Parrotfish (us), Campanula (us), Snorkeler (us) @ MilkBoy, Philadelphia, US, 03.09.2026
Yhdysvaltain kuudenneksi suurimman kaupungin Philadelphian keikkaskene on ihan tavallisena torstainakin erittäin eläväinen, kuinka ollakaan. Täkäläissikäläistyypilliseen ison kaupungin tapaan, rock-klubeja ja soittoruokaloita on valtava määrä ja jokaiselle löytyy jotain. Eteläisen alakaupungin Chestnut Streetiltä löytyvä MilkBoy on pieni ja aktiivinen klubi, jossa soi lähes joka ilta. MilkBoyn alakerta aukeaa jo aamuseiskalta läheisten sairaalakompleksien henkilökuntien aamiaispaikaksi, ja yläkerran rockvintti sitten illemmalla. MilkBoyn katuterdellä voi illan pimetessäkin nähdä sydänkirurgin ottavan vapinanpoistomoukun ennen paluuta leikkaussaliin.
Loppukesän kuumankostean illan vietteeksi oli MilkBoyn pikkuiselle lavalle hoidettu kolmen bändin line-up suoraan Nashvillesta. Illan pääbändi ja seurueen etabloitunein, Parrotfish, ainoa jonka itse tiesin etukäteen nimeltä, oli saanut 25:n keikan kotimaan rundille seurakseen jokivarren jytäorkesteri Campanulan ja aivan ihastuttavan illan avaajan, Snorkelerin.
Kanadalaissyntyinen, Nashvilleen asettunut Curtis Heimburger elvytti sooloprojektinaan vuonna 2020 alkaneen Snorkelerin viime vuoden alkupuoliskolla. Miehemme edellinen bändi, Berklee College of Musicin luokkakavereista koostunut ja jo varsin suosittu Mom Rock meni telakalle fanikunnan isoksi pettymykseksi. Berkleehän ei ole mikään musaopintojen hollitupa, johon kävellään lesoilu keskiössä sisään, vaan maailmanluokan tekijöiden kouluttamo. Heimburgerilla on hommeli hallussa, ja jo muinoin edesmenneeltä Albert Järviseltä tukkastailinsa pöllineestä bändiliideristä kuullaan todennäköisesti vielä isomminkin.
Snorkeler avasi illan minuutilleen sovitulla hetkellä ja toimitti aivan järjettömän energisen 35-minuuttisen, jota kumpikaan myöhempi bändi ei kyennyt peittoamaan. Rupeaman soittojärkän olisi ihan pokkana voinut kääntää päinvastaiseksi, ja Snorkeler olisi ollut eittämätön pääbändi. Erittäin harvoin näkee näin perspistä lämppärislottia, jossa ei soiteta yhtään turhaa tai huonoa biisiä, ja jonka energioihin ei illan muut bändit yllä.
Itselleen tuttuun tapaan, Snorkeler avasi oman rupeamansa tehokkaasti tampanneella ”Someone Like You”lla, ja alusta asti MilkBoyn pitkänomainen, vain noin 130 henkeä vetävä sali, kuulosti aivan häkellyttävän hyvältä. Jopa eturivissä aivan tavattoman viehättävästi Heimburgerin rinnalla laulua ja perkussioita toimittaneen Kelsey Blackstonen tamburiini ja shaker saatiin kuulumaan. Illan kaikki bändit soittivat varsin kovilla volyymeilla, mutta hyvin otti vastaan Helsingin Semifinalin ja Kuudennen Linjan yhdistelmää muistuttava Milkboy. Muutenkin tihentyvä meininki säilyi hyvänä, amerikkalainen keikkayleisö on kohteliasta, ei töni eikä etuile. Laadukkaat hanatuotteet 8 dollaria tsibale, ja tiskillä mahdollisuus avata illaksi piikki. MilkBoyn julistekokoelma kertoi sen pikkuruisella lavalla aiemmin vierailleen mm. Fishbonen, Jesse Malinin ja The Toastersien.
Snorkelerin mielenkiintoisesta sekoituksesta 90-luvun Britpopia, college rockia ja amerikanalternativea erottuivat erityisen edukseen peräti kolmiäänisellä puhelaululla tai lausunnalla edennyt ”Never Going Back to L.A.”, sekä pulpmainen brittianthem ”Broken People”. Yhden esikuvan tai vaikuttimen jonka ehkä eniten Snorkelerilta livenä tunnisti, oli ja on Weezer, jonka vaikutusta nuorison innoittajana ei pidä muutenkaan väheksyä.
Pienen mutta tehokkaan rouduutauon jälkeen oli vuorossa niinikään Nashvillesta karavaanin liittynyt, nokkamies-laulaja Tyler Kuchwaran vuonna 2017 kellarinsa sooloprojektina starttaama Campanula. Sen kohtaloksi tuli, illan hippasen muille suotuja epämääräisemmät soundit, mutta tässäkin kohtaa puoliturhasta nillittäjää tikulla silmämunaan. Itseään huonosti päähän jäävällä nimellä paiskonut viisihenkinen Campanula pyyhki tehokkaan 45-minuuttisen psykedeelisviritteistä folk rockiaan, joka livenä kääntyi jopa melko raskaskätisen 70-lukuisen vintagen puolelle. Eikä bändin ulkoasu ainakaan v-sanaa liudentanut, bändi olisi voinut tulla suoraan seiskitsin rockleffan koekuvauksista, kitaristi Grady Germain etunenässä. Eli nykytyypilliseen tapaan pikkuhassulta pitää näyttää, kielen pitää olla posken puolella ja uskon kova siihen, ettei ylöspano ole häiritsevästi musiikilta pois. Suomessakin tämänkaltaisia bändejä on jäätävä liuta, vähemmän on joutunut itse tutustumaan. Mutta Campanulalla oli hyvä classic rockin meining.
Parhaiten Campanulan setistä jäi mieleen raamikkaan basisti Jerry Coinen tymäkän jynkky alakerta, näin tyylikästä basismia näkee näin läheltä harvoin, kauempaa toki silloin tällöin vieläkin tyylikkäämpää, mm. viikkoa aiemmin Hampurissa. Coinella hiki lensi ja groove oli ankara. Pääsipä miehemme laulamaankin yhden stygen, jonka aikana oli jo mennä gaiffan silmälasitkin niin huurteeseen, että ne piti antaa eturivin tutulle fanille säilöön. Komeaa toimitusta koko remmiltä, tehokkaimmin Campanulan biisilistalta nykivät ”You Don’t Dance with Me” ja ”I Don’t Care at All”.
Illan pääbändinä nähtiin 25-keikan headliner-rundilla halki Yhdysvaltain matkaava Parrotfish, illan bändeistä kaiken kaikkiaan jo etukäteenkin tunnetuin, sen kohdalla puhutaan jo striimitermein kymmenistä miljoonista. Philadelphian, tai tuttavallisesti Phillyn, keikka oli lokakuun puolimaissa Texasiin päättyvän kiertueen viides rupeama. Seuraavaksi illaksi bändi jatkoi New Yorkiin, ja näin poispäin.
Parrotfish perustettiin Floridan Tampassa high schoolin bändikisoihin, ja nimi ehdittiin nappaamaan juuri ennen ilmoittautumista Florida Aquariumin tankissa nähdyltä papukaijakalalta. Luokkakaverit ovat säilyneet bänditovereina läpi suosion kasvun, ja lopulta tuli myös aika siirtää operatiivinen toiminta Nashvilleen, amerikanrockin toiveiden kultaiseen kaupunkiin. Philadelphiassa bändi soitti vokalisti Conor Lynchin (ei sukua George Lynchille) synnyinseutujen lähellä ja yleisöä väritti isohko joukko sukulaistyyppisiä hieman varttuneempia keikkakävijöitä. Ja muutenkin ovelta lähes loppuunmyydyssä MilkBoyssa alkoi tunnelma tiivistyä ja +31-asteisen hellepäivän pohjilta ööga huurustua.
Parrotfish julkaisee uutta musaa ahkerasti ja nytkin setissä kuultiin ainakin yksi vielä julkaisematon raita. Bändin kama on jähmeämmänkin jalan alle käyvää groovaavaa vaihtoehtoista tanssimusaa, voimakkailla funkelementeillä. Yksittäiseen bändiin vertaaminen ei tee oikeutta Parrotfishille, mutta minkäs teet, että moneen kertaan mieleen kumpusi Red Hot Chili Peppers. Eikä vähiten siksi, että basisti Matty Rodrigo ja kitaristi Joe Cedrecha kokivat esiintyä ilman paitaa. Toki, mikä on esiintyessä kun paidan alla on jotain näytettävää, moni rouvaspainotteisessa yleisössä tuntui tykkäävän. Veikkaanpa lisäksi että John Fruscianten tapa kitaroida ei ole Cedrechalle täysin tuntematonta, mutta vertailuista sinänsä viis, Parrotfishilla on oma ja persoonallinen ote, josta eniten pitää huolta solisti Lynch. Rumpali Trace Chiappen tanakka pannutus ja bändin kolmiääniset harmoniat kuljettivat toistakymmenbiisistä settilistaa jouhevasti eteenpäin. Tylsää ei tullut, vaikka mannertenvälinen lento ja itärannikon kostea helle painoivatkin kintereissä.
Kaijojen settilistan valopilkut on helppo mainita: koko homman käynnistänyt keikkavakio ”4K Friends”, tehokkaasti groovannut ”Mid Monday” jota laulettiin jo antaumuksella mukanakin, sekä toinen settivakio ”Hitchhiking”. Näissä bändin yhteissoitto, taituruus ja energiat kohtasivat parhaiten, vaikka kaikenkaikkiaan Parrotfish nyki laadukkaan puhteen. Jos oli kohta alalattiallakin, niin ylälauteella on ollut pakko olla järjettömän kuuma.
Aina kun matka, lomailijana tai työläisenä, suuntautuu ulkomaille ja uuteen kaupunkiin, on yritettävä ottaa edes löysä ja lipsuva niskalenkki lähimaaston liveskenestä, varsinkin miljoonakaupungeissa joissa valinnanvaraa on usein majoituksesta katsoen hyvinkin helpon matkan, ja pienen vaivan päässä. Näin tuli myös korkatuksi Philadelphian iso ja monipuolinen tarjonta kolmella mainiolla amerikanbändillä, joista en ollut ennakkoon onnistunut kuulemaan kuin yhdestä. Varsinkin jazzin ja soulin saralla Philadelphia, tuttujen kesken Philly, on todellinen musadiggarin kultamaa, mutta kaikkea muutakin löytyy joka ilta. Eli, kunnes jälleen tapaamme. KG