Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Slither”

Guns N’ Roses (us) @ Suncorp Stadium, Brisbane, AUS 22.11.2022

Australian kolmanneksi suurimmassa kaupungissa Brisbanessa sijaitseva Suncorp Stadium vetää äärimmilleen pakattuna 52 000 henkeä. Musiikkia ja urheilua. Guns N’ Rosesin vuonna 2020 alkaneen maailmankiertueen seitsemmänneksi viimeiselle vedolle kapasiteetista on rajattu käyttöön silmämääräisesti puolet. Naksun alle sadalla paikallisdollarilla, keikkapäivän iltapäivänä hankittuna, on lohjennut itsellekin yläkatsomon istumapaikka korkealta ja kaukaa. Jos on koronaepidemian jälkeen noin yleisestikin lippuhinnat nousseet, niin täällä ei ainakaan käy mielessäkään mikään muu kuin piippuhyllypaikka, sikäli suolaisiksi hinnoiteltuja on flabat yhtään alempana, kenttäpaikoista puhumattakaan.

Edellisen kerran olin nähnyt, tai edes jollain tapaa kokenut Guns N’ Rosesin kotikaupungin jättinurmella, kesällä 2017 Hämeenlinnan Kantolassa. Aika kapoisen ja sattumanvaraisen havainnon bändistä siellä sai, kun videoscreenienkin näkeminen vaati melkomoista akrobatiaa, joten istumayytsimö Australian leppeässä kesäillassa, erittäin vastaanottavaisen yleisön joukossa ja vielä kohtuuhintaan, tuntui jotenkin pariin aiempaan Gunnari-kokemukseen suhteutettuna erittäinkin luksukselta. Ja jos, ja kun Hämeenlinnassa tuntui, että lavalla on väsynyt ja ylipainoinen tribuuttibändi itse itselleen, niin Brisbanen biisi biisiltä leppeämmäksi käyvässä kesäillassa kaikki on toisin. Lavalla on äärettömän ammattitaitoinen, iloinen ja rento Guns N’ Roses, jonka keikka huippuunsa viritettyine dramaturgioineen alleviivaa sitä, että taiteilijoiden Axl Rose ja Slash Hudson sotakirveet lienee toivottavan lopullisesti haudatut.

Gunnareiden ison kerrostalon kokoinen lavahässäkkä on siis viritetty enemmän tai vähemmän sisätiloihin tällä erää. Näky on kohtuullisen uskomaton, kun saapuu omalle sektiolleen 700jotain-sektorille hornankattilan ylälauteelle. Samalla tajuaa, että kahden australialaislämppärin skippaaminen on ollut täysin oikea ratkaisu. Yksikään, vaikka kuinka legendaarinen alan ja mantereen paras punkbändi ei voi tuolta käsin kuulostaa hyvältä, kun tiski on yhden edelleen, ja ansaitusti niin, maailman suurimman rock-orkesterin asennossa. Ei edes aikoinaan jo Räkärodeon ja Miettisen suomiposselle esittelemä Cosmic Psychos, tai kakkosena soittava tuoreempi The Chats. Kumpikin jää nähtäväksi intiimimmällä vedolla joskus jossain, jos livejumalat suo. Ja ihan kivasti ovat suoneet, kiitos vaan.

Yksi illan mahtavimmista asioista on se, ettei Guns N’ Roses-keikan alkua tarvitse odottaa tuntia tai kahta ilmoitetusta ajasta myöhässä, mikä ennen on ollut normi. Menee muutama minuutti, kun alkutunnari apokalyptisine kuvineen alkaa pyöriä. Tuttua Looney Tunes-introa ei kuulla, ja oikeastaan se alleviivaa saman tien symbolisesti koko illan. Lavalla on uudestisyntynyt Guns N’ Roses.

Näillä mennään: https://www.setlist.fm/setlist/guns-n-roses/2022/suncorp-stadium-brisbane-australia-4bbfff92.html. Perinteinen avaaja ”Nightrain” on siirretty varsinaisen setin päättäjäksi, kaksi ”uutta” sinkkujulkaisua soivat show’n puolessa välissä peräjälkeen (”uusi” lainausmerkeissä, koska ”Absurd” ja ”Hard Skool” ovat ”Chinese Democracy”-albumin sessioiden ylijääneitä biisejä, jotka on nyt äänitetty nykykokoonpanolla uudestaan, ehkä pelaten lisäaikaa uuden materiaalin säveltämiseen, mene ja vieläpä tiedä). Covereiden määrä settilistassa ei ainakaan vähenemään päin ole, ja uutta sovinnollista aikakautta alleviivaa, paitsi ”Chinese Democracy”-kauden biisien runsas määrä, myös neljäntenä kuultava Velvet Revolver-raita ”Slither”. Eli, Axl allekirjoittaa sen, mitä Slash teki välirikon vuosina, ja toisinpäin.

Keikka kellottaa yli kolme tuntia, kolme tuntia ja kuusi minuuttia. Guns N’ Roses-keikkoihin on suhtauduttava niin, että ne eivät ole läpikävelyjä, tänäänkin ainakin ylälauteella koko lipun hinta lunastuu. Ja jos lavalla on yksi maailman parhaista elossa olevista kitaristeista, niin annetaan sen näkyä ja kuulua, annetaan Slashin luukuttaa, ja Slashan luukuttaa kyllä. Perinteinen Slashin oma soolonumero sujuu tänään bluesisti ja hyvinkin raskaalla kädellä. Painoa pudottanut Axl Rose on kovassa vedossa, eikä enää väkisin yritä niitä tuttuja ja ikonisia 90-luvun lavamaneereja ja lantioliikkeitä, hyvä niin. Keskiössä on muusikkous ja laatushow. Illan ehdottomia kohokohtia ovat jo bändin esiaste Hollywood Roselta periytyvä kakkosalbumi ”Liesin” raita ”Reckless Life”, aivan mielettömän kova ”Estranged”, jossa keikan alun kohtuukarmivat soundit alkavat asettua periaatteessa ihan hyvällekin tolalle, raskaana rokettirollina jynkkäävä hiljattainen sinkkujulkaisu ”Absurd”, Ukrainan värein lavan ja ledseinät värjäävä ”Civil War”, jonka loppuoutrona kuullaan pätkä Jimi Hendrixin ”Machine Gunia”, sekä tietenkin loppunostatuksineen huikea ”November Rain”, jonka päättyesssä Axl’n ja Slashin veljelliset ”täähän meni hyvin”-katseidenvaihdot tuntuvat todella, todella hyviltä yläparvelle asti. Ja mikä merkittävintä, hirvittävän jetlagin herkistämänä, Brisbanen keikka jättää ison nälän nähdä bändi yhä uudestaan, mikäli vain mahdollista.

Encoreita kuullaan neljä, niistä ehkäpä ylipitkä ”Coma” on kaikkein turhin, ja muutenkin on todettava että tasan kaksi biisiä lyhyempi setti toimisi paremmin. ”Patience” starttaa pätkällä Beatlesien ”Blackbirdia”, niin että koko kitarapartio Slash, Duff ja Richard Fortus istuvat takaraiserin reunalla tunnelmoimassa. Ai että mistäkö tiedän? Videoscreenit auttavat Suncorpilla paljon lavatapahtumien seuraamisessa, mutta tällä kertaa ei olla onnekkaasti mitenkään niiden varassa, yllättävän pieniäkin nyansseja näkee ihan paljaalla silmällä. Tällä keikalla todella monta asiaa on kohdallaan. Jopa itselleni ennenkuulumattomasti joudun toteamaan, että edes illan edetessä kehittyvät, mutta välillä karmaiseviakin takapakkeja ottavat soundit eivät juuri yhtään häiritse, niin tärkeästä tapahtumasta on kuitenkin kyse. Don’t you cryaiaiaiai tonight, joo ei tulisi mieleenkään. Keikka päättyy jykevästi lanattavaan ”Paradise Cityyn”, jonka päätteeksi bändi saapuu vielä pari kertaa lavan eteen kumartamaan. Aito soittamisen ilo, mutta myös kiitollisuus lämpimästä vastaanotosta välittyvät tänään ihan yläorrelle asti. Slash heittelee plektroja eturiviin, näillä etäisyyksillä saa viskata ihan voimalla, ja yllättää vielä jo poistumassa olevan yleisön heittämällä pari kärrynpyörää lavalla. Arvostan, 57-vuotias ukkeli.

Australian leppeässä kesäillassa riittää vielä hetki virtaa jonottaa merchandise-teltalla stadikan pihalla, on hankittava kiertuepaita. Se tunne nimittäin, kun jollain marraskuisen sadepäivän rokkiklitsukeikalla tuntee takana seisovan rockfriikkikollegan tavaavan keikkapaikkojen nimiä omasta selkämyksestään. KG

Slash feat. Myles Kennedy & The Conspirators (us), Michael Monroe @ Jäähalli, Helsinki 28.05.2015

Helsingin Jäähalliin menemiselle pitää olla todella hyvä syy. En ole kiekkomiehiä, joten itselleni paikka on aina näyttäytynyt vain jotenkuten konserttitoimintaan soveltuvana isona rokkiliiterinä. Tällä kertaa syyn kohdata Jäähalli tarjosi legendaarinen kitarasankari Slash, ystävänsä Myles Kennedy ja tämän taustayhtye The Conspirators. Slash suoriutui ihan ok, Jäähalli kohtuullisesti mutta ei missään tapauksessa hyvin, samoin Kennedy ja bändi. Illan parhauspalkinnon saa lämmittelyaktina toiminut Michael Monroe miehistöineen.

Kai se siis niin on, että Michael Monroen keikka kannattaa nykyään katsoa aina, kun tilaisuus tarjoutuu. Bändi on aina kovassa tikissä, settilista sisältää joka kerta jotain pientä erikoista, ja Monroen itsensä keikkakunnon kovuudesta voisi kirjoittaa pitkäänkin, se ei petä. On myös todettava, että tein päätöksen raahata itseni Slashin keikalle sinä päivänä, kun lämppärin nimi varmistui. Ilman Monroen lämmittelyslottia en ehkä olisi nähnyt Hudsonin akan poikaakaan. Toisaalta, Monroe ja Slash olletikin vetämässä biisin tai kaksi yhdessä, olihan sitä todistettava. Ilman Hanoi Rocksia ei olisi ollut Guns’n’Rosesia, se tiedetään. Muna ja kana…ei sentään, kaksi merkittävää rokkikukkoa samoilla lauteilla, joten ennakkolippu permannolle haltuun ja paikan päälle.

Saavun juuri parahultaisesti Jäähallin alalattialle kun Michael Monroe bändeineen astelee lavalle. Hyvä niin, Nordenskiöldinkadun kiekkopyhättö ei ole mikään hengailumesta. Monroe aloittaa tasan kello 20.00, sen kertoo sivukatsomon tarkka pelikello, vempele tulee illan aikana tutuksi.

Odotetusti Monroe rymistelee kärkeen ”78”-biisinsä. Se, ja kakkosena kuultava ”TNT Diet” menevät enemmän tai vähemmän tiskin puolesta soundia etsiessä, ja itsellä ajatukseen totutellessa, että tämäntyyppisillä täällä taas näköjään tänään mennään. Jäähalli ei ole koskaan ollut erinomainen paikka konserttitoiminnalle, eikä ole vieläkään, mutta sitähän käytetäänkin samankokoisen soveliaamman mestan puutteessa. Taannoinen Deep Purple-keikka (https://keikkaguru.com/2014/02/03/deep-purple-uk-jaahalli-helsinki-02-02-2014/ ) onnistui täällä kuulostamaan varsin erinomaiselta, mutta silloin pääsinkin varsin lähelle lavaa, ja sivusuunnassa keskelle kenttää. Eteen ja keskelle ei tänään onnistu, ja Jäähalli kihisee, sihisee ja resonoi tuttuun tyyliinsä. Mutta Monroen veto ajetaan sen verran vielä inhimillisillä volyymeilla, että pahimmalta vältytään. Michaelin energinen setti kuulostaakin siis kohtuuhyvältä.

Viimeisimman albumin nimiraita ”Horns and Halos” soi jo komeasti. New Yorkin aikakauden Demolition 23 oli Monroen paras sooloviritelmä ennen tätä nykyistä, ja vaikka sen eponyymi albumi jäikin ainoaksi, on se edelleen yksi koko laajennetun Hanoi-mytologian kovimmista kiekoista. Itselleni todella tärkeältä albumilta kuullaan tänään kaksi vetoa, ”Same shit, different day” ja aina yhtä upea ”Hammersmith Palais”. Vielä kun joskus kuulisi livenä kyseisen platan päättävän hiturin ”Deadtime Stories”. Ehkä sekin päivä vielä tulee.

Kuudentena biisinä kuullaan illan erikoisherkku, huikea ”Man with no Eyes” vuoden 1989 ”Not Fakin’ It”-albumilta. Varsin harvoin livenä soitettu raita, tällä kokoonpanolla ei koskaan aiemmin. Kysyä sopii miksi, biisi on yksi Makkosen parhaista ikinä. ”Ballad of Lower East Side” on kitaristi Steve Conten sävellys ja jollain tapaa sisarbiisi ”Hammersmithille”, ja sitäpaitsi nykytuotannon yksi eniten Hanoi-tyyppisistä raidoista. Conte ja koko ryhmä on tänään(kin) iskussa, reilun vuoden bändissä vaikuttanut kitaristi Rich Jones sopii joukkoon täydellisesti, omaan silmääni ja korvaani Dregenia paremmin.

Hanoi-osastoa kuullaan tuttuun tapaan maltillisesti. Itse en erityisesti kaipaa Hanoi-raitoja Monroen keikalla, mutta ymmärrän toki hyvin, miksi niitä aina kuullaan. ”Malibu Beach Nightmareen” saadaan avuksi vieraileva kitaristi, illan pääbändin basisti Todd Kerns. Vierailu ei sinänsä tuo tuttuun ralliin mitään, mutta avaa illan kutsuosion, ja mehän toki jo tiedämme mitä se Slashin setin kohdalla tulee tarkoittamaan. Illan toinen Hanoi-veto on tänään ”Oriental Beat”, Kernsin kitaralla sekin vahvistettuna, tai no, taustalaululla nyt ehkä enemmänkin. Seitsemäs jannu lavalla on Monroen mikkipiuhan perässä sinkoileva teknikko. Homma saa koomisia piirteitä, kun kaverilla on kiire irroittaa piuha milloin mistäkin käänteestä. Miksi ei voi laulaa langattomaan, ei se mikinpyöritystemppu nyt niin legendaarinen ole.

Monroen energisen, kompaktin ja erittäin laadukkaan lähes tuntisen päättää hikinen ”Dead, Jail or Rock’n’Roll”. Michael Monroe nykäisee tänään pääbändiä huomattavasti pidemmän korren, tätä olisi voinut kuunnella pidempäänkin. Suomen ainoa rocktähden bootsit täyttävä, tai ne koskaan täyttämään kyennyt. Hail Hail Rock’n’Roll!

Tauolla Jäähallin juomapisteellä tyhjenee oluttankki, eikä sitä saada radiopuhelinsäädönkään jälkeen vaihdettua. Asia ei haittaa itseäni, mutta saa taas ajattelemaan asioiden hoidon lapsenkenkäisyyttä. Kovin montaa suurkeikkaa ei vuoden mittaan Jäähallissa ole, nämä väliaikojen momentumit kannattaa ottaa ihan tosissaan ottaa haltuun, ja laittaa kylmää Koff-tynnyriä riittävästi jonoon. Kausikortilliset lätkälatkijat eivät ehkä aina jaksa valittaa huonosta palvelusta ja lämpimästä keitosta, mutta monelle konserttikävijälle tilaisuus on vuoden ainoa. Joten, rautakanki housuihin edes muutamaksi tunniksi vuodessa, jooko.

On vuoro illan pääaktin, Slashin ja nykyisten yhteistyökumppaneidensa. Muutamaa minuuttia jopa ilmoitettua aiemmin pärähtää äänekäs, lähes kaksituntinen käyntiin, ”You’re Lie” avausbiisinään. Puuroa ja kihinää, joka hellittää hiukan illan vanhetessa, mutta palautuu taas ajoin sihinäksi, volyymin ja miksaajan itsetunnon noustessa. Kuten totesin, en ollut ehkä parhailla jalansijoilla soundillisesti, mutta kuka oli? Ehkä muutama kymmenen ihmistä, ja muillekin soisi hyvän äänen. Liputtakaa hyvät ihmiset Nosturin uudishankkeen puolesta, Helsinki tarvitsee suuren klubimaisen keikkapaikan, jotta Jäähalliin ei enää välttämättä tarvitse tulla. Tai ainakin tälle saadaan vaihtoehto, niille Jäähalli-vedoille jotka eivät millään tahdo myydä loppuun, ja jotka siksi soveltuisivat hiukan pienempäänkin tilaan.

Kakkosena kuullaan Guns’n’Roses-klassikoista ”Nightrain”. Heti alkuun on sanottava, että minusta The Conspirators on tylsä bändi. Myles Kennedy saattaa olla parempi laulaja kuin Axl Rose, mutta Axl oli ja on legenda. Joten, Kennedy vetää Gunnari-klassikot tänään todella komeasti, mutta ei näin vakavalla karisman puutteella oikein kaksituntisen shown nokilla selviä koko aikaa. Varsinkin, kun illan isäntä piiloutuu tutusti pleksien, kiharapilvensä ja silinterihattunsa alle, ja lausuu kaksi lausetta mikkiin koko iltana. Homma lepää siis kohtuuttoman paljon Kennedyn varassa.

Setin alkupäässä Slash-biiseistä ehkä parhaiten toimii ”Standing in the Sun”, vuoden 2012 ”Apocalyptic Love”-albumilta, Slashin ja Kennedyn ensimmäiseltä yhteiseltä. Myös tuoreimman, nyt promottavan albumin ”World on Fire” kakkosraita ”Wicked Stone” jyrää mallikkaasti. Myönnän syttyväni aika huonosti Slashin soolotuotannolle noin kokonaisuutena, vaikka esim. uuden albumin nimiraita on maailmanluokan biisi. Mutta miehen taustalla on kuitenkin yksi kaikkien aikojen kovimmista rockbändeistä nyt ja aina, joten ei sooloalbumeiltakaan kummoista puolivillaisuutta kestä, kun alkaa jo palata mielessään kultaisiin vuosiin.

Joista puheenollen, ”Mr.Brownstone” ja ”You Could Be Mine” vedetään putkeen keskellä settiä. Gunnari-biisien alut kirvoittavat yleisöstä ääntä, mutta ei mitenkään erityisen innostunutta, ei se ainakaan permannolle asti kuulu. Sitten koittaa hetki, jonka vähintäinkin paperilla pitäisi olla illan jonkinmoinen huipennus. Kennedy kutsuu lavalle illan vieraan, itsensä Michael Monroen. Yllättäen ei kuullakaan Guns-osastoa, vaan kaksi vetoa ”Slash”-albumilta (2010), eli ”Doctor Alibi”, jonka levyversiossa vierailee Lemmy. Sekä ”We’re All Gonna Die”, jonka levytetyn version Slashin kanssa nykäisee Iggy Pop. Hetki Monroen kanssa lavalla, ja miesten loppuhali, on tietysti hienoa rockin historiaa täynnä. Tällä kertaa biisivalinnat eivät kuitenkaan ole kovin kummoisia ja ihan erityisesti nämä vierailustyget menevät puuroksi, kun normisettiin lisätään yksi laulu ja Kennedyn kitara.

Rocket Queen” alkaa, yritän suhtautua uudella innolla hommaan. Kun Slashin soolo Roses-klassikkoon on kestänyt kolmisen minuuttia, juttu on vielä hauskan puolella. Pelikello nakuttaa viittä minuuttia ja homma muuttuu hauskasta raskaaksi anekdootiksi. Kokonaiskestoa soololle kertyy lähes 12 minuttia, eikä monikaan niistä ole kuulemisen arvoinen. Soolossa ei ole kaarta, tai minä en sitä löydä. Se on vain pitkä soolo, jonka pituus on tarkoitettu häkellyttämään ne, jotka eivät ole aiemmin olleet Slashin showssa. Biisi päättyy yhä ”Rocket Queenina”, niinkuin on alkanutkin, soolo vain vähän venähti.

Keikan loppuliu’ussa parasta on uutukaisalbumin jo mainittu huippuraita ”World On Fire”, sen bändi on hionut komeaan iskuun. Ja toki, kun Slash plekseineen, pehkoineen ja hattuineen nousee lavan etuosan riserille ja aloittaa ”Sweet Child O’Minen” tutun ja rakkaan kitaraintron, onhan se hieno hetki. Varsinaisen setin päättävä Velvet Revolver-raita ”Slither” sensijaan on aika turha puristus, keikka olisi mainiosti voinut päättyä ”Childiin”.

Poistun paikalta, kyyti kotiin ei odota, enkä halua jäädä massan jalkoihin. Tiedän, että ainoa encore on oleva ”Paradise City”. Olen kuullut sen nykymuotoisen Guns’n’Rosesin soittamana, tämä ei voi kokemuksena olla huonompi, eikä parempi. Oikea GNR ei todennäköisesti koskaan palaa, vaikka Izzy Stradlin onkin tuoreessa haastattelussa toiveikas. Mutta Izzy ei päätä asioista. Ja jos bändi palaakin, palatkoon mieluiten legendaarisimmalla miehityksellään. Nyky-GNR:lla ei ole mitään tekemistä klassikkobändin kanssa, mutta Axl päättää asioista.

Olin vanhana Gunnari-fanina ehdottomasti Slash-illan kovaa kohderyhmää, mutta tänään en vain päässyt messiin. Slashin voisin nähdä uudestaankin, mutta en tällä bändillä. Enkä koe tällä solistilla tarvetta uusintaan. Tietyllä tapaa pitää toivoa, että Izzy Stradlingin toiveikkuus ei ole pelkkää haihattelua. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: