Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Popeda”

Costello Hautamäki @ Vanha Nalle, Hämeenlinna 29.10.2021

Koronaepidemian näennäisesti hellittäessä, ja jo osin hellitettyäkin, Hämeenlinnan Turuntien korttelipubi Vanha Nalle kuhisi ja säpisi hyvästi jo ennen ehtooyhdeksää livemusiikin paluuta mestoille, kohtuuttomankin pitkän odotusajan jälkeen. Kaupungin runneltu livetarjonta oli muutenkin elpymässä pikkuhiljaa, suurin osa elävää musiikkia tarjoavista paikoista oli jo ehtinyt aloittaa asteittaisen paluunsa uusvanhaan normaaliin. Illan artistia voi kai sanoa lämmitelleen juuri ja juuri sopivasti showtimeen päättynyt Liigan tv-ottelu Pelicans-HPK, jonka ottelun paikallisjoukkue kävi Lahdessa voittamassa näennäisen helposti 3-0. Ja hyvä että kävi, alkukausi on ollut HPK:lle takkuinen valmentajanvaihdoksineen, mutta nyt puolustaja Arto Laatikaisen juhlaottelussa (1000 Liiga-peliä täyteen!) kaikki tuntui toimivan, Daniel Lebedeffin maalivahtityöskentelystä ihan puhumattakaan.

Hämäläisestä jääkiekkoderbysta oli jotenkin erittäin sujuvaa siirtyä muutaman minuutin liukumalla illan esiintyjään, joka ei hämeenlinnalaiselle vapaaillan ja mökäöljyn jo mainiosti rentouttamalle ja musiikinnälkäiselle yleisölle tuntunut juuri esittelyjä kaipaavan; trakkaat ystävät, Costello Hautamäki. Tänään ihan ilman minkäänmuotoista bändiä, soolona, mies ja kitara. Eikä toki Nallen soittocorneriin piskuista kylkimyyryistä trioa isompi bändi mahtuisikaan soittamaan, siksi täällä useimmiten nähdäänkin soolosoittajia, maksimissaan duoja, ja livetahti on pari kertaa kuukaudessa.

Nämä tällaiset viikonloppuiltojen pubikeikat ovat todennäköisesti se kiertävän muusikkouden kaikkein kovin laji. On kyettävä ottamaan porukka haltuun saman tien, annettava tila myös huutelulle, tönimisille ja toiveille, on vimmatusti viihdytettävä, eikä liian syvälliseksi saa mennä. Tai jos hetkeksi meneekin, alkaa tiskin maastosta nousta helposti pulina yli oman ilmaisun. Äänekäs saa olla, hyvää tahtia kannattaa ylläpitää, ja lopettaa huipulla, juuri ennenkuin jengillä alkaa olla spittari liian vinossa. Costello veti hyvin, teki kaiken edellämainitun oikein, ja oli ihan selvästi tehnyt ennenkin. Costille tuli vastikään 40 vuotta täyteen Popedan eturivissä, siinä sivussa 36 vuotta on/off-sooloartistina, pari vuotta Hanoi Rocksissa paluualbumista Tokion Budokanin lavalle; kaikki tämä ja paljon muuta on tehnyt Costellosta asiansa osaavan, hauskan viihdyttäjän, ja rokkistaran. Joskus osaavien rokkistarojen on esiinnyttävä nöyrästi pienemmillekin yleisöille, eikä aina välttämättä maailman keskittyneimmille.

Setti alkoi rock’n roll-klassikolla ”Great Balls of Fire”, eli ”(Herranjumala) Pallit palaa”. Oma levytetty soolotuotanto korkattiin heti perään, ”Pullo viiniä käy”, joskin sekin on Delbert McClinton-laina. Eikä ollut eka pubikeikka, kun parhaiten tuntui uppoavan pikku härskiys ja/tai viinasta ja sen tunnetuista seurauksista laulaminen. Eikä siinä, kansa päättää, enemmistö kymmenen mark…euron lipun lunastaneista päättää. Oli meitä ehkä muutama, joka olisi voinut vaivatta kuulla vähän vakavampaakin Costia. Mies on julkaissut esmees vuonna 1988 todella mainion englanninkielisen sooloalbumin ”A Little Bit Crazy”, muistattehan, julkaistiin nimellä Costello Jones. Tuolta kiekolta omassa ja kuvitteellisessa toivepahviplakaatissani seisoi kirjoitettuna ”Play with Fire”, jäätävän hieno biisi, vaikkakin tiesin että ei täällä tänään semmoista tavaraa likimainkaan soiteta.

Ensimmäinen huutelutoive singahti jo varhain, kolmantena piti soittaa ”Mercury Blues”, eli ”Pakko saada BMW”. Hetken kävi mielessä huutaa, soita ”Ostin DeSoton”, mutta en sitten huutanut. Jätin sen nyt(kin) muille. Costello vannotti välispiikeissään ihmisiä käymään ahkerasti baaritiskillä, ja ilmeisesti kehotusta noudatettiin, sitälajia nopeasti tunnelma rentoutui ja vapautui. Tätä oli selvästi odotettu, vapaampaa baarittelua ja vieläpä joku asiansa osaava soittamassa. Sitä ehkä yhden naksauksen herkempää edusti ”Märkä betoni”, mutta toki ”Matkalla Alabamaan” räjäytti ns. pankin, ja alkoi vakavasti käydä jengiä jalan alle. Tanssilattia, tai siis metrin väli soittajasta lähipöytiin meni tukkoon, mikrofoni alkoi naksua Costia naamalle ja jortsuajat osua kitaraa kaulaan, maailman sympaattisin Hautamäki joutui jo pitämään pienen puhuttelun, ja soittorauha oli hetken parempi.

Popedan katalogiahan tänne todella moni, ja todella moni varsinkin rouvasoletettu oli tullut kuulemaan, ja toki Costello heidät palkitsi. ”Kakskytä centtiä”, murealla kitaralla lohkottu ”Tahdotko mut tosiaan” ja nykytuotannon ”Öljytyt lanteet” (albumilta ”Haista Popeda!”, 2017) kirjoittivat kaikki äänekästä yhteislaulua, ja aina kun Popeda soi, nousi parikymmentä kännykkää videomoodissa päiden yläpuolelle, olkapäille, ja ahtaisiin väleihin kuikkimaan. Jos pankki olisi edelleen ollut räjäyttämättä, niin oodi Carillolle, ”Punaista ja makeaa” sen viimeistään olisi tehnyt. Yhden kertsin Costello omisti Nallen baarihenkilökunnallekin. Irwin Goodmanin lapsuudenkoti sijaitsi Vanhan Nallen ovelta 10 minuutin kävelymatkan päässä, neljän korttelin, ja tämän Costello toki perehtyneenä ja Hämeenlinnassa paljon mm. teatterityön merkeissä pyörineenä tiesi (ja yhden pitkän välispiikin mukaan myös aikoinaan Aulangolta 1800-luvun hirsitalon rungon itselleen pelastaneena); Irwinille ja tämän toverille Vexille, joka kirjoitti monta tekstiä myös Costille, soi illan tunnelmaan täydellisesti sopinut ”Ei tippa tapa”. Costellolta löytyi trikkipussista myös ihan tunnistettava hammarbergilainen nasaali.

Costin laulama Popeda-keikkojen bravuuri, yksi miehen komeimmista sävellyksistä, Paten happitauko ”Kun mies unelmoi” livahti illan yleisöltä jotenkin ohi Irwin-tribuutista toipuessa, mutta viimeistään ”Get On”:lla alkaneessa rock n’ roll-medleyssä oli taas täysi sirkus päällä. Älkää ottako itseenne, mutta en ole ikinä ymmärtänyt Järvisen ”Get On”-soolon ympärillä yhä vieläkin käytävää mytologista öyhötystä ja hehkuttelua. Costello nykäisi hämeenlinnalaisen pubin nurkassa paremman, ihan tuikitavallisena lokakuun iltana. Lisää Popedaa vaadittiin, ja saatiin. Jo encoreiden puolella tunnin ja vartin kellottanutta kompaktia showta, kuultiin pakollisena ”Kuuma kesä”, joka kirvoitti loputkin epäröineet joraamaan. Kesken soiton Costello muistutti meitä faktasta, että eikös Metallicakin ole soittanut tätä Hämeenlinnassa? On kyllä. Olin paikalla. Hieman yllättäen viimeisenä Popeda-biisinä kuultiin ”Uskon vielä Rolling Stonesiin”. Niin minäkin, joskin vuosi vuodelta vähemmän. Ja sitten vielä Stoneseista puheen oltua, toiseksi paras ikinä ”Honky Tonk Women”-suomennos, eli alkuperäisen Popeda-basisti Ilpo Ainialan käännös, ”Holtiton nainen”. Costello Hautamäki, soittotyön sankareita, päätti settinsä ekaan soololevytykseensä ikinä, sinkkujulkaisuun vuodelta 1985, ”Mun sormuksein”. Paluumatkalla huomasin jättäneeni kulkupelini aivan siihen Irwinin lapsuuskodin nurkille. KG

Michael Monroe, Sami Yaffa & Linde @ GLivelab, Tampere 25.07.2021

Se otti yli 17 kuukautta, toisin sanoen 515 päivää, että maailmanlaajuisen epidemian hiukan liudennuttua ja Suomessakin osittain ja varsinkin viime kuukausina jo pahasti mielivaltaisten kokoontumisrajoitusten hellitettyä, oli vihdoin aika päästä elävän populäärimusiikin pariin. Keikalle. Rockshow’n äärelle, kanssaihmisten ympäröimänä. Asian tärkeys ei tokikaan päässyt jäkitys- ja linnoittautumiskuukausina unohtumaan, kaipuu keikoille oli koko ajan vuorenkorkuinen. Edellinen oikean artistin näkeminen löytyi kalenterin kulmaan merkittynä siis kohdasta helmikuu 2020. Oli jo aika. Toivotaan myös, ettei vastaavaan kärvistelyyn tarvitse lähivuosina ja koronan seuraavien syksyjen jatkoaaltojen aikana enää palata. Kunnian keikattoman korpivaelluksen katkaisemisesta sai itse Michael Monroe, joka tällä kertaa tuli nähdyksi erittäin mielenkiintoisesti spesiaalilla triokokoonpanolla.

Michael Monroen edellinen albumihan oli aivan jäätävän kova ”One Man Gang”, yksi koko miehemme Hanoi Rocksin ulkopuolisen tuotannon kovimpia rieskoja. Levy julkaistiin lokakuussa 2019, juuri ennenkuin Kiinassa alettiin laskea maailmalle madon, ei, lepakonlukuja. On selvää, että levyn varsinkin maailmanpromo jäi kesken, bändin ulkomaalaisvahvistukset joutuivat lukituksi kotimaihinsa ja kaikki muukin covidista seurannut yleisapeus on meille jo nyt niin tuttua. Kesällä 2020, kun Suomi avautui ujosti ja hetkellisesti kuin simpukka helteellä, Michael päätti tehdä jotain, ammattimuusikon on soitettava ollakseen ammattimuusikko. Michael kokosi trion, jossa itseoikeutetusti mukana oli tietenkin bändin suomijäsen Sami Yaffa bassossa. Kitaraan saatiin Hanoissakin ansiokkaan stinttinsä soittanut Costello Hautamäki. Tämä trio jäi, kuinka ollakaan, näkemättä. Nyt oli paikattava asia. Popedan aktivoiduttua omille keikoilleen, ja Costellon soitettua ahkerasti myös soolokeikkoja, oli kitaraan hyvässä hengessä vaihdettava miestä. Pestin sai entinen HIM-mies Linde Lindström.

Monroe oli kumppaneineen soittanut iltapäivällä klo 16 alkaen jo ensimmäisen setin GLivelabin lavalla, lämmitellyt siis itse itseään. Ratkaisuun oli päädytty, kun klubin kapasiteetti oli jouduttu rajoittamaan puoleen normaalista, ja vieläpä niin, että kaikille piti löytyä pöydällinen istumapaikka. Mutta mikäs siinä, kumpikin veto myi ennakolta loppuun, joten Livelabille ilta lienee ollut jokatapauksessa plusmerkkinen. Illan veto, alkaen klo 21, myös striimattiin ympäri maailmaa. Ja kun striimiyleisöä aamuöisessä Japanissa ei tohdi odotuttaa, alkoi keikka melkolailla täsmälleen sovitusti. Ja kellotti tunti parikymmentä, aivan kuten iltapäivälläkin. Paitsi, että erittäin maukkaista covervalinnoistaan aina tunnettu Monroe soitti miehineen ekassa setissä mitä ajankohtaisimman Irwin Goodman-vetäisyn, ja ihan suomeksi siis, ”Haistakaa paska koko valtiovalta”. Olisin halunnut olla paikalla. Ehkäpä kyseinen styge olisi ollut kuitenkin Aasian fanille vaikea ymmärtää ja niellä. Hyvä Michael! Olen pitkälti samaa mieltä, etenkin edellisen ja nykyisen kulttuuriministerin lapsenkasvoinen sössöttäminen alkoi kevään korvalla riipiä hermoja niin, että sen muistaa yhtä pitkään kuin koko muunkin lockdown-masiksen.

Illan settilista oli trion aiemmilta keikoilta tuttu, vain järjestystä vaihdellen. Tampereella avattiin upealla biisikaunokilla, Dee Dee Ramonen Michaelille henkilökohtaisesti lahjoittamalla, yksinkertaisesti järjettömän hienolla ”Under The Northern Lights”lla. Ja tapahtumien kulkuhan meni niin että Michael soitti akustista teräskielistä kitaraa ja paikoin tutusti huuliharppua, Sami sähköbassoa ja Linde tietenkin sähköistä kitaraa. Sami pääasiassa hoiti stemmalaulajan virkaa, vaikka Lindellekin oli mikki viritetty. Michaelin tekemisten yhdeltä kirkkaimmista kausista, New Yorkin aikojen Demolition 23-bändiltä (jossa Sami ja Nasty Suicide Hanoi-miehistä siis olivat mukana) soitettiin peräti kolme raitaa, ja vieläpä asianmukaisesti peräjälkeen: bändikeikoilta kovin tuttu ”Hammersmith Palais”, tänään hiukan alennetulla temmolla soitettu ja puoliakustisuudesta upeasti hyötynyt ”You Crusified Me”, sekä omaan kuvitteelliseen toivepahviplakaattiini jokaisella Makkos-keikalla kirjoitettu ”Deadtime Stories”. Jälkimmäinen oli yksi koko illan sykähdyttävimmistä vedoista, soi todella komeasti, ja Linde Lindström luukutti vieläpä äärityylitajuisen soolon. Kaihon kautta. Michael muisti nytkin omistaa biisin edesmenneelle ystävälleen Johnny Thundersille.

Viimeisimmän albumin eka sinkkubiisi ”Last Train To Tokyo” lähti sekin mallikkaan vapautuneesti, ja muutenkin koko tätä triotouhua on leimannut ilo, soittamisen riemu, ja yleisöön asti välittyvä fiilis siitä, kuinka mahtavaa on soittaa kieltolain rauettua taas ihan ihmisille, ei ainoastaan treenikämpän seinille tai kylmille striimikameroille. Jotka muuten Tampereen GLivelabissa on nerokkaasti upotettu seiniin ja kattoon. Ei tarvitse kameramiesten kiusaantua ja kokea olevansa tiellä, eikä yleisön kokea olevansa kuvassa. Ja tähän väliin, kun puheeksi tuli, olen Michaelin eräänkin välispiikin kanssa täsmälleen samaa mieltä. Tampereen GLivelab on jotain, mitä on odotettu kieli aivan legendaarisen pitkällä; Suomen todennäköisesti paras rokkiklubi. Vihdoinkin mesta, jossa kaikki tai miltei kaikki on viimeisen päälle mietitty. Maailmallakin jonkin verran keikkamestoja nähneenä on tullut pohdittua, millaisen täydellisen rockvenuen voisi nappia painamalla loihtia. Nyt sitä nappia on Tampereella painettu. Käykää kokemassa. Kannattaa kauempaakin. Joka puolelta klubia näkee, puhelimen applikaatiolla voi tilata bischoshofenin pöytään jos lonkkaa aristaa tai ei vaan jaksa vääntäytyä eli jonottaa, soundi on maailmanluokkaa, yläkerrassakin on pöytiä, henkilökunta ystävällistä, mestan sijainti kuumista kuumin Tammerkosken rannalla, ja vanhateollisen tiilirakennuksen tunnelmaa ei ole onnistuttu sitäkään pilaamaan. Aion palata, GLivelab on uusi suosikkiklubini. Ja ohjelmistokin on hyvää luokkaa, kansainvälisten matkustusrajoitusten purun jälkeen timanttia. Amen.

Hetkessä elämisen tärkeyttä on tässä opiskeltu erityisluokalla viimeiset puolitoista vuotta, ja siihen Michael välispiikissään viittasi, kun sanaili sisään The Grass Roots-coverin ”Let’s Live for Today”. Jonka tunnetusti Popeda esittää nimellä ”Onhan päivä vielä huomennakin”. Siinä samassa Sami bongasi parvella keikkaa seuranneen Popedan (ja siinä samalla ex-Hanoi Rocksin) kaksikon Costello ja Lacu Lahtinen. Yleisö antoi Tampereen miehille isot ablodit, ja Costia vaadittiin lavallekin, mutta kyllähän sen jo lavan ylöspanostakin näki, ettei vierailijoita kannata henkeään pidätellen odottaa. Joku toinen kerta. Tammikuussa menetetylle Samin entiselle New York Dolls-bändikaverille Sylvain Sylvainille omistettiin rocklegendan itsensä kirjoittama ”Medicine Man”. Illan komeimman vedon titteliä jäi kantamaan niinikään cover. Graham Parkerin ”Get Started, Start a Fire” ei ehkä ollut yleisölle entuudestaan tuttu, mutta hienosti upposi. Trio soitti sen pitkänä ja hartaana keikan myöhäiskeskisuvantona, ja Linde nykäisi illan komeimman soolon. Bändikeikoiltakin tuttu, Suomen kansalliskanoniaan kuuluva ”I Will Stay” oli jo tuttuudessaankin hiukkasen jäähdyttelybiisi, mutta illan ensimmäinen Hanoi-raita ”Don’t You Ever Leave Me” sähköisti tunnelmaa ja alalattialla nähtiin jo merkittävää istuallaan joraamista. Väliin ”Ballad of The Lower East Side” ja sitten lisää Hanoita, ”Motorvatin”, johon Sami toimitti ansiokkaat stemmat. Rumpujen puute ei edes näissä nopeammissa rokettirolleissa häirinnyt. Jos tarvetta ilmeni, Sami jynkkäsi vähän alempaa ja kovempaa. Viimeistään siinä kohtaa, kun varsinaisen setin päätteeksi Linde Lindströn ulvautti ”Up Around The Bendin” umpi-ikonisen kitaraintron käyntiin, alkoi 515 keikattoman päivän hapan muisto liudentua. Elämä jatkuu, keikoille pääsee taas. Koronarokotteet tuntuvat toimivan, ja kun syksyn mittaan saadaan edes suomalainen laumasuoja aikaiseksi, voi täällä omemmassa kuplassa operoida suhteellisen säädyllisesti. Toivottavasti. Nyt on sitäpaitsi mahtava etsikkoaika käydä rästiin jääneiden kotimaisten artistien keikoilla, kun ulkomaan eläviä vielä vajaalla sykkeellä maahan saadaan. On aika tukea kuukausikaupalla ilman töitä ja tukea olleita ammattimuusikoita, keikkajärjestäjiä ja rockluolia. Varmistaa, että edes niillä, jotka selvisivät yli, olisi jatkuvuutta.

Yleisön pyynnöstä Michael, Sami ja Linde palasivat vielä verhojen takaa lavalle ja kuultiin tutusti kaksi encorea. Maulla valituista covereista puheen ollen, kuultiin Iggy Popin ”Brick by Brick” samannimiseltä albumilta vuodelta 1990. Matkalle mutusteltavaksi jäi viesti viimeisestä biisistä, Eddie and The Hot Rods ”Do Anything You Wanna Do” alias Pelle Miljoonan ”Lähdetään kiitämään”. Ja niin me lähdettiinkin. Loppukummarrusten jälkeen homma oli paketissa. Hieno ilta, ja vieläpä henkilökohtaisena syntymäpäivänä. Lahjavalinta itse itselle meni ihan nappiin, saaja tykkäsi. Pitänee muuten taas alkaa käymään keikoilla. KG

Metallica (us) @ Kantolan Tapahtumapuisto, Hämeenlinna 16.07.2019

Metallica tuli ja löi Hämeenlinnan Kantolan Tapahtumapuiston yleisöennätyksen (55 000 myytyä lippua), ja oman kaikkien aikojen Suomen yleisöennätyksensä nyt jo peräti 15. täkäläiskeikallaan. Ja lisäksi, ja ennenkaikkea, Metallica tuli ja löi tiskiin ja tauluun Hämeenlinnan megakonserttien tähän astisen historian parhaan vedon. Ehdottomasti. Kesällä 2015 AC/DC oli vastavalmistuneen puiston koetinkivi ja lastentautien pois itkeskelyä. Iron Maiden seuraavana kesänä oli puolet pienempi tapahtumana, ja bändiltä kesäinen rutiiniveto, joskin laadukas. Gunnarit 2017 oli itse itselleen mainio tribuuttibändi, ja kesällä 2018 Kantolassa ei suurkonserttia järjestetty lainkaan. Tälle kesälle saatiin Metallica, ja konsertin jälkitunnelmia yleisemminkin kuulostelleena, jakamattoman kovana pidetty nykäisy.

Omalla kohdalla takana oli kaksi äärettömän epäonnistunutta yritystä nähdä ja kokea yksi maailman isoimmista bändeistä, katastrofaalinen Sonisphere 2012 Helsingissä, ja viimevuotinen Hartwall Areenan keikka, josta puolestaan jäi parempi, mutta tunkkainen maku siitäkin. Mutta kun sitten Metallica julkistettiin soittamaan kotikaupungissa, ei ollut vaihtoehtoja, oli yritettävä vielä kerran. Paikallisrockfriikille Kantolan jättitapahtumista on tullut yksi vuoden kohokohtia, livevuoden nyt ihan minimissäänkin, joka kerta isosti täpinöitävä ja odotettava jamboree, joka katkaisee kesän mukavasti.

Sen verran olin henkilökohtaista kantapääoppia ottanut Kantolan megasetteihin, ettei Gunsien eikä Rosesien jälkeen ollut enää mitään asiaa takalinjoille. Keikkaseurani kanssa myyntiintulotunnilla hoidetut Golden Circle-liput (lopultakin vain muutaman kympin tavallisia suolaisemmat) takasivat erinomaisen keikkakokemuksen niin, että catwalkille astelleista kitaristeista ei ollut matkaa omille sijoille enää kuin inhimilliset parikymmentä metriä. Ja kun Kantolan konserttitarjonta ensi kesänäkin toivottavasti jatkuu (vaikka Olympiastadionin remppa valmistuukin, mutta lähes 20 000 päätä pienemmällä kapasiteetilla, siinä Hämeenlinnan iskun paikka), ei Golden Circle-tyyppiselle eturivin ratkaisulle ole vaihtoehtoa.

Illan olivat omilla sloteillaan avanneet norjalainen, levyillä ja paperilla erittäin kova stoner/hardcore-pumppu Bokassa, ja Ruotsin paha paavi Ghost orkestereineen, mutta kumpikin jäi nyt näkemättä. Olla katsomatta lämppärit Kantolassa on jo traditio, ennemmin ottaa neuvoa-antavan keskikeikyän kaupungilla, kuin kuuntelee tuskaiselta kuulostavaa, ja liian isolla lavalla roiskivaa lämmittelyaktia, joka kuuluisi nähdä klubilla tai maksimissaan jäähallissa. Ghost pitää suorittaa omillaan, popheavyn Abballa on mainioita melodioita, ja taitavasti sovitettu lavapreesens, vaikkakaan se nyt ei mitään rockin historiaa tule koskaan uusiksi kirjoittamaan. Bokassa taas pitää nähdä klubiympyröissä.

Kantolassa oli otettu monin kohdin opiksi aiemmista vuosista. Portilla sisäänotto sujui paremmin kuin ikinä, samoin ulostautuminen. Jonoja ei ollut juuri missään, varsinkaan vanhalla kärsimättömällä ohittelijalla, ei bisselle, eikä pissalle. Näissä pitää toki aina myös muistaa, että yleisökin oppii, ei vain järjestäjä. Jos Hämeenlinnan ja Kantolan meininki paranee tätä tahtia, luvassa on hyvää.

Aika tavalla ilmoitettuun aikaan pärähti soimaan Ennio Morricone-taustanauha, Metallican kaikki ennätykset uusiksi lyöneeltä ”Worldwired Tourilta” aiemminkin tuttu avaus. Keikan käynnistänyt ”Hardwired-To Self Destruct”-albumin (2016) nimiraita on ärhäkkää thrashmetallia, laadukasta sellaista, ja muutenkin kertauskuuntelu kyseiseen plattaan todisti, että Metallica on edelleen ihan relevantti bändi omassa genressään, vielä kun James Hetfield ja Lars Ulrich saataisiin pysymään tuottajanpallilta poissa. Levy on niin toimiva, että settilistasta poispudotettua ”Atlas, rise!”-biisiä jäi suorastaan kaipaamaan. Mutta merkittävintä tänään oli a) valaistuminen siitä, että tämän kauempaa en ikinä enää tule täällä bändejä yyberöimään, b) aivan häkellyttävän laadukkaat maailmanluokan soundit, joita ei olisi tullut mieleenkään tänään leikata korvatulpilla, ja c) havaita heti ekasta biisistä, että Metallica oli tänään hillittömässä, rennossa ja positiivisessa lyönnissä, se aiemmin näkemäni insinöörihoukkio suorastaan loisti poissaolollaan. Oli tuloillaan kova keikka, jonka jälkeen voi vasta nyt vihdoin sanoa nähneensä Metallican. Ja tuli todella kova keikka. Kitarasoolot maltettiin pitää kompakteina, eturivissä oli tilaa koko bändille, videoscreenit keskittyivät näyttämään bändiä takariviläisillekin, videotaiteen sijaan, Larsin rumpalointi ei yhtään ärsyttänyt–kaikki oli hyvin.

Tänään, tässä ja nyt sellaiset Metallica-klassikot kuin ”The Unforgiven” ja ”Disposable Heroes” soivat sillä pöyhkeydellä kuin niiden kuuluukin, kuulostivat hyviltä ja nousivat takaisin klassikoiksi omien kyynisten Metallica-vaelteluvuosieni jälkeen. Sanotaan se nyt, täällä nähdyn bändin voi vielä kokea jatkossakin, olipa hyvä että tuli lähdettyä. Viimeisimmän albumin huolella valitut keikkaraidat eivät häpeilleet klassikkoseurassa yhtään, tiukimpana esimerkkinä raskaasti rouhinut ”Moth Into Flame”, kertakaikkiaan relevanttia thrashmetallia. Illan komeimpia vetoja oli sitä seurannut ”Sad But True”, ja sitten oltiinkin jo konsertin tutussa keskisuvannossa, jossa basisti Robert Trujillo ja kitaristi Kirk Hammett soittavat aina muutaman biisin potpurin, joka kullakin paikkakunnalla linkittyy alueen johonkin artistiin. Alue toki laajasti käsitettynä. Tällä kertaa arpa osui kaikista suomibändeistä Popedaan, ja taatusti vastoin kymmeniätuhansia ennakkoveikkauksia. Robert Trujillo tulkitsi täysin ymmärrettävällä suomella ansiokkaan pätkän ”Pitkää kuumaa kesää”, ja sai ansaitsemansa huutomyrskyn. Potpurin lopulla tehtiin tuttua videoscreentribuuttia edesmenneelle Cliff Burtonille. Väheksymättä yhtään bändin ikävää, eikö ole outoa että Trujillo, joka on yksi metallihistorian asiallisimmista ja grooveimmista basisteista pannaan joka ilta todentamaan, että sorry mutta en ole tosiaan ainoa Metallicassa soittanut bassotaiteilija. Kun Burtonin traagisesta lähdöstä on jo kuitenkin 33 vuotta.

”One”-klassikon taustalle marssitettiin kuolemaan matkalla olevia sotilaita, sykähdyttävä hetki. Muutenkin bändin aivan järjettömän korkea transparentti lediseinä takasi Hämptonin kesäillassa todella huikeat tunnelmat. Suomen suvessa soittamisessa on etunsa, vaikka valot puraisevat paljon myöhemmin kuin muuallla, valoisa yö takaa toisenlaista laatua. Varsinaisen setin loppuliukuun ”Master of Puppets”, kyseiseltä, omaakin maailmankuvaa radikaalisti muokanneelta kolmosalbumilta settilistassa oli siis yhä myös alkukeikan ”Disposable Heroes”. Ja sitten se varsinainen loppuliuku olikin parasta näillä hehtaareilla ikinä, ärhäkkä ”For Whom The Bell Tolls”, plasmat seisauttanut ”Creeping Death” ja esikoisalbumi ”Kill ’em Allin” väkevästi 55 000 ihmisen ennätysmassalle jynkännyt ”Seek and Destroy” (Metallica tietää vuoden 1983 esikoisalbuminsa arvon, eikä hyljeksi sitä vieläkään). Tässä vaiheessa koko bändi oli jo eturivissä, Kantolan mittakaavaan suhteutettuna lähes ison klubin etäisyyksillä, myös Ulrichin kompakti setti oli roudattu etulaitaan lavaa. Hiukan, edes hiukan lieveni ahdistus siitä, että en ollut Nivalan Tuiskulassa 15.12.1984. James Hetfield totesi jotain bändin yhtenäisyydestä sen siirtyessä kokonaisuudessaan elävään yleisökontaktiin eturiviin. Ja yhtenäiseltä bändi vaikuttikin Hämeenlinnan megakeikalla, yhtenäiseltä ja positiiviselta poikaporukalta, jolla edellisen albumin, ja tämänlaatuisten keikkojen perusteella on vielä annettavaa, sanottavaa, ja vuosia. Kerrostalon korkuisissa screenikuvissa James ei enää näyttänyt nuorelta, mutta ei nuoruus ole mikään juttu, tai itseisarvo. Kokemus voi olla, ja kuljettu tie. Niinpä Metallica aloittikin encoreosuuden ylpeästi tuoreella biisillä ”Spit Out The Bone”. ”Nothing Else Matters” tuli jo kuulluksi selin bändiin, ei siedä ihminen juuttua ulosmenovaiheessa yhtään liian pitkäksi aikaa porteille, joista pyrkii ulos myös viitisenköönttuhatta muuta. Keikka päättyi ”Enter Sandmaniin”, tuttuun tuutulauluun, jolla on hyvä lähettää massat yöhön. Kantolan traditioita noudattaen, show päättyi näyttävään ilotulitukseen.

Lähitulevaisuus, johon myös kesä 2020 elimellisesti kuuluu, näyttää meille onko Kantolan Tapahtumapuisto lopullisesti profiloitu vain raskaalle rockille, metallille. Pian AC/DC julkistaa jotain suurta. Keitä muita isoja on vielä käymättä, kun KISS ei kohta enää käy missään? Vai voisiko perinteet rikkoa muilla isoilla nimillä, Bruce Springsteen kiertänee ensi kesänä The E Street Bandin kanssa. Jäämme odottamaan. Ja se virittäminen ja täpinöintihän alkaa jo sitten varhain myöhäissyksyllä viimeistään. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: