Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Albert Järvinen”

Costello Hautamäki @ Vanha Nalle, Hämeenlinna 29.10.2021

Koronaepidemian näennäisesti hellittäessä, ja jo osin hellitettyäkin, Hämeenlinnan Turuntien korttelipubi Vanha Nalle kuhisi ja säpisi hyvästi jo ennen ehtooyhdeksää livemusiikin paluuta mestoille, kohtuuttomankin pitkän odotusajan jälkeen. Kaupungin runneltu livetarjonta oli muutenkin elpymässä pikkuhiljaa, suurin osa elävää musiikkia tarjoavista paikoista oli jo ehtinyt aloittaa asteittaisen paluunsa uusvanhaan normaaliin. Illan artistia voi kai sanoa lämmitelleen juuri ja juuri sopivasti showtimeen päättynyt Liigan tv-ottelu Pelicans-HPK, jonka ottelun paikallisjoukkue kävi Lahdessa voittamassa näennäisen helposti 3-0. Ja hyvä että kävi, alkukausi on ollut HPK:lle takkuinen valmentajanvaihdoksineen, mutta nyt puolustaja Arto Laatikaisen juhlaottelussa (1000 Liiga-peliä täyteen!) kaikki tuntui toimivan, Daniel Lebedeffin maalivahtityöskentelystä ihan puhumattakaan.

Hämäläisestä jääkiekkoderbysta oli jotenkin erittäin sujuvaa siirtyä muutaman minuutin liukumalla illan esiintyjään, joka ei hämeenlinnalaiselle vapaaillan ja mökäöljyn jo mainiosti rentouttamalle ja musiikinnälkäiselle yleisölle tuntunut juuri esittelyjä kaipaavan; trakkaat ystävät, Costello Hautamäki. Tänään ihan ilman minkäänmuotoista bändiä, soolona, mies ja kitara. Eikä toki Nallen soittocorneriin piskuista kylkimyyryistä trioa isompi bändi mahtuisikaan soittamaan, siksi täällä useimmiten nähdäänkin soolosoittajia, maksimissaan duoja, ja livetahti on pari kertaa kuukaudessa.

Nämä tällaiset viikonloppuiltojen pubikeikat ovat todennäköisesti se kiertävän muusikkouden kaikkein kovin laji. On kyettävä ottamaan porukka haltuun saman tien, annettava tila myös huutelulle, tönimisille ja toiveille, on vimmatusti viihdytettävä, eikä liian syvälliseksi saa mennä. Tai jos hetkeksi meneekin, alkaa tiskin maastosta nousta helposti pulina yli oman ilmaisun. Äänekäs saa olla, hyvää tahtia kannattaa ylläpitää, ja lopettaa huipulla, juuri ennenkuin jengillä alkaa olla spittari liian vinossa. Costello veti hyvin, teki kaiken edellämainitun oikein, ja oli ihan selvästi tehnyt ennenkin. Costille tuli vastikään 40 vuotta täyteen Popedan eturivissä, siinä sivussa 36 vuotta on/off-sooloartistina, pari vuotta Hanoi Rocksissa paluualbumista Tokion Budokanin lavalle; kaikki tämä ja paljon muuta on tehnyt Costellosta asiansa osaavan, hauskan viihdyttäjän, ja rokkistaran. Joskus osaavien rokkistarojen on esiinnyttävä nöyrästi pienemmillekin yleisöille, eikä aina välttämättä maailman keskittyneimmille.

Setti alkoi rock’n roll-klassikolla ”Great Balls of Fire”, eli ”(Herranjumala) Pallit palaa”. Oma levytetty soolotuotanto korkattiin heti perään, ”Pullo viiniä käy”, joskin sekin on Delbert McClinton-laina. Eikä ollut eka pubikeikka, kun parhaiten tuntui uppoavan pikku härskiys ja/tai viinasta ja sen tunnetuista seurauksista laulaminen. Eikä siinä, kansa päättää, enemmistö kymmenen mark…euron lipun lunastaneista päättää. Oli meitä ehkä muutama, joka olisi voinut vaivatta kuulla vähän vakavampaakin Costia. Mies on julkaissut esmees vuonna 1988 todella mainion englanninkielisen sooloalbumin ”A Little Bit Crazy”, muistattehan, julkaistiin nimellä Costello Jones. Tuolta kiekolta omassa ja kuvitteellisessa toivepahviplakaatissani seisoi kirjoitettuna ”Play with Fire”, jäätävän hieno biisi, vaikkakin tiesin että ei täällä tänään semmoista tavaraa likimainkaan soiteta.

Ensimmäinen huutelutoive singahti jo varhain, kolmantena piti soittaa ”Mercury Blues”, eli ”Pakko saada BMW”. Hetken kävi mielessä huutaa, soita ”Ostin DeSoton”, mutta en sitten huutanut. Jätin sen nyt(kin) muille. Costello vannotti välispiikeissään ihmisiä käymään ahkerasti baaritiskillä, ja ilmeisesti kehotusta noudatettiin, sitälajia nopeasti tunnelma rentoutui ja vapautui. Tätä oli selvästi odotettu, vapaampaa baarittelua ja vieläpä joku asiansa osaava soittamassa. Sitä ehkä yhden naksauksen herkempää edusti ”Märkä betoni”, mutta toki ”Matkalla Alabamaan” räjäytti ns. pankin, ja alkoi vakavasti käydä jengiä jalan alle. Tanssilattia, tai siis metrin väli soittajasta lähipöytiin meni tukkoon, mikrofoni alkoi naksua Costia naamalle ja jortsuajat osua kitaraa kaulaan, maailman sympaattisin Hautamäki joutui jo pitämään pienen puhuttelun, ja soittorauha oli hetken parempi.

Popedan katalogiahan tänne todella moni, ja todella moni varsinkin rouvasoletettu oli tullut kuulemaan, ja toki Costello heidät palkitsi. ”Kakskytä centtiä”, murealla kitaralla lohkottu ”Tahdotko mut tosiaan” ja nykytuotannon ”Öljytyt lanteet” (albumilta ”Haista Popeda!”, 2017) kirjoittivat kaikki äänekästä yhteislaulua, ja aina kun Popeda soi, nousi parikymmentä kännykkää videomoodissa päiden yläpuolelle, olkapäille, ja ahtaisiin väleihin kuikkimaan. Jos pankki olisi edelleen ollut räjäyttämättä, niin oodi Carillolle, ”Punaista ja makeaa” sen viimeistään olisi tehnyt. Yhden kertsin Costello omisti Nallen baarihenkilökunnallekin. Irwin Goodmanin lapsuudenkoti sijaitsi Vanhan Nallen ovelta 10 minuutin kävelymatkan päässä, neljän korttelin, ja tämän Costello toki perehtyneenä ja Hämeenlinnassa paljon mm. teatterityön merkeissä pyörineenä tiesi (ja yhden pitkän välispiikin mukaan myös aikoinaan Aulangolta 1800-luvun hirsitalon rungon itselleen pelastaneena); Irwinille ja tämän toverille Vexille, joka kirjoitti monta tekstiä myös Costille, soi illan tunnelmaan täydellisesti sopinut ”Ei tippa tapa”. Costellolta löytyi trikkipussista myös ihan tunnistettava hammarbergilainen nasaali.

Costin laulama Popeda-keikkojen bravuuri, yksi miehen komeimmista sävellyksistä, Paten happitauko ”Kun mies unelmoi” livahti illan yleisöltä jotenkin ohi Irwin-tribuutista toipuessa, mutta viimeistään ”Get On”:lla alkaneessa rock n’ roll-medleyssä oli taas täysi sirkus päällä. Älkää ottako itseenne, mutta en ole ikinä ymmärtänyt Järvisen ”Get On”-soolon ympärillä yhä vieläkin käytävää mytologista öyhötystä ja hehkuttelua. Costello nykäisi hämeenlinnalaisen pubin nurkassa paremman, ihan tuikitavallisena lokakuun iltana. Lisää Popedaa vaadittiin, ja saatiin. Jo encoreiden puolella tunnin ja vartin kellottanutta kompaktia showta, kuultiin pakollisena ”Kuuma kesä”, joka kirvoitti loputkin epäröineet joraamaan. Kesken soiton Costello muistutti meitä faktasta, että eikös Metallicakin ole soittanut tätä Hämeenlinnassa? On kyllä. Olin paikalla. Hieman yllättäen viimeisenä Popeda-biisinä kuultiin ”Uskon vielä Rolling Stonesiin”. Niin minäkin, joskin vuosi vuodelta vähemmän. Ja sitten vielä Stoneseista puheen oltua, toiseksi paras ikinä ”Honky Tonk Women”-suomennos, eli alkuperäisen Popeda-basisti Ilpo Ainialan käännös, ”Holtiton nainen”. Costello Hautamäki, soittotyön sankareita, päätti settinsä ekaan soololevytykseensä ikinä, sinkkujulkaisuun vuodelta 1985, ”Mun sormuksein”. Paluumatkalla huomasin jättäneeni kulkupelini aivan siihen Irwinin lapsuuskodin nurkille. KG

Vesa Aaltonen Proge Band @ Koko Jazz Club, Helsinki 28.04.2016

Muutaman korttelin päässä Viron presidentti valmistautui omaan, historiallisista historiallisimpaan DJ-settiinsä. Sinne, Sörnäisten Kaiku-klubille olisi toki musafriikin pitänyt itsekin ängetä, mutta tapahtuma myytiin niin varhain ja nopeasti loppuun, että vain nopeat elivät. Vaihtoehdoksi tarjoutui tutustua ensimmäistä kertaani Hakaniemen Koko Jazz Clubiin, ja nähdä siellä suomiprogen grand old man Vesa Aaltonen uudehkoine kokoonpanoineen. Valinta osoittautui erinomaiseksi.

Koko Jazz Club on parisen vuotta toiminut laadukas vaihtoehto Helsingin liveskeneen. Pääosin kotimaisia jazzcomboja, mutta väliin myös progea, fuusiota ja muuta; silloin tällöin myös ulkomaan artisteja. Soittoajat ihmimilliset, arkisin jopa jo klo 19 aloittaen, viimeistään klo 21 kuitenkin. Pöydissä istutaan, ja nautitaan siitä ihan itse pääasiasta, eli hyvästä musiikista. Täällähän täytyy poiketa useamminkin. Toivoa sopii, että kansa löytää paikan, ehkäpä myös kaupungissa satunnaisesti vierailevat, ettei tämäkin rohkea yritys karahda. Sijainnista, ohjelmistosta, soundista tai henkilökunnasta tuo yritys ei ainakaan ensikosketuksen perusteella jäänyt kiinni. Ilta sai kriittiseltä keikoilla heilujalta täydet pojot.

Vesa Aaltonen ei juuri esittelyjä kaipaa, mutta esitellään silti. Tasavallan Presidentin yksi perustajajäsenistä vuodelta 1969 ja koko bändin uran ajan, vuoteen 2007, mukana ollut vankkumaton suomiprogressiivisuuden selkäranka. Lyhyeksi jäänyt Eero Raittisen Help-yhtye, Albert Järvinen Band, suomalais-ruotsalainen superkokoonpano Made In Sweden, Kirkan ja Hectorin bändit kummankin kultakaudella, siinä vain muutama maininta Aaltosen bändihistoriasta. Ja ehkä ennenkaikkea, tai ainakin itselleni merkittävimmin, pitkä ja ansiokas yhteistyö edesmenneen Pekka Pohjolan kanssa, levyillä ja lavalla.

Koko Jazz Clubin ilahduttavan runsaslukuinen yleisö, noin torstai-illaksi Vapun alla nyt vähintäinkin, oli käsinkosketeltavan täynnä kunnioitusta ja jollain tapaa hartaalla mielelllä liikkeellä, mutta bändin huikea veto ja Aaltosen hauska ja rento välispiikkailu vapautti tunnelman. Tai kuten illan alkujuontanut klubin edustaja mainiosti totesikin, tänään progeinta täällä lienee itse yleisö. Kaikella kunnioituksella toki lausuttuna. Yleisön keski-ikä ylitti tänään bändin keski-iän.

Kuultiin noin puolitoista tuntia kellottanut kumarrus 60-ja 70-lukujen parhaaseen progeen, Suomihan oli alan aivan johtavia maita maailmassa. Eikä biisivalintojen kriteereinä todellakaan ollut hampaita kiristellen se, että Aaltonen olisi edes ollut kaikilla niillä alunperin mukana. Kuten nyt vaikkapa Jukka Tolosen esikoisalbumilta ”Tolonen!” (1971) poimittu jamittelutyyppinen ”Last Night”, joka toimi yleisesti vain mainiona kunnianosoituksena ajan hengelle.

Bändin eturivissä oli nyt aivan ensimmäistä keikkaansa mukana nuori saksofonisti Max Zenger, ja pakko on todeta kuten maestro Aaltonen itsekin, että mahtavasti meni. Muuna Proge Bandinä nähtiin ja kuultiin Tuomo Dahlblom kitarassa, Seppo Kantonen koskettimissa ja Jari Heino bassossa. Huikea tihentymä osaamista, mutta tänään kävi erityisesti niin, että Dahlblom nousi samantien listalleni ”10 kotimaista kitaristia seurattavaksi”.

Puoleentoista tuntiin mahtui monta hienoa biisiä, vaikka stygejen keskipituudet nyt toki olivatkin perusrockin pidemmällä puolella. En tiedä olinko se vain minä, mutta ehdottomasti upeimmin tänään kulkivat Pekka Pohjolan soolotuotannosta poimitut helmet; vuoden 1979 ”Visitations”-albumin raita ”Vapour Trails” aivan setin loppupäässä, sekä ennenkaikkea aivan jumalattoman kaunis ”Kädet suoristavat veden”, maailmanluokan kiekolta ”Keesojen lehto” (1977). Jälkimmäisen tulkitsivat Kantonen ja Dahlblom kahdestaan, muun bändin ja yleisön hiljentyessä kuuntelemaan. Enpä muista mitään näin pysäyttävää kuulleeni peräti pitkään aikaan. Näillä kahdella mainitulla Aaltonen toki rummutti jo levyilläkin, ehkä ne siksikin tulivat isoimmalla fiiliksellä läpi. Ja jos muutama muu nosto illan setistä, niin Tasavallan Presidentin ainoa ”radiohitti” kolmosalbumiltaan, eli ”I Love You Teddy Bear” kulki todella kuulaasti Dahlblomin kitaran komeasti korvatessa Frank Robsonin alkuperäiset lauluosuudet. Ja vielä, noin teknisesti ottaen encorena kuultu (vaikka ei bändi, aivan oikein, tokikaan jaksanut vaivautua typerästi minnekään verhon taakse) Frank Zappan ”Peaches en Regalia”, albumilta ”Hot Rats” (1969). Ilman Zappaa ei olisi ollut Pressaa, eikä Aaltosta ammattimuusikkona.

Kärkivetoihin kuuluivat myös Made In Sweden-yhtyeen ”Where Do We Begin”-albumin nimiraita, sekä Pressan ”Lambertland”-albumin avaava ”Lounge”, josta Aaltonen miehistöineen nykäisi nyt aivan inhimillisen pituisen luennan. Levyllä rapiat kahdeksan minuuttia kellottava biisi venyi Aaltosen mukaan joillain aikakauden Britannian keikoilla helposti yli puolen tunnin. Aaltonen myös kutsui ”Loungea” illan ainoaksi oikeaksi progebiisiksi. Maestron itsensä rumpusooloa saatiin odottaa aivan keikan loppumetreille, muiden jannujen saadessa isostikin soolotilaa. Ja oikeastaan aivan mahtavaa niin, että Aaltonen antoi oman kannuttelunsa jäädä biisien palvelukseen.

Hieno ilta laadukkaimman kotimaisen takavuosien progen ja fuusion parissa. Koko Jazz Clubin koeponnistus meni myös paremmin kuin hyvin. KG

Famous Boogiemen feat. Sonny Boy Magnusson @ Albertin Kellari, Hämeenlinna 08.03.2013

Mies, joka toi Chicago bluesin Suomeen. Näin voidaan sanoa hyvällä syyllä alan mestarismiehestä Sonny Boy Magnussonista. Pitkän linjan bluesmies oli 60-luvulla tietääkseni ensimmäinen Suomessa joka soitti huuliharppua Chicago-tyyliin, ja mikrofonin läpi. Suomi oli  tuolloin rockin kehitysmaa, monet asiat tehtiin ensimmäistä kertaa. Käytännössä Magnussonin ja ystävänsä Albert Järvisen vuonna 1968 perustama HARP-yhtye oli myös ensimmäisiä bluesiin keskittyneitä bändejä Suomessa. Yhdysvaltain lisäksi vaikutteita virtasi Britanniasta, olivathan Eric Clapton ja John Mayall päässeet lentoon vain muutamia vuosia aiemmin. HARPin aikoihin Magnusson ja Järvinen saivat kunnian lämmitellä Muddy Watersia Kulttuuritalolla, sitten kutsui Hurriganes, ja loppuhan onkin tunnetumpaa rockhistoriaa. Sonny Boy jatkoi uskollisena bluesille, soitti Yhdysvalloista Suomeen muuttaneen umpilegendaarisen pianisti Eddie Boydin kanssa, liittyi jo 1966 perustettuun Hojas-yhtyeeseen (joka on edelleen olemassa, ainakin periaatteessa), sekä soitti ja lauloi lukemattomissa yhteyksissä, ja tekee sitä ansiokkaasti edelleen.

Hämeenlinnassa on käytännössä kolme paikkaa, missä noin säännöllisemmin voi kuulla elävää rockmusiikkia. On ihan oikea rokkiklubi eli Suisto, on alakaupungin menomesta eli Sirkus, joka hoitaa yöt, haloohelsingit ja cheekit, ja sitten on mainio ja lämminhenkinen olutkellari Albert, joka ansiokkaan ahkerasti tuo kaupunkiin juurimusiikkia. Eikä pelkästään kotimaista, aina välillä piskuiselle lavalle osuu joku kiintoisa amerikanartisti. Eikä siinä kaikki, tapahtumiin on aina ilmainen pääsy.

Magnussonia säesti tänään, niinkuin usein muulloinkin, Famous Boogiemen-trio, eli Esko Mikkola (basso ja laulu), Pate Peni (rummut) ja Kari Karpo (kitara). Ja pakko on erityisesti mainita Karpon kitarointi, olipahan tyylikästä touhua. Tähän comboon kannattaa tutustua myös levyltä, jos asiaan löytyy harrastuneisuutta, on nimittäin aika hyvät ja perinnetietoiset tunnelmat.

Entä itse keikka, joka todennäköisesti jatkui vielä pitkään lähtöni jälkeen (ehdin nähdä vain ensimmäisen tuntisen setin)? Olisi typerää alkaa väittämään tässä jotain soitetuista biiseistä, minä kun en mikään Chicago bluesin asiantuntija ole. Mutta tuntinen nautittavaa bluesia ja rock’n’rollia, väliäkö sillä millä nimillä biisejä kutsutaan, useimmissa kuitenkin baby jättää jonkun. Erityisesti hymyn nosti henkilökohtaisiin suupieliin Moon Mullicanin klassikko ”Seven Nights to Rock”, juuri se joka on viihtynyt jo vuosia myös Bruce Springsteenin keikkasetissä. Komeasti soi biisi myös Famous Boogiemenin ja Sonny Boyn tulkitsemana. Pelkästään tämän biisin takia kannatti olla paikalla, ja olihan ideana toki myös korkata ja tsekata Albertin Kellari keikkamestana. Nyt se on mainioksi todettu. Kovin montaa paikkaa nähdä bändi esteettömästi ei ole, mutta sopu antaa ns. sijaa. Eikä baaritiski ole Hämeen nopein, mutta ei pidä ollakaan kiire, kun tänne tulee.

Kesti näin kauan nähdä suomibluesin mestari Sonny Boy Magnusson livenä, mutta hyvää teki. Laatubluesin ääressä mieli lepää aina. Ja vaikka Sonny ei enää mikään ihan boy olekaan, komeasti viiltää harppu edelleen. Valitan lyhyeksi jäänyttä otantaani illan kataloogiin, mutta Ismo Alangon keikka Sirkuksessa kutsui, oli tullut hankittua oikein ennakkolippu. Siinä torin poikki kävellessäni, Kirkkopuiston pylväikön ohi (eli juuri sen paikan missä Suomen ensimmäinen ”musiikkivideo” kuvattiin Eddy & The Lightningsille kesällä 1964), mietin Magnussonin kaltaisia puurtajia. Albert on poissa, mutta ehti tulla legendaksi ennen sitä. Sonny Boy on yhä täällä, bluesin ilosanomaa levittämässä. Bluespiirit tuntevat miehen ja me armoitetut rockharrastajat, mutta näillä meriiteillä soisi useammankin. Ja hei, Albertin Kellarin nimi ei tule Järvisestä, vaan Edelfeltistä. Joka oli hänkin aika kova jäbä. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: