Patti Smith (us) @ Nordea Kontserdimaja, Tallinna 21.07.2014
Pari kertaa vuodessa on päästävä entiseen kotikaupunkiin Tallinnaan, tapaamaan ystäviä ja hakemaan ns. täysi lasti. Käynti pitää tietenkin ajoittaa niin, että kaupungissa takuuvarmasti soittaa joku näkemisen arvoinen artisti. Tällä kertaa ajankohdan valinta oli helppo, nimittäin punkin kummitäti Patti Smith ja hänen orkesterinsa soitti ensimmäisen koskaan keikkansa Eestissä, ja itseasiassa Baltiassa ylipäätään. Eli taas sai olla livehistorian äärellä.
Nordea Kontserdimaja vaihtoi taannoin omistajaa, sehän tunnettiin Nokia-etuliitteisenä valmistuessaan. Sijainti keskellä kaupunkia ja muutkin puitteet tekevät Solaris-keskuksen konserttisalista yhden parhaista lähimainkaan. Akustiikka on maailmanluokkaa, palvelu pelaa, kaikilta istuimilta näkee ja kuulee. Ja ennenkaikkea, lippujen hinnat ovat inhimillistä tasoa. Eestissä taide kuuluu (melkein) kaikille. Aika monta huippukonserttia täällä tulikin aikoinaan nähtyä, niinkuin nyt vaikkapa Procol Harum, Ian Andersson ja Rufus Wainwright. Muutamia parhaita mainitakseni. Ja sitten tuli punkpyörää keksimässä ollut 67-vuotias taiteilija New Yorkista, ja napsautti tauluun niin kovat lukemat, että keikka kilahti omaan ja henkilökohtaiseen Top20:een, ja oli kolmesta näkemästäni Patti Smith-keikasta se ehdottomasti kovin. Tähän asti. Ja jatkoa jäin odottamaan saman tien.
Tiedossa oli, että hittipitoinen setti tulee, ja että jo pelkästään viimevuotisen Tampere-talon keikan perusteella laatua on odotettavissa. Molemmat toteutuivat. Bändi astelee lavalle muutaman hetken sovittua myöhemmin, ja Patti Smith osoittaa tyylitajunsa jo ennenkuin edes lauteille pääsee. Salin valot sammuvat, ja yleisön annetaan pyytää rytmikkäin aplodein Pattia lavalle ainakin minuutin, pidempäänkin. Ja sitten odotus palkitaan. Ensimmäisen koskaan Patti Smithin Baltian keikan saa aloittaa nykyinen vakialoittaja, ”April Fool” viimeisimmältä albumilta ”Banga” (2012). Basisti Tony Shanahanin kanssa kirjoitettu letkeä ralli ei vielä ihan kuulosta siltä, miltä Kontserdimajan kuuluisi kuulostaa, mutta pian soundit saadaan huippukuosiin, ja bändikin tuntuu toimivan. Pattin oma poika Jackson Smith soittaa tällä kiertueella kitaraa (kyllä juuri se isoksi karpaasiksi kasvanut poika, jolle Patti kirjoitti yhden kauneimmista ikinä kuulemistani lauluista eli ”The Jackson Song”, vuoden 1988 albumille ”Dream of Life”). Pianoa soittaa Pattin tytär Jesse Paris Smith, bassossa on siis vuodesta 1996 Pattin rinnalla soittanut Tony Shanahan ja rummuissa Eric Hoegemayer. Ja vaikka tämä kokoonpano ei mitään varsinaista virtuositeettiä edustakaan, ehkä lukuunottamatta Shanahania, niin sillä ei edes ole väliä, virtuositeetti on Patti Smith itse. Esimerkiksi poika-Jackson vaikutti tämän illan perusteella relatiivisen keskinkertaiselta kitaristilta, mutta ei Patti Smith-iltoihin tulla kitaristia katsomaan.
Patti Smith on naispuolinen Bruce Springsteen, samalla tavalla saarnaaja ja hengellinen johtaja. Ja nyt puhutaan tietenkin rock’n’rollhengellisyydestä. Umpiuskonnollisessa kodissa kasvaneena Smith tietää mistä naruista nykiä. Kädet kohoavat usein saarnaajakorkeuksiin ja manerismi on muutenkin herätyskokouksista tuttua. Illan kakkosbiisi ”Rodondo Beach” menee vielä soundeja säätäessä ja yleisöön tutustuessa, mutta kolmantena kuultava ”Dancing Barefoot” varsinaisesti avaa pelin. Ja loppu puolitoista tuntia onkin sitten pelkkää juhlaa.
Ensinnäkin, on hienoa nähdä Patti jälkikasvunsa kanssa samalla lavalla. Elämä jatkuu, vaikka Patti olisi aika ajoin voinut päättää toisinkin. Kaksi elämänsä miestä haudanneena ja äärimmäisessä taiteilijaköyhyydessä vuosikausia kituuttaneena tämä lady voisi olla kyynikko ja katkerikko. Vaan ei ole. Kärsimyksen jalostavaan vaikutukseen en usko, mutta Patti Smithin kohdalla suostun edes harkitsemaan ajatusta. Ja toisekseen, kuten viime Tampere-talon arviossanikin totesin, Patti Smith parantaa koko ajan.
”My Bleaken Year” improtaan sanoiltaan uusiksi, sen Patti laulaa suoraan Eestin kansalle. Ja vaikka lähes loppuunmyydystä salista vain jokin prosentti on toden teolla kokenut neuvostomiehityksen vuodet, kaikki tietävät silti, mistä on kyse. Ja vaikka maa on ollut vapaa jo kohta neljännesvuosisadan, vapauden sanoma on alati ajankohtainen. Ja varsinkin nyt, kun nyky-Neuvostoliitto pullistelee jälleen ja tönii etupiirejään. ”Ghost Dance” omistetaan äskenmainitun järjenvastaisen pullistelun äskettäisille uhreille, eli Malaysianin lennolla kuolleille. Ja ainakin meikäläisellä on kymmenen litran tippa silmäkulmassa, kun Patti Smith sulkee upean biisin hokemaan ”pray for the Ghosts”. Yksi omista ehdottomista suosikeistani Smithin kataloogissa, eli ”Gone Again”-albumin huikea ”Beneath the Southern Cross” omistetaan Pattin ystävälle, vain muutamia päiviä sitten menehtyneelle Johnny Winterille. Itselläkin oli ennakkolippu hankittuna Winterin Tampereen keikalle, mutta nyt sitä keikkaa ei koskaan tule.
Kauaa ei ole myöskään Patti Smithin toisen ystävän poismenosta, eli Lou Reedin, jonka ohjelmistosta bändi vetäisee komean version ”Perfect Daysta”. Viimeisimmän albumin nimiraita ”Banga” kirvoittaa Pattilta, taustalaulajina toimivilta Jacksonilta ja Shanahanilta, sekä valveutuneelta yleisönosalta koirien ulvontaa. Aivan kuten viimeksikin. Silloin biisi valahti aikalailla ohi itseltäni, mutta nyt sekin todistuu vahvaksi ja jänteväksi rokettirolliksi. Samoin ”Pissing in the River”, joka ei koskaan ole ollut suosikkiraitojani saa tänään niin maagisen käsittelyn, että nyt ymmärrän jo paljon paremmin. Ja tästä magia vasta alkaa. Patti Smithin tytär aloittaa pianointron ”Because the Night”-klassikkoon, joka tänään omistetaan Jessen ja Jacksonin isälle, edesmenneelle Fred ”Sonic” Smithille. Hetki on huikea. Seitsemäs ”Because the Night”-livekokemukseni on totta. Kolmesti Pattin esittämänä, lopuista on vastannut tiedättekylläkuka, eli biisin toinen kirjoittaja Bruce Springsteen. Yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä rocklauluista saa tänään hiukan hätäisen luennan. Kuten jo totesinkin, tämän kokoonpanon karismaa kannattelee yksin mastro Smith. Mutta silti, tärkeä hetki tämä on aina.
Mutta mutta. Sama juttu kuin viimeksikin viime vuonna, yleisö ei edes mene täysin pähkinöiksi ”Because the Night”’sta, kyllä se näköjään sen perinteisen keikanlopettajaisen vaatii, eli Them-coverin ”Gloria”. Kymmenittäin jengiä syöksyy lavan eteen pomppimaan ja tanssimaan, meininki on mahtava, laulupidu on pystyssä. Eikä Patti bändeineen ilman encoreita täältä tietenkään selviä. Ennakkoon on tiedossa, että ”People Have the Power” kuullaan tietenkin, juuri tässä maailmantilanteessa jälleen hyvin ajankohtainen laulu. Komein kuulemani luenta yhdestä Smithin isoimmista hiteistä. Eestiläiset saavat vielä bonuksena toisenkin klassikon, nimittäin ”Rock’n’roll Nigger”, jossa Patti itsekin tarttuu kermanväriseen Stratocasteriin ja ulvottaa sitä kuin viimeistä päivää, raastaa Stratosta kielet poikki, ja huikea ilta yhden koko rockhistorian karismaattisimmista ihmisistä sanan äärellä on paketissa. Loppubiisi myös osoittaa kuinka tärkeä hahmo Patti on ollut silloin, kun punk oli vielä pilkkeenä silmäkulmissa, eikä sitä oltu varsinaisesti edes keksitty.
Ilta jatkuu kosteana Tallinnan yössä. Kiitos seurueeseemme liittyneen Kosmikud-yhtyeen jäsenen, ilta jatkuu samassa paikassa, missä Patti bändeineen illastaa. Ja saan kuin saankin, muutaman tunnin ujoilun jälkeen, sanottua muutaman kiittävän sanan itselleen Patti Smithille. Ilta jatkuu entistä kosteampana vielä muuallakin, virallisten PS-jatkojen merkeissä. Joukossa vilisee Eestin rock-kermaa, mutta nähdäänpä paikalla myös herrat Jackson Smith ja Tony Shanahan. Aamuyön tunteina kun taksi kotiuttaa, mieli on hyvä, että Tallinnan matka osui ehkä jopa hansakaupungin vuoden tärkeimpään rockiltaan, mene ja tiedä. Mutta kova rockilta se jokatapauksessa oli. KG