Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Jäähalli Helsinki”

Hellsinki Metal Festival: Eluveitie (ch), Triptykon performs Celtic Frost (ch), Horna, Orly (fr), Cyan Kicks, Kalmah, Sepulchral Curse, Mispyrming (is), Numento, Assemble The Chariots @ Nordis, Helsinki 08.08.2026

Hellsinki Metal Festivalin lauantai, monessakin mielessä tapahtuman pääpäivä, avasi porttinsa klo 13. Sen verran isoin odotuksin piti asioihin itsekin suhtautua että oikein Nordiksen lähikortteleissa joutui sisäänoton starttia odottelemaan. Sitä paremmat olikin sitten tennistossunsijat, kun festivaalipäivän avasi 02-lavalla maailmanluokan deathcorebändi pääkaupunkiseudulta, Assemble The Chariots. Aika kovat kierrosajat ATC latasikin noin 40-minuuttisessaan, nokkamies Onni Holmström teki työtä saadakseen yleisön hereille, ja saikin. Päivän ensimmäistä pittiä viriteltiin, kun ATC latasi teknistä ja melodista deathcoreaan aurinkoiseen alkuiltapäivään. Bändin toissavuotinen albumi ”Unyielding Night” on todella tykki kokonaisuus, tämän lajityypin (toistan itseäni) maailmanluokkaa. Eikä ihme että orkka on kiertänyt laajalti jo ulkomaillakin, mm. Calibanin kanssa. Isoa läpimurtoa sympaattiselle ryhmälle ei oikeastaan isommin voi toivoa. Syvästi henkilökohtaisessa musacornerissakin ahkerasti soittamaltani esikoisalbumilta kuultiin monta täpäkkää raitaa, jollain tapaa tykeimmin lähtivät ”Admorean Monolith” ja ”Evermurk”. Keikka sisälsi myös ilahduttavan yllärin, kun bändi soitti ekaa kertaa ikinä livetilanteessa, edellispäivänä julkaisemansa tuoreen sinkkubiisin ”Discover The Power”. Vetäisyyn saatiin vieraaksi sinkullakin laulava, nykyisin Dreamtalessa vaikuttava Nitte Valo. Lisää maailmanlaatua lauteille. Assemble The Chariots osoitti kiitollisuuttaan ison festarin haastavasta avausslotista soittamalla äärikovan ja intensiivisen keikan Nämä kannattaa ottaa häivetutkan ruudulle, jos sinfoninen deathcore on lähelläkään sydäntä, ja oikeastaan vaikka ei olisikaan. Itselle on alkanut viime vuosina olemaan, ja niinpä ATC vetäisikin yhden parhaista genren keikoista, mitä omille öögille on tähän mennessä sattunut. Palaamme asiaan.

Siirtymä 20 metriä vasempaan, eli 01-lavan edustalle. Oman osuutensa päälavan lauantaikorkkaajana aloitteli helsinkiläinen Numento, joka soitti symbolisestikin tärkeän slotin. Tällä kohtaa ohjelmaa piti nimittäin alunperin vetää yhdysvaltalaisen Il Ninon, mutta festivaaliorganisaatio teki todella tärkeän päätöksen pudottaa bändi ajoissa pois rosterista. Il Nino nimittäin ei suostu vieläkään vetäytymään Venäjän keikkamarkkinoilta, vaan suunnittelee sinne paluuta ensi vuonnakin. Venäläiset fanit on kuulemma Il Ninolle niin tärkeitä, että muiden menettäminen tai uusien saaminen ei sen rinnalla kiinnosta. Ja mukavahan se on viihdyttää Moskovassa maailmalta silmänsä sulkenutta possea, jonka veljet ja isät tappaa Ukrainassa lapsia. Yhtäkaikki, Numento hoiti saamansa kolmevarttisen slotin ansiokkaasti. Yhtyeen laulaja Katri Hiovain on sanalla sanoen sensaatiomainen, en ymmärrä miksi tämmöisestä ei ole kohistu enempää, tai koko ajan kohista. Nimittäin jo vain, Hiovain yltää perättäisissä fraaseissa alhaalta viemäreiden pimeyksistä ylös kuulaisiin korkeuksiin. Uskomaton solisti Numentolla, ja toki muukin miehistörekry kunnossa. Erityisesti pisti silmään Hiovainin ohella basisti Johnny Grindsin basismi, jantterihan soittaa myös tärkeässä käymäläslambändissä Putrid Defecation.

Sanottava on, että Numenton materiaalia ennalta melko huonosti tuntevana, setin kohokohta oli uusin biisi, kesäkuussa julkaistu ”One with The Void”, johon Katri Hiovain sai yleisöltäkin kertsiapua. Ja hyväähän se vain tietää, jos tuorein biisi kuulostaa parhaalta. Biisiin kuulemma kuvattiin keikalta musavideotakin. Solistiaan lukuunottamatta Numenton kaltaisia bändejä on maailmassa muitakin, mutta laulajansa ja tämän useissakin biiseissä soittama kantele pelkästään riittävät tuottamaan Numentolle sisäkaarteen verran matkaetua.

Ripeästi sisälavalle, jäähallin syvyyksiin katsomaan kun turkulainen Sepulchral Curse kurmootti erinomaisen 45-minuuttisen perinnetietoista, mutta persoonallista death metalliaan. Ja lajityypissä, missä on lähes mahdoton olla persoonallinen ja keksiä pyörää uudestaan, oma ote on arvokas asia. Jotain on mennyt oikein jo vuodesta 2013. Omassa kotoisassa musacornerissa bändin viimevuotinen kolmosalbumi ”Crimson Moon Evocations” on soinut ns. tuelta, ja onneksi siltä nytkin kuultiin monta vetoa.

Tämä bändi on pitänyt nähdä niin kauan, kuin se omalla tutkalla on ollut. Toki tämmöinen kvintetti pitäisi nähdä jossain Lepakkomiehessä, mutta ehkä sekin päivä vielä koittaa, uusintaa joka tapauksessa odotellessa. Solisti Kari Kankaanpäällä (ei pidä sekoittaa muihin karikankaanpäihin) on toimiva alakertainen soundi ja kitarapartio Riihimäki/Luukka ajaa mahtavasti vasenta kaistaa vuorovedoin. Välispiikeissä saimme kuulla, että Kankaanpäällä oli hääpäivä päällänsä, ja rumpali Johannes Rantalalla tasan kuukauden ikäinen vauva kotona. Joten, missä muuallakaan miehet voivat olla, kuin pyyhkimässä Stadissa dödöä. Tuoreimman pitkärieskan biiseistä ainakin nimeltään ajankohtainen ”Wildfires” jysäytti setin mainiosti käyntiin, ja varsinkin setin päättänyt ”House of The Black Moon” tempoilivat erityisen jyhkeästi. Ja mitä nyt tulee muuten festareiden soittoslottien pituuteen noin yleisemminkin, ei ainoastaan Hellsinki Metal Festivalilla–niin kyllähän se on sanottava, että aika monen orkesterin kohdalla puoli tuntia riittäisi enemmän kuin hyvin tuomaan bändistä parhaan esanssin esiin. Pitkiä eeppisiä black metal-raitoja jyystäville puolestaan 45 minuuttia voisi olla tehokkaampi, kuin se joskus ylipitkä ja monotoninen puolitoista tuntia. Omat headline-keikat on materiaalin ja tuotannon esittelyä varten, festarivedot on bändistä ja sen tärkeydestä/yhä olemassaolosta muistuttamista varten. Muitakin mieliä saa olla, ei siinä. Mutta että, Sepulchral Curse kyllä selätti kolmevarttisensa aivan mainiosti, ei siinä(kään).

Päälavalla iltapäivää jatkoi islantilainen Mispyrming (sellaista p:tä ei löydy omasta kannettavasta höyrykoneestä, millä voisi laatia semmoisen p:n, millä islantilainen bändin typoaa, joten mennään ilman). Islanti on varsin outo maa, asukkaita 390 000, ja silti sieltä tulee yksi maailman kovimmista black metal-skeneistä. Eli noin joka kymmenes islantilainen soittaa maailmanluokan bläkkisbändissä. Ne muut kasvattaa lampaita, istuu eduskunnassa, leipoo, hieroo ja auraa teitä. Ja kun omassa maassa ei voi loputtomiin jyystää, ei ole paikkoja eikä yleisöjä, on tietysti jokainen ulkomaan keikoille päässyt bändi tilaisuudessa todistaa olevansa ulkomaan keikkojen arvoinen. Siksi minkä tahansa islantilaisen bändin voi aina käydä tsiigaamassa, aina on keskittynyttä laatua luvassa. Niin nytkin. Mispyrming (”kaltoinkohtelu”) perustettiin Reykjavikissa vuonna 2013, ja se on julkaissut kolme täyspitkää studioalbumia tähän mennessä. Se on myös lyönyt hynttyyt yhteen Behemothin Nergalin kanssa ja soittanut/soittaa valikoidun nipun festarikeikkoja tulkiten läpi Behiksen esikoisalbumin ”Sventevith” kannesta kanteen. Niin myös Hellsingissä, eli Mispyrmingillä oli siis samana päivänä kaksi vetoa. Bändin päiväveto tuli yyteröityä hieman enemmän takalinjoilta, ja kyllähän jannut ankaran laadukkaasti lohkoivat menemään. Mutta kovasti jälleen, varsinkin näin livetilanteessa biisit, temmoista puhumattakaan, muistuttivat toisiaan. Ilmiö oli sama kuin edellispäivän New Yorkin inkkareilla, että bändi on alallaan todella kova ja tyly, mutta keikka käy pian tylsäksi. Varsinkin aurinkoisessa myötäpaisteessa ja keskellä päivää. Black metal on hämäryyksien musiikkia.

Ja hyvä niin, että Mispyrming kävi tylsäksi, suoritin aivan intuitiolla ja persetuntumalla poikkeaman ennakkosuunnitelmasta ja häivyin jäähallin hämyyn, ja vaikutuin. Lavalla oli vasta viime vuonna Cult of Occultin ja Delugen kollektiivisille raunioille perustettu ranskalainen blackened-sludge/ post-hardcore-yhtye Orly. Bändi on kotoisin tosin Lyonista, ei Orlysta. Ryhmä pitää meininkinsä myhkäisenä, edes soittajien oikeat nimet eivät ole julkisia. Mutta musa ja toimitus toimi. Yleensä kun puhutaan post-hardcoresta, niin meikämannerheimolla kilahtaa liikkuvat taakse, mutta Orlyn kolmevarttinen oli ihan pakko yyberöidä alusta loppuun. Orly voisi olla periaatteessa myös instrumentaalibändi, oli vaikea määritellä paljonko nimettömän solistin ranskankielinen corehuuto toi ilmaisuun lisää, mutta toi kyllä setin edetessä yhä enemmän, ja paljastui lopulta yhdeksi instrumentiksi muiden joukossa. Joista nimettömän rumpalin hallikaikuisa doomsnare sai kunnian olla päivän massiivisimman kuuloinen soitin. Orly jynkkäsi hieman samantapaista mustaa sludgea kuin vaikkapa belgialainen Amenra, mutta hiukka kevyemmllä kädellä, ja nyt ei kannata ymmärtää ”kevyempää” väärin. Tässäpä bändi, joka pitää ottaa bandcamp-seurantaan. Ja tuokaa nämä nyt pian omalle klubivedolle, joku?

Kun Kalmah julkaisi vuonna 2000 esikoisalbuminsa ”Swamplord”, jouduin diggailemaan aikamoisen paljon. Bändi kulki Sentencedin ja Bodomin jäljillä, mutta raahusti silti tyylikkäästi omia aapojaan, lettojaan ja rämeitään. Bändi onnistui alusta asti monessa, eikä vähiten Suoherra-visualismissaan. Kolmosalbumin ”Swampsong” jälkeen lakkasin seuraamasta orkesterin vaellusta, vain oikeastaan siksi, että oli niin paljon muutakin seurattavaa. Mutta pitkään oli siis tämäkin rykmentti ollut nähtävien listoilla. Kun Orly piti kuulla viimeiseen kitarankiertoon asti, oli Kalmahin veto jo hyvässä vauhdissa ja tietenkin lavan edusta piukassa kuin turvenuijalla lyöty. Joten näkymäksi kauan odotetusta Kalmahista jäi miksausteltan takaseinä ja puolikas screeniä ja kitaristi-laulaja Pekka Kokon kuva. Ei näin nähdä Kalmahia, mutta itsepähän missasin mm. viimeisimmän Tavastian keikan ja monta muuta. Iski miniskaalan masis ja oli pakko peruuttaa VIP-alueelle (joka täällä on tietenkin asianmukaisesti RIP, ja Wackenin malliin koristeltu hirttosilmukoin, kalloin ja alan härmäkkein), ja nakata kylmä keskikeijo keuhkoputken suuntaan. Tosin RIP-alueelta ei enää nähnyt kakkoslavaa, sen peitti mainittu miksausteltta, ykköslavalle alueelta olikin ihan suora näkymä. Eli mainittavampi otanta Kalmahista jäi ensikertaan, pitäkää äijät bändi pystyssä. Ja miksette pitäisi.

Takaisin jääkiekkokellariin, missä tapahtui jotain, mitä ei mistään hinnasta saanut menettää. Oli saatava parhaat tennistossunsijat. Horna piti nähdä eturivistä. Sitä kun black metal-diggari näkee viikon välein Beheritin ja Hornan, niin vaikea on enää valittaa. Horna tykitti äärimmäisen kovaäänisen, mutta soundillisesti erittäin kasassa pysyneen setin, joka soitti tuoretta ”Nyx-hymnejä yölle” albumia (heittämällä yksi Hornan parhaista) kolmen Hymnin verran ja keitti sekaan klassisempaa takakataloogia. Josta puheen ollen, kaikki ”Nyxin” ulkopuoliset viisi biisiä olivat Hornan kaikkein klassisimmilta albumeilta. Itselleni ehkä keskeisimmältä, ”Kohti yhdeksän nousua” kuultiin tietenkin setin päättänyt, ja monesti päättävä, ”Örkkivuorilta”. Jos Hornalla olisi hittejä, tämä olisi hitti. Olin paikalla, kun Horna kaahasi ”Kuoleva lupaus”, joka oli tullut kuulluksi tähän mennessä vain muutamasti coveroituna. Komeimmin kulki ehkäpä kuitenkin synkkä ”Kuolleiden tähtien yönä”. Ennen jokaista hymnia, Spellgoth muistutti meitä Hornan toiminnan ytimessä olevasta ajattelusta, ja sillä tavalla tuli kehottaneeksi jokaista meistä ihan itsekin ajattelemaan. Edes joskus. Lähietäisyydeltä todistettu Shatraugin kitarointi oli tyylikkäintä ja taitavinta lähietäisyydeltä todistettua kitarointia miesmuistiin. Nyt kun Hornakin on nähtynä, niin kotimaisten artistien pakko nähdä-listalla ei totuuden nimissä enää montaa nimeä ole.

Hornan näkemisen hinta, jonka heittämällä ja mielellään maksoi, oli se, että Paradise Lost jäi näkemättä päälavalla. Toki bändi oli nähty muinoin Vaasan Rockperryssa, mutta keikasta ei jäänyt oikein muuta mieleen kuin Nick Holmesin jatkuva brittinirnetys olosuhteista, joten uusintaa oli ihminen kaivannut. Mutta tuleehan noita. Hornan jälkeen ei ihan suorilta pystynyt näkemään mitään muuta, piti sulatella kuulemaansa ja reipas puoli tuntia menikin ihan haahuillessa. Samalla kun varmisteli pikku hiljaa hyviä jalansijoja päälavan seuraavaa vetoa varten, saattoi sivusilmällä ja sivukorvakäytävällä havainnoida 02-lavalla meuhkannutta Cyan Kicksia. Tämä on ollut rockjournalismin lemmikkibändi viime aikoina, eikä se välttämättä tarkoita muuta, kuin että kaikkina aikoina rockjournalisteilla on omat lemmikkinsä, ja monasti rockjournalistit vieläpä matkivat toisiaan, mitä tulee lemmikeihin. Varsinkin settinsä loppua kohden Kickseillä oli ihan hyviäkin melodioita, ja esiintyminen energistä. Mutta ihmetellä piti, mitä nämä tekee metallifestareilla, eikä tämä ole edes ainoa kerta. Kaikesta ei kuitenkaan tarvitse pitää. Horna esimerkiksi on hieno bändi, minusta.

Mies musta pipamyssy päässään ja silmät mustiksi maalattuina, asteli päälavalle kitara kädessään. Thomas Gabriel Fischer AKA Tom G. Warrior inda house ja iltapuhteen nimi Triptykon performs Celtic Frost. Ei tullut mieleenkään rynniä kesken tuntisen ja varttisen mihinkään, niin tärkeän asian äärellä oltiin. Joillain aiemmilla festareilla Tom on soittanut sekaisin nykybändinsä Triptykonin tuotantoa ja sekoiltellut siihen Celtic Frostia. Nyt Hellsinki Metal Festival oli pyytänyt thrashlegendaa laatimaan pelkän Celtic-setin, ja Tomppa teki työtä käskettyä. Vuodesta 2008 lähtien Thomas on ohjannut Triptykon-orkesteriaan hillittömän tiukaksi metalliryhmäksi, jonka pitkän linjan ytimen muodostavat kanssakitaristi Viktor Santura ja aivan ihastuttava basisti Vanja Slajh. Tahdit takoo Hannes Grossmann. Nyky-Triptykonin tekninen tarkkuus ja asianmukainen raskaus nostivat kuullun Celtic-matskun aivan uusiin sfääreihin ja alleviivasivat sitä, kuinka järjettömän kovia biisejä Fischer teki jo uransa alusta lähtien. Mieshän perusti kulttibändi Hellhammerin vain 19-vuotiaana, ja kulttibändien kulttibändi Celtic Frostin vain kaksi vuotta myöhemmin. Celticin eka EP ”Morbid Tales”, sekä kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa ”To Mega Therion” ja ”Into The Pandemonium” toimivat tiennäyttäjinä ja viitoittajina kokonaiselle sukupolvelle extreme metal-soittajia, ja levyinä jotka toivat avantgarde-elementtejä metalliin. Warrior miehistöineen/naisistoineen soitti näin: https://www.setlist.fm/setlist/triptykon/2026/jaahalli-helsinki-finland-734912dd.html. Eli 12 stygeä klassisinta Celtic Frost-kataloogia, plus harvinaisuutena Wall of Voodoo-cover ”Mexican Radio”, jonka Celtic versioi ”Into The Pandemoniumin”-avausraidaksi. Fischer itsekin kuittasi spiikissään, että tätä ette tule usein kuulemaan. On keikkoja, joilla on aivan hyvä olla paikalla, ja sitten on keikkoja joilla on pakko olla paikalla. Nyt oli kyse jälkimmäisestä, fakta joka oikeastaan kirkastui vasta setin edetessä, Triptykonin ultralaadukkaan tulkinnan myötä.

Että jos, ja kun, Accept oli edellisiltana laiskanpullukka tribuuttibändi itselleen, niin Thomas Fischer ei valinnut sitä tietä. Nöyrästi ja saamastaan vastaanotosta kiitollisena Warrior toimitutti heavyn mytologiaa: ”Into The Crypts of Rays”, ”Sorrows of The Moon” ja maagisen hypnoottinen ”Procreation (of The Wicked)”. Ja kauniiksi lopuksi Stadin elokuiseen haudankylmyyteen pikku hiljaa sukeltaneessa illassa ”Necromantical Screams” ja ”Synagoga Satanae”. Koskaan ei Fischer tuo Celtic Frostia takaisin, mutta nyt pääsi ihminen tunnelmapäissään jo aika likelle.

Mitä tällaisen jälkeen voi katsoa ja kuunnella? Oli kuitenkin yritettävä antaa Triptykonin kanssasveitsiläisille eli folk metallin yhdelle kärkinimistä, Eluveitielle mahku tai mahis. Ja mainiosti Eluveitie saamansa mahkun käyttikin, paikalla tuntui myös olevan aimo joukkio nimenomaan näiden takia paikalle tulleita. Seitsenhenkinen rykmentti mahtui sinänsä hyvin lavalle, mutta eivät lavan valoihin, jossa suhteessa bändille kävi päivän ankeimmin. Väliin soittajat bostailivat puolihämärissä ja odottivat konkreettista valokeilaansa. Myöskään soundillisesti Eluveitien veto ei ollut festivaalin onnistunein, monia bändin käyttämiä speciaali-instrumentteja oli vaikea saada kuulumaan, niinkuin vaikkapa huilut, mandola ja kelttiharppu. Kyllä ne jotenkuten läpi tulivat, mutta bändin ilmaisu olisi tarvinnut niitä enemmän. Myös aivan ihastuttavan, aivan ihastuttavan Lea-Sophie Fischerin viulu ja hurdy curdy olisivat saaneet kuulua paremmin, samoin Fabienne Ernin kelttiharppu. Keikan alulla, bändin liideri, visiönääri ja perustaja Chrigel Glanzmann lauloi muutaman biisin hyvinkin kuolevaisella death metal-staililla, mutta kun isompaan lauluvastuuseen saatiin mezzosopraano Fabienne Erni, alettiin olla pikku hiljaa Eluveitien keikalla. Alkoi mies viihtyä, ja Elvareiden keikka tulikin koettua pikkuyllättäen ihan loppumetreille saakka.

Vielä illan viimeinen siirtymä Taka-Töölön Eiskelleriin, jossa jo aiemmin päivällä nähty Mispyrming aloitti sen saatanallisen paahdon, ja lavalle ponki itsensä valkoiseksi kalkinnut Puolan karaktääri Nergal. Piti oikein muistuttaa itseään, että nyt Mispyrming paahtaa aivan saatanallista kyytiä nimenomaan alkuaikojen Behemothia vuodelta 1995, eikä omaa matskuaan. Ennen mainittua vuotta Behemoth oli julkaissut viisi demoa, ja polku ahdasmielis-katolilaisen Puolan ykkösrienaajana oli vasta alussa. Muutaman biisin ajan Mispyrmingin kaahotusta pystyi seuraamaan, merkittävän turnaus/viikko/elämänväsymyksen kouriessa jo miestä, ja siinä ihmetellessä ehti myös pohtia paria asiaa. Että miksi a) Nergal ei soita Behemothin albumiklassikkoa Behemothin kanssa, ja b) ketä ihmeessä tuolla tiskin takana on, kun tämmöinenkin saatanaton suihkuvirtaus saadaan kuulostamaan tässä liiterissä näin hyvältä ja ennenkaikkea musiikilta. Molemmat kyssärit varmastikin vastausta vaille jää. Niinkuin jäivät näkemättömiksi illan jäljelle jääneestä ohjelmistosta Opeth ja The Kovenant, mikä ei nyt niin hirveästi kuitenkaan harmittanut.

Oli poistuttava Nordenskiöldinkadun premisseistä Hämeen multiin elpymään kädet rinnan päällä, kiitollisena siitä, että eteläisemmässäkin Suomessa on vihdoin taas helposti saavutettavissa oleva äärilaadukas ja mietitysti organisoitu metallifestivaali, jonne on käytännöllisesti katsoen pakko palata. Mahtavaa, Hellsinki Metal Festival. Jatkakaa. KG

Hellsinki Metal Festival: Accept (de), Mawiza (cl), Cryptopsy (ca), Black Label Society (us), Blackbraid (us) @ Nordis, Helsinki 07.08.2026

Hellsinki Metal Festival otti Hellsingin Nordenskiöldinkadun jäähallin ja lähimaaston haltuun ensimmäisen kerran kesällä 2023. Festivaalihan tuli tietämättään tai tietoisesti (käsittääkseni erittäinkin jälkimmäistä), paikkaamaan sitä tarjonnan aukkoa jota jumppasaliheavyyn, djentiin ja metalcoreen luisunut Tuska Open Air ei enää täyttänyt. Siis kunnon metallia laajalti kaikista muista lajityypeistä, paitsi äsken mainituista. Elokuussa 2026 HMF järjestettiin siis neljännen kerran, ja jälleen oli saatu kasaan huikea line-up, aiempien vuosien tapaan. Ja kun tässä myöhäisherännäisyyttä tulee usein harjoitettua, niin nytkin, omalle kohdalle HMF’26 oli ensimmäiseni. Mutta tuskin viimeiseni, sikäli laadukkaasta ylöspanosta, ohjelmistosta ja tunnelmasta puhutaan.

Hellsinki Metal Festivalin esikuvina perustamisvaiheessa olivat Tanskan Copenhell ja Saksan mahtava Wacken Open Air. Jälkimmäisessä kerran olleena voin todeta, että hyvin on festarinpystyttämisopit siirretty Stadiin. Wacken on parhaiten ikinä järjestetty festari missä itse olen ollut, ja häkellyttävintä sen toimivuudessa on, kun ajattelee sessioiden jättiläismäistä skaalaa. Kuten Wackenissa, ulkolavat ovat HMF:lla rinnakkain, ja soitto soi sekunnilleen läpystä vaihtaen kummallakin vuorotellen. Lisäksi Nordiksella palvelee luonnollisestikin kolmantena lavana sisätilan legendaarinen jäähallin lava eli The Nordis. Kolme lavaa takaa 15-17 artistia per päivä, eli lipunhinnallekin alkaa saada katetta, lisäksi alueella on muutakin ohjelmaa, kuten nytkin sisätilan vapaapainishow’t. Hellsinki Metal Festival levittäytyy jäähallin ympäristöön erittäin mietitysti. Lavojen alue on musiikin kuuntelua varten, syöminen ja juominen tapahtuu sivummalla, hallin saniteettipalvelut estävät suomalaiskansallista adrenaliinikusessa kahlaamista, ja muutenkin, kaikkea on sopivasti, eikä mitään ole tungettu mihinkään nurkkaan. Jonoja ei juurikaan synny ja festarin tunnelma on sekin poikkeuksellisen positiivinen.

Ulkomusiikillis-siviiliasiainhoidollisista syistä Metal Festivalin avauspäivä eli perjantai jäi omalta osalta puolikkaaksi, ellei peräti kolmannekseksi päivän tarjonnasta. Mutta paljon hyvää ehti silti, kun toteutti kotona laadittua suunnitelmaa ja tikkasi menemään minuuttiaikataululla. Päälavan, eli 01-lavan avanneet Unleashed ja Carcass jäivät näkemättä, onneksi kumpikin on aiemmin koettu erinomaisilla vedoillaan. Sisäänotto ja turvatarkastukset sujuivat niin sukkelaan ainakin iltaseiskan aikaan, että pyrkimys ja haave nähdä Blackbraid toteutui, ja vieläpä ilman mitään juoksukilpailuja. Päälavan ohi dallatessa Bloodbath lopetteli omaa urakkaansa, ja hyvältä kuulosti. Sitten tukevat conversensijat kakkoslavan asfaltista, ja stagelle syöksyi vuonna 2022 perustettu, Native American black metal-skenen ykkösnyrkki Blackbraid. Bändihän on Jon Kriegerin alias Sgah’gahsowáh’n (Mohawkin kielellä ”Noitahaukka”) visio ja ajattelun ilmentymä. Krieger ei ole edes väittänyt suoraan kuuluvansa mihinkään First Nationiin, eikä pystyne sitä edes todistamaan, mutta se ei ole bändin pointti. Krieger kanavoi musiikissaan ja lyriikoissaan sitä luonnontunnetta-ja uskoa, joka alkuperäiskansoille niillä nurkin ja preerioin on aina ollut itsestäänselvyys, mutta tavallisemmalta asfaltillaseisojalta kenties unohtumaan päin. Meksikossa syntynyt Krieger on nyt laatinut ajatuksiaan järkkään kolmen aivan järjettömän kovan albumin verran, ”Blackbraid I-III”. Henkilökohtaisesti voisin väittää että Blackbraid on yksi tärkeimmistä asioista lähivuosien black metal-maailmassa.

Alkuperäiskansojen kansansoittimien tuominen metallimyllytyksen sekaan ei livenä ole ihan helppoa, eikä Blackbraid sitä edes yritä. Keikka on tunteroinen turpaan-tyyppinen kurmootus äärimelodista skandinaavivaikutteista bläkkistä. Liveveto todistaa kylläkin, että Blackbraid on albumikokonaisuusbändi, tunnin kyntö alkaa käydä monotoniseksi jo puolimaissa, jano hiipii ikeniin, vaikka kuinka kovasti olinkin keikkaa odottanut. Ja vaikka kuinka hienoa olikin todistaa livenä vaikkapa ”The Dying Breath of a Sacred Stag” ja homman laadukasta jatkuvuutta todistava ja takaava, kesäkuussa julkaistu komea ”Celestial Bloodlust”. Mikä tahansa toiminta, joka saattaa ajattelemaan ja tutkimaan Amerikkojen intiaanikansoille aiheutettuja ylisukupolvisia vääryyksiä, on hyvää toimintaa. Blackbraidin veto myös alleviivasi jälleen yhtä HMF:n laatukriteereistä, eli että vaikka kuinka syvältä kynnettiin, niin kaikilla lavoilla soundi oli erinomainen ja erotteleva. Näin erityisesti jäähallin sisälavalla, mestassa joka ei ihan aina maamme livehistoriassa ole valtavan erottelevalta kuulostanut.

Keskikebardi äänihuulien läpi ja siirtymä päälavan takamaastoon, eli aivan siihen viereen. Yhdysvaltalaisen, vuonna 1998 esikoisalbuminsa julkaisseen Black Label Societyn tärkeyttä bändinä en ole ikinä tajunnut. Todennäköisesti, jos ryhmän nokkamies olisi joku muu kuin Zykk Wylde, sitä tärkeyttä tuskin tarvitsisi edes pohtia. Ja kyllä se pohdintaan jäi Hellsinki Metal Festivalinkin vedon jälkeen. Bändin näkeminen kuuluu rockmiehen yleissivistykseen ja oli siksi ollut agendalla jo vuosia. Nyt ei enää ole. BLS on aina sekoittanut ansiokkaasti southern rockia ja perinneheavya, ja soitti nytkin laajalla skaalalla biisejä lähes koko tuotantonsa varrelta. Zakk Wylden lauluääni muistuttaa lähes viiltävällä tavalla miehen edesmenneen työnantajan (muutamin tauoin 1987-2025) Ozzy Osbournen vastaavaa, ja kun Stadin asfaltilla sulki silmänsä/tuijotti kenkiään, saattoi hetken kuvitella lähes olevansa Ozzyn soolokeikalla, jotka jäivät muuten aina näkemättä. Ei ihme että Ozzy soi Wylden olleen oikea kätensä niin pitkään, semminkin kun Wylde osallistui sellaisten superhittien kuin ”No More Tears” kirjoittamiseen. Styge on Black Label Societyn setissä vakiona ja kuultiin nytkin keikan mainiona keskisuvantona, ja anteeksi nyt vaan, huippuhetkenä. Bändin toimitus on niin vahvasti Wylden kitarasankaruuden ympärille rakennettu, että jos ei vasiten ole kitarasankarismiehiä, niin vaikeaa on saada loputtomiin irti. Tottakai, vaikkapa ”The Blessed Hellride” jyski ihan komeasti, mutta kun Wylde ja kakkoskitaristi Dario Lorina (kyllä, Lorina) alkoivat veljellisesti luukuttaa kumpainenkin niskan takana, ja kun hommaa oli jatkettu yli neljä minuuttia, oli aika antikitarasankaruusmiehen valua takavasemmalle.

Nimittäin nähkääs, kakkoslavalla eli 02-lavalla tapahtui jotain varsin merkittävää. Kanadalainen deathlegenda Cryptopsy kärsi ensin jonkinlaisista teknisistä haasteista, ja starttia saatiin hetki odottaa. Mutta kun haasteet oli selätetty, Cryptopsy äesti sellaisen reilun tuntisen, että harvemmin näkee, ainakaan ulkotiloissa ja päivänvalossa. Pilkkua kun viilaa, ei Cryptopsysta hirveästi ole jäljellä. Sen musiikillista ja legendatason perimää pitää yllä ainoa alkuperäisjäsen, rumpali Flo Mounier. Vaan mikäpäs se siinä, Mounier ei voi mitään sille, että muut ovat menneet. Ja olisiko yhden metallimaailman innovatiivisimmista ja kanonisoiduimmista kannuttajista pitänyt lopettaa, ja perustaa joku keskinkertainen ja puolituntematon ryhmä? Ei, hyvä näin. Matt McGachy on viemäröinyt Cryptopsyn solistivastuussa jo lähes 20 vuotta, kitaristi Christian Donaldson on ollut eturivissä vieläkin pidempään. Sitäpaitsi, Cryptopsy ei tukeudu pelkkään menneeseen, siltä tuli viime vuonna mainio pitkäsoitto ”An Insatiable Violence”, jolta nytkin kuultiin kolme räyhäkästä nyintää, kakkosena ”Until There’s Nothing Left”, sitten ”Dead Eyes Replete” ja koko homman paketoinut päätösbiisi ”Malicious Needs”. Harva legendatason bändi laittaa viimeisimmältään keikkasettiin enemmän kuin yhtä raitaa, mutta siksipä Cryptopsy onkin edelleen relevantti, korkeaoktaaninen kuolonkone.

Mutta toki, kun pannuissa on Flo Mounier, joka laittoi Cryptopsyn kakkosklassikkoalbumilla ”None So Vile” (1996) metallikannutuksen siihenastiset nopeusennätykset superblasteillaan uusiksi, oltiinhan tänne sitä vanhaa matskua tietty myös tultu kuulemaan. Kakkosellaan Cryptopsy viimeistään naulasi itsensä dödöhistoriikkiin, yhdistämällä nopeaa teknisyyttä rujoon brutalismiin tavalla, jota ei oltu kuultu. Tuntisessa setissään Cryptopsy ehti pyyhkiä klasarialbumistaan suurimman osan, 6 biisiä, heti keikan ankarana avauksena ”Slit Your Guts” ja myöhemmin ”Crown of Thorns” huippuhetkinään. Itselle kuitenkin kolmantena ajettu, esikoisalbumi ”Blasphemy Made Flesh”-raita ”Serial Messiah” (1994) oli se yksittäinen tärkein syy olla paikalla, plus tietenkin kuulla ja nähdä Mounierin kannuttavan. Ja olihan Mounierilla ihastuttavin snaresoundi koko festareilla, alan mies. Tämän orkan ääreen voisi jatkossa palata hyvinkin uudestaan, viis alkuperäisjäsenten vähäisestä määrästä.

Vaikka eka festaripäivä vajavaiseksi jäikin, tarkoitus oli ehtiä testaamaan myös sisälava. Ja se onnistui rynnimällä puolikkaksi settiä tsiigaamaan chileläinen Mawiza. Näillä janttereilla on taustaa Mapuche-kansan jälkeläisinä, ja bändi laulaakin uhanalaisella Mapuzungunin kielellä, soittaa jalan alle käypää groove metallia, esiintyy komeammat naamiot päässään kuin Sleep Token konsanaan ja osoittutui muutenkin hyvin mielenkiintoiseksi tuttavuudeksi. Ja kun lähdetään ilmastoahdistuksen kultakaudella soittamaan maapallon toiselle poskelle, niin on mahtavaa että on agendaa ja sanottavaa, vaikkakaan yleisön mapuzungun taidot ei ehkä ihan riittäneet. Yhtäkaikki, bändi sai jopa Hellsinki Metal Festival-termein poikkeuksellisen suopean vastaanoton. Täällä ei kirnuttu niinkään perinteisessä pitissä, vaan mentiin välillä letkajenkkaa ja piiri pientä. Upea meininki, sekä lavalla että lattialla. Sanoinko jo, jäähalli ei kolissut eikä kihissyt, vaan kuulosti erittäin hyvältä. Täällähän voi alkaa taas käymään.

Päälavalla vanha kunnon, ei, vanha Accept toimi jälleen itse itselleen tribuuttibändinä ja tuli jostain syystä nyt nähdyksi jo neljännen kerran. Varmaan siitä syystä, että bändi on vuodesta toiseen härmäläisfestareidenkin vakiokalustoa. Kertani nähdä Accept oli jo toinen toiseksiviimeisen alkuperäisjäsenen, basisti Peter Baltesin, lähdön jälkeen. Ja eiköhän tämä nyt ollut tässä. Bändi on jotenkin niin suorittavassa vaiheessa uraansa, vaikka sinänsä ihan kelvollisia levyjäkin yhä syntyy. Mutta kun ei kitaristi, ja se ainoa alkuperäisjäsen Wolf Hoffman ollut jonossa kun karismaa jaettiin, niin minkäs teet. Samaiseen jonoon ei vuoronumeroa saanut myöskään solisti Mark Tornillo. Näinä päivinä kannattaakin mennä nuoret U.D.O:n keikalle, miehistössä kun on kaksi alkuperäistä acceptia, ja vaikka Udo ei enää vannotusti soitakaan äitibändin matskua, niin uskoakseni alan fiilikseen pääsee silti aika hyvin, kun Wuppertalin Tankin rinnalla bassottelee Peter Baltes.

Tottahan toki Accept jyski 16-biisistä settilistaansa ammattimiesten ottein läpi, mutta joku valtava hengettömyys tuli läpi, eikä sitä pelastanut iltaa valaisseet pyrot tai ihan sinänsä komea lavan ylöspano. Acceptin aika oli ja meni, jälleen yksi ahneuden tulehduttamista tarinoista rockin historiassa. Montaa muutakin mieltä saa tietysti olla, ei siinä. Ettei mene ihan vinkumiseksi, niin ”Son of a Bitch” lähti napakasti, samoin judaspriestmäisen tanakka ”Pandemic”. Sensijaan, näin löysää ”Princess of The Dawnia” en olisi ikinä halunnut kuulla. Mainituista syistä, ”I’m Rebel” soi jo aidan taakse, kun tossu laittoi toista toisen eteen. Stadista ei edes perjantaina poistuta ihan noin vain säädyllisesti maakuntia kohti, eivätkä kulkupelit odottele. Näin muodoin ranskalainen Carpenter Brut jäi jälleen näkemättä, mutta olihan sen soittoslotti muutenkin jo aika tavattoman öinen. Kaiken siis kaikkiaan, erittäin positiivinen pikailta Hellsinki Metal Festivalia korkaten. Jatkuu ensi numerossa. KG

Placebo (uk), Echo Machine (uk) @ Jäähalli Black Box, Helsinki 13.10.2022

Duunipäivän jälkeen takki on aika tyhjä, mutta hiukan vaihtoehtoisempaa laitaa kulkeneen Britpop-mestaribändi Placebon keikalle on lippu, eikä sitä voi jättää käyttämättä. Ja onhan toki bändi ollut nähtävien listoilla jonossa tämäkin jo kohtuupitkään. Sitäpaitsi, lyhyelläkin tutustumisella voi todeta, että bändin tuorein albumi, maaliskuussa ilmestynyt ”Never Let Me Go” on kertakaikkiaan loistava rieska. Ja levyn ystävät Placebo totisesti palkitsee, albumin 13 raidasta illan keikalla (ja meneillään olevan rundin muinakin iltoina) soi häkellyttävät 11 kappaletta. Periaatteessa bändi voisi soittaa koko platan alusta loppuun järjestyksessä, mutta ei kuitenkaan tee sitä, pitää jättää tila myös muutamalle vanhemmalle hitille ja Placebon tapaan, muutamalle tarkoin valikoidulle coverille. Bändin nokkamies, kitaristi-laulaja Brian Molko on tunnetusti relatiivisenkin itsekriittinen kaveri mitä tulee bändin tuotantoon ja eritoten alkupään, eli 90-luvun albumeihin. Siksi varhaislevyjen biisejä ei kannata Placebo-keikoilla henkeään pidätellen odotella.

Helsingin selvästikin odotetun ja isosti täpinöidyn illan avaa kuitenkin pari minuuttia arvioitua aikaa aiemmin aloittava skottibändi, vuonna 2018 Dundeessa perustettu Echo Machine. Skottifiksaatiolla varustetun rokkifriikin on tämä nähtävä. Ja onhan näiden debyyttisinkku ”St.Elmo” aivan jäätävän kova stadionluokan tamppaus, ja se toki Nordiksellakin, joka tänä iltana on rajatun yleisön Black Box-virityksessä, kuullaan. Mutta, siinäpä se. Yhden biisin odottelu ja kuuleminen ei riitä kummoiseenkaan tarinankerrontaan jälkipolville. Dundeen viisikko soittaa energisesti ja yleisökin on suopea, mutta kun bändillä ei ole kertakaikkiaan mitään omaa, henkilökohtainen mielenkiinto lerpahtaa alkumetreillä. Echo Machine olisi järjettömän kova bändi, jos rockfriikki olisi nukahtanut tammikuussa 1980, ja tovin elvyttyään herännyt jouluna 1999. Bändi kuulostaa Joy Divisionilta, Bauhausilta, Simple Mindsilta, Jamesilta, Oasikselta, Ridelta ja miljardilta muulta maanmieheltään, mutta kovin loputtoman montaa lämppärikiertuetta ei voi näin persoonaton bändi tehdä. Onneksi setti on napakka, selkeästi alle puoli tuntia. Ja onneksi bändi toimittaa asiansa, sanoinko jo, isolla energialla. Echo Machine kilahtaa nähtyjen bändien pitenevälle listalle. Ja on se kolmanneksiviimeisenä kuultava ”St. Elmo” tänäänkin maailmanluokan stadiontamppaus, ei sillä.

Väliajalla on otettava yksi keskigebardi, joka maksaa hokitemppelissä 9 euroa 70 sentttiä, ei 9,80 kuten tässä taannoin äärivirheellisesti väitin. Kovin tyyriiltä tuntuu silti. Ja Nordiksen alta aikayksiköiden täyttyvä narikka kustantaa 4 euroa! Eikä palvelu ole edes ystävällisimmästä päästä, joten syntyy kysymyksiä, kuten mitä täällä tapahtuu? Pasilan Oligark Areena on suljettu, eikä muitakaan isompia keikkapaikkoja ole, joten nyt on Jäähallin etsikkoaika. Etsikkoaika myös tulla 2020-luvulle. Jos vuoden päästä keikyä maksaa 11 euroa, ja narikka vitosen, niin onnea matkaan Helsingin johtavana rockvenuena. On kaikesta huolimatta sanottava, että Jäähalli on alkanut soida hyvin, ja varsinkin kankain verhottuina Black Box-iltoina. Viimeaikoina täällä on nähty myös aivan huikeita lavavaloja. Ja kun Placebo astelee samalle lavalle kuin Hanoi Rocks kolme viikkoa aiemmin, syksyisen sydänalan täyttää lämmin nostalgia. Tervetuloa kaupunkiin Placebo ja unohdetaan nyt se kympin muovituoppi, kaikki on hyvin.

Bändi soittaa tänään kovilla volyymeillä, tai oikeammin bändiä soitatetaan kovilla volyymeillä. Mutta niin tällaista naksun tsaikedeelista ja vaihtoehtoista brittipopia kuuluukin soittaa. Eka biisi (”Forever Chemicals”) menee, toistan itseäni, soundia haeskellessa ja hyviä jalansijoja. Kakkosena kuultava uuden albumin mahtiraita ”Beautiful James” määrittää illan suunnan. Veretseisauttava biisi, kirjoittakaa perässä. Tämä tulee soimaan kotoisassa musacornerissa täysillä vielä pitkään. Pitääkö ”Never Let Me Go”-albumi tilata vinyylinä? Pitää, vastaan.

Ja siitä sitten eteenpäin oheisella settilistalla, joka on ollut käytännössä sama kaikilla viimeviikkojen keikoilla: https://www.setlist.fm/setlist/placebo/2022/jaahalli-helsinki-finland-43b113df.html. Vaikka uusi albumi onkin todella kova paketti, on kuudentena kuultava esikoisalbumi ”Placebon” raita ”Bionic” kuin purske raikasta vettä. Ajalta, ensinnäkin myös henkilökohtaisesti golden days, mutta myös ajalta jolloin Placebon biisinkirjoittaminen oli neitseellisesti jyvällä, mutta ei ollut vielä puhjennut 2000-luvun oraalle. Ja kun puhutaan Brian Molkon itsekritiikistä, niin alkuaikojen isoja hittejä ei tietenkään soiteta. Uuden albumin raidoista Stadin illassa ”Beautiful James”, ”Hugz” ja ”Too Many Friends” ovat jollain tapaa ylivoimaisia, ainoa asia mitä henkilökohtaisesti voi toivoa on oma parempi vireystila ja oma parempi valmistautuminen keikalle, joka tällä kertaa on jäänyt keskimääräistä harrastuneisuutta huomattavasti heikommalle. Illan keikasta jääkin iso, ei, erittäin iso nälkä nähdä Placebo uudestaan.

Brian Molko vaihtaa kitaraa jokaiseen biisiin, laskujeni mukaan vähintäinkin kappaleen numero 14 kohdalle, täsmälleen tällaistakaan en ole aiemmin nähnyt. Tokikaan Molkolla ei ole lavan takana 21 kitaraa koko illan biisilistaa varten, mutta neljää yksilöä kierrätetään kipaleesta toiseen. Jokainen biisi päättyy siihen, että Molko vaihtaa lennosta kitaraa, ei spiikkaa mitään, aloittaa vain uuden stygen. Mahtavaa omistautumista, mahtavaa vähät välittämistä. Ja kaikki paikallaolijat ovat onnellisia, että Molkon takavuosina keikkoja keskeyttäneet terveyshuolet ovat ainakin toistaiseksi ohi. Stefan Olsdal, bändin toinen korvaamaton, soittaa väliin kitaraa, väliin bassoa , ja hoitelee stemmoja. Muu bändi tukee ja komppaa varjoista, mainittavimmin Angela Chan kiippareineen ja parin biisin sähköviuluineen, jotka molemmat instrumentit syventävät, tai peräti ehkä keventävät illan perustummaa toimitusta.

Varsinainen setti kattaa 18 biisiä, ja suurin osa tuoreimmasta albumista on soitettu läpi. Kuinka moni bändi pystyy tähän? Liian moni kiertää soittamassa puolihäpeillen yhtä stygeä uusimmalta albumilta, koska niin on minimissään tehtävä. Placebo elää ja voi hyvin, ikäisekseen paljon nähnyt bändi jo vuodesta 1994. Ennen encoreita on suoritettava henkilökohtainen poistuminen paikalta, kansan parissa suoritettava maitojunamatka ei valitettavasti laatukeikkojen päättymisiä odottele. Encoreita kuullaan kolme, Placebon tapaan pari coveria, joista ehkä mielenkiintoisemmin Kate Bushin ”Running Up That Hill”, biisi joka ”Stranger Things”-televisiosarjan avittamana elää nyt uutta elämää. Placebon aikoinaan levyttämäkin versio ei liity viimeaikaisiin tv-tapahtumiin tosin millään tavalla. Placebon syksyn 2022 Helsingin vierailu jää omalta kohdalta hiukan väsyneeksi, alaviritteiseksi ja loppupäästä lyhennetyksikin, joten Placebo on pakko nähdä joskus uudestaan. Sen merkitystä tärkeänä Britpop-bändinä ei kukaan täyspäinen kiistä, vaikka sitä ei aikalaisittain koko genreen edes kelpuutettu. Ja hei, milloin näkee ihminen Jamesin, milloin näkee Riden, milloin näkee Supergrassin ja kaikki ne miljardit muut. Vielä on sarkaa. KG

Michael Monroe, Hanoi Rocks, Demolition 23. @ Michael Monroe’s 60th Birthday Bash, Jäähalli, Helsinki 23.09.2022

Muutama asia, joiden piti tapahtua not in this lifetime. Eli ei ollenkaan. Numero yksi, Michael Monroen New York-vuosinaan 1993-95 pyörittämä, ja vain yhden albumin jälkeen kuopattu Demolition 23. soittamassa livenä yleisölle noin puolen tunnin setin. Numero kaksi, Michael Monroe ja Andy McCoy samalla lavalla vuonna 2022, ensimmäistä kertaa sitten Hanoi Rocksin toisen tulemisen päätyttyä vuonna 2009. Kolmosena, nähdä Hanoi-rumpali vuosilta 1980-82 jälleen kannujen takana ja vieläpä verrattain erinomaisessa soittokunnossa, ja numero 4, ylipäätään nähdä Hanoi Rocks vuoden 1982 kokoonpanossaan, ensimmäisessä levyttäneessä ryhmittymässään. Kaiken edellämainitun piti olla rockfriikille ja Hanoi-mytologiansa huolella tutkineelle unta vain. Mutta, Michael Monroen 60-vuotisjuhlakeikalla kaikki tuo, ja paljon muuta, oli yhtäkkiä totta.

Paikalla piti olla ajoissa, huhut Helsingin Jäähallin eli Nordiksen painajaismaisen hitaasta nykysisäänotosta olivat kantautuneet itsensä edelle. Nyt kaikki kuitenkin sujui kuin leikki, lähes pysähtymättä sisään. Pukukoodista päätellen kovimmat fanit saapuivatkin ensin ja suuri massa vasta hyvin lähellä ilmoitettua showaikaa, kuinka ollakaan. Silmiin pisti yleisön moni-ilmeisyys, ikiä, ulkomuotoja ja sukupuolia oli enemmän kuin keskivertokeikalla kuunaan, oltiin yhteisellä asialla kaikki, teenangels and outsiders.

Nordiksen yläbaarissa muovituoppi (toki sisältöineen) maksoi 9,80 euroa, ei markkaa, jos nyt muistan pennilleen oikein. Karu muistutus siitä, ettei nyt eletä vuotta 1982. Toisaalta, oluen sai ilman kolme päivää vanhaa sillileipää. Että on tässä eteenpäinkin tultu. Keikkaseuran kanssa totesimme, että tuskin mikään livetapahtuma on jännittänyt näin tavattomasti miesmuistiin. Ei ehkä mikään ikinä, no jaa, Bruce Springsteen ekaa kertaa Suomessa 16.6.2003. Se meni aikoinaan hyvin. Mutta niin meni tämäkin.

Illan avasi Demolition 23. (pisteellä numeron perässä typottuna, rokkipoliisit). Sen aika jäi lyhyeksi grungen ja möyrymetallin noususuhdanteissa, eikä se saanut väännettyä kasaan kuin yhden albumin, sitäkin paremman ja aikaa kestäneemmän toki. Albumi on juuri tullut ulos vihdoin vinyylinäkin, ja kuuluu joka kodin yleissivistykselliseen kulttuuricorneriin. Albumin tuotti Little Steven van Zandt, ja innokkaimmat veikkailivat Stevea (ja myönnän itsekin, myös tyyliin Slashia) ulkomaan yllärivieraaksi Miken juhlailtaan. Ei tullut Steve, ja tavallaan hyvä niin, ei makiaa mahan täydeltä. Demolitionin eponyymi platta on edelleen 28 vuotta myöhemmin yksi parhaista albumeista, joilla Michael Monroe on ollut mukana. Faktahan tämä ei ole, näitä kutsutaan meillä päin mielipiteiksi.

Jimmy Clark, Demolitionin kannuttaja, toimii nykyään Metallican rumputeknikkona, eikä miestä ollut noin vain mahdollista lennättää treeneihin ja juhlakeikalle, eli nyt mentiin viiden biisin setti ydintriolla Monroe, Sami Yaffa ja Nasty Suicide, rummuissa Monroen oman bändin rumpali Karl Rockfist. Joka jälkimmäinen oli ansiokkaasti otttanut haltuun Demolitionin biisit, niistä toki Michaelin keikkojen vakiokalustoa on vaikkapa ”Hammersmith Palais”. On aina yhtä elähdyttävää nähdä tämä Hanoi-trio yhtäaikaa lavalla, ainoa asia mikä Demolition-puolituntisessa ehti häiritä, oli sama kiireen maku, joka leimasi koko iltaa. Ymmärrämme, lavalla käynyttä possea oli paljon, soitettavaa tavaraa yllinkyllin ja kalustovaihdot väleihin, aikaa noin kolme tuntia miinus väliaika, saa suorittaa. Kiireen maun selitys ei kuitenkaan poista kiireen makua.

Demolition 23. oli raaempi, punkimpi ja katutasompi bändi kuin Hanoi Rocks konsanaan, vaikka sekin oli parhaimmillaan kaikkea lueteltua. Illan raskas kokonaissointi sopikin juuri Demolition-settiin ehkä parhaiten. Mutta kun iltaa oli jännitetty ja odotettu ihan liikaa, meni eka puoli tuntia oikeastaan ihmetellessä, että siellä ne nyt on nuo kolme ja taustalakanassa lukee Demolition 23., ja totta tosiaan, siltä tärkeältä levyltähän nää biisit on. Kun oli saanut verenpaineensa jälkipolville kerrottaviin lukemiin, show’n eka osuus oli jo ohi.

Seurasi kuvakavalkadi Michaelin elämästä ja urasta, lapsuudesta viime päiviin, ja sen taustalla soi Michaelin yksin laulama akustinen ”Hammersmith Palais”, jonka biisin tavaton kaiho nousi aivan uusille leveleille. Sitten lavalle otettiin Michael Monroe, miehemme nykyinen bändi, yksi taatusti jopa kovimmista maailmaa kiertävistä. Bändi soitti kuuden biisin otannan Michaelin soolovuosien alkupäästä, ja sanonpahan vaan, että peräkkäin vedetyt ”All Night With The Lights On” ja ”Man With No Eyes” saivat jo miettimään, että millä ihmeen logiikalla ilta tästä enää paranee. Tunnelma lavalla alkoi rentoutua, Makkea ja Samiakin Demolition-setti silminnähden jännitti, mutta omemman matskun parissa koko remmi oli kuin kotonaan. Illan aito syntymäpäiväpoika Steve Conte kävi välillä catwalkilla ulvauttamassa soolon, mutta muuten tämänkin setin tahti oli lähinnä hengästyttävä. Koskettimissa nähtiin ja kuultiin Lenni-Kalle Taipale, ja sanotaan nyt tähän väliin, että ainakin itse olen sen verran puritaani rockfriikki, mitä tulee mytologiaan (tiedättehän), että ei minusta Lennis tai myöhemmin lavalla vieraillut Jenni Vartiainen kuuluneet joukkoon, tai tähän iltaan, maailma on pelkästään hyviä kiipparisteja täynnä. Esiintymisen laadukkuuksiin tämä ei liity, ja on ilmeisen pitkälti vain henkilökohtainen ongelma. Seuraavana päivänä nimittäin useammankin rockjournalistin parta paukahti ja löytyi jos jotakin nillitettävää; Andy väsyi, Gyp löi harhaiskuja, Andyn kitara kirskui metallisesti, mutta yhtään zuurnalistia ei häirinnyt Jenni-Kalle tai ihan vikana biisinä vedetty ”Up Around The Bend”, joka oli aivan jäätävä kaaos, mutta kaiken nähneen toimituskunnan mukaan illan kruunu. Onneksi eri mieltä oleminen on yhä sallittua. Arvostan.

Oli siis ennakkoon jokaisella lipun haltijalla tiedossa, että illan päättää Hanoi Rocks vuosimallia 1982, joka viimeksi oli nähty yhdessä tässä kokoonpanossa Tavastialla 27.7.1982. Tunnelmat eivät olleet tuolloin parhaat mahdolliset, Gyp oli vastikään ladannut Andya nekkuun ja uutta rumpalia Razzlea oli Gypin selän takana ja tietämättä jo koetreenattu bändiin sisään. Mutta onneksi veden tehtävänä on virrata ja ajan kullata muistoja. Parasta antia koko illassa oikeastaan olikin äärimmäisen lohdullinen fiilis elämän jatkumisesta ja anteeksiannon voimasta. Illan suhteessa isoimmat yllätykset itselle, olivat niitä monelle varmaankin suhteellisesti aika pieniä, mutta, ensin lavalle otettiin Costello Hautamäki ja Timpa Laine, ja pienen rumpukalustosäädön jälkeen Lacu Lahtinen. Lavalle asteli myös Dave Lindholm, ja vedettiin Michaelin Dave-cover ”Telephone Bill’s All Mine” eli tokikin ”Puhelinlasku on mun”. Dave soitti yhden biisin ajan kitaraa omassa biisissän ja poistui eleettömästi lavalta, ja kun hänen kohdalleen stagea saapui the one and only Andy McCoy, yhtäkkiä asialla olikin Hanoi Rocks vuosimallia 2001. Itselle illan kanoniassa erittäin merkittävä hetki, oli nimittäin se Hanoi-paluu 2001 henkilönähkääskohtaisesti aika tavattoman kova juttu, vaikka golden days-kokiksesta mukana olivatkin vain Andy ja Makke. Kaivakaapas sivistyskodeissa joskus YouTubesta esiin pikkusuttuinen video, missä juuri tämä remmi vetää Tokyon Budokanin lavalla ”Tragedy”. Itse en pysty sitä katsomaan ilman tippaa öögassa. Mieletön meininki.

Eikä ollut huono nytkään. Costello on koko ajan keikalla, samoin Lacu (Popeda ja nyt myös sleazekunkut Crashdiet), mutta eniten ilahdutti, miten Timpa Laine oli pitänyt itsensä tiukassa keikkakunnossa. Vedettiin ”Obscured”, mutta ennenkaikkea vedettiin yksi Andyn taivasosuuksista, ”A Day Late, A Dollar Short”. Tämä oli kova, kiitos Michael, että kutsuit juhlabileisiin Lacun, Costin ja Timpan. Arvostan, isolla A:lla.

Miehet jälleen vaihtoon, ja nyt Michaelin oli aika rauhoittaa meininkiä lyhyellä (puoli)akustisella setillä. Ensin yksin ”Deadtime Stories”, yksi koko miehemme tuotannon kovimmista biiseistä, sitten Andyn huiman kaunis pianobiisi ”Fallen Star” Taipaleen kanssa, ja vielä monessakin mielessä joukkoon kuulumaton duetto Jenni Vartiaisen kanssa.

Sitten tulta päin, illan pisin slotti, Michaelin oma nykybändi ja katsaus koko sen levytettyyn historiaan. Lavalle saatiin vieraiksi alkuperäinen kitaristi Ginger Wildheart ja myöhemmin hänet korvannut Ruotsin mies Dregen. Jälleennäkemisen ilo ja soiton rentous oli illan kovinta luokkaa, kun nyittiin Gingerin kanssa ”Trick of The Wrist” ja Dregenin kanssa ”Horns and Halos”. Ja kaiken pohjana koko ajan Sami Yaffan takuuvarma jynkky ja Karl Rockfistin tanakka pauke. Väliin synttärilaulu Contelle, ja Makkelle toki myös, vaikka mies täyttikin vuotensa jo kesällä. ”Last Train To Tokyo” oli illan parhaita vetoja ja muistutti siitä, että heti ekalle mahdolliselle Michaelin keikalle on mentävä, ihan ensiksikin periaatteella elämä jatkuu. Ja koska se on yksi laadukkaimpia asioita ulkona tuolla kiertämässä.Kymmenen biisin slotti päättyi Monroe-standardiin ”Dead, Jail or Rock’n Roll”.

Oli tullut aika. Not in this lifetime. Ja sitten kuitenkin. Gyp Casino soittamassa rumpuja, kun Hanoi Rocks ’82 palaa lavalle. Olin jotenkin valmistautunut siihen, että neljä biisiä ja pois. Mutta Hanoi soittikin kokonaisen, ehjän 45-minuuttisen setin, aivan kuten Michael oli pressitilaisuudessa jokunen viikko sitten luvannut. Olin permannolla, lavalta noin 15 metriä, eikä minun korviini osunut Andyn metallisesti kirskunut kitara, enkä minä tullut tänne kuuntelemaan kenties Gypin muutamaa harhalyöntiä. Ensinnäkin, Andyn sitoutuminen muiden rinnalla tähän 45-minuuttiseen illan päätteeksi löi ällikällä, vai onko jotain mitä en vaan tajua? Toiseksi, Jesper Sporre alias Gyp tekee päivätyönsä urheilutoimessa, ja soittaa sivutoimibändeissään pääosin kitaraa, joten kahden (käytännössä yhden) päivän treenillä miehen tanakka ja ainakin 20 metrin päähän yllättävänkin rento philruddmainen kannutus oli ihan vakuuttavaa kamaa, vai onko jotain, mitä en ole ymmärtänyt?

Ilta oli sikäli, treeniaikaan ennenkaikkea suhteutettuna, onnistunut, että eipä vissiin käy faximilet, pagerit ja taskulaskimet sekä pöytäpuhelimet kuumana ympäri maailmaa, että oliko tää oikeasti tässä? Vain Michael on suoraan kieltänyt jatkon, muut ovat olleet lausunnoissaan ympäripyöreämpiä, eikä kyseinen asetelma yllätä yhtään.

Hanoin 9-biisinen setti alkoi ”Tragedylla”, oli ilo todistaa tyylikkäästi fledansa valkaisseen Casinon tanakkaa komppia, mies on tästä joukosta vähiten vuosien mittaan soittanut. Nasse Stenfors pyörittää perhebändiään ja on näitä biisejä muistellut monilla Monroen keikoilla viime vuosina. Rockpoliisisilmälasien läpi katsottuna homma alkoi rakoilla ”Boulevard of Broken Dreamsissa”, mutta ei tänne tultu pilkkua viilaamaan. Jos Andyn summittainen ja sinnepäin-tyyppinen kitaransoitto tulee uutuutena, niin kotiläksyt on huonosti luettu. Jos Andyn sekava spiikkaaminen tulee yllätyksenä, sama homma. Jos kahden päivän treenillä 40 vuoden tauon jälkeen sattuvat pienet virheet käy korvaan, niin kannattaa ehkä opetella soittamaan jotain. ”Malibu Beach Nightmare” ja ”Million Miles Away”, Razzle-kauden ikihitit ja koko bändiä symboloivat klassikot kun oli otettu haltuun, ja niillä setti päätettiin, niin ei ainakaan kotoisessa musacornerissa ole kyennyt ajattelemaan kaiken olevan taas kerran tässä. Lavalla oli kuitenkin aistittavissa hyvä meininki ja kun The Muddy Twins on jälleen kyennyt yhteistyöhön, kannattaako sitä jättää yhteen iltaan?

Hanoin setin päätti ”Up Around The Bend”, jonka ajaksi kaikki lavalla olleet muusikot kutsuttiin takaisin, eli aikamoinen poppoo siis. Biisi soi tunnistettavasti, mutta näytti kaaokselta, yyberöin klassikon jo muutaman kymmenen metriä kauempaa, ei ollut pienintäkään halua liudentaa illan mytologia-arvoa, ymmärrättehän. Vaikka 1979-1985 Hanoi jäikin (suomen kielen sana valitettavasti on alunperin keksitty tätä tapahtumaketjua varten) näkemättä, kertyi vyön alle sentään 4 otantaa 2001-2009, ja nyt tämä, sekä jatkossakin kaikki asiaa sipaisunomaisestikin sivuavat vedot, mille vain ikinä pääsee. Mitäs sitten, kun tämä on nyt nähty? Tämä, jota ei koskaan enää pitänyt nähdä. Sepi Kumpulaisen uusintaa Harvialan Teboilin varaosamyymälän puolella odottelen kovasti, viime keikan missasin työpäivän takia. Ja on tässä vielä paljon nähtävää muutenkin, pakko nähdä-lista on edelleen pitkä kuin million miles. KG

Deep Purple (uk) @ Jäähalli, Helsinki 02.02.2014

Deep Purple on julkaissut mainion albumin viime vuonna. Se häviää kultakauden klassikoille, vain jos niin haluaa ajatella. Sitä glooriaa sillä ei viimevuotisena levynä voi edes olla, mitä hard rockin historiallisille järkäleille on suotu, osalle sitäpaitsi vahvasti jälkikäteen. Silkkaa tuoreuttaan se voidaan tuomita vanhojen ukkojen välilevyn pullistumaksi matkalla hautaan. Mutta se on mainio kiekko, täynnä tarttuvia melodioita ja perinnetietoisia sovituksia, mutta myös modernia, kiihkeää groovea. Levy tottelee nimeä ”Now What?!”, ja skeptisimmälle suosittelen kuunneltavaksi vaikkapa raitaa ”Apres Vous”. Sitäpaitsi uusikin levy jatkaa todistusten virtaa siitä, kuinka monta sataatuhatta bändiä tässä maailmassa on oman olemassaolonsa velkaa ”Now What?!”:lla musisoivista herroista kolmelle, välillisesti, ellei peräti välittömästi.

Tunnelma Helsingin legendaarisen jäähallin permannolla on odottava. Ikääntyviä rouvia ja herroja, vanhoja heavypartoja, mutta myös ilahduttava määrä teinejä, käytännössä jopa neljännen  polven Purple-väkeä. Jäähallin ovet on ilmoitettu avattavaksi klo 19, ja niin varmasti tapahtuikin. Soitto on ilmoitettu soivaksi klo 20, ja sitä kohti olin omankin päiväni rakentanut. Soitto kyllä soi ilmoitetusti, mutta kyseessä on lämppäri, jota ei oltu missään ilmoitettu. Ei hallin omilla sivuilla, ei promoottorin, kenenkään. Olisiko ollut iso vaiva? Kyse ei edes ollut myöhäisestä buukkauksesta, olihan sama lämppäri ollut mukana jo edellisillan Oulun keikalla.

Ei silti, lämmittelijän osan hoiti ihan mainiosti Pohjanmaan poika Antti Railio orkestereineen. Kaverihan voitti Voice of Finland-kisan viime vuonna, ja ansaitusti äänellään, mutta minä en keksinyt, bändin sinänsä energisen vedon aikana, Voice of Finlandin ja Deep Purplen yhteyttä. En kertakaikkiaan. Sitäpaitsi, Purple ei tänään olisi lämppäriä tarvinnut. Olisi ollut reilua ilmoittaa pääaktin soittoaika, jokainen voi sitten toimia tavallaan.

Lämmittelyslotin jälkeen lavan etureunaan laskeutuu valkoinen jättilakana, jossa lukee enteellisesti ”now what?” Hetken odottelun jälkeen valot sammuvat, ja Gustav Holstin ”The Planets”-sävelteoksen Mars-osio alkaa soida. Bändi aloittaa äsken mainitulla ”Apres Vous”’lla. Aivan niin hyvin se ei tänään groovaa, kuin vaikkapa ”Now What Live Tapes”-albumilla, mutta groovaa kuitenkin. Itsekin olen takavuosina ollut Jäähallin suhteen keikkapaikkana varsin skeptinen, mutta nykyään en oikein enää löydä syytä valittaa. Permannolla pääsee keskimäärin varsin eteen, eli bändit näkee läheltä. Ja ainakin tänään soitettiin suorastaan erinomaisilla soundeilla. Permannon etuosassa tunnelma on peräti klubimaisen intiimi.

Setin alkuun Purple lataa kolme armotonta klassikkoa, niitä ei tämän bändin varsinaisesti tarvitse säästellä, materiaalia riittää. ”Into the Fire”, ”Hard Lovin’ Man” ja ”Strange Kind of Woman” ovat klassikkosbiiseinä taipuvaisia osoittamaan, että Deep Purple on tänään kovassa iskussa. Ja erittäin alusta asti pistää silmään, kuinka ison ilon kautta mennään. En muista juurikaan nähneeni ilottomia keikkoja sellaisilta bändeiltä, joissa soittajien keski-ikä on 55, tai yli. Hymy huulilla vetää Purple, soittamisen ilo on tallella 46 vuoden jälkeenkin! Se nimittäin, kun soitetaan jortikka päässä tai slerba otsassa, tarttuu yleisöönkin. Jos bändi on nihkeä, mitä syytä meilläkään on mitään muuta olla?

Ylimpänä seremoniamestarina häärii tietenkin Ian Gillan, jonka ääni ehkä ei ihan entisellään ole, mutta kuosissa kuitenkin. Sitäpaitsi kenenkään laulajan tapauksessa, olisi lähinnä typerää verrata 20-vuotiaan ja 65-vuotiaan ääntä. Pientä talvista yskääkin Gillanilla pukkaa biisien välissä, joten pienen särön legendaarisessa äänessä ymmärtää ja antaa heittämällä anteeksi. Sen sijaan on hiukan vaikeampi sulattaa sitä, ettei Gillan ole oppinut uuden albumin lyriikoita. Korjatkaa eturivissä olleet, jos olen väärässä, mutta sikäli viihtyi mestarin katse lattiassa, että en sieltä nyt muutakaan mielenkiintoista saanut päähäni, kuin lyriikkaflaput. Eniten tämä seikka häiritsi edesmenneen kosketinvelho Jon Lordin muistolle omistetussa ”Above and Beyondssa”. Olisi ehkä ollut korrektia muistaa, mitä sanoja haluaa suurmaestrolle omistaa. Mutta nyt ollaan käytännössä Purplen puolelta ainoan kritiikin äärellä koko iltaa koskien, joten aika pienillä mennään.

Viimevuotiselta platalta Purple soittaa peräti 5 biisiä. Ja se on ihan oikeasti hienoa se. Miksi tehdä uusia levyjä, jos ei itsekään niihin usko? Meidänkö tehtävä se pelkästään on? Ja samaan aikaan, kun ylpeydellä soittaa viisi raitaa tuoreimmalta, voi samana iltana jättää soittamatta ”Highway Star”, ”Child in Time” ja ”Speed King”. Aivan mahtavaa. Nostan hattua. Menepä nimittäin (korkealle arvostamani) Uriah Heepin keikalle, ja ehdota siinä vieruskaverille, että tänään tuskin kuullaan ”Easy Livingiä”.

Männävuotisen albumin raidoista tänään komeimmin soi ”Above and Beyond”, erittäin hieno biisi. Toisaalta, onhan se tunnetta täynnä, heinäkuussa 2012 syöpään kuollut Jon Lord oli kuitenkin bändin perustajia ja elintärkeä osa Purple-mytologiaa ja soundia (ellei soundillisesti se jopa kaikkein oleellisin) vuosikymmeniä. Lepää rauhassa siis Jon. ”Lazyssä” Gillan tarttuu huuliharppuun ja suora yhteys bändin bluesjuuriin on auki. Välispiikeissään Gillan veistelee yhtyetovereistaan juuri sellaisella otteella, kuin vain näin pitkään pystyssä pysyneessä duunipaikassa voikin. Tähän iloon, soittamisen riemuun ja huumoriosastoon ei Ritchie Blackmore koskaan oikein tainnut sopia. Mies kantaa nimittäin melkoisen jäykkäjoonaan mainetta. Itsekään en kaivannut Nordenskiöldinkadun lavalle Blackmorea, mutta Lordia kovasti kyllä. Ei silti, Don Airey, miljoonissa liemissä keittynyt veteraani, täyttää Lordin saapaat paremmin kuin hyvin. Miehen pitkä soolo-osuus loppupäähän keikkaa oli sanalla sanoen ällistyttävä. Sisälsipä se myös fragmentteja Sibeliuksen Finlandiasta.

Kitarassa Steve Morse, Ohion valkoinen intiaani, on niinikään uskomaton ukkeli. Kitara soi tyylillä ja maulla, mutta koko ajan muistaen, että nyt ollaan Deep Purplen eturivissä. Perkeleen tyylikäs äijä.

Lavan energisin hahmo on kuitenkin Roger Glover. Ei niin, että maine edes olisi huono, mutta Glover on myös jopa mainettaankin parempi basisti. Tämän todistaa mm. monet tuoreen levyn linjat ja miehen soolo encoreosuudessa. Joka oli illan kaikista runsaista ja rönsyävistä soolosessioista ehdottomasti viihdyttävin ja paras. Ja se on paljon sanottu, kun samalla lavalla on Airey, Morse ja hard rockin Gene Krupa, umpilegendaarinen perustajajäsen Ian Paice. Kaveri vetää aurinkolasit nokilla, pienessä kirvesniemimäisessä sivukumarassa ja suu käy. Huimaa seurattavaa.

Ja sitten se tulee, Aireyn soolo-osuuden jälkeen. Nimittäin keikan loppuhuipennus. Kaikki alkaa ”Perfect Strangersilla”, aivan ällistyttävän hienolla vetäisyllä. Pelkästään tämän yhden biisin takia olisi voinut paikalla tänään olla. Valomies on meiningissä mukana ja paiskoo mustuuteen valkoisilla yläspoteilla, tunnelma on täällä. ”Perfect Strangers” mukaan lukien, keikan loppuosa on pelkkää juhlaa. Jota juhlallisuutta suorastaan lisää se jo todettu fakta, että ne muutamat kaikkein ilmeisimmistä, jätetään tänään soittamatta. Seuraa komea ”Space Truckin” ja tietenkin varsinaisen setin päättävä ”Smoke on the Water”. Tämä nyt sentään on soitettava. Ja taas stikkaa ilo silmään. Bändi vetää ”Smoken” kuin ensimmäistä kertaa. Koska se on yleisölle tärkeä biisi, ei sitä ole ollut mitään syytä opetella vuosien mittaan vetämään vasurilla, mätä liha nenän päällä. Vaan ilolla siitä, että näillä muutamilla biiseillä pelkästään, tämä meidän herrasmiesorkesterimme on yksi koko rockhistorian tärkeimmistä. Sitäpaitsi kaikkien terojen, jarien, jarmojen ja juhien, jotka vetävät coverpumppujensa kanssa ”Smoken” harva se lauantaiehtoo soittoruokaloiden nurkissa Ypäjältä Kiihtelykseen, olisi kannattanut olla paikalla todentamassa, miten ”Smoke” on tarkoitettu vedettäväksi. Saako sanoa? Saa. Huikea hetki. Saako toistaa? Saa. Tästä tulee kuulkaa kova livevuosi.

On aika encoreiden. Ja niinkuin tämän blogin vakilukijat tietävät (niin vähän kuin teitä ehkä onkin), en ole encoresmiehiä lainkaan. Mutta tänään toivon, että bändi tulisi takaisin. Eli tänään olen koko encoren historiallisen idean takana täysillä. Näinkin voi käydä. Ja kieltämättä aika lyhyen aikaa bändiä pitääkin takaisin maanitella. Alkuun vanha bluesstandardi ”Hush”, josta Purple teki oman hittinsä heti vuonna 1968. Ja sitten Roger Gloverin bassosoolon jälkeen vielä upea ajo ”Black Nightista”. Ilta on paketissa. Mutta Deep Purple ei ole. Tällä kisakunnon ajoittamisella, edessä voi olla vielä hämmentävänkin monta vuotta. Tähän ikään äijät ovat jo kuitenkin siinä määrin tien päällä viihtyneet, etteivät ihan kauheasti osaa muuta edes tehdä. Mahtavaa Diip Pööppul, älkää koskaan lopettako. KG

Post Navigation