Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “stoner rock”

STUD, Angus Black @ Semifinal, Helsinki 07.09.2018

Helsinkiläiskvartetti STUD on suomalaisen heavyn, tai niinkuin ennenvanhaan suomeksi sanottiin hevin, todellisia pioneeribändejä. Se perustettiin jo keskellä suomirockin kultakautta, vuonna 1986. Tuolloin toki Zero Ninella oli allaan jo useampi albumi ja Tarot oli julkaissut juuri esikoisensa. Heavy-tai hard rock-bändit ylipäätään olivat vielä ihmetyksen aihe, mutta jos Kimmo Kuusniemen tekemisiä ei nyt lasketa, niin suomenkielinen hevi se vasta lapsenkengissään olikin. STUDin syntyhetkillä O.S.S.Y. oli julkaissut kaksi sinkkua, mutta muuten oli vielä erittäin hiljaista. Levy-yhtiöt haistoivat raskaamman markkinaraon olevan kuitenkin aukeamassa, ja STUD pääsikin kohtuullisen nopeasti levytyskantaan, ja sen ainoaksi jäänyt suomenkielinen single tuli ulos Finnlevyn KRÄK!-merkillä jo perustamisvuonna 1986. Kyseinen sinkku ”Mä haluun elää / ”Viimeinen yö” on tänä päivänä keräilyharvinaisuus. Voin ostaa.

Keikkarintamakin aukesi varsin hyvin etenkin pääkaupunkiseudulla, ja STUD pääsi lämmittelemään mm. varhaisvaiheen Stratovariusta. Vuonna 1987 bändi soitti itsensä Rockin SM-kisoissa finaaleihin asti, ja vaikka voittajaksi julistettiinkin mainio pop-orkesteri Kultakuume, oli hevibändin finaalipaikka hyvin harvinaista herkkua. Aiemmin suoritukseen olivat toki yltäneet ainakin rovaniemeläinen Peyton Place, sekä Tarot aiemmalla nimellään Purgatory. Aikakauden erittäin lineaarisessa tv-tarjonnassa ei liiemmin heviä nähty, joten bändin esiintyminen Hesan telkkarin Levyraadissa olikin pikku tapaus. STUD heitti myös kolmen keikan minirundin Neuvosto-Eestissä, ja kohti 80-luvun loppua valmisteli albumiakin, mutta kun sille ei tahtonut löytyä julkaisijaa, motivaatiot kuivahtivat. Huomattavasti mörömmän heavyn rantautuminen Suomeen oli tosiasia, ja aito ja klassinen miesten hard rock pantiin monen muunkin orkesterin kohdalla tylysti tauolle. Viimeisen keikkansa ensimmäisessä elämässään STUD soitti 1989, ja hajosi sitten.

Vaan ei hätää. Suomalaisen hard rockin, glamin ja melodisen heavyn eli hevin uusi tuleminen nähtiin viimeistään uudehkolle vuosituhannelle siirryttyämme ja laadukkaita bändejä alkoi ilmestyä vähän joka suunnalta, ja vähän joka aihetta sivuavaan genreen. Aika oli otollinen myös aikuistuneen STUDin paluulle, ja alkuvuodesta 2012 alkuperäisjäsenet Ari Toivanen (laulu), Mika Kansikas (kitara) ja Stenda Kukkonen (rummut) kokoontuivatkin juonimaan pidempiaikaista ja vakavamielistä paluuta. Tuo juoni on synnyttänyt nyt jo kolme albumia, laulukieleksi on vaihtunut englanti (jota se tosin oli jo kasarilla, ekan sinkun jälkeen) ja basistiksi vakiintunut Jari Behm. STUD heittää keikkaa suhteellisen ahkerasti ja on ollut omallakin tsekkauslistalla jo tovin. Nyt onnistui.

Semifinal on STUDin aloittaessa vielä häpeällisen väljä, ja sitä se on toki loppuun astikin. Tavastian alakerran pikkuinen rockluola on ohjelmistoltaan yksi koko kaupungin kiinnostavimpia mestoja, mutta harvoinpa täällä voi puhua tungusta tai väen paljoudesta. Mikähän siinä on, että vaikka on perjantai ja mökäöljyilta, ja kadut koreanaan possea, niin juuri kukaan ei tahdo eksyä rokkiklitsuun, vaikka tietoa keikasta on kiinnostuneelle ollut kyllä relatiivisen hyvin tarjolla. Semifinalin lippuhinnoista homma ei voi olla kiinni, ja soittoajatkin ovat keskimäärin varsin aikuismaisia.

Vaan mikäpäs se siinä, tänään näkee hyvin, kun on väljää ja muutama kourallinen yleisöä tuntuu vastaanoton perusteella olevan bändille jo ennestäänkin uskollista. Keikka pärähtää käyntiin tutusti ”Out of The Darkness”-paluualbumin ja samalla siis bändin täyspitkän debyytin komealla nimiraidalla. Yksi koko tämän genren kotimaisista Top10-biiseistä on mainio keikka-avaaja, se tunnettiin 80-luvulla nimellä ”Viimeinen yö”, toisin sanoen se on siis esikoissinkun B-poski vuodelta 1986. Mainiosti on ralli kestänyt aikaa. Hiukan avaus kärsii haeskelevasta soundista, mutta ihan mainioilla äänenpaineilla pääbändi tänään skulaa, asia joka nyt ei Semifinalissa mikään itsestäänselvyys ole. Toivasen laulusoundi on kunnossa, ja bändi vaikuttaa olevan muutenkin hyvässä tikissä ja lyönnissä, ja miksipä tämänikäiset herrat enää pienemmillekään lauteille harjoittelemaan lähtisivät. STUDin klassinen hard rock on tänä päivänä maailmallakin sikäli hyvässä huudossa, että ihan realistista on toivoa, että bändi löydettäisiin keikkailemaan peräti ulkomaillekin. Mikään sen esiintymisessä ei ainakaan estä, soitto kulkee, ja Toivasessa bändillä on jotenkin aivan umpisympaattinen laulumies. Ei näistä voi vanhan liittouman hard rockin ystävä kuin tykätä.

STUD Semifinal photo

STUD.

Ekan, ja tokan albumin ”Rust on The Rose” (2014) biisimateriaali on ymmärtääkseni pitkälti jo 80-luvulla kirjoitettua, sikälikin uusi pitkäsoitto ”Circle of Lies” (2017) eroaa kahdesta edeltäjästään. Viimeisin on myös hiukan raskaammalla kädellä soitettu, mutta keikalla kaikkien rieskojen biisit soljuvat mainiosti toinen toistensa lomaan. STUD soittaa myös ilahduttavan pitkän vedon. Illan ehdottomia kohokohtia ovat avausbiisin ohella esikoisalbumin hituri ”Traveller”, joka muistuttaa alan ehdottomasti kovimmasta kotimaisesta, Stargazerysta, mutta niin että mainittu mielleyhtymä tekee kunniaa kummallekin bändille. Toivanen puristaa myös balladin komeasti, homma hoituu yhtä asiallisesti kuin menostygeissäkin. Mika Kansikas kitarassa on näitä varjeltuja salaisuuksia, eli ei nimi kaikkien huulilla, mutta tiukkaa ja terävää on luukutuksensa.

Uudesta materiaalista soi komeimmin raskaskätinen ”Hey You”, varsinainen setti päättyy esikoisalbuminkin päättävään ”Reach Outiin”. Hetken jo luulen, että STUDilla on varaa olla soittamatta huikein rallinsa, täydet kansainväliset mitat täyttävä, miehekkään takakenoinen hard rock-klassikko jo syntyessään, ”Out of The Darkness”-debyyttialbumin  varhaisbonjovisti rullaava ”Lovers In The Night”. Mutta ei tietenkään, huikean hieno biisi kuullaan ekana encorena, ja koko mainion hevi-illan paketoi se 80-luvun singlejulkaisun A-puoli, nyt englanniksi käännetty ”Rock’n’Roll World”. Raskaan tehokkaasta juntasta kumpuaa jotenkin mieleen vastikään näkemäni toinen ultrasympaattinen hard rock-bändi, eli Loudness, ja tämäkin niin että kunnia kuuluu molemmille. Kansainväliseen tapaan STUD-miehistö kokoontuu kumartamaan piskuiselle yleisölle. Hyvin meni. Pakkohan nämä on nähdä joskus uudestaan.

Illan avaaja, pääkaupunkilainen heavy fuzz/stoner-trio Angus Black olisi helppo heittää samaan arvontakoriin puolen miljoonan muun nykyraskastelijan ja hidastelijan kanssa. Paitsi että ei ole, Angus Black ei ensinnäkään ole raskas raskauden takia, eikä häiritsevän hidas häiritsevän hitauden itsensä takia. Sillä on sikäli monimuotoisia biisejä, että lämppärisetin jaksaa läpi vaivatta, tai suhteellisen. Näitä 70-luvun suuntaan kumartavia, aavikolle haisevia voimabändejä nyt vain sattuu olemaan niin järjellä käsittämättömän paljon tänä päivänä, että tahtoi tai ei, niin äkkiä se hyväkin fuzz alkaa valua sieltä vastaposken korvasta ulos. Silti, Angus Blackilla saattaa hyvinkin olla genreissään ihan mainio tulevaisuus, juurikin siksi että sillä on riittävän persoonallinen ote. KG

Fu Manchu (us), Bloodnstuff (us) @ Nosturi, Helsinki 17.10.2014

Stonerin ja aavikkorockin ystäville, joita meitä olikin paikalla suorastaan täyteen pakattu nosturillinen, lokakuinen perjantaiehtoo oli pelkkää juhlaa. Nimittäin lajityypin ehkäpä juuri se kovin osaaja Fu Manchu saatiin keikalle Helsinkiin. Sekä lämmittelijäkseen kova nousija Minneapolisista, kriitikoiden ympäri maailmaa ylistämä Bloodnstuff.

Soittoajat oli laadittu peräti inhimillisiksi ollakseen perjantai, ja Bloodnstuff aloittikin oman lämppärislottinsa sekunnilleen sovitusti klo 21. Yhden albumin julkaisseen bändin haaste on siinä, että voi käytännössä soittaa mainitun platan läpi jos ehtii, tai valtaosan siitä, jos ei ehdi kokonaan. Ja jos sekaan heittäisikin uuden biisin siltä tulevalta, tärkeältä kakkosalbumilta, ei ketään kiinnostaisi. Joten, yhden albumin julkaissut Bloodnstuff soitti levynsä pääpiirteissään, ja antoi sitten tilaa isommalleen.

Paitsi että, Bloodnstuffin nimetön albumi on erittäin hyvää hard rockia. Se on parasta oikein miesmuistiin siitäkin huolimatta, että jos vaikka Bloodnstuff hiukan epäreilusti laskettaisiin niihin miljooniin bändeihin, jotka vannovat Black Sabbathin perintöön. Siinä genressä tekijää riittää, ja levyä pukkaa kuin sudelta kuraa. Mutta olla hyvä ja tehdä hyviä biisejä, on yhtä hankalaa lajityypissä kuin lajityypissä. Bloodnstuff on hyvä, ja osaa kirjoittaa biisejä. Vertailu Black Sabbathiin on epäreilua siksikin, ettei bändin materiaali ole väsynyttä retrodoomia, vaan jopa brittiläisestä popista paikoin ammentavaa kamaa, yksinkertaisesti hyvää musiikkia.

Mediassa on jaksettu jauhaa, koska median tehtävänä tuntuu nykyään olevan päivittely ja jauhanta, että Bloodnstuffissa on vain kaksi jäsentä. En aio tässä lisäjauhaa asiasta. Kovasti oli hehkutettu ennakkoarvioissa sitä, että miten voi kahdesta jäbästä lähteä näin takuumurea soundi, ja että miten ne sen oikein tekee, että miten Ed Holmberg soittaa basson ja kitaran yhtäaikaa. En tarkalleen tiedä, eikä tarkalleen ottaen edes kiinnosta, se kun ei ole tämän bändin pointti. Rumpali Dylan Gouert takaa tuhdit tahdit, ja kaksi miestä riittää mainiosti. Duokoonpanohan syntyi sattumalta, kun aikoinaan basisti teki ns. oharit. Holmberg ja Gouert tajusivat, ettei jampparia oltu edes välttämättä tarvittu.

Bloodnstuff selvitti lämppärislottinsa, niinkuin ne nyt selvitetään. Nopeasti, asiallisesti, pääbändiä kiitellen, encoreita soittamatta ja soundeista valittamatta. Hyvä pojat. Biisilistaa voi halutessaan tsekata kuuntelemalla bändin, sanoinko jo, mainiota esikoisalbumia. Itse ainakin aion pyörittää sitä vielä näin keikan jälkeenkin. Onko Bloodnstuffista koskaan kiertämään headlinerina Eurooppaa, jää nähtäväksi, mutta nyt duon lämmittelyosuudesta jäi hyvä maku.

Fu Manchun olin nähnyt aika tarkalleen kaksi vuotta aiemmin Tallinnan RockCafessa, jossa bändi soitti rennolla otteella läpi omassa maailmassaan klassikkoalbumin ”The Action Is Go” (1997). Tuosta ensimmäisestä Manchu-keikastani jäi ehkä hiukan suorittava maku aikoinaan, mikä voi johtua toki ihan itsestänikin, sekä albumiklassikkokeikkojen yleisestä luonteesta. Tänään jäi pelkästään hyvä maku.

Fu Manchu oli jalkautunut promoamaan uusinta albumiaan ”Gigantoid”, joka on suoraan sanottuna loistoplatta, jos stonerista tykkää. Koska edellisestä albumista oli kulunut peräti viisi pitkää vuotta, olivat odotukset tietenkin hirmuisen korkealla. Niihin tuore ”Gigantoid” vastaa heittämällä. Ja sikäli ylpeä bändi on itsekin tuotoksestaan, että uutukaiselta kuultiin neljä biisiä. Neljä tai viisi vetoa uudelta kuullaan nimittäin keskimäärin silloin, kun levyyn uskotaan, yksi veto silloin, kun se on jäänyt puolipakolliseksi välityöksi. Ja ei yhtään silloin, kun levy olisi pitänyt jättää tekemättä.

Klassikoilla kuitenkin iskettiin lapikas lattiaan. ”Eatin’ Dust”-albumin (1999) nimiraita sai kunnian aloittaa. Sen soittaminen kärkeen ei estänyt jotakuta kansanosaa toivomasta biisiä mahdollisesti kuultavaksi setin puolivälissä, johon tänään hyvin rennonoloisesti esiintynyt nokkamies Scott Hill: ”me soitettiin se jo”. Jatkoa seurasi ”Hells on Wheelsilla”. Tänään jotenkin poikkeuksellisesti oli niin, että soundit saatiin heti keikan alkajaisiksi sellaiseen kuntoon, millä sitten päästiinkin loppuun asti. Eikä ne huonot olleet, ei sillä, kunhan valitsi paikkansa hyvin. Kolmanella biisillä päästiin käsiksi tuoreeseen albumiin, ”Invaders on My Back” soi komean etukenoisesti ja räyhäkkäästi. Bändi selvästikin nautti saamastaan vastaanotosta, täydestä tuvasta ja Euroopan-rundin päättävästä keikasta kaikin puolin. Ja mikä oli nauttiessa, Fu Manchu oli nimittäin kovassa lyönnissä, Euroopan rundi oli siis tehnyt tehtävänsä. Joskus näkee erittäin kiertueväsyneitä ja kotiin valmiita pumppuja, mutta Fu Manchu vetäisi suorastaan häkellyttävän kovan vedon.

Viimeistään ”Boogie Van”, albumiklassikolta ”King of The Road” (2000), todisti että nyt on orkesterin tahtotila viihdyttämiseen kova. Ja että motivoivaa on päättää tämänkertainen rundi laadukkaaseen vetoon. Kovaa ajettiin, mutta silti Scott Hillin laulusta sai selvää, siitä hatunnosto tiskille, enkä puhu nyt baaritiskistä. Bob Balchin kitarasoolotkin tulivat kuulaasti läpi, ja mies malttoi pitää ne myös kompaktin mittaisina. Vasta aivan encorevaiheessa kuullussa Blue Öyster Cult-coverissa ”Godzilla” luukutti Balch pidempään, mutta toki niin kuuluu tavallaan progemman laidan lainassa tehdäkin. Uuden albumin raidoista parhaiten tänään kulki avausraita ”Dimension Shifter”, vaikka hyvin ne kyllä kulkivat kaikki.

Rumpali Scott Reeder ja basisti Brad Davis takaavat Fu Manchulle tanakat lähdöt telineistä, ja varsinkin Social Distortionissakin lyhyen stintin soittaneen Reederin mäiskimistä katselee ilokseen.

Yksi illan ehdottomasti kovimmista ajoista oli ”Push Button Magic”, mutta jos vain yhden saa valita, niin kyllä se kuitenkin oli komea ja miehekkäästi louhittu ”Laserbl’ast”. Kahden kitaran seinä vyöryi päälle ja hetken liiteri haisi aavikolle ja dieselille. Jos keikasta jotain kritisoitavaa yrittää tiristää, niin olisi se ehkä voinut olla biisin tai kaksi lyhyempi. Toisaalta bändi halusi palkita suomalaisyleisön pidemmällä vedolla, nyt kun kiertue päättyi tänne. Ainakin rouhea ”California Crossing” oli tänään tätä suomiekstraa. Jo mainittu ”Godzilla” soi komeasti ja pitkänä, Davisin ja Balchin stemmahuudoilla ryyditettynä.

Näitä keikkoja, joilla ei tarvitse kuikkia kelloa vähän väliä, on nykyään lopultakin kohtuullisen harvoin. Ja näitä, joiden päätteeksi on heti todettava, että ensi kertaan. Scott Hill vihjaisi, tai oikeastaan lupasi, että bändi palaa Suomeen ensi vuonna, kun ”King of The Road”-albumi tulee rippikouluikään. Jos on totta, että Fu Manchu palaa niinkin pian soittamaan kiekon läpi, aion olla paikalla.

Liiteri oli täynnä ruutupaitaa, ja ihan alkoi tulla hetkittäin nostalginen olo 90-luvun alun suhteen. Hyvät asiat pysyy ja paranee. Onneksi elävä ja laadukas stonerskene kaikkine näine mainioine bändeineen pitää elossa sitä, mikä grungessa aikoinaan oli hyvää ja kannatettavaa. Hienoa, että porukka äänesti jaloillaan Fu Manchun puolesta, ja täytti Nosturin. Nyt bändi saadaan entistä helpommin takaisin. Syksyn mittaan on tulossa myös todella kovan albumin juuri julkaissut ruotsalainen Truckfighters ja hiukan psykedeelisempää laitaa tallaava, kovissa nousuissa oleva yhdysvaltalainen The Golden Grass. Hyvää junttaa siis tulossa lisääkin. Nosturin lauantain perusteella sekä stoner että Fu Manchu voivat hyvin. Ja uusi poika on terve tapaus, laittakaahan kuunteluun. KG

Witchcraft (swe), Seremonia @ Klubi, Tampere 11.01.2013

Olin useampaan otteeseen ja aivan vilpittömällä mielellä antanut mahdollisuuksia tamperelaisen Seremonia-yhtyeen samannimiselle esikoisalbumille, joka julkaistiin päättyneenä vuonna. Olihan bändistä puhuttu ja kirjoitettu paljon, ja olihan se saanut tulokkaalle suopean vastaanoton mediassa. Vaan kun ei lähde, niin ei lähde. Aloitin levyn milloin alusta, milloin keskeltä ja yrittämällä yritin rakentaa siitä jonkinlaista kokonaisuutta. Ei. Levy on yksinkertaisesti huono, minun mielestäni. Ja kaikki tässä blogissahan toki on henkilökohtaisten fiilisten ja mielipiteiden ilmausta, yleisemmät totuudet pitää etsiä muualta.

Edellämainituista syistä olin jättänyt myös Seremonian keikat näkemättä, en erityisemmin niitä väistellen, mutta muutaman aivan ilmeisen tilaisuuden skipaten. Tampereen Klubilla kuitenkin Seremonia sai lämmiteltäväkseen niin kovan ja kiinnostavan bändin, että pakko oli paikalla olla, uutta elävän musiikin vuotta vihdoin avaamassa. Ja Tampereelle ajellessa oikein muistutin itseäni siitä, että suhtaudupa Seremonian lämppärislottiin ilman taustapaineita, vaikka bändi levytettynä ei useista (korostan tätä) yrityksistä huolimatta uponnutkaan. Bändi soitti sinänsä asiallisen vedon, reilut puoli tuntia ja hyvillä soundeilla, albumilta tuttua psykedeliasävyin maustettua retroheavya suomeksi. Melodiat Seremonialla on kyllä ihan hallussa. Mutta keneltä olisi pois, jos bändillä olisi ihan selkeästi parempi solisti? Nythän Noora Federleysta ei voi edes puhua laulajana. Väitänpä, että olisi pois eniten konseptista, sillä Seremonia on konsepti, ei bändi. Levy on konseptilevy konseptikansilla. Federleyn lausunta on konsepti. Se, että hipsterit laulavat (tai lausuvat) suomeksi Saatanasta ja lämpimästä verestä, on konsepti. Ei bändi, ei ilmaisun muoto. Siksi minä en kaadu kohderyhmään. Retroheavyn Musta Köksä onnistui kuitenkin saamaan varsin tiiviin kannattajakunnan lavan eteen, ja kysyntää selkeästi on. Mutta tämäkin lavanedusleiviskä jää hyödyntämättä, kun esiintyminen on niin (tarkoituksellisen toki) flegmaattista, osana konseptia. Bändi on joutunut useammassakin haastattelussa vastaamaan kysymyksiin siitä, onko Seremonia tosissaan vai ei, ja että mitä on ironia näissä retroilukuvioissa. Se on ironiaa, että kun bändi kävelee lavalta pois puolen tunnin konseptoinnin ja flegmailun jälkeen, niin levyltä pärähtää soimaan Uriah Heepin klassikko ”Look at Yourself”. Ironia on kova laji, mutta niin vanha ettei sitä kannata 2010-luvulla yrittää keksiä uudestaan, tai alkaa selittelemään pois.

Tänäkin iltana siis bändien soittojärjestys oli ihan oikea. Ruotsalainen Witchcraft oli, ja on odotettu vieras, siispä Klubi vaikuttikin varsin täydeltä, joskaan ei ollut käsittääkseni loppuunmyyty. Solisti ja biisintekijä Magnus Pelanderin johtama joukko tulee Örebrosta ja perustettiin vuonna 2000, takana on nyt neljä pitkäsoittoa. Kolme ensimmäistään Witchcraft levytti Cathedral-mies Lee Dorrianin (ex-Napalm Death) levylafkalle Rise Above, mutta muutti isompaan asuntoon viimevuotisella ”Legend”-albumillaan, eli saksalaisen suuryhtiö Nuclear Blastin hoteisiin. Ja sai tuottajaksi kotikaupungin pojan Jens Bogrenin, jonka CV kestää ns. tarkastelua. Niinpä omissa kirjoissani ”Legend” onkin yksi viime vuoden ehdottomasti kovimmista pitkäsoitoista, ilman mitään genrerajauksiakin. Kuunnelkaapa.

Alkuaikojen Pentagram- ja Black Sabbath-vaikutteisesta psykedeliaheavysta Witchcraft on tehnyt upean kaaren nykymuotoiseen itseensä, yhdeksi maailman vääjäämättä kovimmista stonerbändeistä. Joka määritelmänä nyt varmaankin nykymenoa on kaikkein lähimpänä, stoner siis. Settilista painottui tänään aivan ymmärrettävästi uuden levyn materiaaliin, ja hyvä niin, siksi uskomattoman kova rieska on kyseessä. Yhtään täyteraitaa sisältämätöntä kiekkoa kelpaa keikoilla kertailla. Ja jos tuli alan bändeistä kehuttua männäsyksynä Corrosion of Conformitya paitsi kovasta vedosta, myös vedon kompaktiudesta, niin samainen kiitos Witchcraftille. Varsinainen setti kesti vain 50 minuuttia ja rapsakat päälle, ja meikä tykkää. Mieluiten näin, kuin laajaa ja puuduttavaksi käyvää jamittelukatsausta koko tuotantoon. Pääseehän bändi tänne uudestaankin. Kiinnostus ynnä vastaanotto on nyt sitä luokkaa, että Provinssirock jo tarttuikin tilaisuuteen, ja tuo bändin kesällä jälleen Suomeen.

Itselle keikka oli ensimmäiseni mitä tulee itse bändiin, nokkamies Pelanderin olin nähnyt akustisella duokeikalla taannoin Helsingin PRKL-Klubilla. Joka sekin keikka todisti, että maailmanluokan biisit toimivat muodossa kuin muodossa. Ja hattu nousi siinäkin kohdin tänään, kun Witchcraft soitti sen kaikkein ilmeisimmän biisin uudelta levyltä, eli ”It’s Not Because of You” jo varhain setin puolimaissa. Ei tarvinnut säästää encoreihin, vaikka biisi oli taatusti yksi illan odotetuimpia. Koko materiaali nimittäin kestää, ja on viimeistäänkin bändin nykykäsittelyssä kaikki yhtä ”hittipotentiaalista” (älkää ymmärtäkö väärin).

Kaikki tärkeä ja tuore materiaali kuultiin, mutta myös muutama hienö täky ykköslevyltä (2004) eli ”Witchcraft, Take I” ja ruotsiksi laulettu ”Schyssta Logner”.

Asiallinen avaus siis Livevuodelle 2013, tästä on hyvä jatkaa, nyt kun nihkeän ja tapahtumaköyhän vuodenvaihteen jälkeen homma alkaa pikkuhiljaa muotoutua. Hyvää keikkavuotta itse kullekin lukijalle/sivustolla vierailijalle. Äänestetään jaloillamme elävän musiikin ja sitä tarjoavien paikkojen puolesta. KG

Fu Manchu (us), The Shrine (us) @ RockCafe, Tallinna 30.09.2012

Toinen niistä keikkasyistä tulla juuri tänä syyskuun viimeisenä viikonloppuna Tallinnaan (toki hakemaan täyttä lastia samalla) oli paitsi perjantainen Kauko Röyhkän keikka Vanhassa Kaupungissa, mutta myös stoner rockin elävä legenda Fu Manchu, paikkana Tartu maanteen RockCafe. Fu Manchu juhlistaa tänä syksynä klassikkoalbuminsa ”The Action is Go” 15-vuotissynttäreitä paitsi levyn moninaisin erikoispainoksin, myös jalkautumalla pitkälle kiertueelle, jolla joka ilta soitetaan kyseinen platta alusta loppuun (niinkuin nykyään on kovin muodikasta, ja mikäs siinä tavallaan). Monille tuo kyseinen vuoden 1997 Mammoth Records-julkaisu on paitsi Se levy Manchun kataloogissa, myös Se levy koko stoner rockin alalajissa. Itse en voi tunnustautua erityisen kovaksi manchumieheksi, omasta hyllystäni löytyy vain bändin viimeisin albumi ”Signs of Infinite Power” (2009) ja itselleni Se skenen albumi on Corrosion of Conformityn ”Deliverance”, vaikkakin tiedän etteivät puritanistit edes pidä CoC:ia stonerina. No, puritanismi ja määreet sikseen. Hyvä musiikki on aina hyvää musiikkia.

Mainitun CoC:n hillittömän kova keikkakunto tuli tarkistettua Tavastia-klubilla elokuussa eli hiljattain, ja nyt kun satuin Tallinnassa nurkilla olemaan muutenkin, niin piti toki tsekata Fu Manchun vastaava. Soittoaikojahan ei sitten taaskaan RockCafen melko tuttuun tyyliin kannattanut yleisölle kertoa, mutta vanhaa Tallinnan keikkakonkaria ei noin vain höylättykään öögaan, vaan onnistuin kuin onnistuinkin osumaan paikalle juuri hyvään rakoon. Eikä ollut vaikeuksia saada ovelta lippuja, väkeä oli bändin merkitykseen nähden taaskin liian vähän paikalla.  Äijävoittoisesti toki ja seassa muutamia mukaan pakotettuja tuoreita tyttöystäviä (toivottavasti niitä myös tämän illan jälkeen).

RockCafe sijaitsee hiukan välittömän keskustan ulkosyrjällä, mutta ratikalla hurauttaa ytimestä parissa minuutissa paikalle. Kyseessä on mainio keikkamesta ja täyttää monin kohdin ainakin omat ja varsin sniiidut laatuvaatimukseni. Tilaa on mukavasti, baarissa yleensä jonoutumaa vähän, soundit suurimmalla osalla keikkoja hyvät, narikka ilmainen ja Nosturin tapaan yläkerta auki tunkuiltoina, ja siellä jopa pöytäpaikkoja, joilta näkee suoraan lavalle. Näin muodoin RockCafe onkin Tallinnan paras ja aktiivisin rokkiklubi. Niin, Tallinnan Nosturi. Täällä olen nähnyt pitkän liudan kovia vetoja viimeisimmän neljän vuoden aikana.

Pölähdin siis paikalle kun kalifornianlämppäri The Shrine oli jo lavalla. Bändi on tässä psykedelia/retroheavymaailmassa kovissa nousuissa ja julkaisi esikoiskiekkonsa ”Primitive Blast” tänä vuonna, saaden tuotantopuikkoihin ex-Black Flag-mies Chuck Dukowskin. Eikä levy ole huono, päinvastoin. Se kannattaa tsekata, jos alalajisto kiinnostaa. Mutta eipä tämä trio tänään onnistunut livenä vakuuttamaan, ja palaan jälleen nerokkuuteen valita keskinkertainen lämppäribändi. Sitä The Shrine nimittäin on. Ok, ulkoasut on hallussa revittyine farkkuliiveineen ja pulisonkeineen, kitara on FlyingV ja piuha on kierteinen, rumpusetti riisuttu ja rumpali istuu alhaalla kuin Bill Ward aikoinaan….Mutta jos kama ei toimi, tulee näin puuroisesti kuultavaksi ja retro kouhkaaminen yrittää paikata biisimateriaalin puutteita, niin en lämpene. Toisin kuin muu tallinnalaisyleisö, joka otti bändin hyvin vastaan, mutta väitänpä että se on täällä osin myös kulttuurikysymys; kaikilla lavallaolijoilla on oikeus yhtä lämpimään vastaanottoon.

Eli asiaan päästiin, kun pikku säätelyn jälkeen nykymuotoinen Fu Manchu asteli lavalle eli Scott Hill (kitara ja laulu, alkuperäisjäsen), Brad Davis (basso ja laulu), Bob Balch (kitara ja laulu) sekä rummuissa Scott Reeder (joka on nähty kannuttamassa hiljattain myös Social Distortionissa). Ja mikäs oli ollessa, klassikkoalbumi ”The Action is Go” soitettiin alusta loppuun, ja (tietenkin) oikeassa biisijärjestyksessä, eihän klassikkoalbumikeikoissa muuten ole mitään järkeä (vai mitä Metallica ja Pelle Miljoona). Ja vahvaa kamaahan kiekko edelleen on, takakenoista ja miehekästä aavikkorockia, erittäin rutinoituneiden muusikoiden soittamana. Biisilista löytyy siis kävelemällä levyhyllylle tai menemällä Googleen, joten ei siitä sen enempää. Tajunta jätti räjähtämättä, mutta en uumoillutkaan niin tapahtuvan. Oli vain tarkoitus nähdä yksi niistä bändeistä, jotka ihan oikeasti ja tunnustetusti ovat jättäneet jäljen rock’n’rollin aikajanalle. Ja sellaisenaan mainio sunnuntaipuhde. Joku encorebiisikin sieltä tuli, mutta kun en oikein encoremiehiä ole, poistuin Tallinnan yöhön. KG

The Death of Gagarin (fin), Sibyl Vane (est), Legshaker (est) @ Rockstar’s, Tallinna 20.04.2012

Oli ollut vakaa aikomus skipata illan avauspumppu, pärnulainen Legshaker. Ja vaikka täysin ennenkuulumattomasti Rockstar’s olikin julkistanut tarkat soittoajat, niin kun aikataulu oli 45 minuuttia myöhässä,  se niistä aikeista. Pärnun Eläkeläiset tai Eestin Flogging Molly soitti energisesti ja taidolla. Jannuilla on punktausta, mutta rakkaus kansanmusiikkiin on keittänyt kasaan musiikin nykymuodon. Yksi albumi on takana (2011) ja kotimaan sisäinen noste hyvä. Mutta eipä meille, arviolta viidelle seisoskelijalle, vetänyt bändi nyt mahdottomasti jättänyt jälkipolville kerrottavaa, ainakaan tänään. Muutaman legin arviolta kymmenestä näin sheikkaavan, mutta tämmöinen musiikki vaatisi täyden tuvan ja ilman sakeaksi kaljanhuurusta, ettei menisi hukkaan.

Rockstar’s on suosikkiluoliani kaikistakin ikinä koluamistani. Aina hyvät soundit, ei ylimyynnin vaaraa, juomat halpoja niin että naurattaa, ei narikkaa (arvokama taskuun ja loimi naulaan) ja sattuessaan todella helmi-iltoja (olen täällä nähnyt yhden urani parhaista keikoista ikinä, kun norjalainen blackmetal-legenda Strid lapioi metrin päässä erittäin kovaa ja tunteella, mutta silti sanoista sai selvää!). Jos perustaisin Suomeen rokkiklubin, niin Rockstarsin talon äänimies olisi kyllä ensimmäisten joukossa saamaan puhelun. Homma toimii, ja sivusta monesti seuranneena ilman hampaiden narskuttelua. Mutta paikan alkuilta on ongelmallinen, eikä yhtään aloittanutta bändiä ole kateeksi käynyt. Koodi tuntuu olevan, että alalattia täyttyy vasta viimeisen bändin toisessa biisissä, mutta meininki onkin usein sittemmin sitä luokkaa, että pääbändi voittaa aina. Vielä kun tilan mataluudesta huolimatta saisivat valo-ongelman jotenkin ratkaistua, ja markkinoisivat iltojaan hiukankin aktiivisemmin, niin puhuttaisiin maailmanluokan luolasta.

Illan kakkosbändi oli positiivisin yllättäjä pitkiin aikoihin. Aivan ihana nuori trio samaisesta Pärnun kaupungista. Bändi voitti vuonna 2010 valtakunnallisen kisan ja nostetta on heilläkin. On kuin olisi otettu Jolly Jumpers Suomesta, vaihdettu rumpupallille yhtä naksua rockabillympi nakuttaja ja laitettu nuori nainen solistiksi, ja siinä on Eestin Sibyl Vane (nimihän kannattaisi muuttaa nyt HETI, Ranskassa on yksi ja Jenkeissä yksi ja Espanjassa yksi. Ainakin). Kitaristi-laulaja Helena Randlahtin aivan ihastuttava lavapersoona ja Iso Ääni (siinä kaikuu Lisa Ekdahl ja Marjo Leinonen, isompiin en vielä kehtaa verrata, mutta toivon että tästä tytöstä kuullaan vielä), ujon ja ison Heiko-basistin groove ja tiukan rumpalin Mark Kostrovin billynakutus yllätti, eikä ollut tehtävissä muuta kuin hymyillä ja ottaa vastaan. Upea, omaehtoinen keitos suistomudan tai aapasuon makuista bluesia. Nämä voisi laittaa True Bloodin sountrackille, eikä bändi jäisi kiinni mistään, ilahduttavasti ei myöskään Helenan englannista. Tuokaa nyt joku nämä Helsinkiin keikalle, tämä on ihana bändi ja vahvistaa poikkeuksena sen säännön, että Eestissä päästetään liian helposti kellariin kuuluvia comboja lauteille. Sibyl Vanella ei ole isoja ongelmia, homma alkaa olla kasassa, omat biisit on jo nyt varsin kovia. Helena vielä soolonsoittotunneille, kotisivut  ja visuaalinen paketti pystyyn, väkisin Puistobluesiin klubikeikalle, Looseen, Semifinaliin…Pitääkö tämäkin itse hoitaa?

Mutta The Death of Gagariniahan tänne oli tultu kuulemaan, eikö niin? On niin, että tämä helsinkiläisryhmä julkaisi viime vuonna yhden, väittäisin, kovimmista suomalaisista albumikokonaisuuksista vuosiin, ”No 9”. Levy on todella kova, ja voisi jopa väittää, että tietyllä tapaa se (nimenomaan bändi esikoisalbumillaan) jatkaa siitä, mihin The Doors sammuessaan jäi. Tai siitä, mihin U2 jäi, kun oli vielä hyvä bändi. Biisit kuten ”Anthem”, ”Janus” ja ”June 4th” voisivat kaikki tahkota miljoonia U2:n katalogissa, mutta valitettavasti eivät nyt. Bändi tekee ikäänkuin puolitahtomattaan stadionkamaa, mutta ei ole stadionbändi. Vielä.

Itse keikka kun soitettiin tietenkin levyä raskaammalla kädellä, niin se huomattavasti stonerimpi puoli bändin vaikuttajia nousi esiin enemmän, eikä siinä mitään. Mutta kun stoneria ja eri nopeuksin sludgeilua tunkee tänä päivänä joka ruumiinaukosta ulos, niin ainakin tämäniltaisen keikan voima valahti siihen. Itse olisin halunnut kuulla Gagarinin Isoa stadionrokkia Rockstarsin piskuisilla, hikisillä lauteilla. Toki  yleisön niukkuus tuli bändille vastaan, mutta näin se menee, jostain on aloitettava. Jos Gagarin olisi perustettu Bristolissa tai Manchesterissa, niin se olisi jo osa nykyaikaista rockhistoriaa, veikkaan. Mutta raukemmilta rajoilta ponnistettaessa taivas on kauempana. Mutta ei tavoittamattomissa. Onnea ja menestystä Gagarin, vain avaruus on tällä kamalla rajana, mutta seuraava levy ei voi olla huonompi. Ja seuraavalla keikalla, jonka näen, haluaisin kokea sen stadikkabändin, vaikka paikkana olisi kuinka kämyinen liiteri.

Keikkaguru SUOSITTELEE hankkimaan The Death of Gagarinin esikoisalbumin ”No 9”. Ja antamaan tilaisuuden myös ennalta tuntemattomille yhtyeille livenä. Joskus nimittäin kannattaa.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: