Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Live Nation Finland”

Boy Pablo (no) @ Tavastia, Helsinki 15.01.2019

Norjan kovimman, komeetan lailla nousuja kiitävän popilmiön Boy Pablon takana on yhden nuoren miehen, chileläistaustaisen Nicolás Pablo Rivera Muñozin visio. Ymmärrettävistä syistä, joulukuussa 2015 Pablo lanseerasi itselleen ja poplaulujensa esittämiselle hieman kompaktimman taiteilijanimen. Kotikaupunki Bergenin omien Bergenfestien vuoden 2016 artististipendi ennakoi jo tulevaa menestystä. Alunperin 2017 YouTubeen ladattu sinkkubiisi ”Everytime” saavutti lyhyessä ajassa miljoonia katselukertoja. Kyllä, miljoonia. Norjasta käsin, eikä tekijä ollut edes täysikäisyyttä saavuttanut jantteri. Ilmiö oli valmis. Toukokuussa 2017 ilmestyi esikois-EP, kuusibiisinen ”Roy Pablo”, ja viime lokakuussa sen seuraaja ”Soy Pablo”. Voi Pablo, miten upeita poplauluja syntyy koko ajan, onko jo keväällä aika vielä yhden EP:n (ennen pitkäsoittoa), ja onko sen nimi Toy Pablo?

Boy Pablolla oli ilo ja kunnia avata rockvuosi 2019 kaikkien aikojen ensimmäisellä Suomen keikallaan, ja tämän rundin ainoalla sellaisella myös. Helsingin Tavastialta, jonne keikalle päästäkseen Pablo oli sentään onnekkaasti jo täyttänyt 18, matka jatkui Tukholman ja Tanskan kautta koti-Norjaan. Pablon kesän festarikalenteri on vielä julkistamatta, mutta kovin vaikea olisi esittää hämmästynyttä, jos sieltä joku Pajukon vetokin löytyisi. Tyyliin Sideways tai Flow. Ei, pliis, älkää tuoko näitä nuoria miehiä Flow’n näyttäytymiskekkereihin, menevät ihan hukkaan siinä ahtaassa vellonnassa. Niin, ellei peräti näin, mutta yhtäkaikki Boy Pablo järkkäsi bändeineen niin laadukkaan vuoden avauksen, että vastaavaa on taas haettava useamman sellaisen takaa. Koettiin hillittömän kova popillansuu vain väljästi kansoittuneella, ja tänään upeasti soineella Tavastialla. Kerrankin ei tullut pakonomaista tarvetta tunkea pro-korvatulppia aivokurkiaiseen asti. Muutenkin oli tunnelma erittäin kohdakkain. Yleisö, nuori ja naisvoittoinen, osasi käytännössä koko tuotannon ulkoa, eikä oikeastaan yksikään biisi aiheuttanut ”mikä tää nyt olikaan”-päänpyörittelyä. Sikäli toki helpohkoa, että Boy Pablon levytetty tuotanto käsittää vain alle 20 biisiä ottaa haltuun.

Näyttökuva 2019-1-16 kello 20.08.12

Edellä mainittu seikka johti siihen, että koko keikka encoreineen kellotti vain 70 minuuttia aika tarkalleen. Ja uskokaan kun sanon, aika ällistyttävän harvoin toivoo, ettei tämän vielä tarvitsisi päättyä. Erittäin paljon sanottu teini-ikäisestä jäbästä, joka on kolmessa vuodessa singonnut itsensä lukion yhteiskuntaopin tunneilta soittamaan Thaimaahan, Taiwanille, Filippiineille, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Ja homma on vasta ylöslämmittelyvaiheessa. Tätä on nykyaika.

Boy Pablon levytettyä tuotantoa vaivaa mielestäni sanalla sanoen munattomuus, alakerran puute, tunnelmien puute. On yhtäkuin opastavan tuotantokäden, kaitsijan puute. Mutta livenä Pablo bändeineen pääsikin yllättämään, kuitenkin pikku skeptiikalla itsensä valelleen keikkakävijän, joka oli enemmän tai vähemmän varautunut näkemään ”vain” komeettamaisen popilmiön. Kirjoittamillaan biiseillä, ja koko bändin (joka koostuu neljästä Pablon ihan konkreettisesta lukioluokan kaverista) rennon avoimella otteella, matka voi olla pitkäkin. Jos nyt jo itäisessä Aasiassa odotetaan kieli pitkällä pitkäsoittoa ja uusia rundeja, niin ihan hyvin on jässikällä pulla uunissa. Keikalla nimittäin myös nuo levyiltä uupuvat asiat, kuten nyt vaikkapa temmon vaihtelut, botne ja muna, löytyivät. Syntyi hillittömän laadukas, hauska, tunnelmallinen ja kompakti pophetki Pablon lahjakkuuden ympärille kietoutuen. Bändin hassuttelu ja erittäin epärocktähtimäinen itseironia oli jotain, mitä soisi näkevänsä välillä maturoituneemmaltakin rocktahkon kiertäjältä. Välillä heitettiin viisiääniseksi acapellaksi ja välillä tykitettiin vuorotellen crazyt breakdancemuuvit.

Mielenkiintoista sinänsä, Aasian keikat Pablo on lähestulkoon avannut kakkos-EP:n jalan alle menevällä hittiraidalla ”Dance, Baby!”, mutta nyt se säästettiin aivan loppuun settiä. Ja niinhän tuo toimi nimensä mukaisesti toki täälläkin. Mutta että settilistoja tutkimalla näyttää, että Itä-Aasiassa on yritettävä sinne jalan alle aiemmin, heti alussa. Ehkä pohjoisen yleisöt eivät olekaan ihan niin jähmeitä, kuin yleisesti luullaan. Pablon ehdottomasti paras biisi on ”Ur Phone”, samaiselta viime vuoden pikkukiekolta, se helkkyy taivaallisen ilmavana 90-luvun kultavuosien brittipoppina. Muutenkin Boy Pablo piti ikkunaa auki kyseiseen aikakauteen, sen biiseissä kuuluu Travis, Verve, James, Cornershop ja ne kaikki kymmenet upeat ajan bändit, mutta silti Pablolla on oma ote. Ja mitä sitten, jos ”TKM”-biisin johtosävelmä ei välttämättä olekaan ihan sataprosenttisesti oma, kaikki on jo tehty miljardi kertaa. Ja jos nuorisolaiset löytävät jonkun asiallisen Norjan pojan kautta kultakauden Britpopin, vaikka ihan vahingossa, niin täällä päässä nousee lippu salkoon. Keikan kohokohtia illan yleisölle olivat jo mainitut, etenkin sinkkuhitti ”Everytime”, joka itseasiassa on Pablon kirjoitustalentilla aika keskinkertainen biisi, mutta olisi silti aikoinaan vaikkapa The Verven kevyenä kesäsinglenä myynyt iisisti kryptoniittia. Toki siihenkin biisiin bändin mainiot sovitukset toivat paljon levyversiota enemmän lisäarvoa, varsinkin tanakkalyöntisen lukiokamu Sigmundin rumpalointi ryyditti monet biisit uusiin ulottuvuuksiin, niiden core, ydin, juju, juttu tuli paremmin livenä esille, niistä tuli parempia. Niinkuin nyt vaikkapa lyhyenä soinut ”T-Shirt”, joka pelkästään todisti että (konkreettisesti) college rock elää ja voi hyvin, eikä ihme että Boy Pablo on näin nopeassa tahdissa päässyt jo rundaamaan vaikeasti määriteltävän lajityypin kultamaahan. Brittipopin ja Amerikan power popin lisäksi Pablon tuotanto on vaikuttunut kasarin alun syntikkapopista, ja paikoin New Wavesta, kuten nyt vaikka upeasti kulkenut ”Losing You” todisti. Hyvä Pablo. Täältä irtoaa ekan Suomen keikan perusteella lopputorkkaan ihan vaivatta arvosana eximia cum laude approbatur. Kiitos Live Nation, rockvuosi on avattu, ja kovalla laadulla. Tavastiallakin on nykyään jotenkin erityisen kiva käydä, varsinkin kun harjaantuneella keikkaintuitiollaan osaa poimia oikeat illat. KG

Mustasch (swe), Shiraz Lane @ The Circus, Helsinki 20.12.2018

Göteborgilainen Mustasch on uskollinen ja säännöllinen Suomen kävija, kesäfestareiden vakiovieraita. Päättymäisillään olevalle vuodelle Härmän keikkoja on siunaantunut ”vain” kuusi, mutta esimerkiksi viime vuonna Mustasch soitti Suomessa yhdeksän vetoa. Helsingin The Circuksen joulukuinen torstai-iltakin toki todisti, että bändillä on Suomessa vankka kannattajakunta, ja siksi tänne kannattaa aina uudestaan tulla. Tällä kertaa Live Nation järkkäili orkesterin näille nurkin otsikon ”Jul med Mustasch” alla, ja ohjelmassa oli kolme nykäisyä (Helsinki, Tampereen Pakkahuone ja Oulun Radisson).

Circuksen illan, kuten muutkin kaksi iltaa, lämmitteli juuri yli 20 kiskaisun Euroopan rundilta kotiutunut Shiraz Lane. Pääbändina tuolla kiertueella toimi ruotsalainen H.E.A.T., ja toisena lämppärinä erinomainen vaasalainen One Desire. Shiraz Lane on yksi näistä suomalaisen hard rockin, glamin ja mitä näitä nyt on, kirkaimmin tuikkivista toivoista. Kaukaisimmillaan Barcelonaan asti ulottunut rundi oli entisestäänkin tiukentanut Shiraz Lanen soittoa ja lavameininkiä, joita viime kesänä jo kovasti kehua retostelin näillä palstoin, nähtyäni bändin ensimmäistä kertaa tositoimissa Vantaalla. Toistankin itseäni, mutta jos alan meininki kansainvälisimmällä tasollaan kiinnostaa, niin tämä bändi on niiden kotimaisten joukossa, joita ei kannata näkemättä jättää.

Kuluvan vuoden helmikuussa ilmestyi kakkosalbumi ”Carnival Days”, ja sen nimiraidalla jampparit tutusti, ja tutun energisesti, minuutilleen puoli tuntia kellottaneen lämmittelyslottinsa täräyttivät käyntiin. Tarina ei kerro, miksi Shiraz Lane soitti näin lyhyen setin, olisikohan tuohon lyhyellä matikalla ja lähimuistilla mahtunut kuusi biisiä. Mutta toisaalta, parempi tehoisa puoli tuntia, kuin puoliheijjaava kolme varttia. Rundiväsymys ei Vantaan sälleistä millään tapaa huokunut, ja varsinkin tuoreemman albumin raidat soivat syntyessään klassisina hard rock-raitoina kompaktisti, hengittäen, mutta tiukasti. Ja suomiglamin uuden tulemisen eturintamaa edustaessaan Shiraz Lane osaa myös esiintyä, ja mitä sitten vaikka kasariesikuvien lavaliikkeet onkin opiskeltuna, on siitä muutenkin jo aikaa, kun rock’n rollissa joku viimeksi ihan oikeasti oman pyöränsä tai polttomoottorinsa keksi. Jopa turhankin lyhyeksi jääneen lämppäyssetin tiukimmin laukkasi tänään alumpana soinut ”Tidal Wave”. Ja vielä, mikä illan pääbändin sinänsä mainiossa vedossa oikeastaan ainoana asiana häiritsi, eli epävireiset ja miettimättömät kitarasoolot (jos sallitte, ja vaikka ette sallisikaan), oli asiain laita Shirazin kohdalla toinen. Kuin salaa, ja ilman isoa numeroa, Jani Laine on tämän, ja näiden genrejen, asiallisimpia soolokitaristeja.

Illan kummankin bändin olin nähnyt relatiivisen tuoreeltaan, viime kesänä. Ja kummankin festareiden ulkoilmavedolla. Mustaschin kohdalla Tampereen South Parkin aurinkoinen iltapäiväkeikka monellakin tapaa laiskalepposteli kuulokojeesta sisään ja toisesta ulos, eikä varsinkaan ensitutustumisena bändiin onnistunut oikein orkesterin pointtia tai olemassaolon tärkeyttä todistamaan. Joten uusintaotanta oli hoidettava, ja katso, kyllähän Mustaschin merkityksen ja suosion ihan toisella tapaa Circuksen mainion keikan jälkeen tajusi.

The Circus on suosikkikeikkamestojani Helsingissä, ja mikseipä pitkälti myös koko hela kokemuspiirissäni. Paikka täyttää monellakin tapaa kansainvälisen rock-klubin mitat. Loppuunmyytynä mesta on aika piinallinen, mutta niin ne on kaikki muutkin. Mustaschin keikalla oli onneksi mukavan väljää, silti bändin näkökulmasta mainiosti possea paikalla. Viimeistään lämppäribändin lopetettua, alkoivat henkilökohtaiset ja viikkoa aiemmin selvin päin kyrväytetyt nivelsiteet huutaa daavidin poikaa, joten tänään väljyyttään mahtavasti toimineen Circuksen yksinäinen ja hylätty baarijakkara ilmestyi kuin Taivaan lahjana. Niinpä Mustaschin veto sujuikin istualtaan, ja tällä kertaa hiukan enemmän takalinjoilta, mutta hyvällä näkyvyydellä. Sanottava on, että Circuksen soundi toimi tänään, ja se mikä täällä aina jotenkin on erityisen laadukasta, eli valot.

Reilun tunnin settiinsä Mustasch onnistui nakuttamaan lähestulkoon tai abouttiarallaa parikymmentä voimabiisiä, syksyn rundilta tutulla biisiilistalla, joka on koottu kohtuutasaisesti bändin lähes kaikilta albumeilta, kahta lukuunottamatta. Eniten, eli neljä biisiä, nyittiin tuoreimmalta albumilta, kuluvanvuotiselta ”Silent Killer”-platalta. Levy on popeinta Mustaschia pitkään aikaan, kenties koskaan, eikä sanaa pop pidä tietenkään ymmärtää kuin pelkästään oikein. ”Silent Killer” on todella kova melodiapaketti, jolla Mustasch alkaa ihan tosissaan erottaa jyvää akanasta. Huonoja melodioitahan bändi nyt ei sinänsä ole urakoimalla koskaan kirjoittanut, mutta homma on tuoreella albumilla erittäin jalostunutta, ja Helsinginkin keikalla tuoreet biisit varsin ylivoimaisina nousivat esiin. Kitaristi-laulaja-nokkamies-supliikki Ralf Gyllenhammar kuulostaa enemmän kuin koskaan The Cultin Ian Astburylta, eikä kultakauden Cult nyt niin valovuosien päässä ole Mustaschin puristeisesta hard rockista muutenkaan. Siksikin oli mainio, joskin ehkä sattumanvarainen valinta levytiskiltä, soittaa rouduutauolla Cultin ”Sweet Soul Sister”. 

Vuoden 2009 eponyymin nimikkoalbumin hittiraidalla ”Heresy Blasphemy” lapikas lattiaan, joskin kakkosena kuultu ”Down In Black” oikeammin vasta rusautti sen ison koneen päälle, jonka ei annettu seuraavaan tuntiin hetkeksikään sammahtaa. Mieli palasi suorastaan 2000-luvun alun perspisille Danko Jones-keikoille, jengi pitää ottaa alkutahdeista messiin, ne myöhemmät tahdit voivat joskus olla vähän liian myöhäisiä. Gyllenbergissä Mustaschilla on ainoa oikea nokkamies, ote yleisöön pysyy ja paranee keikan kestäessä. Mies onnistuu muutamalla suomen kielen sanalla olemaan aivan hillittömän paljon hauskempi kuin kaksituntinen kotimainen komedia. Bändin kollektiivinen hyvä meininki kulminoituikin varsinaisen setin päättäneeseen Robban Bäckin rumpusooloon, joka omaa lajiaan oli ikinä näkemistäni hauskin, parhaiten valaistu ja dramaturgisesti täsmällisin. Hauska rumpusoolo, nyt on sekin nähtynä.

Ennen hauskaa rumpusooloa ehti Mustasch ottaa ei-faninkin puolelleen, nyt näiden keikalle uskaltaa mennä jopa joskus tulevaisuudessakin, menneen kesän en-nyt-tiiät loisti poissaolollaan. Ainoa asia, jota en ns. saanut, oli David Johannessonin kitarasoolot. Mies on planeetanluokan kompin soittaja, mutta joku ihmeellinen miettimättömyys, soolo soolon paikalla soolon vuoksi ja epävireisyyden kaltaisuus onnistui häiritsemään henkilökohtaisesti ihan mainitsemisen arvoisesti. Saatoin olla vain minä.

Valotiskillä meni tänään todella hyvin, Circuksessa tosin käytännössä aina. Varsinkin ”Parasite”-biisin vihreänkeltainen tunnelma kaikessa yksinkertaisuudessaan oli jotain, mitä näkee tai tulee huomanneeksi liian harvoin. ”Parasitessa bändi laittoi suorastaan skeittipunkin vaihteen silmään, ”Bring Me EveryonessaMustasch on stonereimmillaan, arizonanmakuinen ja takakenoinen tulkinta oli hetkittäin kuin lavalla olisi ollut itse Fu Manchu. Mutta ei ollut. Nyt oli Mustasch, ja hyvä niin. ”Thank You For The Demon” setin puolimaissa sytytti yleisöä erityisesti, mutta heti perään paahdettu ”Feared and Hated” oli ja on paljon parempi biisi, aivan siis todella kova styge. Ja osoitti, että ei se radiohitti aina edes edusta bändin kivenkovinta kirjoitustaitoa, sattuupahan vain olemaan sinkkuvalinta ja sitä kautta radioiden voimasoiton synnyttämä väkisinhitti. Illan kovin vetäisy oli erittäin lähellä olla uuden levyn raita ”Barrage”, jonka Gyllenhammar kertoi olleen yleisön suursuosikki taannottaisella Yhdysvaltain rundilla. ”I Hunt Alone” puolestaan todisti, ettei esimerkiksi eräskin Helsingin radioasema ole onnistunut äärimmäiselläkään voimasoitolla jyystämään laatubiisiä puhki, niin vain toimi tuoreesti edelleen. Mainio ja energinen jouluisen miniminirundin avaus päättyi isoon hittiin ”Double Nature”. Olen nähnyt pitkän matkaa toistatuhatta keikkaa, ja mukaan mahtuu toki luonnollisesti paljon bändejä Ruotsista. Silti olen onnistunut näkemään vain yhden huonon ruotsalaisbändin. Se ei ollut Mustasch. KG

AC/DC (aus) @ Kantolan Tapahtumapuisto, Hämeenlinna 22.7.2015

Suuri päivä on täällä. Suuri päivä AC/DC-fanille jo vuosien ja taas vuosien takaa, suuri päivä kotikaupungille ja sen tapahtumaelämälle, suuri päivä monelta kannalta. Joulukuussa, ensimmäisellä myyntiintulominuutilla ostettu lippu saa vihdoin lunastuksensa, ja koko puoli vuotta viritelty setti tapahtuu vääjäämättä tänään.

Iltapäivällä alkaa epäilyttää. Vettä sataa kaatamalla. Kestääkö Kantolan nurmi? Kuinka lähelle lavaa pääsee, ilman että kuuluu fan clubiin tai että on maksanut itsensä VIP:stä kipeäksi? Näkeekö siellä mitään? Taukoaako sade?

Ystävällinen taksikuski hoitaa hommansa, ja seurueemme saapuu alakaupunkiin hyvissä ajoin. Kolmisen kilometriä kävelyä Kantolanniemelle, vasta kesän alussa valmistuneeseen tapahtumapuistoon, jonka rakentaminen päätettiin ja toteutettiin nopeassa tahdissa. Kerrankin jotain yleisöäpalvelevaa voitiin yhteistuumin synnyttää Hämeenlinnassa, ja vieläpä nopeasti, syntyneeseen tarpeeseen. Tämän illan konsertin on pakko onnistua. Jos ei, sana leviää, Live Nation ja artistit unohtavat paikan, ja olemme iänikuisen Olympiastadionin varassa. Ja nyt kun Stadikka on remontissa, on Hämeenlinnan momentum.

Sade taukoaa. Aurinko tulee esiin. Kymmenettuhannet ihmiset soljuvat kohti kaupungin laitaa hyvällä fiiliksellä. Tästä voi tulla mahtavaa, tästä voi tulla minimissäänkin hienoa. Tämä on todennäköisesti AC/DC:n viimeinen keikka Suomessa, ja takuuvarmasti kaikista 11:sta Suomessa soitetusta kaikkienaikojen massiivisin. Sisäänmenoportilla homma jonoutuu hetkeksi, mutta turvaihmiset hoitavat hommansa mallikkaasti ja tahdikkaasti. Tikulla silmään, jos nillittää muutaman minuutin jonotuksesta. Jonossa kuulen seurueeni kanssa ne muutamat tutut Santa Cruzin radiohitit. Nuoret kollit ovat pääseet elämänsä lämppärikeikalle.

Juomajonoon. Valikoima on kattava, ja hinnat yllättävän maltilliset. Tai ainakaan en haista enempää riistoa, kuin missään muussakaan massatapahtumassa. Alue näyttää täytenä melkein valtavammalta kuin tyhjänä. Olin harrastuneisuuttani käynyt tsekkaamassa mestat viikkoa aiemmin. Nyt kun lava ja sivustan vessa-armeija piirtävät puistolle rajoja, se tuntuu jopa masentavan massiiviselta. Olen sopinut itseni kanssa, että lavaa lähimmän 10000 – 15000:n joukkoon on päästävä. Konsertti on edellispäivänä myyty loppuun, noin 55 000 pilettiä, joista ulkomaille yli 5000.

Bajisalueella lilluu kura, ja ties mikä, mutta monen päivän sateen jälkeen se on ymmärrettävää. Minkään niminen konserttijärjestäjä ei koskaan voi säälle mitään, se pitää muistaa. Mutta Kantolan tuore nurmikko kestää, se on imenyt rankan sateen, eikä ole moksiskaan. Mahtavaa.

Yhdysvaltalainen Vintage Trouble soittaa kakkoslämppärinä euron souliaan, se kuuluu anniskeluhehtaarille, mutta soljuu toisesta korvasta sisään, ja toisesta jälkiä jättämättä ulos. On tullut aika kohdata kaikki tämä, ja päästä niin lähelle kuin tänään on mahdollista.

Matka etulinjaan tyssää aika varhain, mutta pääsemme kuitenkin lähemmäs kuin olin puoli vuotta uskaltanut odottaa. AC/DC on lavalla, alun tuttu ”Rock or Bust”-lyhytelokuva pyörii. Muutama pyro paukahtaa ja räjäyttää homman käyntiin. Tuoreimman albumin varsin keskinkertainen nimilanaus, ”Rock or Bust” aloittaa, niinkuin se on aloittanut rundin kaikki keikat. Settilistan olen opetellut ulkoa, tai melkein, yritän saada sitä keikan kestäessä puhelimesta auki kerratakseni, mutta täällähän on tietenkin kaistat tukossa. Olen onnistunut löytämään keskeltä kenttää myös sen ainoan pikku kuopan, näen lavalle varsin heikosti. Nurmi nousee taaksepäin mentäessä, mutta ei riittävästi.

Olen pitkälti eestiläisten ja venäläisten fanien ympäröimänä. Tässä on hyvä, nämä osaavat käyttäytyä. ”Shoot To Thrill”, selfiekepit nousevat ilmaan. Onko näitä edes luvallista tuoda tänne? Äkkiä joku neljän hengen seurue päättää päästä lähemmäs, ja alkaa raivata tilaa. Jätän seurueeni, tavataan kaupungilla, soitellaan, liityn jonon jatkoksi. Matka tyssää 20 metrin, ja lähinnä sivusuuntaisen etenemisen jälkeen. Olkoon. Mennään tänään tällä. Kukaan ei estä tulemasta näihin tapahtumiin klo 15, kun portit avataan. Silloin saa hyvät paikat, mutta miten siellä edessä pärjää kusematta ja syömättä jopa 9 tuntia? Eipä ole harrastuneisuus sinne asti oikein  koskaan venynyt.

Hell Ain’t No Bad Place To Be”. No joo, totta. Onneksi screenit on isot, bändistä saa sitäkautta käsityksen. Välillä avautuu jonkun olan yli pieni näkymä lavalle, tuo vaalea pää on basisti Cliff Williams, tuo joka juoksentelee on Angus Young. Rummut on tuossa, niiden takana paukuttaa tanakkaa perusmätkettä alan legenda Chris Slade, kun jäsen Phil Rudd rikkoo kotiarestisäädöksiä himassaan. Dementiaan hiipuvaa Malcolm Youngia paikkaa veljenpoika Stevie, ja hienosti paikkaakin. Kitara on tuttu, tai tutunnäköinen, komppi ei lespaa ja stemmahuudot, yhdessä Williamsin kanssa, lähtevät hereästi. Yleisö vaikuttaa, tai siis kuulostaa kylmältä, tänne sadan metrin päähän lavasta ainakin. Jonkinlainen syttyminen tapahtuu, kun ”Dirty Deeds” kajahtaa. Pari kuumailmapalloa lipuu yli, tuolta tämä näyttää hienolta, vaikka itse olen ennemmin turvallisesti Kantolan nurmella.

Thunderstruck” kirvoittaa jo huutoa, sen nyt tietää joka jannu, vaikka ei edes tietäisi, minkä bändin hitti se on. Biisi on höylätty kuoliaaksi läävissä, juottoloissa, pizzerioissa, karaokebaareissa, autiotaloissa ja liikennevaloissa. Silti se on Australian rock’n’rollikämiesten runnomana yksi setin alkupään parhaita, ei voi mitään. Poissa kaikesta tutusta on vain Malcolmin köpöttely lavan takaa eteen, ja taas taakse, takaisin eteen. Stevie on stemmasyistä naulittu laulumikkiinsä. Vain Angus tempoilee tutusti ympäri lavaa, kävelee legendaarista versiotaan duckwalkista, Brian Johnson kähisee ja huutaa, kaikki on ennallaan ja tuttua. Vielä kun näkisi jotain, muutama kunnon näkymä orkesteriin kerralla ja kokonaisena. Mitä ennen tehtiin, kun ei ollut jättiscreenejä? Poltettiin kilometrin päässä höpötupankia ja muisteltiin vuosia myöhemmin, oonko mä nähnyt Hendrixiä, en mä kyllä muista.

High Voltage”, ja sitten ”Black Ice”-albumilta keikkasettiin jäänyt ”Rock’n Roll Train” sujahtavat ohi muita miettiessä.  Hartwall Areenalla marraskuussa 2000 Brian Johnson hyppäsi Hell’s Bellin naruun roikkumaan ja ”soitti” massiivista jötkälettä heilumalla hauistensa varassa. Ei tartu eikä heilu enää. Ymmärrän, Brian on 67. On kuitenkin pääasia että tulee ja tekee parhaimman mahdollisensa, ja lopettaa sitten, kun homma lakkaa sujumasta tai olemasta kivaa (vai mitä Chuck Berry ja Chuck Berryn poika). Tuoreen levyn biiseistä parhaimmin toimii ”Baptism By Fire”, joka on itseasiassa klassikoiden seurassa ihan biisi paikallaan. Monelle seuraava styge on illan jopa odotetuin, itselle ainakin. ”You Shook Me All Night Long” lähtee tiukasti, tanakasti ja kompaktisti. Chris Slade ei soita sooloja pää alaspäin, Slade on rumpali, ei sirkustaiteilija. Angus osaa muutaman soolokuvion ja kierrättää niitä.

Yleisön laulatustakin yritetään maltilla, jos ei lähde, niin ei lähde. Brian on tullut tänne laulaakseen, mukaan saa yhtyä jos osaa sanat tai tulee fiilis. Mahtavinta tässä on koko konstailemattomuus, ja show’n puute. Ollaan asiassa, rock’n’roll-asiassa. Bändi louhii hyvillä soundeilla, ja ne pysyvät alueella, toisaalta eipä tänään onneksi vielä tarvinnut koeponnistaa tuulisia olosuhteita. Lavan ja screenien kuvan välillä on viivettä, mutta kun en juuri lavalle hirveästi näe, en osaa valittaa.

Pumpattava ”Whole Lotta Rosie” nousee lavan taakse tutusti leijumaan nimikkobiisinsä ajaksi. Valot alkavat purra, ilta hämärtyy, näinä hetkinä massakonsertit ovat parhaimmillaan. On jo tottunut soundiin, näköesteisiin, ympärilläolijoihin ja biisilista on edennyt parhaimmistoon. ”Let There Be Rock” alkaa häijysti ja ponnekkaasti, mutta se (kiertueen mitalta tutusti) vesitetään pitkäksi Angusin soolosekoiluksi. Ok, jossain biisissä Angusin on pakko päästä mielipuolisena väkkäränä pyörimään koulupuvussaan lavalla selällään, se kuuluu juttuun. Mutta dramaturgia tästä puuttuu, ei sitä ollut hiljattain Slashilla, eikä sitä ole Angus Youngilla. Jälkimmäinen saa helpommin anteeksi, kitara kuitenkin rouhii mureasti, ukko on kuin riivattu. Ja jos ei nyt ihan niin riivattu kuin kultaisina vuosinaan, mutta härski ja riivattu oma itsensä silti, legenda jo eläessään, Angus Young.

Soolo päättyy vihdoin. Kaksi biisiä vielä; ”Highway To Hämeen…Hell” aloittaa. Kompakti, jämäkkä, jopa häkellyttävän nopea ja lyhyt veto. ”For Those About To Rock” on päättänyt keikat jo edellisen kylmän sodan aikana, ja päättää edelleen.  Lavan taakse ajetaan sarja kenttähaupitseja, mutta niiden paukkuja säästellään, liekö syynä yleinen säästäväisyys vai suomalainen lupaviidakko. Muistanko vain väärin, että edellisellä näkemälläni keikalla tykit jyskivät railakkaammin? Keikka päättyy lyhyeen ilotulitukseen ja Brian Johnsonin ”see you”-sanoihin. Mitä helvettiä, ovatko ne jo päättäneet jatkaa? Arveluahan lopettamispuheet ovat toki olleetkin.

Keikka päättyy myös hyviin henkilökohtaisiin tunnelmiin siitä, että kalliille lipulle on saatu jonkinmoinen kate, että sydän kurkussa kotikaupungin puolesta jännittäminen alkaa olla pääosin ohi, ja että kaikki on sujunut näennäisen hyvin. Hyvä keikka, lyhyesti sanottuna, keikassa tai bändissä ei mitään vikaa. Sata metriä on pitkä matka ihmiskunnalle ja yksittäiselle fanille, mutta minkäs teet. Tämä bändi ei klubikeikkoja soita, ja jos soittaisi, ei niille olisi varaa mennä. Näin nämä on nähtävä, jos aikoo nähdä. Kantolan tapahtuma saa kovaakin kritiikkiä. Itse join yhden tölkillisen olutta, ja osasin ihan itse heittää sen roskasäkkiin, josta se kierrättyy. Itse en katsonut tarpeelliseksi tuikkia ainoaani aidan raosta, enkä kusta omille kintuilleni. Ne jotka niin tekevät, vastaavat siitä itse, ei järjestäjä.

Alueelta ulostautuminen sujuu mitenkuten, eli hitaasti. Porttialue jumittaa, sen jälkeen alkaa sujua. Voisi väittää, että tähän menee luvattoman kauan, mutta hei, täällä on ollut 55 000 ihmistä. Eikä ihme jos jumittaa, portin alueella on joku pyörtynyt, hoivaajia on riittävästi, apu on jo paikalla, mutta jengin on pakko jäädä tuijottamaan monttu auki kuin Huuhaa Innasen maalauksissa. Tottakai jonossa kuuluu valituksen ääntä, mutta suomalainen valittaa silloinkin, kun se voittaa Lotossa 10 miljoonaa, että miksi ei tullut kahtakymmentä.

Nyt se on ohi, nyt se on avattu, ja ihan toimivaksi havaittu. Jäämme odottamaan Kantolan Tapahtumapuiston seuraavaa suurjulkistusta; Bruce Springsteen, Guns’n’Roses, U2, Rollarit? Kuka tahansa, mutta tänne uskaltaa nyt tulla, ja ihan ilolla sanoa olevansa Hämeenlinnasta. Kiitos myös AC/DC, I salute you. Hiivu rauhassa pois Malcolm Young, Stevie on hyvä poika, se hoitaa homman kyllä. Ja jos Brian tarkoitti, mitä sanoi, sopii tulla vielä uudestaankin, jos homma on näin miehekkäästi kasassa. Ensi kerralla pakko päästä lähimmän 8000:n joukkoon.

Ja siis, näillä mentiin tänään: http://www.setlist.fm/setlist/acdc/2015/kantolan-tapahtumapuisto-hameenlinna-finland-33f62c7d.html  KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: