Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “John Lennon”

Chris Cornell (us) @ Finlandia-talo, Helsinki 28.03.2016

Finlandia-talo on ennakolta loppuunmyyty, päivällä on vapautunut muutamia hajapaikkoja, kaikki ovat menneet saman tien. Tunnelma on vähintäinkin jännittynyt, maailman parhaaksi rocklaulajaksi tituleerattu Chris Cornell, joka ei juuri esittelyjä kaipaa, antaa odotuttaa itseään parikymmentä minuuttia oletetusta aloitusajasta. Viimein pitkänhonkkeli Cornell astelee lavalle maailmanmiehen elein, ja yleisö puhkeaa huutoon. Carraran marmori rapisee ulkoseinistä. Ei epäilystäkään, etteikö nopeasti myyneitä lippuja olisi saaneet juuri ne, jotka eniten halusivatkin. Ei epäilystäkään, ettenkö olisi ultrafanien ympäröimänä. Tulee melkein saman tien huono omatunto, vaikka Cornell ei ole edes kitaraa kaulaansa ripustanut, että pitäisiköhän minunkin paikallani istua ennemmin jonkun ilman lippua jääneen superfanin? Jonkun joka osaa huudella vaikka kaikki Temple of The Dog-biisit ikäänkuin toiveena ulkoa, tai jonkun jolla on kaikki Audioslave-levyt hyllyssään? Illan edetessä tunne ehtii häipyä, ja tulla takaisin.

Kuuntelin Soundgardenin ”Superunknown”-albumin kokonaisuudessaan, siis kerralla kannesta kanteen, vasta niin myöhällä aikajanalla, etten kehtaa tässä edes sanoa. En omista yhtään Cornellin Soundgardenin jälkeistä levyä. En osta kiertuepaitaa. Jännitin ennakkoon, että viihdynköhän. Silti, miehen tekemisten suhteen minulla ei ole epäilystäkään, ne ovat tärkeitä ja välitön osa keskeisintä rockhistoriaa. Siksi olen paikalla. Ja Äänen takia.

 

Cornell on liikkeellä akustisesti, ilman bändiä, joissain biiseissä seuranaan multi-instrumentalisti Bryan Gibson. Työn alla on promota Cornellin viidettä sooloalbumia ”Higher Truth”, mutta paljon muutakin kuullaan. Keikka kuitenkin avautuu ja sulkeutuu tuoreella levyllä, ”Before We Disappear” avaa odotettuakin väkevämmin, nimikappale ”Higher Truth” päättää kaiken aika tarkalleen kaksi tuntia myöhemmin. Väliin mahtuu kolme biisiä miehen vuosina 2001-2007 eksisteeranneelta Audioslave-yhtyeeltä, ajalta jolloin grungen iskäbändi Soundgarden oli telakalla. Ja jälkimmäiseltä settilistaan mahtuu tänään peräti neljä stygeä, samansuuntaisia lukuja Cornell on ylläpitänyt koko rundin ajan. Lyhyesti 90-luvun alussa vaikuttanutta Temple of The Dogia edustaa kolme vetoa. Loput illan 25 numerosta ovat Cornellin soolotuotantoa, ja tälle rundille tunnusomaisia covereita. Iltana muutamana on kuultu todellisia ylläreitäkin, Finlandia-talon biisilista mukailee jo hyväksi havaittua kaavaa.

Keikka kellottaa siis aika tarkkaan kaksi tuntia, superfanille taatusti aivan liian vähän, itselle noin puoli tuntia liikaa. Aina kun Bryan Gibson saadaan Chrisin seuraksi lavalle, jännite nousee, puudutus häviää. Gibson soittaa vuoroin selloa, mandoliinia ja koskettimia. Gibson-avusteiset biisit on upeasti sovitettu, esim. ”Black Hole Sun” nousee uuteen kukoistukseen, vaikka läpiluvun maku väijyy nurkan takana koko ajan. Gibsonin ”sellhissoultothedevilatthecrossroads”-sellosoolo innostaa Cornelliakin tulkitsemaan sieluaan pihalle puhkisoitetussa Soundgarden-hitissä. Muista miesten yhteisvedoista komeimmin soivat häkellyttävän kaunis ”Nearly Forgot My Broken Heart” (sekin uutukaiskiekolta), ja Soungarden-hitti ”Fell On Black Days”, joka uhkaa olla koko illan tymäköin nykäisy. Tämä tuntuu, ei voi kiistää.

Välillä Chris ja kitara alkavat puuduttaa, pienikin lisäfjonga raikastaa settiä tosin saman tien. Kuten nyt vaikkapa Bob Dylan-cover ”The Times They Are A-Changin’”, jossa Cornell kässehtii lavaa edestakaisin ja puhaltaa välillä huuliharpustaan komeat Dylan-tribuutit. Vain kaikkein kovimmat biisintekijät ymmärtävät arvostaa vielä itseäänkin kovempia, niinhän se jotakuinkin menee. Covervedoista myös Led Zeppelinin ”Thank You” rullaa komeasti, varsinainen setti päättyy John Lennonin, kyllä vaan, ”Imagineen”. Cornellin omaehtoinen sovitus ja tulkinta eivät tuo biisiin mitään varsinaista lisäarvoa, mutta nyt ei olekaan siitä kyse. Vaan siitä, että välispiikkinsä alustamana Cornell haluaa lausua juuri nämä sanat lavalta meille tänä iltana. Covereista oudoin on ”Nothing Compares 2 U”. Biisi kieltämättä toimii upeasti tänään, vaikka onkin johtavia ysäri-inhokkejani, josta Sinead O’Connor jollotti kaiken hengen pois aikoinaan, ja käsistä lähtenyt radiopakkosoitto hoiti loput. Pelkästään tämän biisin ansiokas vetäisy todistaa Cornellin vangitsevan karisman puolesta. Mies ottaa myös yleisön huutelun hauskasti hanskaansa ja tekee siitä lempeää pilaa, eikä suostu toimimaan jukeboxina. Oikein.

Illan erikoisuutena, ja hyvänä vaihteluna, Cornell soittaa pari biisiä levysoittimessa pyörivän (instrumentaali)vinyylinsä päälle. Mainio tapa lisätä illan intimiteettiä ja olohuonemaista tunnelmaa, mikä ei Finlandian isossa salissa ehkä terminä tule heti ensimmäisenä mieleen.

Muutenkin on sanottava, että jamppari pitää koko kaksi tuntia aikamoisen taitavalla tavalla lankoja käsissään. Olen onnellinen ympärilläni olevien superfanien puolesta, nuo saavat tästä todennäköisesti todella paljon. Itsekin. Varsin, siis paljon, tai odotettua enemmän. Se, onko Cornell maailman paras rocklaulaja jää keskusteluna täysin omaan arvoonsa. Mitä väliä? Komea on ääni, mutta on noita ollut muitakin. Cornell on äänekkään 90-luvun sukupolven laulaja, ja ääntä riittää, mutta on noita ollut muitakin. Sanoinko jo?

Jos saa yhden valita, ”Seasons” soi koko illan uljaimmin. Ja jos edelleen saa yhden valita, Soungarden-ikivihreä ”Rusty Cage” tuntuu turhalta. Encoreita kuullaan kolme, ensin ”Scream”-sooloplatan nimiraita, sitten ”Higher Truth”-levyn käsittämättömän kaunis rakkauslaulu ”Josephine” ja vielä kerta päälle, vaikkei kukaan kielläkkään, kiekon nimiraita. Sitten homma on paketissa, yleisö nousee seisomaan. Ele ei tunnu tosin erityisen spontaanilta, niitäkin on nähty. Cornellin jenkkirundilla seisomaan nousemisesta on tullut tapa, ja suomifanit tietenkin tietävät.

Nämä kuultiin, ja vieläpä tässä järjestyksessä: http://www.setlist.fm/setlist/chris-cornell/2016/finlandia-talo-helsinki-finland-53f07fb5.html

Mainio ilta upeiden biisien parissa. Chris Cornell on nyt nähtynä, Soundgarden edelleen näkemättä. Ehkä siihenkin vielä tulee tilaisuus, aika monta olen toki jo hassannut. Pienestä ennakkojännästä huolimatta, pelkästään ”Fell On Black Daysin” takia kannatti olla paikalla. Ja toki kiistatta myös Äänen. KG

 

Marianne Faithfull (uk) @ Musiikkitalo, Helsinki 09.11.2014

Minulla ei juurikaan ole pahaa sanottavaa Helsingin Musiikkitalosta konserttipaikkana. Henkilökunta on ystävällistä, käytävät väljiä kulttuuriväen flaneerata, pääsali soi upeasti ja joka istuimelta näkee. Talo sijaitsee, niinkuin kulttuuritalon tuleekin sijaita, keskellä kaupunkia ja vallan ydintä. Musiikkitalon kaksi parasta asiaa ovatkin häpeilemätön sijainti ja häpeilemättömän hyvä sointi, joka jälkimmäinen hakkaa mm. Finlandia-talon vastaavan varsin vaivatta. Kritiikkini kohdistuukin vain salista poistumiseen, joka on aivan liian hidasta ja takkuista, Hartwall Areenakin tyhjenee suhteessa nopeammin. Sekä tietenkin, näinä kansainvälisinä iltoina, lippujen hintoihin. Ne kun ovat lähteneet lapasesta jo kauan sitten, ja varmistavat, että vain tietty kansanosa on ns. tervetullut näihin iltoihin. Mutta, Musiikkitalo on siis konserttitalona erittäin tarpeellinen, kaikki se rakennusaikainen suomiporu tuntui silloin turhalta, ja erityisen turhalta nyt.

Isänpäivän iltana homman nimi oli legendaarinen ja ikoninen Marianne Faithfull itse. Musiikkitalon sali oli täynnä. Sen toki tapahtuman promoottori oli osannut ennakoida, ja siksi lyönyt sen hinnan lipuille, mikä niillä oli. Vain artistin takana olevat istuimet olivat myymättä, ne toki toimivatkin sinfoniaorkesterin ollessa lavalla aivan toisella tavalla, jos haluaa seurata enemmänkin kapellimestarin työskentelyä. Rokkibändit kannattaa nähdä etupuolelta. Oma arvontakorini oli tuottanut paikan alas ja eteen, mutta aivan seinän viereen. Bändin näin kokonaan kyllä, mutta soundista tänään vääjäämättä osa meni paremmille penkeille.

Marianne Faithfull mursi lonkkansa toukokuussa lomamatkalla Rhodoksella. Itse en ole koskaan lonkkaani murtanut, edes vahingossa, mutta voin vain kuvitella toipumisen hitauden ja kivuliaisuuden. Ja tuo tuskaisa toipumisprosessi toki on omiaan voimakkaasti värittämään Faithfulllin meneillään olevaa 50-vuotistaiteilijajuhlaa kiertueineen. Moneen kertaan, ja aivan ymmärrettävästi toki, taiteilija joutui kipuunsa referoimaan. Ja johtihan se toki myös siihen, että  noin joka toisen laulun Faithfull tulkitsi istualtaan. Eikä se voi olla vaikuttamatta laulusuoritukseen ja äänentuottoon. Joka äänentuotto, kuten tunnettua, on Mariannen tapauksessa jo muutenkin pitkän taiteilijaelämän leimaamaa. Aito kipu kuvastui välillä Faithfullin kasvoilta, mutta urheasti hän silti illasta suoriutui, nuorekkaan ja taitavan bändinsä tukemana.

Kaikki edellä sanottu siksi, että totean ymmärtäväni täysin konsertin tietynlaisen alavireyden. En kokenut sen olevan ainakaan itseltäni pois, olin kotiläksyni tehnyt, ja osasin odottaa. Olin kuitenkin samassa salissa puolitoista tuntia Marianne Faithfullin kanssa, maailmanluokan laulujen äärellä, joten mikäs tässä.

Uuden albumin nimiraidalla lähdettiin liikkeelle. Sen Faithfull on kirjoittanut yhdessä ”yhdysvaltain viimeisen sosialistin” eli Steve Earlen kanssa.  ”Give My Love to London” on komeassa marssin rytmissä etenevä merirosvolaulu, jonka tunnelmiin on kaupungissa viisi vuotta asuneena todella helppo samaistua. Laulu tavoittaa vanhan Lontoon tunnelman, ajan jolloin kaupunkiin vielä matkattiin purjevoimalla, ja ajan jolloin silvottiin pimeillä kujilla ilolintuja jäämättä koskaan kiinni. Ennenkaikkea, se on kuitenkin kaukokaipuinen rakkauslaulu ihmiskunnan upeimmalle kaupungille. Rumpali Rob Ellis, joka tunnetaan parhaiten P.J.Harveyn oikeana kätenä, takoi tummat marssipoljennot alle ja Rob McVeyn resonaattorikitara tunnelmoi surumieliset siirtolaistunnelmat kylkeen, niin että näin jälkikäteen ajatellen biisi on helposti ajateltavissa yhdeksi illan komeimmista vedoista. Heti kärkeen siis. Ja kun mollissa mentiin, Faithfullin nykykuosinen ääni soveltuu tällaiseen yksinkertaisesti hyvin, ja paremmin. Mahtava startti.

Tuore albumi on kuin kurkistus rockin lähihistoriaan, palstatila ei edes riitä luettelemaan kaikkia asianosaisia. Mutta mukaan saatujen lista kertoo koko rockmaailman kunnioituksesta Faithfullia ja tämän saavutuksia kohtaan. Rumpali Ellisin lisäksi levyn muusikoista on kiertueella mukana Ed Harcourt koskettimissa, ansioitunut laulaja-lauluntekijä itsekin. Joka osoittautui muutamissa biiseissä suorastaan kovaksi pianistiksi. Kakkosbiisin ”Falling Back” Faithfull on kirjoittanut yhdessä Anna Calvin kanssa, ja illan biisimateriaalissa se erottuikin yhtenä kovimmista sävellyksistä. Tässä seurassa paljon todettu.

McVey vaihtoi kullanväriseen Gibsoniin ja osoitti olevansa todella tyylitietoinen kitaristi. Mieshän vaikuttaa myös manchesteriläisorkesteri Longview’ssa. Soolot pysyivät inhimillisen mittaisina, ja muutenkaan kitarismi ei ollut illan päähuomiosta mitenkään pois.

Väliin Faithfull imaisi sähkötupakastaan henkoset, ja enpä tiedä, olinkohan se vain minä, mutta minusta ladyn ääni oli aina hetken kirkkaampi henkosten jälkeen. Näin vaikkapa vuoden 1979 isossa hitissä ”Broken English”. Samannimiseltä albumilta kuultiin myös harvinaisempi ”Witch’s Song” ja aivan setin loppumetreillä Shel Silversteinin ”The Ballad of Lucy Jordan”. Kuluvan kiertueen covervakioita on ollut myös John Lennonin ”Working Class Hero”, mutta se jäi nyt Helsingissä soittamatta. Yksi toinenkin coverveto kuitenkin saatiin, eli The Everly Brothersien ”The Price of Love”, johon Ed Harcourt sivalsi tyylikkäät huuliharput. Biisi tosin ei tässä seurassa tavallista rokettirollia kummoisempi ole, mutta bändille taatusti mukava soittaa.

Faithfull on ilmeisen ylpeä uudesta levystään, kuultiinhan siltä peräti seitsemän vetoa. Lieneekö jopa oman keikkahistoriani ennätys, sivuten nyt ainakin. Mutta näinhän sen pitäisikin olla, tehdään niin hyvä levy, että sitä on ilo livenäkin esittää. Vanha tuttu ”As Tears Go By” soi tänään alavireisesti, ollen illan vähiten odottamisen arvoinen veto. Onko jopa niin, että biisi ei enää tahdo sopia Faithfullin yhä tummuvalle nykyäänelle? Sen sijaan se toinen Rollari-biisi, eli ”Sister Morphine” helmikuulta 1969 kulki suorastaan jäätävän komeasti. Aikaikkuna laulun syntyhetkiin oli hetken auki. Pitkään päihdekoukuissa pyristelleen Faithfullin tulkinta, yhdessä Jaggerin ja Richardsin kanssa kirjoittamastaan klassikosta, saavutti niin sanotusti uskottavuuden asteen. Kaikissa taiteenlajeissa pitäisi olla suorastaan vaatimus, että laulettaisiin tai kirjoitettaisiin pääosin vain siitä, mistä jotain tiedetään. Jäätävyydestä puheen ollen, ilman välispiikkejä tai taukoa morfautui ”Sister MorphineNick Caven Faithfullille vartavasten uutuusalbumille kirjoittamaan ”Late Victorian Holocaustiin”. Pelkästään tämä biisipari lunastutti olla paikalla tänään.

Yhden tai kaksi biisiä oli varsinainen setti lyhennetty siitä, mikä aiemmin rundilla on tutuksi tullut. Syynä tähän taatusti Faithfullin ”pahan kivun päivä”. Illan viimeisenä kuultiin huikea tulkinta Faithfullin yhdessä Angelo Badalamentin kanssa tekemästä ”Who Will Take Your Dreams Awaysta, joka on alunperin sävelletty vuoden 1995 elokuvaklassikkoon The City of Lost Children. Ja joka kuultiin neljä vuotta myöhemmin myös Patrice Leconten rainassa Girl on The Bridge. Pakahduttavan kaunis laulu, joka annettiin tänään vain Faithfullin ja Harcourtin kahdestaan tulkittavaksi, muun bändin uskollisesti odotellessa loppukumarrusten koittamista. Niiden jälkeen, täysi musiikkitalollinen jaksoi vielä hetken uskoa yhteen encoreen, mutta tänään ei sellaista kuultu.

Konsertin alussa, kun Marianne Faithfull köpötteli lavalle kävelykeppi apunaan viitisen minuuttia ilmoitettua myöhemmin, jännitti varsin paljon, mitäköhän tästä tulee. Mutta loistobändi (bassossa muuten mainitsematta jäänyt Johnny Bridgewood, tuttu Morriseyn bändistä vuosina 1990, ja 1993-97) ja taiteilijan itsensä suunnaton kokemus ja kyky elää hetkessä, tekivät illasta lopultakin muistettavan. Faithfull vihjaisi, ettei tämä jää viimeiseksi kiertueeksi. Seuraavalla kerralla kuntokin lienee parempi. Parempaa levyä kuin ”Give My Love To London” on jo tosi vaikea synnyttää, paremman bändinkin kasaaminen on kiven takana. Näitä kaikkia, ja sitä ensi kertaa, kuitenkin samantien odottaen, KG.

The Quarrymen (uk) @ Gloria, Helsinki 12.04.2014

Päivälleen, ellei jopa melkolailla tunneilleen, 60 vuotta sen jälkeen kun Bill Haley and His Comets hikoili ”Rock Around the Clock”-levytyssessioissaan, nähtiin Helsingin Glorian lavalla hillitön tihentymä Haleyn aikoinaan (käytännössä) käynnistämää rockmusiikin historiaa. Vanhan elokuvateatterin lauteillle nousi keväisenä lauantaina nimittäin The Quarrymen Liverpoolista. Lyhyt oppimäärä bändin historiasta, jos sallitte:

Skiffleksi kutsuttu kotikutoinen rytmimusiikki saavutti kovan suosion Englannissa 50-luvun puolivälissä. Muuan nuori John Lennon perusti kesällä 1956 oman skiffleryhmänsä kotikulmillaan Liverpoolissa. Porukkaa tuli ja meni, mutta Lennonin varhaisimpia hankintoja bändiin olivat kuitenkin Rod Davis banjoon ja Len Garry kitaraan. Nuorten miesten orkesteri harjoitteli ja keikkailikin ahkerasti, hyvin paikallisesti toki. Ensiesiintymisensä Quarrymen-riveissä teki 18. lokakuuta 1957 nuori Paul McCartney, yhteisten tuttujen kautta löytynyt lahjakkuuden alku. Jo kesän 1956 aikana oli mukaan tarttunut myös rumpali Colin Hanton. McCartneyn ehdotuksesta porukkaan liittyi helmikuussa 1958 pianisti John Duff Lowe, kaverukset olivat tunteneet jo vuosia. McCartneyn 15-vuotias koulutoveri George Harrison sensijaan näki bändin keikalla Wilson Hallissa 6.2.1958, ja päätti pyrkiä mukaan. Koesoitossa Harrison esitti Bert Weedonin ”Guitar Boogie Shufflen”, mutta oli Lennonin mielestä aivan liian juniori liittyäkseen bändiin. Paul sai kuitenkin ennen pitkää vakuutettua Johnin, ja Harrison tuli kuvioihin jäädäkseen. Davis ja Garry olivat jo omista syistään liuenneet bänditoiminnasta pois, kun The Quarrymen kokoonpanolla Lennon, McCartney, Harrison, Hanton ja Lowe päättivät laittaa shillnkinsä yhteen ja asetaattilevyttää pari biisiä elektroniikkakauppias Percy Phillipsin liikkeen takahuoneessa. A-poskelle oli jo päätetty Buddy Hollyn ”That’ll Be the Day”, mutta varhainen McCartney-sävellys ”In Spite of All the Danger” päätyi hauraalle asetaatille Paulin omasta ehdotuksesta, kun maksettu studioaika jo uhkasi loppua. Luonnollisesti varsin karkealta kuulostava single julkaistiin Beatlesien ”Anthology 1:lla” vuonna 1995. Vuoteen 1960 mennessä Lowe ja Hanton olivat niinikään jättäneet Quarrymenin, ja kun toukokuussa 1960 Stuart Sutcliffe aloitti bändin basistina, vaihtui pikapuoliin myös joukkion nimi. Ja sen uuden nimen tiedämme kaikki, se oli muutaman välivaiheen jälkeen oleva THE BEATLES.

Vuonna 1997, Lennonin ja McCartneyn ensitapaamisen muistopäivänä, kokoontuivat elossaolleet alkuperäis-Quarrymenit yhteen ja päättivät jatkaa siitä, mihin 40 vuotta aiemmin oli jääty. Ja siitä lähtien nykyinen ydin-Quarrymen, eli Hanton, Garry ja Davis onkin kiertänyt maailmaa varsin hyvällä sykkeellä, useimmiten mukanaan siis Percy Phillips-sessioista tuttu pianisti John Duff Lowe. Tällä kokoonpanolla bändi nytkin soitti Helsingissä, kaikkien aikojen toisella Suomen keikallaan (viime vuonna herrat nähtiin Hankasalmen skiffle-tapahtumassa Kihveli Soikoon).

Kulttuuriareena Gloria oli Quarrymen-keikkaa varten viritetty alalattian pöydillä ja tuoleilla, kabareemalliin. Hyvä näin, silti etulattialle oli jätetty tilaa tanssia ja mahdollisuus nähdä bändi lavan viereltä. Illan avasi Jiri Nikkinen The Beatles Tribute Band, joka niinikään ahkerasti kiertää alan tapahtumia ja konventioita. Beatles-harrastus on nimittäin edelleen äärettömän laajaa ja omistautunutta, Suomessa sen vuotuinen näkyvin ilmenemismuoto on Tampere Beatles Happening, jolla Nikkinenkin on vakiovieras, ja peräti maailmanmaineensa tributoijana luonut. En ota kantaa väitteeseen, että Nikkisen bändi olisi peräti maailman paras alallaan. Siihen ei kokemukseni riitä, mutta siihen se riittää, että varsin mukavasti settinsä aikana pääsi ns. tunnelmaan, bändin pukeutumisesta alkaen. Nikkinen miehineen keskittyi lähes tuntiseksi (ja siksi liian pitkäksi, sanoisin) venyneessä setissään Beatlesien Hampurin kauteen 1960-62. Monia varhaisklassikoita kuultiin, ja erittäin taidolla tulkittuna, sekä tietenkin Beatlesien ohjelmistossa tuolloin ollutta runsasta lainakataloogia. Nikkisen lauluääntä oli (kuultuihin baarijonokeskusteluihin viitaten) tainnut rokottaa viheliäinen kevätflunssa, mutta varsinkaan salin takaa keikkaa seurattuani, en löydä erityisiä moitteen paikkoja. Parhaiten itselleni putosivat Carl Perkinsin ”Honey Don’t” (joka alunperin löytyy ”Blue Suede Shoes”-sinkun B-poskelta), sekä yllättäen ja kuinka ollakaan, ”Twist and Shout”. Vuosiin en ollut täysin ymmärtänyt jälkimmäisenä mainitun hienoutta rokettirollina, kunnes Bruce Springsteen lopetti sillä nelituntisen ennätysvetonsa Olympiastadionilla kesällä 2012. Silloin ymmärsin.

Yhtäkaikki, Nikkisen Beatles-tribuuttikokoonpano kannattaa ehdottomasti tsekata, kun tilaisuus tarjoutuu. Ja parhaiten se tarjoutuu alan tapahtumissa, kuten todettua. Yhä uusien sukupolvien Beatles-fanatismissa (ja f-sana tässä pelkästään positiivisella klangilla) on jotain näkemisen ja läheltä kokemisen arvoista nimittäin.

The Quarrymen soitti kaksi noin kolmen vartin settiä, ilman sen kummempia temaattisia jakoja. Glorian illassa olikin paljon wanhojen hyvien aikojen glooriaa; istumapaikat pöytineen, bändin setti jaettu kahteen osaan, ja tilaisuudella ajan tapaan juontaja (itsekin muutamissa biiseissä pyykkilaudan soitolla bändiä avustanut Pilli Pajukallio). Ilta alkoi vanhojen herrojen osalta Elviksen hitiksi nostamalla ”Mean Woman Bluesilla”. Muutenkin Kuninkaan nimi lausuttiin illan mittaan aika usein, mutta ei turhaan. Kitaristi-laulaja Len Garry, bändin ilmiselvä nykyinen nokkamies, ilmoittautui kovaksi Elvis-diggariksi, ja toki sitä aikoinaan olivat myös John ja Paul. Spiikissään Garry totesikin huumorin keinoin, että ”Elvis on ainoa artisti, jonka näkemisestä suostuisin maksamaan, mutta sitä varten taidan joutua odottelemaan taivaspaikkaa”. Toisaalta, jos Taivaassa pitää maksaa Elviksen näkemisestä, menen mieluummin muualle…

Rock Island Linella” jatkettiin, biisillä jonka Glasgow’n mies Lonnie Donegan eli  ”Skifflen Kuningas” teki maailmanhitiksi 1955, ja käytännössä sytytti koko Englannin skiffleboomiin tunnetuin seurauksin. Pienistä haparoinneista ja epätarkkuuksista huolimatta bändi soitti rennon ja huumorinsävyttämän iltapuhteen. Ennenkaikkea on nostettava esiin pianisti Lowen eleettömän varma groove. Elviksen ”That’s All Right Mama” sai parhaan koskaan kuulemani käsittelyn, ja jo pelkästään tämän kuullakseen olisi voinut olla paikalla, legendaariset herrasmiehet tulkitsemassa vähintäin yhtä legendaarista biisiä rockhistorian alkuhämäristä. The Quarrymen nykäisi Lonnie Doneganin ohjelmistosta toisenkin vedon, eli ”Putting on the Style”. Väliin bändi huuteli lavalle kanssaan ”soittamaan” toista washboardia kauniita naisia, mutta vain yksi sellainen illan mittaan onnistuttiin mukaan samaan, sitäkin kauniimpi tosin. Loput hengailut hoiti miespuolinen fanisto. Pajukallionkaan pyykkilauta ei juuri isoa lisäarvoa illan sointiin tuonut, mutta kuuluu skifflebändin kanssa toki elementtinä lavalle kuin nyrkki päähän. (Pajukallio kreditoitakoon muuten tuon alun Bill Haley-yhteyden kaivamisesta esiin illan alkujuonnossaan, itseltäni kyseinen merkkipäivä olisi livahtanut ohi.)

Ensimmäinen setti päättyi muisteloihin Percy Phillips-sessioista, ja peräjälkeen kuultiinkin asetaattiaarteen molemmat puolet, eli ensin ”That’ll Be the Day” ja sitten ”In Spite of All Danger”. Rockhistorian siipi ei ainoastaan havahtanut, se kätki meidät kaikki hetkeksi suojiinsa tuolle lyhyelle ”singleklassikkokeikalle”. Legendaarista. Bändi rytmitti esitystään biisien väleissä kerrotuilla muisteluksilla, jokainen sai oman vuoronsa. Mutta niin äänekästä oli Beatle-väen oma muistelo Glorian takalinjoilla, että väliin oli illan pääesiintyjistä vaikeuksia kuulla juuri mitään. Ja jos artisti itse joutuu pyytämään hiljaisuutta ja keskittymistä puheensa tueksi, on joku jossain ymmärtänyt jotain hiukan väärin. Eikä siinä kaikki, monet paikalla olleet fanitkin joutuivat pyytämään hiljaisuutta, mutta siihen ei nyt ihan päästy. Toki on enemmän kuin ok muistella Liverpoolin matkoja ääneen bändin soittaessa, ei sitä kukaan kiellä vapaassa maassa, mutta artistin kunnioittaminen on ihan oma hienovireinen lajinsa, muun yleisön kunnioittamisen hienovireisyydestä puhumattakaan. Muutenkin on sanottava, nyt kun aiheeseen pääsin, että Gloriassa tuli taas todennettua sekin, millaiseen yleisöön ainakin itseni on vaikeinta sopeutua mukaan eli messiin. Kyllä, noin kuusikymppisiin vanhoihin rokkipoliiseihin, jotka vetää ankarat kuohuviinitunnelit jo ennen pääbändin keikkaa ja horjuu sitten illan mittaan kaikkien tielleosuvien mokkakengät linttaan anteeksipyytelemättä. Sainpahan sanottua.

Kakkospuoliajan parhaat maalipaikat Liverpool sai, omasta katsantokannastani, Bill Monroen ”Blue Moon of Kentuckylla” ja klassisella ”Freight Trainlla” (Englannin skiffleboomissa tämän takoi listahitiksi Chas McDevitt), mutta ehdottomasti se kohta jossa verkko ns. heilahti, oli kuitenkin The Beatles-hitti ”In My Life”, jonka Len Garry isolla tunteella omisti edesmenneen bänditoverinsa ja ystävänsä John Winston Lennonin muistolle. ”The Band That Became Beatles” paketoi illan yhdellä encorella (jota sitäkään varten ei tarvinnut typerästi mukapoistua lavalta minuutiksi, vaan suoraan jatkettiin) vasta lähempänä puoltayötä. Inhimillisen hintaiselle tiketille saatiin näin täysi vastine. Hieno kurkistus rockin syntyhämyyn, onnittelen itseäni paikallaolosta. Ja vaikka olinkin nähnyt Paul McCartneyn kertaalleen takavuosina stadionkeikalla, on selvää, että itse en ole näin lähellä Beatlesia ollut koskaan. Kovin monia 1950-luvulla aloittaneita rockin soittajia ulkona tuolla ei enää pyöri, siksi ne kaikki pitää pyrkiä näkemään, kun vielä vähänkin mahdollista. Jos kuitenkin joku ehtii poistua Elviksen ja Johnin seuraan ennen sitä, sekin on vain elämää, ei sen enempää.  KG

 

Yoko Ono & Thurston Moore (us) @ Huvilateltta, Helsinki 18.08.2013

Yoko Ono on maailman tuntemattomin tunnettu taiteilija”, totesi aikoinaan John Lennon-vainaa vaimostaan. Ja oli hyvinkin oikeassa. John on ollut poissa jo 33 vuotta, mutta kyseinen lause on tuskin mahdottomasti menettänyt relevanssiaan. Monille, siis liian monille, kuluvana vuonna jo 80 täyttänyt Yoko Ono on yhä ”se ilkeä beatlesinhajottaja”, Lennonin murhan jälkeen valtavien mustien lasien taakse kätkeytynyt marttyyrileski, outo käsitetaitelija ja toissijainen muusikko. Uskon kaiken aliarvostuksen, jota väistämättä Ono on saanut urallaan kokea, johtuvan pääasiassa yhdestä faktasta. Yoko Ono on äärettömän tinkimätön ja lahjomaton taiteilija. Pitää myös muistaa, että Ono oli sitä jo ennenkuin rakastui rockin puolijumalaan, ja että Yoko Ono on sitä yhä. Taiteilija tinkimättömällä T:llä. Tästä saatiin tunnin mittainen osoitus myös Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmistossa tuikinormaalina elokuun iltana.

Tunnelma Huvilateltalla oli rennon odottava, väki vaikutti itseäni iäkkäämmältä ja varsin naisvaltaiselta. Muutama selkeästi geezerikäinen beatlemaanikkokin oli eksynyt joukkoon, mutta ennenkaikkea silmiin pisti väen vähyys. Paljon jäikin teltan takatuhdoille tilaa vielä, toki Yoko Ono ja kumppaninsa vetävät Helsingissä kaksi iltaa, että ehkäpä se jälkimmäinen oli sitten täydempi. Silkkaa tinkimättömyyttään oli Yoko valinnut tälle taidettaan retrospektiivisesti esittelevälle maailmankiertueelle soittokumppanikseen samanhenkisen rockhistorian ikonihahmon, ex-Sonic Youth-nokkamies Thurston Mooren. Jos parivaljakko tuntui paperilla oudolta, niin ei tuntunut livenä. Ja sikäli tietenkin kombinaatio ainutlaatuiselta kuulosti, mainitulla paperilla, että omakin lippu oli hankittava myyntiintulopäivänä. Olihan lavalla aimo annos oletettavasti paitsi improttua avantgardea, myös silkkaa rockhistoriaa. Triokokoonpanon täydensi, ja komeasti täydensikin, Circle-yhtyeen rumpali Tomi Leppänen.

On todettava, että en ole koskaan kunnolla tutustunut Yoko Onon levytettyyn soolotuotantoon, itselle ehkä Onon kuvataidepuoli on ollut jopa tutumpaa. Voin myös todeta, että en ole koskaan ollut mikään Sonic Youth-fani. Mutta kuten todettua, näiden kahden maailman yhdistäminen kuulosti äärimielenkiintoiselta. Ja kyllähän se sitä sitten olikin.

Show’n alkua odotellessa taustan videoseinillä pyöri Onon kokeellista elokuvaa meditatiivisimmillaan, mustavalkoisessa filmissä vuorotellen kävelevä naisen ja miehen pylly, ahteri, takalisto, perse. Alkunauhana näytettiin lisää kokeellista kamaa taiteilijan filmituotannosta, sen väliin leikattiin pätkiä Yokon uran varrelta, tärkeimpiä performansseja ja rauhanmarsseja; mutta toki myös hetkiä Lennonin kanssa vietetystä ajasta sänkymielenosoituksineen. Viiltävä oli, pakko sanoa, pitkään näytetty kuva Lennonin verisistä silmälaseista pariskunnan yhteisen kodin ikkunalla. Jota ikkunaa piti itsekin käydä tähyämässä New Yorkin matkalla kauan sitten.

Sitten kävelevät lauteille Ono ja Moore, ja valtaosa yleisöstä osoittaa kunnioitusta seisaaltaan. Uskon tämän eleen olleen pääosin Onolle suunnattu… Ensimmäisenä biisinä kuultiin ”It Happened”, joka löytyy Onon sooloalbumilta ”A Story”, vuodelta 1974 (tosin levy julkaistiin vasta 1977). Biisi on kirjoitettu niissä tunnelmissa, kun Onolle ja Lennonille koitti väliaikainen ero, ja John eleli avustajansa Mayn kanssa L.A:ssa. Jotenkin tuntui kuitenkin, että tuossa avausbiisissä Yoko referoi moniin muihinkin asioihin; Johnin kuolemaan ja koko loppuelämäänsä. Tässä vaiheessa lyhyeksi jäänyt ilta vaikutti vielä muotoutuvan perinteisemmän rokkikeikan suuntaan. Mutta toista tiedettiin seuraavan numeron aikana, kun Ono päästi itsensä irti huutamaan, ääntelemään ja ynisemään Leppäsen tanakan rumpujyskeen ja Mooren kitaroinnin alle tai päälle, sekaan, miten vaan. Ne jotka olivat tulleet hakemaan kokonaisvaltaisempaa taide-elämystä, saivat sitä. Noin musiikillisesti Ono tunnusti jossain välispiikissään illan annin olleen noise rockia. Enkä väitä vastaan.

Oli aika Thurston Mooren esittää vain todellakin 55-minuuttia kellottaneen show’n välisuvantona pari soolokipaletta. Pienen kielenvaihto-ja virityssession jälkeen kuultiin Sonic Youth-klassikko ”Scizophrenia”, vuoden 1987 ”Sister”-albumin tykki avaaja. Sen Moore hoiti hienosti, vähän niinkuin kuleksimasta, paikalle saapuneille Youth-faneille. Itseä sykähdytti enemmän Mooren uudelle Chelsea Light Moving-kokoonpanolleen kirjoittama ”Frank O’Hara Hit”.

Yoko takaisin lavalle ja viiltävän upea tulkinta ”Don’t worry Kyoko (Mummy’s Only Looking Her Hand in the Snow)”, biisi joka on ikuisesti omistettu Onon tyttärelle, jonka Yokon ex-aviomies mulkkuuspäissään kidnappasi vuosiksi tuntemattomaan lokaatioon. Kyllä, Yoko Ono on nähnyt elämässään paljon. Ja ehkä on juuri siksi niin lahjomaton. Lentää mannerten yli 80-vuotiaana tekemään juuri niinkuin tahtoo. Kuinka monen mummo laulaa ja ynisee joka ilta uudessa kaupungissa omien avantgarderainojensa valossa? Hiljaista on…Ei minunkaan.

Äkkiä vierähtää tuntinen, ja kun ei oikeasta tai perinteisestä rokkikeikasta ollut kyse, ei ollut sitä encorecaan. Onon kaulaan viritettiin Stratocaster, joka kannossa hän sitten lähestyi Moorea. Thurstonin kitara kiersi ja ulvoi. Ja kun taiteilijat syleilivät viimein toisiaan, ulvoivat kitarat omaa syleilyulvontaansa kielet vastakkain. Hetki oli lyhyt ja ennaltaluetuista keikkaraporteista odotettavissa, mutta silti armottoman rockhistoriafriikin silmin maaginen.

Illan muusikkouspisteet menevät koto-Suomeen, ei voi mitään. Käytännössä lähes harjoittelematta rumpali Leppänen näytti että improvisaatio ja heittäytyminen ei tuota ongelmaa. Harvoin saa olla maanmiehestä aidosti ylpeä, mutta nyt. Pakko päästä Circlen keikalle pian.

Olisiko Yoko Ono voinut vetää 67 euron edestä pidemmänkin show’n? Kyllä. Mutta toisaalta, kyse ei ollut keikasta vaan performanssista, ja niiden luonteelle kompaktius sopii, jos nyt jokin. Juhlaviikkojen motto oli jossain vaiheessa: ”Taide kuuluu kaikille”. Ei ole onneksi enää. Ei nimittäin kuulu näillä hinnoilla. Eikä tänään rahalle täyttä vastinetta mielestäni saatu, mutta niinkin joskus käy. Ja pian sekin jo naurattaa. Merry Christmas, war is over.

Vuosien päästä, kun joku rokkifriikki ystävä kysyy: ”Niin, ehditsä ikinä nähdä Yoko Onoo?”, voin ylpeänä vastata, ”joo kyy mä ehdin”. Uskokaa tai älkää sitäpaitsi, mutta Sonic Youth tekee vielä jotain yhdessä ja tulee jossain muodossa takaisin. Yoko Ono ei koskaan poistunut näyttämöltä, laimeita comebackeja ei ole varsinaisesti tarvinnut Onon tehdä. Silkkaa tinkimättömyyttään. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: