Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Kaupunginpuisto Hämeenlinna”

Ämyrock 50v. @ Kaupunginpuisto, Hämeenlinna 08.06.2024

Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa muutamin pikku katkoksin jo vuodesta 1974 järjestetty Ämyrock on Suomen vanhin yhä toiminnassa oleva ilmainen rockfestivaali. Hurjaa vuotta 1979 lukuunottamatta, ystävällisesti tuttavallisesti vain Ämy, on ollut aina yksipäiväinen, alkukesän sopivaksi katsotun lauantain rockjuhla. Muutamana vuonna järkättiin myös kaksi Ämy-päivää erillään pitkin kesää; kaikesta tästä menneisyydestä kiinnostuneelle rockfriikille löytyy kattava historiikki täältä: https://amyrock.fi/menneet-rockit/ Ämy ei ole siis koskaan veloittanut sisäänpääsystä mitään, ja kaikki tuotanto on hoidettu aina talkoovoimin. Yhdistyspohjilta kun mennään, välillä festari on kyykähtänyt vapaaehtoisvoimien väsähtämiseen, ja vuoden 2019 jälkeen tapahtumaa kyrväytti toki myös panepidemia. Mutta niin vain löytyi uusi purske innokkaita vapaaehtoisia Ämyä sen 50-vuotisjuhlien kunniaksi järkkäämään, ja siitä tässä kohtaa valtavan korkea kuvitteellisen hatun nosto. Hämeenlinna ja maailma tarvitsevat Ämyä, wanhanajan yhteisöllisyyttä, rauhaa ja trakkautta. Tarkkoja tosin jos ollaan, ja onhan tässä tullut pääosin tavaksi olla, niin eka Ämy järkättiin kesällä 1974 vasta elokuussa, joten hiukka etuajassa mentiin juhlavastaanoton suhteen. Mutta ei se mitään, Ämy ja kesäkuun maksimissaan puolimaat on se perinteisin combo. Ekassa Ämyssä nähtiin muuten Harmaa Aavistus, Henrik, Stone Free, Leo Freemanin ja kumppaneiden Waterloo, sekä Muumipeikko, joka sekin lienee nimestään huolimatta tässä tapauksessa ollut bändi.

Juhlavuodeksi 2024 saatiin jalkeille kahdeksan bändin kokooma, sitä suuruusluokkaahan line-up on takavuosinakin ollut, joskus on toki menty toisellekin kymmenelle. Ja olipa takavuosien Ämyissä muutamia eestiläisiäkin bändejä mukana (Kosmikud, Röövel Ööbik, JMKE etc.), kyse oli suorastaan pikku perinteestä antaa keikkamahku veljeskansa’n’bändeille, ja suoda tilaisuus päästä vähän Suomeen tuulettumaan. Odottaa sopi, että tänä kesänä olisi nähty jonkinlaista katsausta Ämyn historiaan, ja mukana olisi ollut joku takavuosien veteraani, mutta ei. Nykyhommilla mentiin, nyt oli keskittyminen saada festari takaisin jaloilleen, ehkä monipuolisemman kattauksen aika on myöhemmin. Mainittuinakin takavuosina oli tapa, että tasan kello 12.00 Kari Peitsamo kulloisinekin kokoonpanoineen, tai yksin, korkkaa Ämyn. Olihan kovasti Karia muistuttava hahmo aikoinaan päätynyt Ämyn logoksikin asti. Vain logo on Peitsamosta jäljellä, Ämy kuten niin moni muukin kieltäytyi ottamasta pahasti radikalisoitunutta Karia enää esiintymään, ja hyvä niin. Aika aikaa kutakin.

Pari ensimmäistä nuoriso-orkesteria jouduin henkilökohtaisesti skippaamaan, kun alkukesän superlauantai sisälsi paljon muutakin ohjelmaa. Tunnustan, piti tyttären kanssa käydä Kikattavan Kakkiaisen keikalla. Siellä se veti Kakkelberg taustanauhojen päälle Hämeenlinnan torin lavalla kaikki hitit ja muutaman tarkoin valikoidun ja kohdeyleisöönsä uponneen coverin.

Eka nähty ämybändi oli helsinkiläinen nuorten naisten The Dedes, josta on pääkaupungissa kuulemma kohistu. Muutama hyvä biisi, joista parhaat rohkeasti setin alkuun, mutta ei kaikista maailman bändeistä jää niin hirveästi (ainakaan joka otannalla) jälkipolville kerrottavaa. Ja se oli nyt, myöntääkseni hiukan puolella korvalla ja silmällä aistittuna, The Dedesin kohtalo. Bändi on levyillä itseasiassa ihan kovassa lyönnissä, mahdollisesti livenäkin lähitulevaisuudessa yhä kovemmassa.

Paikallisväriä kuultiin jo kakkosena, kun nelikymmenminuuttisensa kouhasi läpi hämeenlinnalainen, vuonna 2003 perustettu Hevikorolla. Ruotsalaistyyppisen melodisen punkin, NoFX:n ja huumorhöysteisen perinneramoilun riemukas sekoitus, bändi jossa alunperin kaikki olivat entisiä rumpaleita, ja yksi luonnollisesti nykyisinkin. Erittäin hyvillä energioilla ajettu setti, ja häkellyttävän hyvillä soundeilla. Kutsun sitä ämysoundiksi, kun soittopaikkana on historiallinen, vuonna 1911 valmistunut laululava, ja rummut on täten tungettu ison puisen ikäänkuin laatikon perille. Kaikki muu rakentuu tanakan, mutta pehmeän rumpusoundin ympärille. Ja Hämeenlinnassa valmistetuilla maineikkailla KUMUn pannuilla kun mentiin, ei se ainakaan pehmeästä miellyttävyydestä pois ollut. Ärhäkimmin ja muistettavimmin Hevikorolla kaasutteli paikallishuumoriraitansa ”Tää on Hämpton”, sekä tietenkin kauniiksi lopuksi suoratoistohittinsä ”19 ilmaista kaljaa”. Jos kuulkaa joku genre voi suomirockissa oikeinkin hyvin aina ja vaan, niin se on Ramopunk. Hevikorolla taisi sitäpaisti kerätä lavan maastoon koko päivän isoimman kuulijakertymän.

Seuraavana laululavan hopeoi omalla kohdalla eniten ennakkoon odottamani 20 000 Hz, ryhmä joka on pitänyt nähdä siitä lähtien, kun heitä ja heistä, ekaa kertaa kuulin. Kahdella kosketinkioskilla, äärijynkyllä bassolla ja viehättävän sukupuolen laululla operoiva kvartetti on niitä harvoja tapauksia viimeaikain härmärockissa, jota olisi suonut hehkutettavan enemmänkin. Sen toisen avaruussointisen kiippariaseman takana on itse Risto (Ylihärsilä), mutta bändin primus motor lienee kuitenkin Carl Blood. Alias Kalle Hurme, Toijalan miehiä alunperin, jonka soittohistoria ulottuu jo 80-luvun puolimaihin Aki Sirkesalon järjettömän kovaan ja omaääniseen Naamiot-yhtyeeseen, joka selvisi finaaleihin asti Rock-SM-kisoissa superkovana kilpailuvuonna 1984. Naamiot ei koskaan päässyt levyttämään, mitä henkilökohtaisesti pidän edelleen yhtenä suomirockin historian epäreiluimmista tapahtumasarjoista. Sirkesalo päätyi sittemmin erittäin menestyksekkäälle soolouralle, mutta parhaat ja näkemyksellisimmät biisit oli siihen mennessä jo tehty.

20 000 Hz pukeutuu lavalla täyshopeaan ja soittaa jonkinlaista avaruuskaikuista syntsapoppia, tällainen bändi olisi saattanut voida eksisteerata tarujen Neuvostoliitossa. Sen parhaimpina aikoina, nythän tunnetusti ei ole ne ajat. Ämyn iltapäivässä Carl Blood jynkkäsi niin, että basso värjäytyi hurmeesta punaiseksi, Ristolta kuultiin muutama kiero kiipparisoolo, Tiina Vanhapellon koskettimet soivat ihastuttavan retrosti ja kakun kirsikoi Sanna Silverin kuulas laulu. Bändillä on allaan kaksi pitkäsoittoa, joiden kummankin matskua kuultiin tasaisesti. Kuulluista ”Antisosiaalinen persoonallisuushäiriö” ja vaikkapa ”Särkyneen sydämen oireyhtymä” kuvastavat mainiosti bändin tuotantoa. Joukkio ei ota itseään liian vakavasti, mutta huumori ei myöskään ole tyrkysti päälleliimattua. Lopulla settiä Blood lasketti bändin vielä Naamiot-aikaiseen biisilöytöön, bändin esikoisalbumiltakin löytyvään, vanhaan ja kirjoittajansa aikakaudelle tyypilliseen Sirkesalo-raitaan ”Kaupungin kireimmät housut”. 20 000 Hz oli silminnähden onnellinen bändi saatuaan tilaisuuden soittaa legendaarisessa Ämyssa. Ja vastaanottokin oli kesäehtoossa todella hyvä. Win win.

Nopea siirtymä Kaupunginpuiston lehvästön kätköistä löytyville saksalaisromanttisen mallin mukaisille 1800-luvun feikkilinnoituksen raunioille, joiden suojaan oli kätketty Ämyn sivulava. Tai siis muutama matto nurmelle ja katos sateen varalle. Täällä koko päivän oli viihdyttänyt dj, mutta raunioilla sai myös kaksi puolen tunnin soittoslottia paikallinen Purple Universe-duo. Tatuointiartistien Säde Sonck ja Janne Lahti rakkaustarinasta-ja huumasta syntynyt Purple Universe saa koko ajan lisää varmuutta otteisiinsa, edellisen kerran olin nähnyt pariskunnan viime vuonna Atomirotan lämppärinä. Nyt napakka puolituntinen täyttyi toinen toistaan laadukkaammista omista biiseistä, Sonck tutusti laulussa ja saksofonissa, Lahti kiippareissa, koneissa ja kitarassa. Vielä kun välispiikit hieman entisestään lyhenevät, keikkastaminaa kertyy lisää ja tunnettuvuutta tulee Kanta-Härmän ulkopuolellakin, käsissämme on kansainvälisen tason timanki. Kuunnelkaapa vaikka bändin keikkojen vakisulkija ”Shine”, maailmanluokan kamaa. Olinpa aistivinani raunioiden kätköissä suorastaan kulttisuosiota nauttivan, tai pian sellaisen saavuttavan duon ympärille kehittynyttä pöhinää tai pössistä. Eikä joka päivä näe kuitenkaan jääkiekon maailmanmestaria soittolavoilla, joten tilaisuudet kannattaa käyttää.

Purple Universen vielä lopetellessa, laululavalla meuhkasi jo snadilainen rock-sensaatio, jos minulta kysytään, Rokets. Nähtyäni nämä Bar Loosen klitsussa lämmittelemässä alavireistä Supersuckersia tässä taannoin, julistin bändin Suomen kovimmaksi viime vuosien tulokkaaksi ja yhdeksi kovimmista Härmägeddonia kiertävistä livebändeistä. Ämyn tehokkaasti tampanneen 35-minuuttisen jälkeen en väitä edelleenkään mitään muuta. Rokets on niin ärhäkkä viisikko, että näillä selkosilla harvoin törmää. Rokets tuuttaa jonkinlaista äärimelodista action rockia, soittaen monet alan ylikanonisoidut ruotsalaiset oman genrensä suohon, mutta maustaa tamppootaan southern rockilla ja hyppysellisellä 70-lukulaista perinneheavya. Bändin ilme on retro, mutta pelkällä retroilulla ei pötkitä kovin pitkälle, eikä se kanna näin tiukkoihin keikkoihin asti. Rokets hallitsee instrumenttinsa kovassakin kaahauksessa. Muutamat uudet biisit myös todistivat, että kakkosalbumista saattaa tulla vielä esikoistakin (”Free Ride”, 2022) kovempi. Mainitun platan ”Night Time” erottui tänään joukosta. Hiukan oli laskettu Roketsien soittoslotti yläkanttiin, tämä bändi kun on kuumimillaan sen todella perspiraatioisen puoli tuntia ja hiukka rapiat. Nyt aikaa oli varattu peräti tunti ja siitä noin 40 minuuttia sai asiain tilaa itsekin ihmetellyt bändi täytettyä. Jälkimmäisenä encorena kuultiin ehkä tanakin ikinä todistamani ”Tallahassee Lassie”. Täällä hässi Lassie, mutta Roketsit voi sen sijaan todistaa jatkossa esmees Helsingin Jytäkesä Go-Go:ssa 26.7. Suvilahdessa. Ole siellä, tai ole neliö.

Kun rouduutauko kahden viimeisen bändin välillä oli olletinkin venyvä peräti 50-minuuttiseksi ja kun suomalaisen kesäillan jäätävä kalmankoura alkoi kylmiä kylkiä, oli päätös skipata päätösbändi Roctum ja laittaa Conversea toisen eteen, melko tai erittäin helppo. Paikallishämeenlinnalainen huumoripunkmetallihybridi Roctum saa tilaisuuden myöhemmin. Lupaan. Varttitunti on hyvä vaihtoaika kahden bändin välillä, ellei seuraavaksi soittavalla ole lavalla kymmenmetristä pumpattavaa barbaraa tai kahtasataa kannua napalmia. Ämyssä ei ole. Vaan eipä siinä, näin tällä kertaa, ja mieli täynnä iloa ja huojentumista piti raahautua himaan. Ämy on takaisin, Ämy on yhä täällä. Ämyn paluu onnistui. Toivottavasti ensi kesänä jälleen. KG

Dingo @ Kaupunginpuisto, Hämeenlinna 22.07.2023

Kesällä tasan 40 vuotta sitten Finnlevyn kykyjenetsijät ja headhunterit olivat keikkojenkuuntelumatkalla Porissa, jossa tuntui mukavasti musahommat kuplivan pinnan alla. Visiitti tuotti kovimman mahdollisen tuloksen, edellisvuonna perustettu Dingo sai levytyssopimuksen, ja jos saa sortua kliseisiin, loppu on suomirockin kivenkovinta historiaa. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, 80-luvun massahysterian aikaan kaiken Suomessa nähtävillä olleen nähnyt Dingo, on yhä olemassa. Ja sen eturivi on osastoa legendaarinen, klassisesta kokoonpanosta ovat nokkamies-Neumannin rinnalla yhä jäljellä Pepe Laaksonen bassossa ja Jonttu Virta kitarassa. Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa saatiin sitäpaitsi todistaa heinäkuisena iltana, että Dingon vuoden 2023 keikkakunto on aivan jäätävän kova. Keikka meni noin 1300:n nähdyn livevedon kokemuksella aivan heittämällä suomiartistien osalta kautta aikain Top5:een, ja lienee ollut soundillisesti paras ikinä kokonaisen ja sähköisen bändin soittama ulkoilmakeikka. Miten ihmeessä voikin käydä näin?

Hämeenlinnan Uudessa Kesäteatterissa pyöritetään tänä kesänä Dingo-teemaista musikaalia, ja teeman kunniaksi itse bändikin saatiin ulkoilmateatterin lavalle vieraaksi. Itse en saisi itseäni musikaalikatsomoon edes maksua vastaan, en tämän, enkä minkään muunkaan. En oikein ole musikaalismiehiä. Mutta Dingon livevetoon oli suhtauduttava, tosin etukäteen jännitti aivan penteleesti. Ensinnäkin, kesäteatterin lava ja puitteet, Dingon nykykunto ja mitä niitä nyt olikaan. Kun bändi vaihtoi lennosta taustanauhalta soineen ”Nimeni on Dingo”-biisin muotoon ”Sinä ja minä”, marsittuaan ensin lavalle ultrasympaattisesti polkua pitkin, pusikon takaa, kaikki duubiot osoittautuivat turhiksi. Jontun ensimmäiset ulvautukset tutusta mustasta Gibsonista, ja jos todistajia ei olisi ollut näin montaa sataa, iso mies olisi voinut itkeä. Pysyy ja paranee. Nimeni on edelleen Dingo.

Dingo-tavaramerkin harhailuvuosiin perustuen, sen puolesta miljoonasta eri kokoonpanosta on soitettu poskea ja paukutettu partaa, eikä ihme, onhan bändin klassisten kokoonpanojen lisäksi sen riveissä nähty hengästyttävät 32 muuta muusikkoa (joista pelkästään Hämeenlinnan yleisössä bongasin ainakin kaksi kappaletta). Mutta Neumannilla oli tavaramerkin haltijana oikeus pyörittää Dingoa niinäkin vuosina, kun klassikkokokoonpanojen miehet tekivät muuta, tai eivät mukaan halunneet. Silti, on enemmän kuin liikuttavaa ja kohottavaa nähdä taas nykyinen eturivi Neumann-Virta-Laaksonen. Kaikki on taas hyvin.

13 biisin settilistan edetessä ensin ja päällimmäisenä ihmetytti ja ilahdutti se, kuinka upeasti Neumann edelleen, ja/tai jälleen, laulaa. Alkuperäislevytysten tutut nyanssit tulivat melkein sellaisinaan läpi, äänen tummentuminen iän myötä on vain mahtava bonus. Seuraavat ilon aiheet oli nähdä, kuinka upeasti Jontun Gibson edelleen soi, ja kuinka uskollinen Pepe Laaksonen (Neumannin rinnalla jo MAC-yhtyeen ajoilta, vuodesta 1981) yhä näytti nauttivan näiden satoja kertoja höylättyjen rallien soittamisesta. Ja muutenkin, bändillä tuntui olevan erittäin rento meininki, esiintymisen ja soittamisen ilo oli käsinkosketeltavaa. Dingo tuli nähtyä 2000-luvun jälkipuoliskolla varsin monta kertaa, eikä silloin välttämättä aina puhuttu yleisöön asti välittyneestä ilosta tai yhteishengestä. Siksikin, heinäkuinen Hämptönin ilta oli vanhalle fanille aivan järjettömän tärkeä olla paikalla.

Ja millä soundeilla bändi toimitti, sanoinko jo? Kasettisoundeilla. Asiaa auttoi tietenkin Kaupunginpuiston puiden suojaama tuuleton kohta, maltilliset volyymit, teatterin puinen amfirakenne ja koko katsomon kattava katos, mutta silti on osattava asiansa, että mikään orkka maailmassa kuulostaa näin kuulaalta. Toivoa jos olisi saanut, Jontun keppiä olisi voinut väliin soitattaa kovempaakin, mutta poissaolollaan loistivat ne suomimiksauksen helmasynnit eli puuroiset välispiikit ja kaiken yllä kolisevat rummut. Lisäpojot-tai pisteet Saska Ketosen aivan ihanan kolinaisesta seurakuntasali-snaresoundista. Arvostan. Heittipä ilmeisesti jonkin verran jalkavammaisena tänään soittanut Ketonen ”Nahkatakkisen tytön” lomaan peräti maltillisen mittaisen rumpusoolonkin, Quuppa Seittosen vastaaville golden days-sessioille kunniaa tehden. Illan äänenpaineenmittaaja sai ilahduttavasti myös Leena Peisan kiipparit kuulumaan, varsinkin hetkinä, jolloin Leena tarttui suomirockissa yhä melko (ja turhan) eksoottiseen keytariin, ja liittyi muutamiin biiseihin eturiviin legendojen rinnalle.

13 biisiä, tiukinta Dingo-mytologiaa neljältä albumilta. Silti, pelkästään hittimatskullakin bändi saisi kahden tunnin setin aivan vaivatta kasaan. Tänään mentiin melko ilmeisillä, mutta upeana mausteena joukossa kuultiin myös rikollisen aliarvostetun ”Pyhä klaani”-albumin raita ”Perhosen lento”. Sekä vuoden 1994 ”Via Finlandia”-albumin (jonka olemassaoloa erittäin moni ei edes tiedä, tai liian moni jonne muista) raita ”Elämäni sankari”, joka omissa kirjoissani on yksi ehdottomasti Dingon parhaista biiseistä ikinä. Jontun soolo ”Kulkurin ja kaunottaren” kauniiksi lopuksi, Pepen bassointro ”Apinatarhaan” mennessä, tanssilattian täyttyminen viimeistään ”Kirjoitan”-biisin kohdalla, Neumannin istualtaan upeasti tulkitsema ”Jokainen aamu”; illan kohokohtia, jos sellaisia erikseen kukaan kaipasi, koko ilta oli kohokohta. Nihkeästi edenneen keikkakesän 2023 kohokohta, henkilökohtaisella tasolla Dingon paluu.

Tämä kokoonpano julkaisi sinkun ”Tähtenä taivaalla” toukokuussa 2018, sitä voisi aivan hyvin yhä tai uudestaan soittaa keikoilla, mutta ymmärrämme toki, miksi bändi nojaa pelkästään vanhempaan materiaaliin. Ja sitähän ne kaikki ankarat juhannustanssit lavan ja katsomon väliin pystyyn pistäneet pistoolisankarit, devilit, herot ja levottomat tuhkimot tietysti haluavat ja toivovat. Dingon työnantaja on aina ollut yleisö, ja sitä se on loppuun saakka.

Edes ”Autiotaloa” ei näinä vuosina ole saatu soitettua ruvelle, vaikka sitä on höylätty parturi-kampaamoissa, liikennevaloissa ja slummitaloissa tuhansia kertoja, Dingon luenta klassikosta soi Hämeen iltaan tuoreena, muhkeana ja kuin eilen laadittuna. Ilta päättyi yhteislauluun ”Levoton Tuhkimo”. Tämä ei jää tähän. Nykyinen kokoonpano on nähtävä pian uudestaan. Nyt kun Jontun kaiken, ja siis kaiken nähneet Marshallin kaapitkin edelleen pysyvät kasassa. Ja siihen ihan hillittömän monelle lavalle roudattuun, pinon päälle nostettuun Marshall-nuppiinhan Dingon soundi edelleen isolta osalta pohjautuu. Pysyy. Pysyy ja paranee. Nimeni on Dingo, se saa kulkemaan. KG

Post Navigation