Therapy? (uk), Grillijono K.O. @ Olympia, Tampere 18.10.2024
Tampereen Olympian loppuunmyydyssä perjantaisessa rätväkkärockillassa oli kaksi ehdotonta kohokohtaa. Lämppärinä toimivan Grillijono K.O.:n Kekkosen korruptioääniä lasketaan vuonna breznev-alkunauha, ja se, että ilta päättyi muutamaa tuntia myöhemmin. Nykyään tulee harkittua keikoillelähdöt, illat ja mestat, uskokaa tai älkää, kohtuullisenkin huolella. Huteja ja pettymyksiä siis sattuu omalle kohdalle hyvinkin harvoin, ellei jopa erityisen. Nyt sattui. Lippu ”Troublegum”-klassikkoalbuminsa 30-vuotista taivalta juhlivan Therapyn? (jatkossa silkoista viitseliäisyyssyistä ilman kysymysmerkkiä) keikalle oli hankittu helmikuussa, ja toki täpinä ja odotus oli sen mukainen. Olin aiemmin nähnyt Therapyn arviolta 1.25 kertaa. Eli kerran kunnolla Tavastialla marraskuussa 2003, ja samaisessa mestassa kerran aiemmin pelkät encoret(!). Jälkimmäistä selittää se, että tuolloin ungolden days oli melko mahdotonta saada etukäteen tietää tarkkoja soittoaikoja, sekä toki se, että myös huhtikuussa 2002 maailmassa oli juomatonta alkoholia enemmän kuin sen illan keikkaseurani kanssa pystyimme kuluttamaan.
Therapy on pelkästään vuoden 1994 klassikkoalbuminsa takia yksi maailman(i) tärkeimmistä rockbändeistä. Puoltoääniä tulee paljon myös siitä, että trion eturivi on alkuperäiskunnossa, eli Andy Cairns (kitara ja laulu) ja Michael McKeegan (basso ja stemmat). Tiedossa oli olympialaisiin puitteisiin astuessa, että tämä tärkeysbändi tulee soittamaan ”Troublegumin” kaikki biisit, joskin randomjärkässä, joka toki laski etukäteisinnostusta, onhan ”Troublegum” nimenomaan aivan perseettömän kova albumikokonaisuus, biisijärjestystään ja albumin sisäistä dramaturgiaa myöten. Juhlakeikalla oli dramaturgia hukassa, mutta se oli haasteista vähäisimpiä.
Illan avannutta Grillijono K.O.:ta kävi melkein sääliksi. Bändi kouhasi isoilla energioilla ja ilolla tärkeää lämmittelyslottiaan, ja silminnähden kuuli oman soittonsa varsin hyvin, ainakaan mikään elekieli ei viitannut mihinkään muuhun. Rapiat puolen tunnin setti oli kuitenkin ääneenpaineenmittauksen modernia, ja valitettavan arkista historiaa. Mistään muusta kuin kitaroista ei oikein saanut selvää, laulua ja välispiikkejä ei kannata edes mainita. Toki ajatus oli, että tiski on Therapyn asennossa, että kyllä tää tästä illan mittaan ja että tämähän se on lämppäribändin kohtalo niin monasti elämässä. Mutta kun Therapy veti oman settinsä pääosin jugurttipurkkipuhelinleikkimökinovenläpi-soundeilla ja kun Andy Cairns kuulosti monin paikoin joensuulaisen lähiöbaarin karaokeskaban ekalta alkuillan putoajalta, niin kyllä enemmän kuin kerran illan aikana kävi mielessä, että mitä v….a täällä tapahtuu, tai oikeammin jättää tapahtumatta. Therapyn juhlakalulevyllä on niin ikonisia melodioita, että kyllä ne tunnistaa vaikka pää syvällä oksennusämpärissä, mutta ei pelkkä tunnistaminen ja paikallaolo lunasta 8 kuukauden odotusta, eikä lipun hintaa.
Loppuunmyyty Olympia oli toki relatiivisen pähkinöinä, ultrafaneille biisien soittaminen ja tunnistuminen riittää. Nyrkit ilmaan ja koko painolla edelläseisojan päälle, jotta pääsee uimaan eturiviin, oma Therapy-innostus ja oma känni ajaa kaikkien muiden Therapy-innostuksen ja kaikkien muiden kännin tai kännittömyyden edelle. On tullut kehuttua myös vanhan sivistys-Euroopan keikkakulttuuria näillä palstoilla, ja palaan aiheeseen. Ei missään tönitä niin agressiivisesti kuin härmägidionin keikoilla, eikä missään viimeistään keikan kuluessa saavutettu jurri ole niin pyhä kuin täällä. Korostan kuitenkin, että töniminen oli Therapy-illan asioista siedettävimpiä. Olen ollut Olympiassa kerran aiemmin hyväsoundisella keikalla, mutta silloin homman nimi oli funk, ja basso solisluiden korkeudella, ei ollut syytä ajattaa niin saatanan kovilla volyymeilla. Olympia on vanha vaudevillevenue, nämä ei muualla maailmalla soi huonosti, nämä on viihteelle rakennettu alunperin. Olin pitänyt Olympiaa Tampereen johtavana keikkamestana (sijainti, tunnelma, ohjelmisto, henkilökunta, tiedättehän), mutta eiköhän tää nyt ollut pitkälti tässä. Sääli että kaikki tapahtui kovasti odotetun Therapyn kohdalla. Ja tottakai, saa vapaasti digata paskempikinsoundisesta keikasta, ja saa olla niin kova fani, ettei juuri millään lavallaolon lisäksi ole merkitystä, mutta ei ole oma kuppini teetä (just myin oman lippuni pois Big Countryn Kultsan keikalle, koska rumpali Mark katsoi bändin kuolleen altaan pois, ja ilman Markia ei ole Big Countrya. Kiitos BC 1981-2024).
Therapy ei sinänsä tehnyt mitään periaatteessa erityisen huonosti, bändi soitti isolla sykkeellä ja oli silminnähden otettu saamastaan vastaanotosta. Ja jälleen, trio vaikutti itse kuulevansa itseään laadukkaasti, mikään elekieli ei viitannut mihinkään muuhun. Tosiasiassa, kuten yllä totesin, olisihan ”Troublegum” pitänyt soittaa oikeassa järkässä. Ja miettiä sitten se loppu kolme varttia niin, että joku järjellinen keikkadramaturgia olisi säilynyt. Nyt tuntui, että puoliväkisin ponnisteltiin kohti puoltatoista tuntia. Coveroitiin Black Sabbathia, ja totta on, kyllä bändi on levyttänytkin ”Iron Manin”, mutta kenen mielestä sen soittaminen on hauska keikka-anekdootti? Kiitos, kädet voi laskea. Kaiken ajatuksen puutteen ja ajankäytön kruunasi illan synttärisankarin, rumpali Neil Cooperin soolo-osuus. Rumpusoolo, ehkä venäläisen perseensuristimen ohella maailman turhin keksintö, nyt kun Neil Peart, Gene Krupa, John Bonham ja Matti Oiling eivät enää kierrä ulkona tuolla.
Ainoa kysymys siinä majoitukseen palatessa oli, pitääkö släsh kannattaako Olympialle vielä antaa mahdollisuus nousta merikaapelihalli-soundin yläpuolelle, mestassa kun edellä todetustikin on oikeastaan kaikki muut asiat kunnossa, ohjelmisto ehkä jopa ihan ekana. Ja vielä, pitääkö Therapylle antaa uusi mahdollisuus? Jos vain toisen saisi valita, arpa lankeaisi jälkimmäiselle. ”Troublegumin” vuonna 1993 levylle laatineelle bändille. KG
