Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “syyskuu, 2026”

Peter Hook & The Light (uk) @ Union Transfer, Philadelphia, US 07.09.2026

Peter Hook nakkasi itsensä rockhistorian kovaan ytimeen perustettuaan bändin ystävänsä Bernard Sumnerin kanssa, kaksikymppisten jannujen nähtyä Sex Pistolsien keikan kesäkuussa 1976. Orkesteri sai nimekseen Joy Division ja täydentyi solisti Ian Curtisilla ja muutaman kokeilun jälkeen rumpali Stephen Morrisilla. Bändi julkaisi kaksi post-punkia ja goottirockia isosti muovannutta ja elämään jäänyttä klassikkoalbumia ”Unknown Pleasures” ja ”Closer”. Kaikki loppui kuitenkin vain neljän toimintavuoden jälkeen Ian Curtisin itsemurhaan. Jäljelle jäänyt joukkio vaihtoi nimekseen kuvaavasti New Order, otti mukaan ajan mittaan kone-elementtejä ja saavutti maailmanlaajuisen supersuosion pitkin 80-luvun loppupuolta ja 90-luvun alkua. Vuoteen 2007 mennessä kummankin siihenastisen bändin soundia isosti bassolinjoillaan muovannut Peter Hook oli kuitenkin riitautunut muun bändin kanssa siinä määrin, että lähtö tuli. Sittemmin Hook on soittanut sekä Joy Divisionia, että New Orderia oman bändinsä Peter Hook & The Light kanssa. New Order jatkaa matkaansa, ydinjäseninään edelleen Sumner ja Morris, ja on nykymuodossaan julkaissut kaksi studioalbumiakin. New Order on, turha lienee edes mainita, itseltä jäänyt aina näkemättä. Toistaiseksi. Siksi, sattua samana iltana Yhdysvaltain Philadelphian yöhön yhdessä Peter Hookin bändin kanssa, tarjosi asiainlaitaan asianmukaista korvaushoitoa.

Peter Hook bändeineen rundaa erittäin ahkerasti ympäri maailmaa, ja onpa käynyt Suomessakin useampaan kertaan. Tämänkertainen kiertue, joka juhlistaa New Orderin ”Get Ready”-albumin (2001) 25-vuotista olemassaoloa, ei Härmägeddoniin tosin yllä. Viime talvena 70 täyttänyt Peter Hook on edelleen erittäin kovassa tikissä, laulajana, basistina ja bändiliiderinä, joten ennuste sille, että The Light kiertää vielä pitkään, on hyvä.

Philadelphian keikan tapahtumapaikaksi oli valikoitunut vuonna 1889 rakennettu Union Transfer, alunperin kauppahallina toiminut venue Spring Garden Street’lla Callowhillin naapurustossa. Rockpyhättönä mesta avasi ovensa vuonna 2011. Eikä millaisena tahansa rockliiterinä, mesta on yhdessä Pariisin Elysee Montmartre’n kanssa upein keikkapaikka, toistaiseksi, jossa on ollut henkilökohtaisesti ilo vierailla. Vanhan kauppahaalin tumma puinen katto on äärettömän korkella, parvet kiertävät soittosalia, baareja on kolme, merkkaripiste on laaja ja kaikki on hyvin esillä, lava on riittävän korkea, ja käytännössä kaikilta jalansijoilta on mahdollista lyhyemmäksikin jääneen diggarin nähdä artisti. Amerikantapaan henkilökunta on Union Transferissa töissä, eikä hengaamassa, ja äärettömän ystävällistä. Paikallisia bisukoita löytyy hanasta joka makuun, ja tuoppi täytetään maan tapaan ylitsevuotavaiseksi. Union Transfer on kaikenkaikkiaan säilytetty upeana historiallisena kokonaisuutena, rock-klubin virittäminen premisseihin ei ole pilannut paikan alkuperäistä tunnelmaa, ja kaiken touhun keskellä mestan 1800-luvun lasimaalauksetkin ovat säilyneet ehjinä. Ainoa miinuspojo-tai pointsi Union Transferille koitui syyskuun illassa soundeista, mutta soundithan ei välttämättä useinkaan, tai välttämättä koskaan, ole fundamentaalisti paikan ongelma. Tiskillähän ne soundit luodaan ja lavalla, tällä kertaa yytsimispaikka aivan miksauspöydän maastossa ei tuottanut kummoisiakaan kuulokuvia, joten ihmetellä piti, että mitä jannut siinä tiskillä itse kuuli. Illan soundi vaihteli hyvästä lähes luokattomaan. Erinomaisia hetkiä oli vain muutama, joskin onneksi myös niitä ihan kaikkein laaduttomimpia. Huomionarvoinen seikka amerikkalaisyleisön joukossa keikan seuraamisesta oli sama, jota on tullut havainnointua muuallakin ulkomailla, vaikkapa aivan ihanassa keikkamaassa Saksassa–että kun lähdet käymään tiskillä tai eriössä, paikkasi säilyy. On mahdollista palata samoille tennistossun sijoille. Tämä tietenkin vaatii kanssayleisöltä kohteliaisuutta, huomiokykyä ja sitä, ettei olla kuudentoista tuuman naula päässä. Ja jos vahingossa astuukin lähimmäisen sinisille mokkakengille, sitä on ihan kohteliasta ja mahdollista peräti pahoitella.

Peter Hook & The Light soitti noin kahden tunnin rupeaman lyhyellä väliajalla katkottuna. Ensimmäinen puoliaika oli omistettu vain ja ainoastaan ”Get Ready”-albumille, ja jälkimmäinen greatest hits and deep cuts-tyyppisesti sekä Joy Divisionille, että New Orderille. Illasta muodostuikin pitkä ja harras katsaus Hookin uraan. Ja jos nyt joku vielä jossain epäilee Hookin moraalista oikeutta soittaa kuultuja biisejä, niin korostettakoon vielä, että ihan jokaista raitaa jonka Hook soittaa, miehemme on ollut myös kirjoittamassa. Klassinen New Order väsäsi kaikki biisit koko bändin voimin, tapa joka oli periytynyt Joikkareilta. Ja kuten todettua, Hookin bassolinjat olivat kummassakin bändissä käänteentekevän tärkeitä. Livealbumeitahan vuonna 2010 aloittanut The Light on julkaissut toimintaansa dokumentoimaan peräti hengästyttävät 16 kappaletta, mutta löytyypä porukalta yksi studio-EP:kin, nimeltään ”1102 | 2011”.

Mielenkiintoisin asia bändissä on, tietenkin soitettavan matskun lisäksi, että eturivissä on peräti kaksi bassoa, toinen soittaa ylempää ja toinen alempaa, eikä nyt puhuta kantohihnojen kireyksistä. Sitä ylempiviritteistä, soolobassoa, soittaa tietenkin maestro Hook itse, matalammat taajuudet hoitaa Hookin oma poika, Jack Bates. Monta isä-poika-bändiä on tullut nähdyksi, mutta ei yhtäkään kahdella bassolla. Aina oppii jotain uutta. Koskettimissa ja sekvenssereissä The Lightilla on Doves-yhtyeestäkin tuttu Martin Rebelski, ja rummuissa jo Hookin edellisestä bändistä eli Monacosta periytynyt, tanakkalyöntinen Paul Kehoe. Monaco-yhtyeen ajoilta periytyy myös koko illan yhdellä Gibson SG:llä tyylikkään eleettömästi hoitanut kitaristi David Potts.

Kertauskuuntelu New Orderin ”Get Ready”-albumiin osoitti, että The Lightsin tumma ja raskaampi jälkipunkisti jynkännyt livetoimitus teki albumin biisimateriaalille pelkkää hyvää. Peter Hook johdatti joukkonsa läpi 10-biisisen Nyykkäri-klassikon ilman varsinaisia yllätyksiä. Omilla conversensijoilla oli aikaa ihastella historiallista Union Transferia, nykiä muutama viileä Yuenling -tuopponen ikeniin ja antaa kärsivällisesti, eli ei, tiskille aikaa saada illan soundit ojennukseen. Ja juuri kun luuli että jälkimmäinen tapahtui, tuli välitön takapakki, ilman että illan aikana volyymia varsinaisesti edes nostettiin. Ekan puoliajan ja samalla klasarialbumin huippuhetkiä olivat ehdottomasti kakkosraita ”60 Miles an Hour”, vitosena kuultu ”Primitive Notion” ja sekä setin että albumin päättänyt upea ”Run Wild”. Kotioloissa jos ei tulekaan kovin usein palattua New Orderin äärelle, tai edes mainitun albumin, niin Peter Hook & The Lightsin paikoin jopa mustanpuhuvan gootisti ajettu esitys vuoden 2001 albumista oli mainio muistutus siitä, kuinka asiallinen ja tärkeä ysärin brittirockin ja vaihtoehtoisen dancen edustaja New Order oli. Albumin paikoin aika keveitäkin sovituksia ryyditti nyt Kehoen jymäkkä manchesterbeat, ja toki kahden basson alavireinen laajakaista. Martin Rebelskin kiipparit eivät tahtoneet, kuinka ollakaan, ekalla puoliajalla kuulua juuri lainkaan, mutta miehemme oli vielä saava omatkin hetkensä.

Pieni asioiden uudelleenjärjestelytauko ja käynti soittosalin takatiskillä nykimässä vielä Yuenling, josta tulikin uusi amerikanlagerien suosikkini, jota ei tietenkään Härmästä saa. Kuinka olla. Siinä samassa olikin bändi takaisin lauteilla, ja jysäytti kakkospuoliajan alkajaisiksi käyntiin Joy Divisionin ”Atmospheren”. Komea avaus, ja muutenkin jälkimmäisellä puoliajalla moni asia oli paremmin; bändi oli saanut lämmöt ylös, Rebelskin sekvensseri alkoi potkia New Orderin tanssibiittiä porukan jalan alle, tunnelma oli kaiken kaikkiaan lämpiämään päin, ja bändin suoraviivainen toimitus palveli yksinkertaisempia Joy Division-klassikoita naksun paremmin kuin avaussetin kamaa. Viimeistään, ihan viimeistään, Division-raita ”She’s Lost Control”, vuoden 1979 ”Unknown Pleasures”-esikoisalbumin B-posken avausraita, lunastutti olla paikalla ja lunasti ainakin suurimman osan alunperin jopa suomalaisvinkkelistä katsoen hieman suolaisesta lipunhinnasta. Hieno hetki oli myös kuulla seuraavana soitettu ”Shadowplay” joka peräti antoi tämän alan jengin hyvin tuntemalle helsinkiläisbändille nimenkin, bändille joka sekin on edelleen näkemättä. Kuinka olla.

Muita Joy Division-asiain huippuhetkiä kakkosetissä olivat alakertaisesti kurmootettu ”Isolation”, jota ei pidä sekoittaa John Lennonin samannimiseen isolationiin, sekä ”Something Must Break”. Ekan setin pääsolistina oli toiminut kitaristi David Potts, nyt Division-tavaraa tulkitsi pääosin itse Peter Hook, joka osoittautui myös kelpo laulajaksi. Kakkossetin puolimaissa keikka oikeastaan käynnistyi uudelleen, ja uutta vaihdetta laitettiin laatikkoon, kun siirryttiin New Orderin tanssihitteihin. Alkoi nimittäin käydä jäykemmänkin jalan alle, kun rumpali Kehoe ja kiipparisti Rebelski kimpassa laittoivat tanakan biitin tärisyttämään vanhaa kauppahallia. Ensin oli kuultu ”7 Reasons”, otanta Hookin edesmenneeltä manchesteriläisbändiltä Revenge, ja sitten lähti keikan huima loppuliukuma kohti ilmeistä ja odotettua päättäjäänsä. Kuultiin häkellyttävän upeaa tanssiraitaa toisensa perään, ankarimmin alalattian piukkaan pakannutta yleisöä joraututtivat aivan törkeän kova ”Bizarre Love Triangle” ja New Order-osuuden päättänyt ”Ceremony”. Sitten, vain harvakseltaan spiikannut ja vain muutaman kiitoksen mikrofoniin lausunut Peter Hook kysyi, ”are you ready?”. Täysi Union Transfer tiesi heti, mistä oli kyse. Illan päättäneen, ja kaikki Hook-illat muutenkin päättävän Joy Division-hitin ja jälkipunkin umpiklassikon ”Love Will Tear Us Apart” ensisoinnut hukkuivat yleisön huutoon. Moni oli tullut paikalle kuullakseen vaikka vain tämän. Ja hyvinhän se kulki, tuoreesti, vaikka tätä on soitettu satoja kertoja. Bändillä oli lämmöt ja meiningit niin ylhäällä, että sen puolesta ilta olisi voinut jatkua kolmannenkin tunnin. Hook riisui klassisista klassisimman raidan sammuttua paitansa pois, seitsemänkymppinen mies, ja lahjoitti paidan jollekin todennäköisesti hyvinkin kiitolliselle eturivin fanille. Peter Hook & The Light kokoontui vielä lavan eteen kumartamaan, encoreita se ei soita, eikä ”Love Will Tear Us Apartin” jälkeen oikein voikaan soittaa. KG

Parrotfish (us), Campanula (us), Snorkeler (us) @ MilkBoy, Philadelphia, US, 03.09.2026

Yhdysvaltain kuudenneksi suurimman kaupungin Philadelphian keikkaskene on ihan tavallisena torstainakin erittäin eläväinen, kuinka ollakaan. Täkäläissikäläistyypilliseen ison kaupungin tapaan, rock-klubeja ja soittoruokaloita on valtava määrä ja jokaiselle löytyy jotain. Eteläisen alakaupungin Chestnut Streetiltä löytyvä MilkBoy on pieni ja aktiivinen klubi, jossa soi lähes joka ilta. MilkBoyn alakerta aukeaa jo aamuseiskalta läheisten sairaalakompleksien henkilökuntien aamiaispaikaksi, ja yläkerran rockvintti sitten illemmalla. MilkBoyn katuterdellä voi illan pimetessäkin nähdä sydänkirurgin ottavan vapinanpoistomoukun ennen paluuta leikkaussaliin.
Loppukesän kuumankostean illan vietteeksi oli MilkBoyn pikkuiselle lavalle hoidettu kolmen bändin line-up suoraan Nashvillesta. Illan pääbändi ja seurueen etabloitunein, Parrotfish, ainoa jonka itse tiesin etukäteen nimeltä, oli saanut 25:n keikan kotimaan rundille seurakseen jokivarren jytäorkesteri Campanulan ja aivan ihastuttavan illan avaajan, Snorkelerin.


Kanadalaissyntyinen, Nashvilleen asettunut Curtis Heimburger elvytti sooloprojektinaan vuonna 2020 alkaneen Snorkelerin viime vuoden alkupuoliskolla. Miehemme edellinen bändi, Berklee College of Musicin luokkakavereista koostunut ja jo varsin suosittu Mom Rock meni telakalle fanikunnan isoksi pettymykseksi. Berkleehän ei ole mikään musaopintojen hollitupa, johon kävellään lesoilu keskiössä sisään, vaan maailmanluokan tekijöiden kouluttamo. Heimburgerilla on hommeli hallussa, ja jo muinoin edesmenneeltä Albert Järviseltä tukkastailinsa pöllineestä bändiliideristä kuullaan todennäköisesti vielä isomminkin.

Snorkeler avasi illan minuutilleen sovitulla hetkellä ja toimitti aivan järjettömän energisen 35-minuuttisen, jota kumpikaan myöhempi bändi ei kyennyt peittoamaan. Rupeaman soittojärkän olisi ihan pokkana voinut kääntää päinvastaiseksi, ja Snorkeler olisi ollut eittämätön pääbändi. Erittäin harvoin näkee näin perspistä lämppärislottia, jossa ei soiteta yhtään turhaa tai huonoa biisiä, ja jonka energioihin ei illan muut bändit yllä.
Itselleen tuttuun tapaan, Snorkeler avasi oman rupeamansa tehokkaasti tampanneella ”Someone Like You”lla, ja alusta asti MilkBoyn pitkänomainen, vain noin 130 henkeä vetävä sali, kuulosti aivan häkellyttävän hyvältä. Jopa eturivissä aivan tavattoman viehättävästi Heimburgerin rinnalla laulua ja perkussioita toimittaneen Kelsey Blackstonen tamburiini ja shaker saatiin kuulumaan. Illan kaikki bändit soittivat varsin kovilla volyymeilla, mutta hyvin otti vastaan Helsingin Semifinalin ja Kuudennen Linjan yhdistelmää muistuttava Milkboy. Muutenkin tihentyvä meininki säilyi hyvänä, amerikkalainen keikkayleisö on kohteliasta, ei töni eikä etuile. Laadukkaat hanatuotteet 8 dollaria tsibale, ja tiskillä mahdollisuus avata illaksi piikki. MilkBoyn julistekokoelma kertoi sen pikkuruisella lavalla aiemmin vierailleen mm. Fishbonen, Jesse Malinin ja The Toastersien.

Snorkelerin mielenkiintoisesta sekoituksesta 90-luvun Britpopia, college rockia ja amerikanalternativea erottuivat erityisen edukseen peräti kolmiäänisellä puhelaululla tai lausunnalla edennyt ”Never Going Back to L.A.”, sekä pulpmainen brittianthem ”Broken People”. Yhden esikuvan tai vaikuttimen jonka ehkä eniten Snorkelerilta livenä tunnisti, oli ja on Weezer, jonka vaikutusta nuorison innoittajana ei pidä muutenkaan väheksyä.

Pienen mutta tehokkaan rouduutauon jälkeen oli vuorossa niinikään Nashvillesta karavaanin liittynyt, nokkamies-laulaja Tyler Kuchwaran vuonna 2017 kellarinsa sooloprojektina starttaama Campanula. Sen kohtaloksi tuli, illan hippasen muille suotuja epämääräisemmät soundit, mutta tässäkin kohtaa puoliturhasta nillittäjää tikulla silmämunaan. Itseään huonosti päähän jäävällä nimellä paiskonut viisihenkinen Campanula pyyhki tehokkaan 45-minuuttisen psykedeelisviritteistä folk rockiaan, joka livenä kääntyi jopa melko raskaskätisen 70-lukuisen vintagen puolelle. Eikä bändin ulkoasu ainakaan v-sanaa liudentanut, bändi olisi voinut tulla suoraan seiskitsin rockleffan koekuvauksista, kitaristi Grady Germain etunenässä. Eli nykytyypilliseen tapaan pikkuhassulta pitää näyttää, kielen pitää olla posken puolella ja uskon kova siihen, ettei ylöspano ole häiritsevästi musiikilta pois. Suomessakin tämänkaltaisia bändejä on jäätävä liuta, vähemmän on joutunut itse tutustumaan. Mutta Campanulalla oli hyvä classic rockin meining.

Parhaiten Campanulan setistä jäi mieleen raamikkaan basisti Jerry Coinen tymäkän jynkky alakerta, näin tyylikästä basismia näkee näin läheltä harvoin, kauempaa toki silloin tällöin vieläkin tyylikkäämpää, mm. viikkoa aiemmin Hampurissa. Coinella hiki lensi ja groove oli ankara. Pääsipä miehemme laulamaankin yhden stygen, jonka aikana oli jo mennä gaiffan silmälasitkin niin huurteeseen, että ne piti antaa eturivin tutulle fanille säilöön. Komeaa toimitusta koko remmiltä, tehokkaimmin Campanulan biisilistalta nykivät ”You Don’t Dance with Me” ja ”I Don’t Care at All”.

Illan pääbändinä nähtiin 25-keikan headliner-rundilla halki Yhdysvaltain matkaava Parrotfish, illan bändeistä kaiken kaikkiaan jo etukäteenkin tunnetuin, sen kohdalla puhutaan jo striimitermein kymmenistä miljoonista. Philadelphian, tai tuttavallisesti Phillyn, keikka oli lokakuun puolimaissa Texasiin päättyvän kiertueen viides rupeama. Seuraavaksi illaksi bändi jatkoi New Yorkiin, ja näin poispäin.

Parrotfish perustettiin Floridan Tampassa high schoolin bändikisoihin, ja nimi ehdittiin nappaamaan juuri ennen ilmoittautumista Florida Aquariumin tankissa nähdyltä papukaijakalalta. Luokkakaverit ovat säilyneet bänditovereina läpi suosion kasvun, ja lopulta tuli myös aika siirtää operatiivinen toiminta Nashvilleen, amerikanrockin toiveiden kultaiseen kaupunkiin. Philadelphiassa bändi soitti vokalisti Conor Lynchin (ei sukua George Lynchille) synnyinseutujen lähellä ja yleisöä väritti isohko joukko sukulaistyyppisiä hieman varttuneempia keikkakävijöitä. Ja muutenkin ovelta lähes loppuunmyydyssä MilkBoyssa alkoi tunnelma tiivistyä ja +31-asteisen hellepäivän pohjilta ööga huurustua.

Parrotfish julkaisee uutta musaa ahkerasti ja nytkin setissä kuultiin ainakin yksi vielä julkaisematon raita. Bändin kama on jähmeämmänkin jalan alle käyvää groovaavaa vaihtoehtoista tanssimusaa, voimakkailla funkelementeillä. Yksittäiseen bändiin vertaaminen ei tee oikeutta Parrotfishille, mutta minkäs teet, että moneen kertaan mieleen kumpusi Red Hot Chili Peppers. Eikä vähiten siksi, että basisti Matty Rodrigo ja kitaristi Joe Cedrecha kokivat esiintyä ilman paitaa. Toki, mikä on esiintyessä kun paidan alla on jotain näytettävää, moni rouvaspainotteisessa yleisössä tuntui tykkäävän. Veikkaanpa lisäksi että John Fruscianten tapa kitaroida ei ole Cedrechalle täysin tuntematonta, mutta vertailuista sinänsä viis, Parrotfishilla on oma ja persoonallinen ote, josta eniten pitää huolta solisti Lynch. Rumpali Trace Chiappen tanakka pannutus ja bändin kolmiääniset harmoniat kuljettivat toistakymmenbiisistä settilistaa jouhevasti eteenpäin. Tylsää ei tullut, vaikka mannertenvälinen lento ja itärannikon kostea helle painoivatkin kintereissä.
Kaijojen settilistan valopilkut on helppo mainita: koko homman käynnistänyt keikkavakio ”4K Friends”, tehokkaasti groovannut ”Mid Monday” jota laulettiin jo antaumuksella mukanakin, sekä toinen settivakio ”Hitchhiking”. Näissä bändin yhteissoitto, taituruus ja energiat kohtasivat parhaiten, vaikka kaikenkaikkiaan Parrotfish nyki laadukkaan puhteen. Jos oli kohta alalattiallakin, niin ylälauteella on ollut pakko olla järjettömän kuuma.

Aina kun matka, lomailijana tai työläisenä, suuntautuu ulkomaille ja uuteen kaupunkiin, on yritettävä ottaa edes löysä ja lipsuva niskalenkki lähimaaston liveskenestä, varsinkin miljoonakaupungeissa joissa valinnanvaraa on usein majoituksesta katsoen hyvinkin helpon matkan, ja pienen vaivan päässä. Näin tuli myös korkatuksi Philadelphian iso ja monipuolinen tarjonta kolmella mainiolla amerikanbändillä, joista en ollut ennakkoon onnistunut kuulemaan kuin yhdestä. Varsinkin jazzin ja soulin saralla Philadelphia, tuttujen kesken Philly, on todellinen musadiggarin kultamaa, mutta kaikkea muutakin löytyy joka ilta. Eli, kunnes jälleen tapaamme. KG


Post Navigation