AC/DC (aus) @ Kantolan Tapahtumapuisto, Hämeenlinna 22.7.2015
Suuri päivä on täällä. Suuri päivä AC/DC-fanille jo vuosien ja taas vuosien takaa, suuri päivä kotikaupungille ja sen tapahtumaelämälle, suuri päivä monelta kannalta. Joulukuussa, ensimmäisellä myyntiintulominuutilla ostettu lippu saa vihdoin lunastuksensa, ja koko puoli vuotta viritelty setti tapahtuu vääjäämättä tänään.
Iltapäivällä alkaa epäilyttää. Vettä sataa kaatamalla. Kestääkö Kantolan nurmi? Kuinka lähelle lavaa pääsee, ilman että kuuluu fan clubiin tai että on maksanut itsensä VIP:stä kipeäksi? Näkeekö siellä mitään? Taukoaako sade?
Ystävällinen taksikuski hoitaa hommansa, ja seurueemme saapuu alakaupunkiin hyvissä ajoin. Kolmisen kilometriä kävelyä Kantolanniemelle, vasta kesän alussa valmistuneeseen tapahtumapuistoon, jonka rakentaminen päätettiin ja toteutettiin nopeassa tahdissa. Kerrankin jotain yleisöäpalvelevaa voitiin yhteistuumin synnyttää Hämeenlinnassa, ja vieläpä nopeasti, syntyneeseen tarpeeseen. Tämän illan konsertin on pakko onnistua. Jos ei, sana leviää, Live Nation ja artistit unohtavat paikan, ja olemme iänikuisen Olympiastadionin varassa. Ja nyt kun Stadikka on remontissa, on Hämeenlinnan momentum.
Sade taukoaa. Aurinko tulee esiin. Kymmenettuhannet ihmiset soljuvat kohti kaupungin laitaa hyvällä fiiliksellä. Tästä voi tulla mahtavaa, tästä voi tulla minimissäänkin hienoa. Tämä on todennäköisesti AC/DC:n viimeinen keikka Suomessa, ja takuuvarmasti kaikista 11:sta Suomessa soitetusta kaikkienaikojen massiivisin. Sisäänmenoportilla homma jonoutuu hetkeksi, mutta turvaihmiset hoitavat hommansa mallikkaasti ja tahdikkaasti. Tikulla silmään, jos nillittää muutaman minuutin jonotuksesta. Jonossa kuulen seurueeni kanssa ne muutamat tutut Santa Cruzin radiohitit. Nuoret kollit ovat pääseet elämänsä lämppärikeikalle.
Juomajonoon. Valikoima on kattava, ja hinnat yllättävän maltilliset. Tai ainakaan en haista enempää riistoa, kuin missään muussakaan massatapahtumassa. Alue näyttää täytenä melkein valtavammalta kuin tyhjänä. Olin harrastuneisuuttani käynyt tsekkaamassa mestat viikkoa aiemmin. Nyt kun lava ja sivustan vessa-armeija piirtävät puistolle rajoja, se tuntuu jopa masentavan massiiviselta. Olen sopinut itseni kanssa, että lavaa lähimmän 10000 – 15000:n joukkoon on päästävä. Konsertti on edellispäivänä myyty loppuun, noin 55 000 pilettiä, joista ulkomaille yli 5000.
Bajisalueella lilluu kura, ja ties mikä, mutta monen päivän sateen jälkeen se on ymmärrettävää. Minkään niminen konserttijärjestäjä ei koskaan voi säälle mitään, se pitää muistaa. Mutta Kantolan tuore nurmikko kestää, se on imenyt rankan sateen, eikä ole moksiskaan. Mahtavaa.
Yhdysvaltalainen Vintage Trouble soittaa kakkoslämppärinä euron souliaan, se kuuluu anniskeluhehtaarille, mutta soljuu toisesta korvasta sisään, ja toisesta jälkiä jättämättä ulos. On tullut aika kohdata kaikki tämä, ja päästä niin lähelle kuin tänään on mahdollista.
Matka etulinjaan tyssää aika varhain, mutta pääsemme kuitenkin lähemmäs kuin olin puoli vuotta uskaltanut odottaa. AC/DC on lavalla, alun tuttu ”Rock or Bust”-lyhytelokuva pyörii. Muutama pyro paukahtaa ja räjäyttää homman käyntiin. Tuoreimman albumin varsin keskinkertainen nimilanaus, ”Rock or Bust” aloittaa, niinkuin se on aloittanut rundin kaikki keikat. Settilistan olen opetellut ulkoa, tai melkein, yritän saada sitä keikan kestäessä puhelimesta auki kerratakseni, mutta täällähän on tietenkin kaistat tukossa. Olen onnistunut löytämään keskeltä kenttää myös sen ainoan pikku kuopan, näen lavalle varsin heikosti. Nurmi nousee taaksepäin mentäessä, mutta ei riittävästi.
Olen pitkälti eestiläisten ja venäläisten fanien ympäröimänä. Tässä on hyvä, nämä osaavat käyttäytyä. ”Shoot To Thrill”, selfiekepit nousevat ilmaan. Onko näitä edes luvallista tuoda tänne? Äkkiä joku neljän hengen seurue päättää päästä lähemmäs, ja alkaa raivata tilaa. Jätän seurueeni, tavataan kaupungilla, soitellaan, liityn jonon jatkoksi. Matka tyssää 20 metrin, ja lähinnä sivusuuntaisen etenemisen jälkeen. Olkoon. Mennään tänään tällä. Kukaan ei estä tulemasta näihin tapahtumiin klo 15, kun portit avataan. Silloin saa hyvät paikat, mutta miten siellä edessä pärjää kusematta ja syömättä jopa 9 tuntia? Eipä ole harrastuneisuus sinne asti oikein koskaan venynyt.
”Hell Ain’t No Bad Place To Be”. No joo, totta. Onneksi screenit on isot, bändistä saa sitäkautta käsityksen. Välillä avautuu jonkun olan yli pieni näkymä lavalle, tuo vaalea pää on basisti Cliff Williams, tuo joka juoksentelee on Angus Young. Rummut on tuossa, niiden takana paukuttaa tanakkaa perusmätkettä alan legenda Chris Slade, kun jäsen Phil Rudd rikkoo kotiarestisäädöksiä himassaan. Dementiaan hiipuvaa Malcolm Youngia paikkaa veljenpoika Stevie, ja hienosti paikkaakin. Kitara on tuttu, tai tutunnäköinen, komppi ei lespaa ja stemmahuudot, yhdessä Williamsin kanssa, lähtevät hereästi. Yleisö vaikuttaa, tai siis kuulostaa kylmältä, tänne sadan metrin päähän lavasta ainakin. Jonkinlainen syttyminen tapahtuu, kun ”Dirty Deeds” kajahtaa. Pari kuumailmapalloa lipuu yli, tuolta tämä näyttää hienolta, vaikka itse olen ennemmin turvallisesti Kantolan nurmella.
”Thunderstruck” kirvoittaa jo huutoa, sen nyt tietää joka jannu, vaikka ei edes tietäisi, minkä bändin hitti se on. Biisi on höylätty kuoliaaksi läävissä, juottoloissa, pizzerioissa, karaokebaareissa, autiotaloissa ja liikennevaloissa. Silti se on Australian rock’n’rollikämiesten runnomana yksi setin alkupään parhaita, ei voi mitään. Poissa kaikesta tutusta on vain Malcolmin köpöttely lavan takaa eteen, ja taas taakse, takaisin eteen. Stevie on stemmasyistä naulittu laulumikkiinsä. Vain Angus tempoilee tutusti ympäri lavaa, kävelee legendaarista versiotaan duckwalkista, Brian Johnson kähisee ja huutaa, kaikki on ennallaan ja tuttua. Vielä kun näkisi jotain, muutama kunnon näkymä orkesteriin kerralla ja kokonaisena. Mitä ennen tehtiin, kun ei ollut jättiscreenejä? Poltettiin kilometrin päässä höpötupankia ja muisteltiin vuosia myöhemmin, oonko mä nähnyt Hendrixiä, en mä kyllä muista.
”High Voltage”, ja sitten ”Black Ice”-albumilta keikkasettiin jäänyt ”Rock’n Roll Train” sujahtavat ohi muita miettiessä. Hartwall Areenalla marraskuussa 2000 Brian Johnson hyppäsi Hell’s Bellin naruun roikkumaan ja ”soitti” massiivista jötkälettä heilumalla hauistensa varassa. Ei tartu eikä heilu enää. Ymmärrän, Brian on 67. On kuitenkin pääasia että tulee ja tekee parhaimman mahdollisensa, ja lopettaa sitten, kun homma lakkaa sujumasta tai olemasta kivaa (vai mitä Chuck Berry ja Chuck Berryn poika). Tuoreen levyn biiseistä parhaimmin toimii ”Baptism By Fire”, joka on itseasiassa klassikoiden seurassa ihan biisi paikallaan. Monelle seuraava styge on illan jopa odotetuin, itselle ainakin. ”You Shook Me All Night Long” lähtee tiukasti, tanakasti ja kompaktisti. Chris Slade ei soita sooloja pää alaspäin, Slade on rumpali, ei sirkustaiteilija. Angus osaa muutaman soolokuvion ja kierrättää niitä.
Yleisön laulatustakin yritetään maltilla, jos ei lähde, niin ei lähde. Brian on tullut tänne laulaakseen, mukaan saa yhtyä jos osaa sanat tai tulee fiilis. Mahtavinta tässä on koko konstailemattomuus, ja show’n puute. Ollaan asiassa, rock’n’roll-asiassa. Bändi louhii hyvillä soundeilla, ja ne pysyvät alueella, toisaalta eipä tänään onneksi vielä tarvinnut koeponnistaa tuulisia olosuhteita. Lavan ja screenien kuvan välillä on viivettä, mutta kun en juuri lavalle hirveästi näe, en osaa valittaa.
Pumpattava ”Whole Lotta Rosie” nousee lavan taakse tutusti leijumaan nimikkobiisinsä ajaksi. Valot alkavat purra, ilta hämärtyy, näinä hetkinä massakonsertit ovat parhaimmillaan. On jo tottunut soundiin, näköesteisiin, ympärilläolijoihin ja biisilista on edennyt parhaimmistoon. ”Let There Be Rock” alkaa häijysti ja ponnekkaasti, mutta se (kiertueen mitalta tutusti) vesitetään pitkäksi Angusin soolosekoiluksi. Ok, jossain biisissä Angusin on pakko päästä mielipuolisena väkkäränä pyörimään koulupuvussaan lavalla selällään, se kuuluu juttuun. Mutta dramaturgia tästä puuttuu, ei sitä ollut hiljattain Slashilla, eikä sitä ole Angus Youngilla. Jälkimmäinen saa helpommin anteeksi, kitara kuitenkin rouhii mureasti, ukko on kuin riivattu. Ja jos ei nyt ihan niin riivattu kuin kultaisina vuosinaan, mutta härski ja riivattu oma itsensä silti, legenda jo eläessään, Angus Young.
Soolo päättyy vihdoin. Kaksi biisiä vielä; ”Highway To Hämeen…Hell” aloittaa. Kompakti, jämäkkä, jopa häkellyttävän nopea ja lyhyt veto. ”For Those About To Rock” on päättänyt keikat jo edellisen kylmän sodan aikana, ja päättää edelleen. Lavan taakse ajetaan sarja kenttähaupitseja, mutta niiden paukkuja säästellään, liekö syynä yleinen säästäväisyys vai suomalainen lupaviidakko. Muistanko vain väärin, että edellisellä näkemälläni keikalla tykit jyskivät railakkaammin? Keikka päättyy lyhyeen ilotulitukseen ja Brian Johnsonin ”see you”-sanoihin. Mitä helvettiä, ovatko ne jo päättäneet jatkaa? Arveluahan lopettamispuheet ovat toki olleetkin.
Keikka päättyy myös hyviin henkilökohtaisiin tunnelmiin siitä, että kalliille lipulle on saatu jonkinmoinen kate, että sydän kurkussa kotikaupungin puolesta jännittäminen alkaa olla pääosin ohi, ja että kaikki on sujunut näennäisen hyvin. Hyvä keikka, lyhyesti sanottuna, keikassa tai bändissä ei mitään vikaa. Sata metriä on pitkä matka ihmiskunnalle ja yksittäiselle fanille, mutta minkäs teet. Tämä bändi ei klubikeikkoja soita, ja jos soittaisi, ei niille olisi varaa mennä. Näin nämä on nähtävä, jos aikoo nähdä. Kantolan tapahtuma saa kovaakin kritiikkiä. Itse join yhden tölkillisen olutta, ja osasin ihan itse heittää sen roskasäkkiin, josta se kierrättyy. Itse en katsonut tarpeelliseksi tuikkia ainoaani aidan raosta, enkä kusta omille kintuilleni. Ne jotka niin tekevät, vastaavat siitä itse, ei järjestäjä.
Alueelta ulostautuminen sujuu mitenkuten, eli hitaasti. Porttialue jumittaa, sen jälkeen alkaa sujua. Voisi väittää, että tähän menee luvattoman kauan, mutta hei, täällä on ollut 55 000 ihmistä. Eikä ihme jos jumittaa, portin alueella on joku pyörtynyt, hoivaajia on riittävästi, apu on jo paikalla, mutta jengin on pakko jäädä tuijottamaan monttu auki kuin Huuhaa Innasen maalauksissa. Tottakai jonossa kuuluu valituksen ääntä, mutta suomalainen valittaa silloinkin, kun se voittaa Lotossa 10 miljoonaa, että miksi ei tullut kahtakymmentä.
Nyt se on ohi, nyt se on avattu, ja ihan toimivaksi havaittu. Jäämme odottamaan Kantolan Tapahtumapuiston seuraavaa suurjulkistusta; Bruce Springsteen, Guns’n’Roses, U2, Rollarit? Kuka tahansa, mutta tänne uskaltaa nyt tulla, ja ihan ilolla sanoa olevansa Hämeenlinnasta. Kiitos myös AC/DC, I salute you. Hiivu rauhassa pois Malcolm Young, Stevie on hyvä poika, se hoitaa homman kyllä. Ja jos Brian tarkoitti, mitä sanoi, sopii tulla vielä uudestaankin, jos homma on näin miehekkäästi kasassa. Ensi kerralla pakko päästä lähimmän 8000:n joukkoon.
Ja siis, näillä mentiin tänään: http://www.setlist.fm/setlist/acdc/2015/kantolan-tapahtumapuisto-hameenlinna-finland-33f62c7d.html KG