tänään kuitenkin, tästä on hyvä vihdoin päästä asiaan, kuulin parassoundisimman keikkani ikinä Hartwall Areenan hornankattilassa. Kuinka ollakaan, lavalla oli niitä toimittamassa yksi koko pop/rockhistorian merkittävimmistä bändeistä, Depeche Mode. Sattumaa tuskin. Jo alun introksi ja pikku soundcheckiksi ajettu technobiitti todisti, että tänään tulee saamaan ns. sanoista selvää. Eikä tarvinnut turvautua korvatulppiin, niinkuin täällä niin monesti, kun istutaan kylkimyyryä artistiin ja liian kovaa ajettu sihinä ja kihinä ruuvaa toisesta korvasta sisään ja ulostuloaukosta pois. Kuulaasti tuli, eikä bändin huipputekninen video-ja valoshow mainittua kuulautta latistanut. Tämmöisiä konsertti-iltoja lisää, kiitos paljon!

Keikka startattiin niillä kahdella raidalla, joilla myös tuore ”Delta Machine”-albumi käynnistyy, eli ensin komean duranduransävyinen ”Welcome to My World” (kuin avausbiisiksi luotu), ja sitten ”Angel”. Muitakin äänenpainoja olen kuullut, mutta tämänvuotinen uutuusalbumi todistaa, että DM:lla on vielä paljon annettavaa. Kyse ei ole mistään jäähypiipaasta, vaan pääosin biiseistä, jotka eivät klassikoiden rinnalla häpeile. Ei bändien uusi materiaali ole aina automaattisesti paskaa. Se on uutta materiaalia.

Kovin suotuisalla jalalla liikkeellä ollut yleisö heräsi kautta lehtereiden viimeistään kolmanteen biisiin eli klassikkoon ”Walking in My Shoes”. Tämä ja vaikkapa loppupuolella kuultu ”Personal Jesus” osoittivat, että kun alkuperäisartisti näkemyksellisesti tuuttaa menemään, niin ei haittaa vaikka mainitutkin biisit on kuullut miljoona tai miljardi kertaa kaiken maailman kissanristimäyhteyksissä ja mitä kamalampina versioina, karaokesta radioon, kaatopaikalta miestenvessaan. Jälkimmäisenäkin mainittu ralli oikein ottaa nykyään päästä, kun joku taas jossain keksii sen soittaa. Mutta DM puhalsi umpikuluneisiinkin klassikoihin tuoreen hengen. Se on kuulkaa ammattitaitoa se.

Oman iltani kohokohta oli olla niinkin alussa kuin neljännessä biisissä, nimittäin sikäli komeasti lähti yksi itselleni tärkeimmistä eli ”Playing the Angel”-albumin ”Precious”. Lisäpisteitä rekallinen biisin liikuttavasta videokuvituksesta. Tässä kohtaa tuntui muutenkin, että Depeche Mode oli viimeistään onnistunut lämmittämään omat lauteensa itselleen. Martin Gorelta alettiin kuulla näkemyksellisiä kitarakuvioita ja Dave Gahan oli saanut lihakset lämpimiksi. Bändin kolmas kivijalka, alkuperäiskiipparisti Andrew Fletcher on ottanut roolinsa vähäilmeisenä omana itsenään. Nyky-DM:n ovat jo pitkään täydentäneet konserttikuntoon Peter Gordeno koskettimissa ja aika ajoin bassossa, sekä tämän vuoden jykevimmät iskut toimittanut rumpali Christian Eigner. Takarivi tärisi. Dave Gahanin ääni on kunnossa, ja ilmeisesti koko mieskin suhteellisen hyvässä. Vuodet heroiinin kanssa näkyvät, mutta onneksemme myös kuuluvat. Laululla on painoarvoa, sanottava on koettua ja nähtyä. Try walking in Dave’s shoes! Ahdistaa edes yrittää katsoa näitä TV:n loputtomia mukalahjakkuusohjelmia, kenelläkään kun ei tunnu olevan mitään käsitystä eletyn elämän vaikutuksista ilmaisuun. Tai kokemuksen, tai iän. Tai paljon minkään.

Ja vaikka Depskut ovat yhdessäkin nähneet monet alamäet, ei pelkät päihdekierteet, vaan myös musiikilliset spiraalit, tulee silti veljeyden ja keskinäisen arvonannon fiilis lavalta läpi. Osoituksena myös tästä, Martin Gore tulkitsee meille peräti kolme biisiä vain Gordenon piano tukenaan. Eli tämä on se keikkojen ”akustinen” osuus. Uudella albumilla vierastamani ”Slow” osoittautuu upeaksi lauluksi Goren laajalla äänellään tulkitsemana, mutta vielä selkäruotoonmenevämmin riipii ”But Not Tonight”. Järjettömän komea ja tunteikas veto. Yleisö osoittaa viimeistään tässä vaiheessa, että tänään koostutaan faneista ja aidolla asialla olevista, ei tuhansista firmalippulaisista, jotka usein kansoittavat Areenan lehtereitä. Tai jättävät lipun saatuaan peräti kansoittamatta (ja lippu menee hukille).

Jotenkin hittiraita ”Black Celebration” tuntuu tänään lähes renkutukselta, siksi kovaan sarjaan se joutuu, ja tämä antaa lisätodistusta myös uuden albumin laadusta. Mainitun ”Black Celebration”-albumin soundit lähinnä karmaisevat itseäni tänäpäivänä ja siksi tuon periodin tavaraan ei juurikaan tule kajottua kotioloissa, mutta silti tälle nykyiselle raskaskätiselle ja jykevälle DM:lle sovitettu ”Question of Time” soi lähes tunnistamattoman jyhkeästi.

Areenaan saapuneet tanssijalat alkoivat viimeistään isosti vipattamaan ”Enjoy the Silencen” kohdalla. Omasta näkökulmastani, alakatsomosta 109, keikkaa pystyi seuraamaan aivan mainiosti vaikka omaa tanssijalkaa ei niin kovasti vipattanutkaan. Kiitos Areenan avaruuden ja suht hyvien nousukulmien, aina jotain näkee, vaikka posse edessä nousisikin joraamaan. Ja passaahan sitä jorata, ei sillä. Kuten jo totesin, ehkä jopa ennakkopelkäämäni ”Personal Jesus” lähti suorastaan psykedeelisen hitaasti liikkeelle, mutta kasvoi sitten kolossaaliseksi luennaksi eittämättömästä, mutta puhkitahkotusta klassikosta.

Sitten hengähdystauko, eli bändi ei ikinä väittänytkään minkään olevan ”our last song tonight” tai ”we leave you with this”-jargoniin ei ollut syytä. Depeche Moden tapauksessa tietää täsmälleen mitä soitetaan, riittää kun tsekkaa edellisen konsertin settilistan. Näin huipputekninen show ajetaan tarkasti läpi joka ilta, yleisön plakaattitoiveille tai improille ei ole oikein paikkoja. Silti, kaikesta teknisyydestään ja tarkkuudestaan huolimatta show eli ja hengitti. Dave Gahan onnistui antamaan vaikutelman, kuin juuri tämä setti soitettaisiin läpi peräti ensimmäistä kertaa juuri tälläisenään.

Toki niitä viittä lopun biisiä voi myös kutsua encoreiksi, jos haluaa. Jälleen kaksin Gore ja Gordeno aloittavat, nyt vuorossa upea kasariosuma ”Shake the Disease” kovimpaan ytimeensä riisuttuna. Jopa ”Just Can’t Get Enough”, setin vanhin biisi, kohoaa alkuperäisen yksinkertaisesta syntikkarillumareistään paljon isommaksi, suorastaan teokseksi, kun nykyinen raskassoundinen DM paiskoo menemään, nyt koko bändin voimalla. Orkesterin koko paketti on sikäli visuaalinen, että välillä unohtaa kokonaan seurata itse hesseleitä lavalla, kun huomiota vie taustascreenin videot ja katosta alas laskeutuva räkkihässäkkä pyörivine valoineen. Mutta ei ainakaan voi sanoa, etteikö suolaiselle lipunhinnalle yritettäisi tarjota vastinetta.

Ilta päättyy komeaan ”Never Let Me Down Again”iin. Bändi kumartaa muutaman kerran kiitokseksi ja poistuu. Hallin valot syttyvät, homma on paketissa. Areenalta purkautuu tyytyväisen oloista jengiä. Tihkusade ei haittaa, Depeche Mode on nyt vihdoin nähtynä, eikä oikeastaan hetkenkään ajan tarvinnut olla pettynyt. Ja se on paljon kuulkaa sanottu Hartwall Areenalta kovahkon keikkavuoden loppumetreillä. Ja ennenkaikkea bändistä, jota ehti odottaa uskollisesti yli 20 vuotta. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: