Garbage (us), Lucia & The Best Boys (uk) @ Uber Eats Music Hall, Berlin, DE 04.07.2024
Berliinin Friedrichshainin kaupunginosaan rakennettiin vuonna 2008 monitoimiareena, rikastuttamaan kaupungin isomman skaalan viihde-elämää. Usealla nimellä toiminut, 17 000 henkeä vetävä halli on nykyään uuden omistajansa myötä Uber Arena. Sen välittömään vierustaan pykättiin vielä 10 vuotta myöhemmin pienempien tapahtumien vaihtoehtoinen venue, noin 4500-4700 päätä imevä Uber Eats Music Hall, jossa itsellä oli nyt heinäkuisena iltana mahdollisuus ensikatsastaa yksi 1990-luvun menestyksekkäimmistä ja suurimmista rockbändeistä, yhä vuonna 2024 yllättävän relevantti ja eteenpäin porskuttava Garbage. Kun lomamatkan kohde muutamaa viikkoa aiemmin varmistui Berliiniksi, piti tietenkin aloittaa niin maan perseetön arpominen siitä, mitkä tai käytännön tasolla enemmänkin minkä artistin tai bändin voisi nähdä yhdessä maailman eittämättömimmistä livepääkaupungeista. Hirvittävän vatuloinnin jälkeen arpa oli heitetty Garbagelle, se kun bändinä oli toki muutenkin tärkeä nähdä, mutta liittyy myös saumattomasti muistoihin ajalta, jolloin olin onnekas asumaan Lontoossa useamman vuoden. Garbage ei ollut lähellekään tärkein bändi, joka niinä vuosina Londoniumissa jäi näkemättä, mutta yksi satojen muiden merkittävien joukossa. Noiden vuosien virheliikkeitä ja näkemättä jättämisiä paikataan nyt sitten ikääntyvä bändi kerrallaan, sikäli kuin vielä mahdollista.
Uber Eats Music Hallilla piti olla ajoissa, sen kerran kun oikein ulkomaankeikalle pääsi. Sisäänmeno sujui henkeäsalpaavan joustavasti, kukaan ei töninyt, kukaan ei ollut jurrissa eikä edes matkalla sinne, kukaan ei pakottanut jättämään mitään 3 euron narikkaan. Jo tunti ennen ensimmäistäkään soitettua sointia, olin tullut muistuttuneeksi siitä, kuinka sujuva ja upea keikkamaa Saksa on. Kaikki toimii täsmällisesti ja ystävällisellä otteella, ja infoa on saatavissa ajoissa ja riittävästi. Ja mitäpä muutakaan voi todeta, kuin että Uber Eats Music Hallin kaltaista venueta ei Suomessa ole, eikä tule näillä näkymin koskaan olemaan. Paljon henkilökuntaa, väljät tilat, siistit saniteetit, huipputekniikka ja hyvä näkyvyys. Kuulostaako kovinkaan tutulta? Ja paikka oli niin siisti, että lattialta olisi voinut vedellä currywurstit naamioon. Tässähän pitää alkaa ramppaamaan Berliinissä, hyvä ihmiskunnan meining kun ei todellakaan täällä/siellä rajoitu vain keikkaelämään.
Rockillan avasi nuorehko glasgow’lainen indieyrittäjä Lucia & The Best Boys. Käsi ylös, onko Skotlannista ikinä tullut rockmusiikkitermein mitään ylitsepääsemättömän huonoa kuonaa? Aivan oikein, kädet voi laskea, kiitos. Ja oikea vastaus oli toki ”ei”. Bändi on aloittanut joskus 2016 paikkeilla, ensimmäinen sinkku ilmestyi seuraavana vuonna, ja viime vuoden syyskuussa pukkasi ulos aivan mainion esikoispitkän, ”Burning Castles”. Lucia & The Best Boys on hyvin tyypillinen ajan brittibändi, sen ilmaisussa kuuluu vaikutteet ja brittirockin historia koko laajuudessaan, mutta onko orkesteri kuinka omaperäinen, kysymys jää leijumaan ilmaan. Bändi kuulosti nytkin livenä, paitsi toki levyversiotaan hieman raskaammalta, mutta väliin Killing Jokelta, Simple Mindsilta, Jamesilta, The Bansheesilta ja mitä satoja muita niitä nyt olikaan. Eli perinne on hanskassa ja avainalbumit diggailtuna, mutta biisimateriaali lopultakin on se, joka aina erottaa jyvän akanasta. Lucia & The Best Boys soitti erittäin napakan 25-minuuttisen, 7-biisisen setin. Kattauksesta löytyi kaksi erinomaista popraitaa, joten hyvän prosenttiosuus oli jo varsin korkea. Upean jälkipunkisti jynkännyt kakkosbiisi, albumiraita ”Haunt You Back” ja setin päättänyt, seuraavalle pitkäsoitolle päätyvä ”Perfectly Untrue” soivat erottuvimmin. Mallinakin työskentelevä Lucia Fairfull on bändilleen ihan asiallinen ja laatuisa solisti, bändi soi tänään ensimmäisellä ikinä Berliinin keikallaan hyvin, itseasiassa paljon paremmalta kuulostaen kuin Garbage, ja tosi moni muukin asia oli aivan kohdallaan. Lavan valot olivat siinä asennossa, että ainakin meikämannerheimon hieman rapautuneella kaukonäöllä meni kunnon tovi tajuta, että näillähän on ihan oikea liverumpali siellä takarivin pimeydessä.
Monia nousuissa olevia brittibändejä on tullut nähtyä, mutta jos tässä nyt saa pylvään nokkaan tooga päällä istahtaa ja alkaa oraakkelin lailla besserwissaamaan, niin näistä saattaa kakkosalbumin myötä joku vielä joskus kuullakin. Taannoin tuli esimerkiksi nähtyä Sundara Karma, josta oikein kohisemalla brittimedia kohisi menemään muutaman vuoden, mutta onpahan ollut hiljaista sen maailmanvalloituksen suhteen. Ja vika ei tietenkään ole laadukkaan ja yritteliään bändin, vika on siinä ennenaikaisessa ja väärin kohdistuvassa, pohjattomassa kohinassa.
Lippu nähdä Garbage lämppäreineen Berliinissä kustansi permantopaikalta 51 euroa, ja tapahtumapaikka oli silkkaa maailmanluokkaa. Suomessa Garbage olisi ehkä ilmoitettu Nordiksen Black Boxiin, siirretty ”tuotantoteknisistä syistä” Kulttuuritalolle, ja liput olisi maksaneet alkaen 99 euroa. Berliinissä keikka ei ollut edes loppuunmyyty, vaikka bändin edellisestä vedosta täällä oli peräti viisi vuotta. Edellä kuvailtu ei kerro Garbagen elähtäneestä suosiosta, se on edelleen iso bändi, vaan parista muusta seikasta. Berliinissä on niin paljon tarjontaa, että jos joskus jää joku bändi näkemättä, joka ilta on viidestä kymmeneen merkittävää vaihtoehtoa, ja jos nyt missaa suosikkinsa keikan, voi olla varma, että se tulee loppuvuodesta, ensi kesänä tai seuraavalla rundilla taatusti takaisin. Suomi on keikkamaana paitsi vähän jäykkä ja nihkeä, mutta myös ihan ennenkaikkea tavattoman syrjäinen. Nyt itäisen diktatuurimme täysin sulkeuduttua, ja hyvä toki niin, Suomi on yhä syrjäisempi keikkamaa. Kohoavat kiertuekustannukset ja Härmän kulttuurivihamielinen ilmasto hoitavat loput. Niinkuin Juice lauloi meille, ”Suomi on liian pieni maa”.
Kom sii, kom saa. Olin paikalla ja onnekas, kun monia turbulenttejakin vaiheita urallaan kokenut tärkeä ja merkittävä Garbage, brittiläisin amerikanbändi ehkä ikinä, nykäisi laadukkaan Berliinin nykäisynsä, joka venyi peräti naksua vaille kaksituntiseksi. Sen verran perspiseksi meni saksalaisyleisön keskellä tunnelmointi ja yhteensä semmoinen kolmituntinen samoilla conversensijoilla bostailu, että Garbage-vedossa väistämättä oli ne alavireisemmältäkin tuntuneet hetkensä, mutta pääosin ilta oli popmusiikin juhlaa.
Garbagen kaksituntisen aikana lavalla oli kaksi pääosan saanutta, ja kolme statistia. Illan valodramaturgiakin tuki sitä väittämää, että merkittävin osa bändiä oli ja on, anteeksi nyt vaan, karismaattisen itsetietoinen solisti, The Queen of Scotland, Shirley Manson–sekä tanakasti kannuttanut ja tehokkaasti kihistellyt legendasmies, rumpali Butch Vig. Näin rockhistoriansa tarkkaan tavanneen, ja siihen tavattoman syvälle uponneen friikin näkökulmasta toki yksi paikalle raahautumisen merkittävimpiä syitä olikin, tunnustan, että illan pannuja paukutti Nirvanan ”Nevermindin” ja Smashing Pumpkinsien ”Siamese Dreamin” tuottanut mies. Unohtamatta tietenkään Sonic Youthin ”Dirtia” ja Soul Asylumin ”Let Your Dim Light Shinea”. Että tuota, itselle tärkeämpää oli nähdä ja kuulla Vig kannuttamassa, kuin Manson laulamassa, mutta molemmilla meni ihan hyvin ja kumpikin tuli koettua.
Illan 22-stygeinen settilista noudatti samaa kaavaa, kuin aiemmatkin Euroopan rundin vastaavat, vain yksi pieni muutos biisien järjestyksessä poikkesi aiemmin soitetuista illoista, joista Berliiniä edelsivät Saksan Wiesbaden ja Luxemburgin Luxemburg. Ensimmäinen biisi (”#1 Crush”) meni vielä soundia tunnustellessa, ja kuten aiemmin totesin, jollain tapaa viiltävää olikin, että tänään lämppäri kuulosti paremmalta. Volyymin määrästä ei tänään ollut kyse, paikoin saksalaisyleisö huusi kunnolla innostuessaan bändin yli, eli hieman kovempaakin sali olisi kestänyt luukuttaa. Mansonin laulu ja ennenkaikkea Butch Vigin patteristo oli sikäli myös soundillisesti illan pääosassa, että kun vain yhdessä biisissä ylipäätään kuultiin muistettava ja huomionarvoinen kitarasoolo, niin ihmetellä pitää näin ei-ultra-fanina, että mihin Garbage tarvitsee kahta kitaraa (perustajajäsen Steve Marker, sekä Duke Erikson).
Kakkosbiisin ”Godhead” moneen kertaan kiitollisuuttaan korostanut Shirley Manson omisti illan yleisölle, meille jotka valitsimme miljoonakaupungin illan livetarjonnasta juuri Garbagen, vaikka ajat ovat kovat ja ainakin osalla meistä aiempaa harkitummin laittaa massia tai kalkkania viihteeseen ja keikkoihin. Rohkeasti Garbage soitti isomushittejään pitkin matkaa pois kuljeksimasta, ei ole tarvetta säästää hittikimaraa encoreihin, sen verran alkaa jo olla bändillä peninkulmia takana. Ja maailmanlaajuisesti yli 17 miljoonaa myytyä albumia. Niinpä jo kolmantena kuultiinkin ”I Think I’m Paranoid”, joka viimeistään räjäytti nopeasti syttyneen ja keikkaa kovasti odottaneen eurooppalaisyleisön pankin. ”Special”-biisiä spiikatessaan Manson muisteli maanneensa korona-aikaan kuukausikaupalla kotisohvalla pyjama päällä ja todenneensa tuskissaan aviomiehelleen, että haluaa epätoivoisesti Berliiniin! Nyt se odotettu ilta oli vihdoin käsillä, ja kaikki me paikalla olleet olimme special. Biisi kulkikin illan dramaturgiassa erityisellä intensiteetillä ja lämmöllä.
”The Men Who Rule The World” omistettiin kaikille sota-ja kriisialueiden lapsille, ja muutenkin Mansonin rauhaa, yhteisöllisyyttä ja syrjimättömyyttä useammassakin kohdassa julistanut illan sana oli ajankohtaisempi ja tärkeämpi kuin koskaan. Seuraavana kuullun ”Metal Heartin” aikana bändin sointi hieman muuttui ja biisin loputtua Mansonin korvaan kuului kuisketta takalinjoilta. Butch Vigin snarerumpu oli jollain tapaa hajonnut, mutta mies huikkasi kuitenkin, että jatketaan vaan. Pieni korvinkuultava lisäsuhina snaresoundiin ei edes kuulostanut huonolta, mutta ”Metal Heartin” jälkeen, kun supina ja säpinä takaa ei lakannut, Shirley Manson korvinkuullen menetti hermonsa ja kehotti tekniikkaa ja Vigia kertomaan what a fuck is going on there? Että ei hänellä ole tässä mitään kitaraa, jonka mukavirittämisen taakse piiloutua, jos te vaihdatte snarea, vaan hänen pitää tappaa aikaa ja tarinoida yleisölle. Snare päätettiin vaihtaa, Manson tarinoi. Ja kun rumpu oli vaihdettu, sisuuntunut bändi soitti aivan järjettömän kauniin ja voimallisen ”Run Baby Run”, illan kovin veto, jos yksi olisi pakko valita. Butch Vig ei säästellyt uuttakaan snareaan, vaan polki ”Bleed Like Me”-albumin (2005) raidan vimmatun upealla manchester beatilla. Pelkästään tämän takia, tiedättehän, kannatti olla paikalla.
Seuraava highlight oli platinaa myyneen ”Version 2.0”-albumin (1998) raita, skottikirjailija Janice Gallowayn samannimisestä romaanista nimensä napannut ”The Trick Is To Keep Breathing”. Biisi aloitti keikan hieman rauhallisemman keskisuvannon, jonka samaisen suvannon aikana saksalaisyleisön ote, into ja huomio hieman herpaantui. Merkittävää säpinää ei syntynyt edes kryptoniittihitin ”Stupid Girl” aikana. Omissakin aikakirjoissa tämä biisi tuli aikoinaan kaikista päänaukoista ulos, ja soi kertakaikkiaan aivan liikaa joka paikassa. Mutta nyt, ajan kullitettua muistoja, biisi kuuosti ihan raikkaalta ja jopa tuoreelta. Pieni tunnelman notkahdus päättyi illan ainoaan coveriin, ja keikka ikäänkuin käynnistyi uudestaan, kun Garbage veti Siouxie & The Banshees-klassikon ”Cities In Dust”. Jo toinen kerta alle vuoden sisään kuulla tämä livenä, edellisen kerran Lissabonissa viime syyskuussa itsensä Siouxie Sioux’n tulkitsemana. Shirley Manson alusti biisin kertomalla, miten Siouxie pelasti hänet elämälle, koulukiusatun tytön, jonka ainoa lohtu koulun jälkeen oli kotona odottava Banshees-albumi ”Tinderbox”. Louise-nimistä koulukiusaajaa saamme toki kiittää siitä, että Mansonista tuli tiensä miehisen alan huipulle taistellut rocklaulaja. ”Cities In Dustin” lopulla Duke Erikson soitti oikeastaan illan ainoan järkeenkäyneen kitarasoolon, ja sai taas miettimään, mihin tämä bändi tarvitsee kahta vaivalloisesti kuuluvaa kitaraa. Kolmen vuoden stintin Smashing Pumpkinseissakin soittaneen Ginger Pooleyn basso on asia erikseen, sen alakertaisuus tukee Butch Vigin jymäkkää pannutusta tärkeällä tavalla.
Keikan laadukkaassa loppuliukumassa kuultiin platinahiteistä ”Vow”, ja tietenkin ennenkaikkea maailman neljänneksi upein poplaulu, ”When I Grow Up”. Kirjoitellaas perässä, jos tuntuu että lähtee. Vig kihisytti niin, että veikkasin mieheltä seuraavaksi kyrvähtävän pellit. Varsinaisen setin päättäneeseen isomushittiin ”Push It” Manson ennakkohehkutti saavansa merkittävän vieraan, naisrockin esitaistelijan ja kanssasiskon. Vieras osoittautui olevan kanadalainen Peaches, josta nyt ainakaan itse en ollut koskaan kuullutkaan, vaikka kohtuu paljon tulee settejä seurailtua. Shirleyn ja Peachesin laulubattle oli hetken viihdyttävää, mutta ei nostanut biisin julistusarvoa tai kohottanut keikkaa varsinaisesti millään tavalla, vaikka styge muuttuikin matkalla Peaches-biisiksi ”Fuck The Pain Awayksi” ja taas takaisin. Bändin esittelyn Manson hoiti lakonisista lakonisimmalla tavalla, ja fiilis jäi, että ei Garbage maailman helpoin duunipaikka välttämättä ole.
Encoreissa kuultiin vielä ”Milk” ja ”Only Happy When It Rains”, jonka jälkimmäisen kiippareiden ääreen siirtynyt Erikson jotenkin epäonnekkaasti joutui aloittamaan kolme kertaa uudestaan, oikeat alkusoinnut ja tempo ei vain tahtonut löytyä. Shirley Manson tulkitsi biisin rumpuraiserilla istuen, ja pian kaikki olikin ohi. Muun bändin jo mentyä viimeisen kerran takahuoneeseen, Butch Vig nousi rumpujen takaa osoittamaan henkilökohtaista kiitollisuuttaan, snare-episodi ja kuningattaren gonahdus tuoreessa muistissa. Mies joka perusti bändin 1993, mies joka kutsui Mansonin kotoa mukaan kun haluttiin naispuolinen vokalisti, mies joka kirjoitti rockin historiaa tuottajana, mies johon grunge yhtenä keskeisimmistä kulminoitui. Yksi hajonnut rumpu ja kolmen minuutin viivästys ei ollut mistään pois. Hieno hetki, Butch Vig kumartelemassa rumpupatterin takana, kun muut olivat jo menneet. KG
