Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Willie Dixon”

Eric Clapton (uk) @ Nokia Arena, Tampere 17.06.2022

Eric Claptonin keikka Suomessa 11 vuoden tauon jälkeen haki paikkaansa ja aikaansa oikein huolella. Alunpitäen kitaravirtuoosi, bluesmies Clapton piti nähdä Suomessa 2020 kesällä, lippuja myytiin jo edellissyksynä. Sitten tuli, tiedämme kyllä mikä. Lopulta konsertti ankkuroitui kesällä 2022, mutta niin että paikka vaihtui Helsingin Hartwall Areenasta Tampereen upouuteen, viime joulukuussa avattuun Nokia Arenaan. Aika näyttää onko Venäjän toimien johdosta tällä hetkellä täysin (ja hyvä niin) hylätty Hartwall Areena enää koskaan musiikkikäytössä, kuka sen tulevaisuudessa omistaa ja kaikki tämä. Mutta eipä midis, ei kaiken ison tarvitse tapahtua Helsingissä. Nokia Arenassa (modernisti enkuksi yhdellä a:lla) meillä on nyt upea ja erittäin toimiva uusi jättivenue, jolle kelpaa ulkomaan artisteja roudata. Helsingin versio ei koskaan ollut mikään miellyttävä paikka vierailla, Tampere veti pitkän korren, tilattiin maailmanluokan arkkitehdilta halli nerokkaasti keskelle kaupunkia, eikä minnekään ratapihan jättömaalle. Tampereesta alkaa sukeutua kaupunki.

Eric Clapton on sen sijaan ollut jo pitkään, tai ainakin vuodesta 1962, valkoisen bluesin kunkku, Englannin kitarajumalista yksi suurimmista. Ja vaikka kyrpikin lukea korona-aikaan Slowhandin kommentteja rokotteista ja niiden vaarallisuudesta ja kaikkea sitä covidmärinää, minkä seitsemänkymppiset rokkistarat kokivat niin arvokkaaksi ja levittämisen arvoiseksi, niin olihan Claptonin Suomeen tuloon vihdoin ja viimein suhtauduttava. Oli miehen luukuttelu jäänyt nimittäin aina aiemmin livenä todistamatta. Ja jos paukkui Ericin parta korona-aikaan, niin ei paukkunut Tampereen kesäillassa. Muutamaa kiitosta ja kommenttia lukuunottamatta, pitkälti täyteen myydyssä Nokia Arenassa pääosassa oli Claptonin diggailema tai levyttämä musiikki miehen koko pitkän uran varrelta. Ja valitettavasti toisessa pääosassa kuultiin, ei nähty, Nokia Arenan karmaisevan heikko soundi, joka toivottavasti vielä kehittyy kun kokemusta hornankattilan kuulokuvista saadaan kerrytettyä lisää.

Ilta oli kuin paluu niihin aikoihin kun Clapton uraansa aloitteli. Kaivettiin Yhdysvaltain mustan bluesmiehistön repertuaarista biisejä ja soitettiin niitä keikoilla pitkinä, raskaina ja sähköisinä versioina, niin että keikalla saatettiin kuulla yksi oma biisi. Tai pari. Claptoninkin monilla klassisilla albumeilla on tyyliin kaksi tai kolme itsetehtyä biisiä. Joten ei ihme, ettei niitä viljalti ollut Tampereen keikankaan settilistassa. Toisin sanoen, Claptonilta on ulkona toistaiseksi 21 studioalbumia omalla nimellä, ja illan 15 biisistä vain kolme oli taiteilijan omaa käsialaa. Jossa käsialassa ei ikinä ole ollut mitään vikaa, biisinkirjoituskynä on ollut terävimmillään kryptoniittia myyneen terävä.

Merkittävää Nokia Arenan illassa, ensimmäisellä Clapton-keikallani, oli paitsi erittäin lakoninen ylöspano; ei alkeellisintakaan lavashow’ta (en nyt tosin hirveästi odottanutkaan trusseissa kiipeilyä, spagaateja tai mikkipiuhaan kuristautumisia), eikä alkeellisintakaan valoshow’ta, ei edes valojen vaihtumista. Niin myöskin se fakta, että keikka oli mitä enimmin bändikeikka, Clapton oli yksi muusikko muiden joukossa ja kaikki oli jotenkin kovin toteavaa, sanoinko jo lakonista, ja anteeksi nyt vaan henkeen ja vereen claptonistit, myös hiukan tylsähköä. Don’t you know, I’m riding with the king? Jees ai nou, mutta silti. Kaikella kunnioituksella sinänsä laadukasta keikkaa kohtaan, Eric Clapton solahti nähtyjen joukkoon, pois bucket-listoilta, mutta ainakin B4-katsomossa jäi niin sanotusti immelmannit heittelemättä.

Keikka jakaantui neljään osaan, puuroisista sukellusvenesoundeista kärsineeseen sähköiseen avaukseen, akustiseen settiin joka oli ehdottomasti illan kohokohta, paluuseen sähköiseen luukutukseen hiukan paremmilla soundeilla, ja vielä yhteen encoreen. Sen verran karmealta kuulosti setin alku, että kun tiesi akustisen osuuden olevan tulossa, sitä odotti kieli pitkällä. Sähköisen avausjakson paras hetki oli ehdottomasti sen päättänyt The Wailers-cover ”I Shot The Sheriff”. Siinä myös Claptonin laulusta alkoi saada jotain selkoa, semminkin kun tiesi että miten se kertosäe oikein menikään. Muita muistikuvia ei ekoista biiseistä oikein henkilökohtaisesti jäänyt.

Claptonin seitsemänhenkistä kokoonpanoa ei voi mistään moittia, näille rundeille kun haalitaan maailmanluokan pelimannit. Paljon soolotilaa, lopussa ehkä omaan makuun hiukan liikaakin, saaneella kosketinsoittaja Chris Staintonilla on esimerkiksi aivan veret seisauttava CV. Aktiivista soittoa vuodesta 1959(!), Claptonin luottomiehenä yli 40 vuotta, työantajina mm. B.B.King, David Gilmour, Joe Cocker, Ringo Starr, Ian Hunter, The Who ja monet muut. Mestari areenalla, mestarin bändissä. Komppi-ja häkellyttävän usein myös soolokitarassa Doyle Bramhall II, jonka ansioluettelo ei juuri häviä Staintonille, Sonny Emory (ex-Earth, Wind & Fire) rummuissa, sekä Nathan East bassossa ja Paul Carrack uruissa ovat kaikki niin ikään alojensa kuuminta huippua, mutta etenkin kosketinsoittajia kun ajettiin aivan liian pintaan miksattuna, aivan liian kovaa, puuroksi meni. Sääli. Eikä sokeampi olisi edes tiennyt kahden taustalaulajattaren olemassaolosta.

Kaikki oli tosi paljon paremmin, kun jo mainittu akustinen setti alkoi. Istuttiin alas, Nathan East tarttui läskibassoon ja biiseistä sai selvää. Jimmy Cox-laina ”Nobody Knows You When You Are Down and Out” lunastui hienosti, jukebokseissa ja soittoruokaloiden nurkissa kuivaksi ja nilelle jyystetty ”Layla”, todellinen Clapton-klassikko, heräsi uuteen eloon ja tämän takia kannatti olla vaikka periaatteessa pelkästään paikalla. Huikea luenta. Akustinen sessio päättyi Claptonin äärimmäisestä henkilökohtaisesta tragediasta eli oman pienen pojan kuolemasta syntyneeseen ”Tears In Heaven”-biisiin, jota voi tiettyä iskelmällisyyttään toki dissata Claptonin katalogissa, mutta hei. Saa sanoittaa ja säveltää perässä. Clapton on muutenkin ollut välillä aivan jäätävän henkilökohtainen kirjoittamissaan biiseissä, niistä ehkä ylivoimaisin, ”My Father’s Eyes” jäi nyt kuulematta, sen sijaan viiltävä edesmenneen ja traagisesti päättyneen avioliiton rakkauslaulu ”Wonderful Tonight” soi jälkimmäisessä sähkösetissä. Joka kuulosti sitä ensimmäistä paremmalta, mutta jotenkin silti erityisesti täällä kohdin keikkaa tuli se, ainakin omalle istuimelle asti, hiukkasen suorittava fiilis. Kakkossähkösetin ehdoton kohokohta oli kuulla yksi Cream-biisi, oltiinhan Claptonin keikalla, tänään se oli ”Bagde”, albumilta ”Goodbye” (1969). Kuultiin toinenkin Cream-veto ”Crossroads”, mutta yhtä sykähdyttävä se ei enää ollut kuin edellinen. Robert Johnson-lainassa ”Little Queen of Spades” otettiin ihan huolella aikaa, kummatkin kiipparistit saivat soolotilaa. Varsinainen setti päättyi J.J.Calen ”Cocaine”-vetoon, jota ilman Claptonin on hankala poistua yhdeltäkään areenalta. Pienen pyytelyn jälkeen Clapton bändeineen palasi vielä tutusti yhteen encoreen, Joe Cocker-lainaan ”High Time We Went”. Biisi löytyy Cockerin eponyymiltä albumilta vuodelta 1972. Biisin sävelsi yhdessä Cockerin kanssa muuan Chris Stainton, joka soitti tsibaleeseen levyllä myös Hammondit ja pianot. Nyt Stainton luukutti biisin Eric Claptonin bändissä. Ok, pelkästään tamän takia, teidättehän. Kovan linjan claptonistien ei kannata ottaa itseensä, mutta henkilökohtaisesti Nokia Arenan illassa noin suhteellisesti ottaen oikeastaan itse maestroa kiinnostavampi olikin huippuluokan bändi muusikoiden historioineen.

Entäpä se Claptonin kitaransoitto? Lavakameroiden ja screenien ohjaus piti huolen siitä, että kitaramiehet-ja naiset saivat nähdä lähikuvissa, miten ja mistä kohtaa otelautaa ne soolot lähtee. Itsekin huomasin tuijottelevani Claptonin yhä edelleen 77-vuotiaana ihan liukkaita otteita. Ilahduttavaa oli kuitenkin se, että tänään lavalla oli demokraattisen oloinen bändi, Eric on saanut jo elämässään luukuttaa sydämensä kyllyydestä, ja hienoa oli että myös Doyle Bramhall pääsi nykimään montakin todella tehokasta sooloa, ja että tilaa annettiin koko bändille. Eric Clapton on nähtynä viimein livenä, ja nyt niihin soittoruokaloiden nurkkien coverpumppujen ”Layla”-vetoihin voi suhtautua paljon rennommin. KG

Mitch Kashmar (us) @ Storyville, Helsinki 15.06.2012

Helsingin Etu-Töölön Storyville-klubin katubaarissa on hiljaista ja seesteistä. Bepop soi ja dixieland, väliin Stevie Ray. Mainio paikka ottaa päivän kierrokset nollaava Liberty Ale ja odotella illan keikkaa. Hässäkkä loistaa poissaolollaan.

Tasan klo 22 alakerran lavalle nousee kalifornialainen bluessolisti ja harpisti Mitch Kashmar säestäjänään kotimainen Tomi Leino Trio. Ensimmäinen biisi menee orientoituessa sekä kokoonpanolta, että yleisöltä. Mutta sitten Jimmie Rodgersin ”You got me cuckoo baby” ja Willie Dixon-klassikko ”Let me love you baby” laittavat hönkää konehuoneeseen ja tarjolla on bluesin juhlaa. Ja puhun nyt nimenomaan ensimmäisestä tunnista ja ensimmäisestä setistä. Nimittäin Storyvillen talon tapaan Kashmar ja kumppanit pakotettiin soittamaan neljä(!) tunnin settiä. Kun keikkajulisteessa lukee Storyvillen ovella, että bändi soittaa 22-03, kyseessä ei ole vitsi.

En muista missä setissä Kashmar veti vielä sen viimeisen todellisen muistijäljen jättäneen ”Whiskey Drinking Woman”, mutta loppu puutui ja puudutti niinkuin mitä tahansa lajia maailmassa 4 tuntia. Mitch Kashmar on mainio solisti sekä mainio harpisti ja keikka oli kuin olisi luettu bluesmusiikin avointa historiankirjaa, mutta liika on liikaa. Pidempään olen lusinut vain aikoinaan Wentus Blues Bandin ”Family Meeting”-elokuvaksi päätyneellä juhlakeikalla ja kyllä huusi ahteri hoosiannaa, mutta muistojen joukossa on ja pysyy.

Vielä tärkeämpää kuin löytää Mitch Kashmar oli löytää armottoman tyylikäs ja tyylitietoinen kitaristi Tomi Leino. Trion rytmiryhmä ei varsinaisesti ole mikään Double Trouble (ja kuinka sellaista kukaan voisikaan luoda uudestaan), mutta Leino on hirvittävän asiallinen kepittäjä. Pysyy niinsanotusti hanko tanassa. Miehen soittoa olisi jaksanut ehkä sen neljännenkin tunnin, ja tämä on hirvittävän paljon sanottu. Kun tulee tilaisuus nähdä tositoimessa Tomi Leino Blues Band omillaan, hankkiudun paikalle. Hankkiudu sinäkin, arvon blueslukija.

On lajeista kovimpia kiertää maailmaa ilman omaa bändiä, aina uusiin paikallisjannuihin tutustuen, vetää neljä tuntia illassa ja Storyvillenkin kaltaisessa paikassa kolme iltaa putkeen kesäkuussa, kun porukkaa kiinnostaa jo enemmän makkara ja sauna. Hattuni nousee, olkoonkin että se on kuvitteellinen. Bluestyön sankari Mitch kysyikin yleisöltä, ”mitä eroa on pizzalla ja muusikolla?” No? ”Pizza onnistuu ruokkimaan nelihenkisen perheen.” Mainittakoon muuten, että omillaan toimimisen lisäksi Mitch Kashmar on soittanut 2006-2011 umpilegendaarisessa kalifornialaisessa funk-rykmentissä War.

Storyville on mainio paikka näinä iltoina, kun ei ole liikaa jengiä. Monet kerrat olen ollut paikalla, kun täydessä flänägänissä operoiva Eduskunnan virkamiehistö valloittaa alakerran, tönii, seisoo varpailla ja unohtaa kokonaan käyttäytyä. Tai kun periaatteessa kansainvälisiä standardeja hätyyttelevä ja erittäin tärkeää työtä tekevä jazz-ja bluesluola muuttuu viisikymppisten rouvien lihatiskiksi. Silloin ei ole kivaa oikein kunnolla kenelläkään. Mutta maltillisen väkimäärän iltoina Storyville toimii ja kun katseensa oikein kohdistaa, voisi kuvitella olevansa vaikka Lontoossa tai jopa NYC:ssa. Toki hiljaisina iltoina, ennenkuin tanssilattia alkaa vetää, bändi käytännössä esiintyy paksulle betonipylväälle. Hallitseva on nyt lievä sana. Lava on periaatteessa tilassa väärinpäin, mutta eihän kaikkea voi saada. Meininki on kuitenkin pääosin lämminhenkinen, artistin nimi lukee bändin takana liitutaululla, valot on mitä on ja henkilökunta on lähes läpeensä ystävällismielistä.

Kun poistun Helsingin kesäyöhön, Leino ja Kashmar nousevat lavalle ja jatkavat. Ankara laji, mutta saatiinpahan rautaisannos bluesia, on kylläinen olo kappaleen matkaa. Ja päätinpä, että pakko on vielä jonain päivänä nähdä, kun Tommy Shannon ja Chris Layton soittavat samalla lavalla. Mieluiten Yhdysvaltain maaperällä. Sitä odotellessa baby. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: