Europe (swe), The Vintage Caravan (ice) @ Pakkahuone, Tampere 27.09.2015
Islantilainen The Vintage Caravan on paiskonut itseään aika älyttömän huonolla nimellä, jos minulta kysytään. Mutta nimi ei bändiä pilaa, ellei bändi nimeä. Kaikki muu nimittäin jässiköillä oikeastaan onkin sitten kohdallaan. On ammattitaitoa, asennetta ja kunnianhimoa. Vuonna 2006 perustettu trio laittoi nimensä Nuclear Blastin paperiin viimevuotisen Euroopan-turneen päätteeksi. Ja sopparin kunniaksi jäbät yhteistuumin muuttivat Tanskan Sönderborgiin, lähemmäs levy-yhtiön pääkonttoria ja eurooppalaista rockelämää. Halu on siis pitkälle, ja Tampereen Pakkahuoneella kuullun kolmevarttisen perusteella sinne on kaikki edellytykset.
The Vintage Caravan louhii psykedeelissävytteistä heavy bluesia, mutta se ei retroile koska kaikki muutkin niin tekevät, se on ilmeisen tosissaan lajivalintansa kanssa. Bändi on ehdottomasti yksi parhaista viime vuosina ilmenneistä alan retkueista. Vyön alla on kolme pitkäsoittoa, ja varsinkin tuorein ”Arrival” kannattaa ottaa tehokuunteluun, jos värikkäiden sienten huuruinen, tai vain vanhan koulun pikkupsykedeelinen raskas blues maistuu. Oskar Logi Agustsson on todella kova kitaristi, Telecaster ulvoo väliin kuin Hendrixin akan pojalla, älkääkä nyt ymmärtäkö väärin. Vaikka hetkittäin tuntuukin, että basisti Alexander Örn Numason kouhaa eri bändissä kuin muut, on Islannin janttereilla homma erittäin hallussa. Nämä omalle headline-klubivedolleen Härmään pian. Tällä kertaa Caravanilla on kunnia olla paitsi ihka ekalla Suomen-keikallaan, päästä ekaa kertaa (aiemmin päivällä) saunaan, myös lämmitellä yhtä maailman kovimmista ikinä hard rock-yhtyeistä. Europe, pojat ja tytöt, Europe.
Hyvää kannattaa odottaa, silti 45 minuutin roudaustauko tuntuu liian pitkältä. Varsinkin, kun ruotsinpoika roudaa vartissa, ja loppuaika katsellaan kun savu kiemurtelee lavalla. Vihdoin yksi koko rockin historian kovimmista biisinkirjoittajista (naurakaa vaan, lukekaa huuliltani, ottakaa sanani sydämeenne, miten vaan, mutta olen tätä mieltä) miehistöineen astuu kuitenkin tullikamarin lavalle, ja alkaa karvan päälle puolitoista tuntia kellottava hard rock-juhla. Tytöt ja pojat, Joey Tempest.
80-luvun tukkajumalat ovat kaikki jo maagisista maagisimman viidenkympin rajapyykin ylittäneet, mutta ei tunnu missään. Europe julkaisi maaliskuussa kovimman albuminsa moneen vuoteen. ”War of Kings” on täynnä toinen toistaan kovempia melodioita, maailmanluokan ralleja. Voiko täsmälleen samaa sanoa, kun Whitesnake tai edes Bon Jovi julkaisevat uuden platan? Europe, naiset ja herrat, on hirvittävässä luomisen lyönnissä, hittimylly ei jumiudu. Bändin jo vuosia tarjoama flirtti raskasbluesin ja southern rockin kanssa, on nostanut sen peruuttamattomasti kuolevaisen kasariretroilun ja greatest hits-rundien Siperiassa, yläpuolelle.
Europe soittaa ylpeästi peräti kuusi vetoa tuoreimmalta albumiltaan, se tietää itsekin tehneensä kovan kiekon. Keikka käynnistyy peräkkäin platan kahdella avausraidalla, ensiksi ”War of Kings”, erittäin Dion hengessä sävelletty keskitempoinen klassikko jo syntyessään. John Norumin kermanvärinen Strato ulvoo. Kakkosvetoon ”Hole In My Pocket” mies vaihtaa mustaan Flying V:hen.
Sitten hittiosastolle, kärry täyteen ja kortti laulamaan. Omalla kohdalla illalta eniten odottamani biisi soi jo kolmantena, ”Superstisious”, vuoden 1988 ”Out of This World”-albumin avaava kuningasraita. Setin vanhin yhä mukana oleva tsibale on ”Scream Of Anger” (1984). Se tuntuu tässä seurassa hiukan oudolta rymistelyltä, ja löytää ehkä huonoimmin kodin nykyisestä settilistasta. Kiipparisti Mic Michaeli aloittaa ”Carrien” intron, ja melko täysi Pakkahuone hullaantuu. Ilma on sakeana älypuhelimia. Moni täällä muistaa ajan, jolloin käytettiin Coltin sytkäreitä ja poltettiin pikkusoosissa sormet. Älypuhelin on kätevämpi, sillä pala keikkaa tallentuu huojuvaksi muistoksi tärkeästä illasta. Maailma muuttuu, ja Europe sen mukana. ”Bag of Bones”-albumin ainoa livesettiin jäänyt raita ”Firebox”, tuntuu näissä lähtötelineissä renkutukselta. Älkää ihmeessä kuitenkaan ymmärtäkö väärin, se on nimittäin toki kovan luokan ralli sekin. Uutuusalbumin ”Praise You”-biisiin John Norum, Norjan Richie Sambora, nykäisee huikean soolon, erittäin Gary Mooren hengessä. Eikä ole illan aikana edes ainoa kerta, kun edesmennyt mestari käy mielessä. Itse en ole varsinaisesti mikään kitarasoolomies, mutta ”Praise Youn” ulvotus on näissä genreissä yksi parhaista todistamistani koskaan. Nousee mieleen häkellys Wingerin Pariisin keikalla vuosia sitten, kun Reb Beach luukutti niin, että vihdoin luukuttamisessa oli paljonkin järkeä. Liian usein kitarasoolo soitetaan, kun sellainen kuuluu soittaa.
Puhumattakaan rumpusoolosta. Sellaisen takoo Ian Haugland Gioachino Rossinin Wilhelm Tell-oopperan alkusoiton päälle, tai tukemana. Olisikohan turhin rumpusoolo sitten…odottakaas kun muistelen..en muista, mutta turha on. Muutenkin illan aikana tuntuu, että ei ole kenties Hauglandin paras keikka ikinä. Fillit ei oikein lähde, vai eikö mies harrasta niitä muutenkaan? Onko bändillä ehkä vaikeuksia kuulla rumpuja, joku käsittämätön epätahtisuus näetsen vallitsee.
Keikan loppukolmanneksella, lopullisen lähtölaskennan jo alettua, soitetaan sitten varsin vallaton hittiputki. Kuinka ollakaan. Norumin upealla ”Vasastan”-instrumentaali-introlla avaama ”Girl From Lebanon”, ja uutuuslevyn huikea ”Days of Rock’n’Roll” sen kirkkaimpina hetkinä. Täällä kannattaa tänään olla, bändi lavalla on legendaarinen Europe. Ja miettikää hetki, millä kokoonpanolla vuonna 2015. Tempest laulussa, ja pääasiallisessa biisinkirjoitusvastuussa tietenkin aivan alusta lähtien, Norum perustajajäsenenä myös. John Leven bassossa vuodesta 1981, eli kaikilla levytyksillä. Kiipparisti Michaeli ja rumpali Haugland vuodesta 1984, toisinsanoen mukana jo kuumimmassa kansainvälisessä läpimurrossa ja tärkeillä alku-uran albumeilla. Harva bändi pystyy tähän, U2:t ovat äärimmäisiä poikkeuksia. Ehkä kokoonpanon pysyvyys kertoo paljonkin työnteon ilmapiiristä, olisikohan tuo hyvä meininki ollut osaltaan myös menestyksen takeena.
Varsinainen setti päättyy 19 biisin jälkeen, Europe on tarjonnut hard rock-viihdettä joka eurolla. Mutta ilman ”The Final Countdownia” täältä ei lähdetä. Se soi Tampereen yöhön raikkaana ja vaivattomana, kuin bändi olisi juuri keksinyt säveltäneensä aikamoisen kultakimpaleen. Tätä on jyystetty tuhansia kertoja, mutta se ei saa näkyä, eikä näy. KG