Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Jukka Nousiainen”

Loud Crowd @ Seurahuone, Viiala 13.08.2016

Loud Crowd perustettiin Akaan Viialassa vuonna 1986. Siellä se lopullisesti myös kuopattiin, elokuussa 2016. Varsinaisesti vuonna 1991 pillit pussiin laittanut bändi halusi soittaa vielä yhden keikan. Vihoviimeisen pistokokoontumisen edesmenneen ystävän, roudarin, ja suurimman fanin muistolle.

Loud Crowd oli aikansa bändilapsi; vaaleata farkkua, tiukuutta, hörhelöä, pantterikuosia, pinkkiä, ruuhkatukkaa. Se syntyi viimeisellä mahdollisella hetkellä voidakseen olla Loud Crowd. Kovia juttuja Suomessa olivat Dio, Iron Maiden, Twisted Sister ja Van Halen. Mutta myös Judas Priest, Ynkkä Malmsten ja jopa Dokken, joiden suuntaan Loud Crowdin musiikki selkeimmin kumarsi. Muutaman vuoden päästä tulisi kuolonmetalli, mörinä, black ja doom, tukkahevin valtakausi olisi auttamatta ohi. Mutta Viialan jantterit ehtivät lyhyessä ajassa paljon. Vuonna 1987 pukkasi jo ulos omakustannesinkkua, ”Goodheart” nimeltään. Singlen painos oli 300 kappaletta, ja nykyään rieskasta saa maksaa ihan suolaisia hintoja. Jo seuraavana vuonna ilmestyi ainoaksi jäänyt täyspitkä ”Guardians”, jolle tuottajaksi saatiin Taikuri itse, T.T.Oksala. Samaisena vuonna ”Goodheart” julkaistiin ihan oikeana sinkkuna, Pokon Epe Helenius oli ottanut bändin ripeässä tahdissa talliinsa, omakustannesinkun kuultuaan, niinkuin tuohon aikaan monesti tapana oli. Pokolla toki oli tapana myös keräillä bändejä rosteriinsa, ei niinkään markkinoida tai konseptoida niitä.

Vielä yksi sinkku ehdittiin julkaista 1991, ”Stormwind”, ja kakkosalbuminkin nauhoitukset aloittaa, mutta sitten bändin toiminta liukeni linjaerimielisyyksiin. Sittemmin, nauhoja säästelläkseen, JJ-Studioitten Juuso Nordlund joutui jyräämään demoasteella olleen levyn ikuisiin kadoksiin. Viimeinen keikka soitettiin uuden vuoden aattona 1991.

Erikoista Loud Crowdissa oli aikoinaan muutama asia. Ensinnäkin se ponnisti paikkakunnalta, josta kukaan ei juuri koskaan ollut kuullutkaan. Ellei sattunut olemaan viilojen suurkuluttaja, tai asumaan lähellä. Viialan bändihistoria oli valtakunnallisesti olematon. Toisaalta, valtaosa bändistä oli aloittaessaan aivan häkellyttävän junioreita. Soolokitaristi Pex Siltala ja laulaja Jari Parikka olivat muita vanhempia, mutta basisti Jycä Sirainen, rytmikitaristi Jami Katajisto ja rumpali Mirka ”Leka” Rantanen olivat osastoa 14-17 ikävuotta. Ja kolmaalta, heavybändejä ei ihan hirvittävää kattausta Suomessa vielä ollut. Oulun Riff Raff, Kuusamon Zero Nine, Vihannin Gobra, Turun Ironcross ja Nakkilan Judas Priest eli The Oz, sekä tietenkin suomenkielisen hevin pioneeri O.S.S.Y. Joensuusta olivat jo alan veteraaneja, mutta seuraava aalto oli vasta alkamassa. Tarot oli juuri julkaissut esikoisalbumin, ja Tarottien ”Wings of Darkness”-esiintyminen pyhässä Levyraadissa pakottikin monessa rintamamiestalossa korvapuustin keuhkoputken puolelle.  Sitten oli tietenkin vaasalainen Wild Force, ja homman raskautumista pohjustaneet A.R.G.National Napalm Syndicate ja Stone, mutta periaatteessa kotimaiset heavybändit olivat vähän kummajaisia vielä, varsinkin pikkupaikoilta ponnistaessaan. Loud Crowdin varhaisia keikkakumppaneita olivat nokialainen Outburst ja ikaalislainen Innocent Exile. Keikkarintama aukesi nopeasti , ja aivan pohjoisessakin riitti vetoja, kun Pexin kautta tuttu Gobra-yhtyeen Tony Reno myi keikkoja niille suunnin.

Suorastaan käsittämättöntä oli Loud Crowdin pääsy Hämeenlinnan Ahveniston ensimmäisen Giants Of Rock-festivaalin lavalle. Viialan kölvien Iso Päivä oli 15.8.1987, siis kun bändiltä oli ulkona vasta itse kustannettu sinkku. Joku jossain uskoi isosti. Giants of Rockin lavalla nähtiin samana päivänä ulkomaanihmeistä Helloween ja Dio. Festaripäivän kuluessa Loud Crowd oli päässyt tapaamaan itseään Ronnie James Dioa, ja saanut vieläpä kyydin Dion keikkabussilla Hämeenlinnan rautatieasemalle. Pikkujätkien takakujien ja välituntien räkärinkien huhuissa Mirka ”Sledgehammer” Rantasta oltiin viemässä Dion rumpaliksi, näin olen kuullut. Nyrkillätapettavien hämmästykseksi Dion rumpaliksi vaihtui kaksi vuotta myöhemmin Simon Wright.

Loud Crowdin hiivuttua Rantasen tie vei yhdeksi Suomen arvostetuimmista kannuttajista. Ensin TunnelVisioniin, sittemmin Timo Tolkin kokoonpanoihin, Thunderstoneen, Kotipeltoon, sekä perustamaansa uraauurtaneeseen Hevisaurukseen. Jycä Sirainen siirtyi suoraan Horsepoweriin, joka on ilmoitellut uudelleen aktivoitumisestaan kuluvana vuonna. Melkein koko Loud Crowd-miehistö on tahoillaan ollut musiikin parissa aktiivista, joku enemmän, joku vähemmän.

Viiala 13.08.2016: Kylillä on hiljaista, ei uskoisi että täällä jossain tehdään tänään suomalaista rockhistoriaa. Loud Crowd soittaa viimeisen keikkansa ikinä. Edellisen pistokokoontumisen bändi oli vetänyt elokuussa 2003, senkin kotiareenalla. Ovelta saa lippuja, vaikka kylillä on kiertänyt huhu, että Seurahuone on loppuunmyyty. Kaikille tulijoille ranneke kiinnitetään vasempaan käteen. Tapahtuman nimi on Vasenkätisten Vestivaali, Viialan vuotuinen suurtapahtuma, muutenhan täällä on rocktermein varsin hiljaista. Loud Crowd ei ole suinkaan illan ainoa vetonaula, vaikkakin monelle meistä  tosin on. Iltaan on kiinnitetty myös Tuomari Nurmio Spuget-yhtyeineen, Jukka Nousiainen ja Saimaa.

Tänään, viimeisen kerran, Loud Crowd-kokoontumisen syy on ystävän poismeno, bändille uskollisen Petterin. Asiasta ei tehdä turhaa numeroa, kaikki paikalla olijat tuntuvat tietävän, miksi koolla ollaan. Hieno tapa kunnioittaa ketä tahansa, on nykäistä kova keikka, laittaa reiluksi tunniksi kaikkensa peliin. Alkunauha soi, kello on tasan 19.00, Crowdille on annettu illan avausslotti. Liiteri vetää 400 henkeä, ihan kaikki eivät vielä ole paikalla, mutta silmämääräisesti suurin osa. Heavyjampat linnoitautuvat eturiviin, valokuvia räpsitään, ja kun Parikka ojentaa kertseissä mikkiä kohti yleisöä, ei lauluavusta ole pulaa, sanat osataan ulkoa. Tätä on odotettu. Kaukaisimmat ovat Pexin spiikin mukaan tulleet yli 500 kilometrin päästä, pohjoissuunnasta on villi veikkaukseni.

Keikka alkaa, kuten alkaa ”Guardians”-albumi, ”Let It Burn”. Soundit on kerralla kunnossa, vaikka tänään ajetaan kovaa. Bändillä on energiat korkealla, se on selvästikin tullut kotiyleisönsä eteen nauttimaan ainutkertaisesta tilaisuudesta, kerran vielä. Yleisö on samantien täysillä mukana, vaikka ilta on nuori ja mökäöljyä on vasta muutama ehtinyt ottaa pohjiksi asti. ”No Way Out” ja ”Beat the Hell Out of Me” rullaavat napakasti, moni biisi lähtee Priestistä muistuttavalla kitaraintrolla liikkeelle, mutta itselle eniten tästä tulee mieleen parhaillaan comebackia virittävä Dokken. Eikä se ole huono asia, koskaan. ”Guardians”-albumi sai varsinkin vuoden 2006 CD-uusinnan kritiikeissä mainintoja kuten ”tasapaksu”, mutta ei tänään tunnu siltä. Suurin osa albumista soitetaan läpi, ja biisit erottuvat toisistaan ihan vaivatta. Moni niistä soveltuisi tänäkin päivänä stadionluokassa kiertäville mammuteille, kuten vaikkapa ”In The Middle of Your Heart”, joka omistetaan Petterin muistolle, tai neljäntenä kuultava ”Wayward Child”. ”Pick Up The Pieces” uhkaa olla setin ärhäköin veto, sen jälkeen eturivin kolmikko vetäytyy lavan taakse vaatteiden vaihtoon, vain kitaristi Jami jää sivustan ovelle fiilistelemään. Nimittäin Mirka Rantanen soittaa rumpusoolon, ja jos kannuttelu kannuttelun vuoksi nyt joskus on oikeutettua ja paikallaan, niin täällä tänään. Viialan Seurahuone ja Sledgehammerin soolo, olen paikalla. Rupeaman päätteeksi Leka heittää kapulat yleisöön, kuin isossa maailmassa, toinen niistä viuhuaa kymmenen sentin päästä ohi. Olen myöhässä, kun en oikein ole kapulankiinniottomiehiä, joku takaani saa sen, ja tuntuu todella tyytyväiseltä. Hienoa näin.

Bändi palaa lavalle aivan järkyttävät kasarikledjut päällään (tai siis Parikka, Jycä ja Pex), ja kieli poskessa. Vanhojen valokuvien perusteella ainakin Parikka on käyttänyt näitä samoja kulta-ajan keikoilla, eikä siinä silloin ole ollut mitään ihmeellistä. Vaalenpunaiset spandexit ja löysä paita, jossa edes aikakauden Meiju Suvas ei olisi näyttänyt hyvältä. Mahtavaa sinänsä, että mies edelleen mahtuu näihin 80-luvun lopun ”vaatteisiin”. Pexin karderoobi taas näyttää siltä, että on vuosi ’85 ja aika mennä tutimaan, mutta ei nyt sentään ihan vielä. Parin biisin jälkeen basisti Jycä heittää kasaritakkinsa yleisöön, kuin isossa maailmassa, ja huikkaa mikkiin: ”muistakaa palauttaa se.”

Muutamien biisien aluksi Jycä huutelee Jamille, millä soinnuilla lähdetään liikkeelle. Jonkun biisin aluksi Jami ihan vilpittömästi toteaakin eturivin väelle, että vielä kun muistaisi miten tää menee. Ultrasympaattista ja mahtavaa, pieni maailma on jo valloitettu lähes 30 vuotta sitten, nyt sitä ei enää tarvitse tehdä. Bändin ilo tarttuu, fiilis vanhassa Seurahuoneen salissa on huikea. Lavalla on silminnähden hikiset oltavat, mutta meininki vain tiukkenee, kun reilun tunnin setti lähenee loppuaan. ”Carry On” on rätväkkä veto, bändin yhteissoitto on aivan hämmentävän kovaa, vaikka käytännössä tällaiset pistomuistelot pannaan kasaan kotiläksyt tekemällä ja yksillä treeneillä, niin ainakin viimeksi 2003. Varsinkin Jyrki Siraisen basso murisee todella komeasti, soitto on rentoa ja vaivatonta, on selvää että mies on pitänyt itsensä vireänä soittohommissa. Varsinainen setti päättyy ekaan sinkkuun, josta kaikki alkoi 1987, ”Goodheart”. Ankara nykäisy, johon Pekka ”Pex” Siltala sipaisee huiman hienon soolon, viimeistä kertaa.

Bändi on käyvinään takahuoneessa, mutta tulee hyvin lyhyen suostuttelun jälkeen vielä takaisin; ”Run ’Till You’re Free” ja koko homman, tiettävästi lopullisesti paketoiva ”Stormwind”. Hienoa, viimeiseksi jääneeseen sinkkuun kaikki loppuu. On keikkoja, joilla on hyvä olla läsnä, ja niitä joilla on tärkeää olla läsnä. Sitten on näitä, joilla pannaan rockhistoriaa pakettiin, eikä ainoastaan paikallista sellaista. Näillä on, kynnelle kyetessään, suorastaan korvaamatonta olla läsnä.

LoudCrowd

Loud Crowdin vedon jälkeen on lähdettävä. Narikasta pitää vielä ostaa ”Guardians”-CD, johon bändi on siponut nimmarinsa. Tuottokin menee hyvälle asialle, Viialan nuorille, joilla ei tänäkään päivänä ole liikaa paikkoja. Ehkä täältä ponkaisee joku valtakunnanluokan bändikin vielä jonain päivänä. KG

LOUD CROWD (1987-1991, 2003, 2016)

Valoa Festival, Tampere la 07.02.2015

Valoa Festivalin lauantai oli paperilla minimissäänkin yhtä mielenkiintoinen kuin avauspäivä, jossa tosin onnistuin näkemään vain vaatimattomat kolme aktia. Lauantaiehtoolle tavoite oli korkeammalla, ja sen saavutinkin. Alkajaisiksi jälleen Kauppakadun turboahdettuun Pub Artturiin. Kaikki Artturin keikat olivat festarilla ilmaisia, ja se on tokikin hyvää kaupunkikulttuuria se. Tungos tosin ei Suomessa minkään ilmaisen äärellä ole vältettävissä, mutta käytännössä aina ne kaikkein halukkaimmat kuitenkin sisään mahtuvat. Asiain harrastuneisuuteen nimittäin liittyy, että jos ei ole ajoissa paikalla, voi syyttää pääosin itseään.

Illan nimi oli mitä vahvimmin Jukka Nousiainen. Mieheltä tulin nähneeksi peräti kolme keikkaa illan aikana, kolmella eri kokoonpanolla. Samalla tulin synnyttäneeksi näin termein oman ennätykseni. Edellinen enkka on nimittäin ollut maksimissaan kaksi. Siitä kuka oli ”mies joka toi rock’n’rollin Suomeen” kiistellään yhä. Mutta siitä, kuka toi sen uudestaan Suomeen, rock’n’rollin jo lähes unohduttua, ei ainakaan juuri tänään itselläni ole epäselvyyksiä. Oli nimittäin tämä Nousiainen, Nastolan poikia. Mies aloitti illan urakkansa soolovedolla Artturin nurkassa istuen. Dramaturgia oli kunnossa, nousiaisvetojen intensiteetti nousi illan kuluessa kuin seiväs.

Nousiaisen albumi ”Huonoa seuraa” on mainio kokonaisuus, ja ennenkaikkea mahdoton määritellä. Tekee todella hyvää tälle maailmalle, joka perustuu pelkkiin määritelmiin, että joku taho on ymmärtänyt päästää Nousiaisen levyttämään. Soolomateriaalin tunnetuin ralli lienee ”Roskalavojen rokkitähti”, joka voisi periaatteessa olla ihan oikeakin radiohitti. On virkistävää nähdä taiteilija, joka keskeyttää muutenkin sekavan settinsä sanomatta sanaakaan, ja marssii baaritiskille. Odottaa tuoppinsa kärsivällisesti ja palaa mitään selittelemättä soittamaan. Valmis maailma, ilmaiskeikka, ei ole keneltäkään pois.

Nousiainen on (soolona siis) merkillinen hässäkkä Peitsamoa, Pekka Strengia ja äärettömän mudanmakuista suobluesia, ja vielä kymmeniä nimeämättömiä asioita siihen kylkeen. Tekee mitä tahtoo, laulaa mistä tahtoo. Nousiaisen kunniaksi esiintyjänä on myös sanottava, sama päti nimittäin miehen bändikeikoillakin, että sillä saako sanoista selvää tai ymmärtääkö niitä, ei ole mitään merkitystä. Minä luulin, että Risto on jotenkin omaleimainen artisti, mutta luulo ei ole sama kuin tieto. Sitäpaitsi, mies joka mainitsee lavalta Jolly Jumpersit, saa jakamattoman huomioni samantien.

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin Nousiainen oli lavalla taas. Paita oli vaihtunut kultaiseen, ja seurakseen mies oli saanut rytmiryhmänsä Mara Balls (basso) ja Raaka-Gini (rummut). Nimet kuin J.M.K.E:n takalinjoilta, meininki kuin Roky Ericksonin tai Hawkwindin hulluilta päiviltä. Happoista jytää ala Jukka ja Jytämimmit. Bändin nimi oikeastaan kertoo kaiken, Nousiaisen maanisuus kiedottuna puolipsydeeliseen jyräämiseen, pitkiin kitarasooloihin ja raivokkaaseen lavashowaamiseen. Musiikillisesti Jytikset ei aivan loputtomasti eroa Nousiaisen kolmannesta olomuodosta, eli illan päätteeksi nähdyistä Räjäyttäjistä. Ja vaikka jyystö olikin osaavaa ja hyvää, tällaiselle bändille rapian puolen tunnin setti on juuri se oikea. Jytäsetti myös osoitti, kun en ollut miestä aiemmin livenä nähnyt, että kyseessä kuitenkin on erittäin osaava kitaristi. Siksi soolosetissä kuullut maailman huonoimmat soolot, osoittivat ironian kärkeä ainakin omassa mielessäni kovastikin Peitsamoa kohti.

Sitten siirtymä Pakkahuoneelle, jossa vielä 10 minuuttia ennen ensimmäistä bändiä oli hiljaista kuin huopatossumuseossa. Mutta tamperelainen yleisö tulee paikalle tapansa mukaan juuri ja juuri ajoissa, ja bändin syöksyessä lavalle, porukkaa oli jo ihan keikkafiiliksen arvoisesti. Ensimmäisellä Suomen rundillaan ollut norjalainen Kakkmaddafakka oli vissiin kuullut takahuoneeseenkin asti, ettei mitään yleisöä ole. Kundit vaikuttivat aidon ilahtuneilta, kun eturiviin alkoi sittenkin pakkautua väkeä. Ja aika paljon niitä kundeja lavalle sitten yksi kerrallaan syöksyikin, loppulukemaksi sain kahdeksan. Pari kitaraa ja liidilaulua, rummut, perkussiot, kiipparit, basso ja pari taustalaulavaa go-go-karpaasia muodostavat tämän norjalaishybridin, joka on kotimaassaan monesti palkittu ja kullitettu, ja nousut on kovia ulkomaillakin.

Bergenin kollit sekoittavat keitokseensa aivan pokkana lähes mitä vain, mutta avainsanoina mieleen nousevat ska, hip hop, reggae, lattarirytmit, jonkinlainen house ja diskopumppaus. Määrittelemätön paikka, ja siksi tämä ennakkoon koko festareilla (uusista nimistä) eniten odottamani bändi, jaksoikin kantaa kolmevarttisensa aivan hamaan loppuun saakka. Kovin moni tuntui osaavan sanoja ulkoa, joten oli aikakin saada nämä härskejä puhelevat naapurinpojat Suomeen soittamaan. Kakkmaddafakka on ikäänkuin diskomusiikin Steel Panther, en ainakaan itse voi välttyä siltä, että kyllähän tässä voimakasta poikabändiparodiaakin haetaan. Ollaan siistejä, näytetään ylikasvaneilta ripari-isosilta, mutta on härskit muuvit ja läpät. Ero on toki, että perinnepoikabändillä musiikki lokeroituu helposti vähintäinkin sieluttomaksi skeidaksi, näillä ei. Pirteä tuttavuus, joka sitäpaitsi lupasi solisti/kitaristi Axel Vindenesin suulla, tulla jo kesällä takaisin. Provinssi? Flow? Valtteri?

Sitten siirtymä jäätävässä viimassa YO-Talon jonoon. Vaikka kaikilla jonossaolijoilla ennakkolippu tai ranneke olikin, jonoon jouduttiin narikan hitauden takia. Jos ei ole YO-Taloa aikoinaan suunniteltu rokkiliiteriksi, niin ei ole sen narikkaakaan narikaksi. Sumppuun menee, mutta sitä toisaalta kangella silmään, joka muutaman minuutin jonotusta edes muistelee.

Vielä sen verran YO-Talosta, että vaikka upean historiallisesta ja paljon nähneestä miljööstä puhutaankin, ei ole kyllä suunniteltu talon baariakaan lähes 400 henkeä vetävän rokkiklubin baariksi. En viitsinyt heittäyttyä jonoon edes kokeillakseni. Kun saavuin paikalle oli Teksti TV 666 juuri lopettanut, mutta tuttu mies yleisössä todisti, että hyvä oli ollut ja varsin hyvältä kuulostanut. Uskon. Joten, ensi kertaan siis. Ehkä. Todellinen syyni tulla premisseihin oli kuitenkin paljon puhuttu Räjäyttäjät, jonka näkemisen nyt tiedän kuuluvan suomirockin tämänhetkiseen yleissivistykseen. Toki ajatuksena oli myös saada Nousiais-keikkatripla täydeksi, ja suorittaa siinä sivussa aina tähän asti näkemättä jäänyt Pää Kii.

Olin nähnyt aiemmin Teemu Bergmanin bändeistä Kakka-Hädän pari kertaa ja Nazi Death Campin kerran. Jälkimmäisenä mainitun keikka on tämänkin illan jälkeen näistä kaikista edelleen paras. Pää Kii on pitkään pitänyt suorittaa, mutta paino on kyllä sanalla suorittaa. Nyt on nähtynä, en ole kohderyhmää. Moni oli, YO-Talon alalattialla, ja varmasti saivat vain rapian puolen tunnin keikasta mitä hakivatkin. Pää Kii roiski karmaisevilla soundeilla, niin että ne muutamat loppupään sävellyksellisesti suorastaan nerokkaat punkrallitkin tulivat mitenkuten läpi.

Sama lava, sama sali, varttia myöhemmin. Räjäyttäjät, tuo ”miksaajan painajainen” olisi niinikään voinut roiskia sinnepäin karmaisevilla soundeilla, mutta ei. Kovaa ajava ja arvaamaton Räjäyttäjät tulikin yllättävän kirkkaasti läpi, ja kuten aiemmin jo sanoin, sillä saako Nousiaisen joka sanasta selvää, ei edes ole väliä. Tai mitä soitettiin, missäkin järjestyksessä. Aivan tavallaan sama, Räjäyttäjät on tajunnanblosauttava rokkikone, joka kannattaa heti tsekata, kun mahdollisuus tulee lähelle sinua. Tai vaikka kauemmaskin. Tämänhetkisten tärkeimpien kotimaisten livebändien kärkipaikoille orkesteri junttasi itsensä ensibiisillään. Puolessavälissä Nousiaiselta alkoivat pudota puolitankoon kultaiset housut. Ei haittaa, vedetään perse paljaana. Pari stygeä myöhemmin housut antautuivat kokonaan. Ei haittaa, vedetään munasiltaan. Vaikka kuulostaisin kuinka kamalalta, tai peräti Rumban toimittajalta, niin sanon silti: Räjäyttäjät on palauttanut vaaran tunteen rock’n’rolliin. Enkä edes väitä, että kyseinen lause olisi itse keksimäni.

Valoa Festival ansaitsee ison kiitoksen nimensä täyttämisestä. Ainoa asia mitä se nimessään lupaa, on tuoda valoa talven synkkyyteen, ja siinä se onnistui tänäkin vuonna mahtavasti. Vielä kun aikataulut pitivät, henkilökunta oli ystävällistä ja tarjonta jo todetunkin moniulotteista, voi jo siirtää katseensa huoletta vuoden päähän. Kiitäen, KG.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: