Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Black Sabbath”

Max and Igor Cavalera ”Back To Roots” (br/us), Lapin Helvetti @ Aulanko Areena, Hämeenlinna 09.12.2016

Cavaleran rouvan pojat Max ja Igor Brasilian Belo Horizontesta tekivät, tuolloin tietämättään, raskasmusiikin historiaa vuonna 1984 perustamalla yhden kaikkien aikojen tärkeimmäksi ja vaikutusvaltaisimmaksi sittemmin muodostuvan bändin, Sepulturan. Bändi on ollut esikuva monille jälkeensä alan kartalle ponnistaneille ja ponnistusta yrittäneille. Varsinkin vuoden 1993 ”Chaos A.D.”-albumista lähtien Sepultura sekoitti kierteisen groovaavaan thrashmetalliinsa yhä enemmän vaikutteita Brasilian viidakoista, tribaalirytmeistä, mutta myös jopa hip hopin poljentoa. Tällä tavoin bändi oli johdattamassa 90-luvun metalliajattelua uusiin suuntiin ja voimakkaasti vaikuttamassa nu-metalaallon syntyyn, ja sitä kautta karkeasti puolen miljoonan bändin. ”Chaos A.D.:n” vuoden 1996 seuraaja ”Roots” täytti juuri miehekkäät 20 vuotta, ja niinpä perustamansa Sepulturan vuosina 1996 (Max) ja 2006 (Igor) jättäneet veljekset, jalkautuivat kiertueelle soittamaan kyseisen thrashklassikon alusta loppuun läpi. Nyt siis kun veljekset taas samalle lavalle mahtuvat. Maxin lähtö Sepulturasta otti puolin ja toisin koville, miehet eivät olleet kymmeneen vuoteen puheväleissä. Sovinto sinetöitiin perustamalla uusi yhteinen bändi, Cavalera Conspiracy, vuonna 2007. Ja se kokoonpano lavalla käytännössä ”Return To Roots”-kiertueella nähtiin ja nähdään. Sillä nimellä tosin kiertuetta ei soiteta, joskaan en voi käsittää miksi. Veljesten mukana siis kiertää Conspiracyn nykyiset kitaristi Marc Rizzo ja basisti Johny Snow. Eli tien päällä on Conspiracy, mutta julisteessa ja lipussa lukee Max and Igor Cavalera.

Cavaleran veljesten saaminen kotikaupunkiin oli tietenkin iso asia, ja vieläpä lanaamaan itsellekin tärkeä klassikkolevy läpi, joten tapahtumaan oli reagoitava jo kauan sitten kesällä, lippujen myyntiintulopäivänä. Ja hyvä niin, Aulanko Areena, joka ottaa ensiaskeleitaan kansainvälisenä venuena, olikin jo varhain loppuunmyyty. Legendaarisen hotellin kyljessä sijaitseva Areena on käytännössä urheiluhalli, mutta toisaalta mitä sitten, ei täällä samaan aikaan kuitenkaan urheilla. Jos jotakuta hämää lattiaan piirretty koriskenttä, niin katse lavalle. Arvostan kovasti tämänhetkisiä ponnistuksia saada Areena kuukausittaiseen keikkakäyttöön, asialla ovat Warner, LiveNation ja paikallisvoimat. Jospa Hämeenlinnasta tulisi taas pysyvämmin ihan oikea keikkakaupunki, nyt merkit ovat todella hyvät (Verkatehdas toimii, Kantolan puisto vetää isosti, Suisto-klubi pysyy hengissä ja mielenkiintoisia hotellikeikkojakin viritellään harva se kuukausi). Mutta toki, minkä järjestäjätkin taatusti tietävät, aika ainutlaatuisia ja eksklusiivisiä keikkoja Aulangolle on syytä tuoda, niin että kunkin bändin kovat fanit saadaan kerättyä kasaan koko maasta.

Edellisen kerran veljekset olivat soittaneet Hämeenlinnassa 6. heinäkuuta 1991, Ahveniston moottoriradan Giants of Rockissa. Samalla lavalla nähtiin tuolloin U.D.O., Winger, Rage, The Almighty, Airdash ja muutama muu. Illan keikkaseurani oli tuolloin niinikään paikan päällä ja voikin leuhota nähneensä klassisen Sepulturan, itse en. Bändistä on vain yksi livekokemus 2000-luvulta. Maxin oman bändin, vuodesta 1997 ankarasti groovanneen Soulflyn olin nähnyt Wackenissa 2009.

 

Aulanko Areenan illan, jatkosuunnitelmien kannalta äärettömän tärkeän onnistua, aloitti täsmälleen sovitulla sekunnilla Läjä Äijälän uusi bändi-inkarnaatio Lapin Helvetti.  ”Lapin helvetti” oli nimeltään myös Terveiden Käsien viimeiseksi jäänyt albumi. Ja kun Äijälä sitten kyllästyi pyörittämään Käsiä, keikasta toiseen aika raskaaksi käyneillä ennakko-odotuksilla ladattua bändiä, oli aika siivota pöytä. Käytönnössä TK:n viimeinen kokoonpano jatkaa uudella nimellä, rumpali tosin on vaihtunut. Tässä vaiheessa jo mukavasti täyttymässä ollut Aulanko Areena sai todistaa Lapin Helvetin ihka ensimmäistä keikkaa. Eikä siinä kaikki, TK:n ”Ääretön joulu”-EP:llä (1982) ensi kertaa julkaistu hardcorehitti ”Pissaa ja paskaa” soi tänään viimeistä kertaa livenä, niin ainakin Läjä ilmoitti, eikä tinkimättömän miehen sanaa ole syytä epäillä. Joten, pieni havahdus kuultiin ja nähtiin rockhistorian siiveltä siis jo Lapin Helvetin setin aikana, mutta lisää oli tuleman. LH soitti pöydänpuhdistamisesta saadulla uudella energialla todella napakan vedon, Läjä koikkelehti tutusti ympäri lavaa Motörhead-paidassaan. Äijälän laulut, ja varsinkin spiikit olisivat saaneet tulla hiukan paremmin läpi. Mutta ymmärrän toki, että Tornion miehen ääni ei niitä helpoimpia ole nostaa bändin myllytyksen seasta kuuluviin. Kovimmin Lapin Helvetin esikoiskeikalla kulkivat jo mainittu hittibiisi, jota ei enää mainita eikä soiteta, ”Verinen Jeesus” ja ”Luonto kutsuu”. Uudella nimellä ja tuulilla varustettu bändi on hillittömässä keikkatikissä, kannattaa tsekata, jos tilaisuus tulee. Ja vaikka ei tulisikaan, niin kannattaa silti.

Yllättävän vähän jonoutui keskikeijon ostaminen tiskiltä, vaikka Areenan kapasiteetti eli 850 ja risat oli myyty täyteen. Muutenkin kapasiteetti on laskettu varsin inhimilliseksi, hallissa mahtui vielä jotakuinkin jopa liikkumaan, ja taaempaakin uskoakseni näki. Jatkossa muutama kaljakassa lisää tekisi hommaa sujuvammaksi.

Aika eteen oli yritettävä tunkeutua, Cavaleran veljekset nähdään Hämeenlinnassa 25 vuoden välein. Ja koska keskelle ei voinut mennä, siihen oletettavasti syntyisi ankara pitti tai kirnu, niin hiukan sivusuuntaisiin jalansijoihin oli tyydyttävä tänään. Mutta näkyvyys pääbändiin oli silti ihan hyvä, ja Maxin massiivinen olemus toki auttoi asiaa. Albumiklassikkokeikoilla albumi soitetaan alusta loppuun läpi, se on homman nimi. Ja biisit soitetaan järjestyksessä, missään muussa ei ole mitään järkeä. Tämän onneksi on aika moni näkemistäni klassikkoalbumin soittaneista oivaltanut, mutta eivät toki edelleenkään kaikki.

Jokaisella albumilla on, sallikaa, täyteraita tai pari. Niin myös thrashmetallin ja nu-metallin suuntaa näyttäneellä ”Rootsilla”. Mutta supertiukastihan platta toki alkaa, ja niin alkoi keikkakin. Maxin itkevällä liidikitaralla ja Igorin napsakoilla tomeilla terästetty ”Roots Bloody Roots” soi alakerrasta, lyhyenä versiona, se kun oli määrä viimeisenä encorea soittaa pidemmin. Todella räyhäkäs aloitus, Mighty Max eturivissä osoitti että tänään ollaan tosissaan. Rumpujen takana veli Igor (joka muuten nykyisin haluaa nimensä kirjoitettavan kahdella g:llä, siinä missä vaihdokkina basisti Johny yhdellä n:llä) jäi ihan luxienkin määrässä pimentoon, mutta jostain sieltä hämärästä paukahti kova ja todella tarkka lyönti, ja mitä tribaalimpi komppi, sen parempi. Igor jää metallin historiaan pelkästään ”Rootsin” rumpuraidoilla, joille albumilla on luotu tuottaja Ross Robinsonin avustuksella aivan häkellyttävän hienot soundit. Siksikin oli mahtavaa, että tänään soundipuoli toimi, ja erityisesti Igorin rumpujen osalta. Asiaa auttoi maltillinen volyymi, jolla Conspiracy tänään maltettiin soitattaa. Eikä urheiluhalli ole välttämättä soundien kannalta huono vaihtoehto, näistä pääosin puuttuvat kihisevää resonanssia aiheuttavat trussirakenteet ja soundia leikkaavat parvet, ja myös urheilulattian ”pehmeä” pinta auttaa asiaa.

Setin alkupää luikerteli todella mehevissä humuksissa, viidakko haisi. Kohti keikan puoltaväliä ihan konkreettisesti jonkun suupieleensäkin kääräisemänä. Peräkkäin jyskityt ”Cut-Throat” ja ”Ratamahatta” olivat alkukeikan ehdottominta timangia. Mukaan oli muistettu roudata myös albumilla kuultavia perinnesoittimia. Xavante-kansan soturit oli sentään jätetty kotiin, intiaanien lauluosuuksia ja muita tuli tietenkin intronauhoilta. Muilta osin, albumi soitettiin tunnelmiltaan ja sovituksiltaan todella uskollisesti läpi. Maxin murea huutolaulu tuli kenties komeimmin läpi ”Straighthatessa”. Sitten alkoi jotenkin useamman biisin suvanto, niinkuin ainakin omasta mielestäni alkaa albumillakin. Suvantokohdan tunnistaa siitä, että kännykkä saapuu taskusta käteen, kaveri lähtee hakemaan tiskiltä ketterää ja mieli harhailee muuallekin kuin lavalle.

Asiaan palattiin instrumentaalissa ”Itsari”, jonka perkussiot Igor hoiti terävästi ja alkuperäiselle uskollisesti. Pelkästään tämän takia kannatti olla paikalla ja näköetäisyydellä. ”Endangered Species” hyvällä sykkeellä, ja vielä albumin päättävän ”Dictatorshipin” ilkeä ajo , niin oli varsinainen homma paketissa.

Albumiklassikkokeikoilla kun varsinainen epistola on hyvinkin tiedossa etukäteen, muu soitettava materiaali, kakkossetti tai encoret, ovat useimmiten lopulta se mielenkiintoisin osuus, tai siis ennalta-arvaamattomuudessaan ehkä jopa odotetumpi. Encoreosuus alkoi Maxin ja myös Soulflyssa soittavan rytmikitaristi Marc Rizzon pienellä Black Sabbath-kiusoittelulla, joka ei oikein biisiksi asti kasvanut. Sen sijaan vedettiin tällä kiertueella tutuksi tulleesti Celtic Frostin ”Procreation (of The Wicked)”, joka soi pitkänä ja hartaana tribuuttina Sveitsin metallipioneerille. Sitten käsittämätön, sekava ja omiin korviini täysin turha medley, jonka veljekset hoitivat kaksin, rummut ja kitara-periaatteella. Oli jo aikomus lähteä, mutta tieto siitä että Läjä Äijälä on samassa hallissa, ei sallinut. Hyvä niin, medleyn lopulta päätyttyä tehtiin taas todellista rockhistoriaa. Lavalle kutsuttiin Tornion suuri mies. Max piti lyhyen puheen, jossa kertoi hänen ja Igorin jo ihan pikkuskloddeina diggailleen suomalaisesta varhaishardcoresta; Rattus, Kaaos, Terveet Kädet. Hyvät ystävät, Cavaleran veljekset lavalla, Rattus, Kaaos ja TK mainittu mikrofoniin, ja sitten Max esitteli ystävänsä Läjän, että tässäpä meidän veljessarjalle erittäin tärkeä esikuva. Vedettiin kovalla kaahauksella Motörheadin ”Ace of Spades”. Mahtavaa, pelkästään tämän takia, tiedättehän. Sitten vielä keikan avannutta versiota huomattavsti laaduttomampi ”Roots Bloody Roots”. Momentum oli jo ohi. Keskellä salia pyöri iso ja vinha pitti, loppuun asti.

Cavaleran veljekset ovat väläytelleet haastatteluissa myös muiden albumikiertueiden mahdollisuutta, vaikka tasavuosijuhlia ei klassikkoalbumeista mikään ole ihan kohtsilleen  viettämässä. Jos suunnitelmat toteutuvat, aion olla paikalla. Aion myös katsastaa talvella nyky-Sepulturan, en ole ihan yhtä nihilisti bändin olemassaolon suhteen kuin haastatteluiden Max. Aulanko Areena selvisi tulikastekeikastaan mainiosti. Minusta oli vain sympaattista vaeltaa keikalle kylpylän aulan läpi, ohi keilakenkien. Henkilökunta oli äärettömän ystävällistä, kapasiteetti terveesti mitoitettu, narikka veti ja soundi pääsi yllättämään todella iloisesti, joten kaikki kunnossa. Kohti uusia keikkoja. Ehkä, mutta vain ehkä, myös hitaan varmasti kohti klassisen kauden Sepulturan paluuta, siihen Cavaleran veljesten salaliitto ja huippusoittokunnossa pysytteleminen voisivat huikeimmillaan johtaa. Mene ja tiedä.  KG

Black Sabbath (uk) @ Monsters of Rock, Kaisaniemi, Helsinki 07.07.2016

Kun kaikki menee pieleen, tai kun ihan kaikki ei mene putkeen, miten vain. Siinä illan teema kun kokoonnun 20 000 muun kanssa todistamaan Black Sabbathin viimeistä (todennäköisimmin ja mitä toivottavimmin) Suomen keikkaa Kaisaniemen soralle. Ja voi jopa olla, että todistan viimeistä pistekonserttiani Kaisaniemessä, vähintäinkin koskien tapahtumia joissa LiveNation on järjestelyvastuussa.  Isot konsertit eivät kuulu Kaisaniemeen, Tuskan muutto täältä pois olisi voinut olla selkeä viesti muillekin. Taannoisesta Queenin konsertista oli otettu opiksi harvinaisen vähän, ja jos opiksi ottamista rajoittikin aika, ei ketään kiinnosta.

Saavun alueelle liian myöhään. Myönnän, oma vika. Mutta muutaman neuvoa-antavan ottaminen lämpimissä keskustan baariolosuhteissa tuntui hyvältä ajatukselta kestää Kaisaniemen tunku, töniminen ja agressiivisuus. Ja hyvä idea se olikin, ei siinä. Toverit houkuttelevat vielä alueelle saavuttaessa heittäytymään baarijonoon, vaikka Opeth jo lopettelee pitkäksi venyvää settiään. Jonossa menee aikaa, odotan innolla nähdä, onko itse myynti hidasta, vai ovatko asiakkaat sitä. Kaikesta päätellen asiakkaat, ja meitä vain on liikaa. Osa on jo ennen pääbändiä niin liiskat, naamat tai turvat että ostotapahtuma hidastuu jo senkin takia. Lisäksi aina joku harvinaisempi konserttivieras keksii pystyttää torikokouksen keskelle jonoa, niin että kukaan ei enää tiedä mistä jonouma ylipäätään alkaa, ja mihin se päättyy. Arvontalaulu raikaa tänään erityisesti anniskelukarsinassa, jollaisista käsittääkseni ollaan uuden alkoholilakipaketin myötä pääsemässä eroon. Ja arvatkaas mitä? Sitten näihin Sabbatheihin ja vastaaviin Kaisaniemiin ei ainakaan kannata enää mennä, örvellys ja omille jaloille kuseminen siirtyy nimittäin sinne kentälle, missä nyt on epätoivoisesti yritetty katsastaa bändejä.

Ok, oma vika mennä kietaisemaan liian myöhään keskikeijo aivan järjenvastaisiin jonoihin. Juontaja Jone Nikula käy lavalla huutelemassa maalaisjärjen perään, että älkaa kaikki jonottako yhteen bajamajaan, sinne mahtuu vain yksi kerrallaan, menkää tuonne taakse,siellä on niitä kymmenittäin lisää. Hyvä huomio käydä ohjeistamassa kansaa, jonka ajatus alkaa selvästikin sumentua, mutta sinne takalinjoille ei tässä tungussa ole ihan hirveästi asiaa, eikä ainakaan kovin nopeasti. Kaisaniemen kapasiteetti on jotain 10 000:n luokkaa, nyt täällä tönii toisiaan yli 20 000 ihmistä.

Black-Sabbath-e1443602694904

Olisi kiva saada semmoinen rätinki joskus eteen, että mitä esimerkiksi Black Sabbath-liput maksaisivat, jos kyseessä olisi ihan oikea pistekonsertti, eli maksettaisiin vain yhdestä bändistä, siitä joka ihan oikeasti halutaan nähdä? Ei hukattaisi rahaa lämppäreihin, rahanahneisiin insinööriheavybändeihin, jotka soittavat aina, kun kissaa ristitään, joka paikassa. Paljonko jengi olisi valmis maksamaan vain yhdestä bändistä, asiallisissa puitteissa, joihin ehdottomasti kuuluisi jonkinmoinen tila ympärillä ja jonkinmoinen näkyvyys? Palaan tähän..

Tilaisuuden nimi on Monsters of Rock. Kuka näistä on monsteri, tai koskaan ollut?  Amorphis, jonka saa suostuteltua mihin tahansa rippijuhliin soittamaan, vai Ruotsin vastaava jokapaikanhöylä Opeth? Ainoa järkevältä kuulostava lämppärivalinta tänään on Rival Sons, joka toki sekin käy aika usein Suomessa, mutta sillä on sentään loistava levy vastikään julkaistuna, eikä se esiinny tänä kesänä joka notkossa. Tilaisuuden nimi siis pelkästään lupaa liikoja.

Myönnän, kun Black Sabbath aloittaa, olen liian kaukana takalinjoilla. Saan huonot jalansijat. Heti Opethin lopettaessa olisi vielä ollut pientä toivoa, nyt ei enää. Rynniminen eteenpäin tuottaa parinkymmenen metrin edun, tänään lasketaan kaikki. Tuolla matkalla kohdattu kuusikymppisten äijien agressio on jo sitä luokkaa, että fiilistä nakerretaan pala kerrallaan.

Black Sabbath” soi hapuillen, mutta sille sen voi suoda, hapuillenhan se on aikanaan levytettykin. Jos biisin nimi ei olisi juuri se mikä on, bändi ei olisi tätä koskaan soittanut livenä. Omilta conversensijoiltani näen koko keikan aikana vaivatta vain basisti Geezer Butlerin, ja hänkin on noin puolen tulitikkuaskin kokoinen. Tunnistettava tosin.

Kakkosbiisi ”Fairies Wear Boots” lähtee jo napakammin. Illan soundit ovat hyvät, jotain sentään oikein. Toisaalta, jos näin yksinkertaista kamaa ei saa kuulostamaan hyvältä, niin sitten vaan Postiin töihin. Ozzy Osbournen ääni on varsin hyvässä kunnossa, ja ukko itsekin ihan vetreänä. Ozzylle on suotu joku etuoikeus maailmassa ja rockin historiassa olla ”kohtuullisen hyvässä kuosissa”, tai ”ihan virkeä”. Aika harva saa puolihalvaantuneena vedettyä uraa sillä tavalla anteeksi kuin Ozzy. Itse en ole ikinä jaksanut Ozzyssa arvostaa muuta kuin osallistumista näiden heavyn klassikkobiisien kirjoittamiseen, ja tietenkin legendaarista ääntä.

Pari seuraavaa biisiä menee muita miettiessä, tänään siihen on aikaa. Yksi asia joka pistää silmään niin, ettei tahdo pysyä nahka päällä, on videoscreenit. Yli 70 % kaikesta kansasta tänään täällä on näiden varassa, mitään muuta näkyvyyttä lavalle ei ole. Ja mitä tapahtuu screeneillä? Maailman huonointa bändin kuvaamista, videohesselöintiä ankeimmasta päästä. Jos ohjaaja onkin kehottanut näyttämään otelautoja, niin onko pakko katsella bassottelevia sormia ja otelautoja puolitoista tuntia? Hädin tuskin selviää, mikä bändi on lavalla. Mitä itse tulen muistamaan, noin visuaalisesti, tästä keikasta? Geezer Butlerin sormet screenillä, ”Children of The Graven” pääkallovideon ja sen, että edessäni olevan kaverin hupussa lukee Helly Hansen. Ja tää oli tosiaan sen 88,50, kassan kautta ulos, kiitos. Menkää LiveNation vaikka vain Tuskaan katsomaan, miten asiat kannattaa järkätä ja miten bändejä kuvataan screenille.

Kun yhdeksäntenä kuultava ”Hand of Doom” alkaa, ollaan voiton puolella. Kaikki biisit toki soitetaan hartaan pitkinä versioina. Toivoisi suorastaan että jonkun biisin, tai pari, voisi soittaa lyhyempänäkin luentana. Lisäisi keikan dramaturgiaa kummasti. ”Rat Saladin” yhteydessä kuullaan Tommy Clufetosin rumpusoolo. Aivan, kuka on Tommy Clufetos? Jamppari on tuttu Ozzyn bändistä, mutta soitellut myös Ted Nugentin, Rob Zombien ja Alice Cooperin kanssa. Asiallinen kannuttaja, mutta soittotyyliltään paljon Bill Wardia agressiivisempi, ja erittäin paljon vähemmän jazz, vähemmän groovea. Luettelen asiat, joita nyt on ikävä— Bill Ward, hyvä fiilis ja sijainti lähempänä lavaa. Huomatkaa, etteivät Butler ja Tony Iommi koskaan väittäneet (tämän kiertueen tai edellisen studiolevyn synnytyspuuhissa) Bill Wardin olevan liian huonossa kunnossa soittamaan maailmankiertuetta. Ozzy väitti niin, toisin sanoen Ozzyn manageri, ja nyt näköjään kohta entinen rouva. Bill Wardia ei haluttu mukaan, koska kaikille olisi kenties selvinnyt, että Ozzy onkin huonoimmassa hapessa.

Tommy Clufetos soittaa eri bändissä, ja ”Rat Saladin” rumpusoolo kilahtaa oman Top 20 Turhimmat Rumpusoolot-listani kärkikahinoihin. On epäkunnioittavaa antaa Clufetosille soolotilaa, on epäkunnioittavaa esitellä kosketinsoittaja Adam Wakeman ilman, että Wakemanin yllä syttyy spottivalo. Clufetosin kohdalla syttyy kyllä, vaikka Wakeman on ollut mukana paljon pidempään. Tämä on bändi, jossa nihilismi muuttuu lihaksi. Kaikki ovat aina olleet jollain tapaa sekaisin. Geezer väitti haastattelussa, että joo Bill Wardia kysyttiin mukaan, mutta ei se halunnut lähteä. Viikon päästä kaveri muistaakin oikein toisessa haastattelussa, eikun joo, ei sitä koskaan kysyttykään. Samoilla logiikoilla Tony Iommi pyöritti vuosikausia bändiä yksin, nimellä Black Sabbath. Ei tarvinnut kysellä keneltäkään, vaikka kaikki bändin rakentaneet levyt, ja koko maine, oli nelistään luotua.

Hittejähän tänään periaatteessa vain soitetaan, niinkuin hautajaiskiertueella kannattaakin, silti ”Iron Man” aloittaa sen todellisen kimaran. Iommin kitara rouhii komeasti, mikään muu ei toki kävisikään päinsä. ”Dirty Women” on miehen parhaita sävellyksiä, aikoinaan hämmennystä herättäneeltä ja aliarvostetulta ”Technical Ecstasy”-albumilta (1976). Biisi on ehdottomasti illan kovin louhinta, Iommin ja Butlerin yhteinen tumma groove on hienoimmillaan.

Varsinainen setti päättyy ”Children of The Graveen”, joka monelle tuntuu olevan illan kohokohta. Mutta ilman ”Paranoidia” täältä ei lähdetä, ei Black Sabbath ole ikinä mistään lähtenyt. Ozzy tietää sen, ja Ozzylla on kiire pois. Encorea ei edes ehditä vaatia, kun mies jo katkokävelee lavalle takaisin, että kai me nyt yks vielä vedetään. Ja vetäähän ne. Olen etukäteen olettanut, että viimeinen ”Paranoid” tuntuu isolta, tai isommalta. Nyt se ei tunnu miltään. Kun bändin taakse putoaa taustakangas, jossa lukee ”The End”, olo on helpottunut. Nyt ei enää, nyt se on loppu. Olen ollut paikalla.

Luettelen hyvät asiat: olin paikalla kun Black Sabbath soitti viimeisen keikkansa Suomessa. Olin paikalla, kun bändi veti alkuperäisnelikollaan aivan mahtavan vedon Hartwall Areenalla 2005. Vettä ei satanut, ei nyt eikä silloin. Itse keikassa tai bändin vedossa ei ollut varsinaista ongelmaa. Soundit olivat hyvät. Keksin myös, että aika spesiaalia saa tapahtua, ennenkuin tunkeudun Kaisaniemeen takaisin, silloin kun lippuja myydään näitä määriä, ja kun järkkäävän tahon kohdalla lukee LiveNation. Ja vielä, ettei kukaan ainakaan omassa kuulopiirissäni huutanut ”soittakaa Paranoid”. Siitä iso kiitos ympärilläni olleille.

Kiitos myös Black Sabbath, RIP.   KG

Pentagram (us), Ranger, Seremonia @ Klubi, Tampere 22.05.2014

Vuonna 1971 Yhdysvaltain Virginiassa perustettu doom metallin pioneeri Pentagram, ja ennenkaikkea sen laulusolisti ja primus motor Bobby Liebling, on kulkenut hirvittävän pitkän polun voidakseen soittaa Tampereella kaksi iltaa putkeen keväällä 2014. Ja myydä niistä jälkimmäisen ennakolta loppuun. Matkan varrelle on mahtunut 36 soittajaa, vuodet aliarvostettuna alan undergroundorkesterina ja Lieblingin sitkeä taistelu huumeita vastaan. Mutta ilman kivistä polkuaan Pentagram ei olisi Pentagram. Eikä ilman kaikkia kokemiaan ponnisteluja, bändin varmuus asiastaan olisi sitä luokkaa, kuin Klubin illassa kuultiin.

Vielä toistakymmentä vuotta perustamisensa jälkeen Pentagram oli kulttimainetta nauttinut amerikansalaisuus, jonka jotkut olivat nähneet, mutta joka ei koskaan tuntunut pääsevän levylle asti. Maailma vouhkasi Black Sabbathista, mitä tulee raskasriffiseen ja hitaahkoon heavy rockiin, ja kaikkia Sabbath-julkaisuja odotettiin kieli pitkällä. Samaan aikaan Pentagram soitti keikkoja, vaihteli kokoonpanoaan ja hajosi. Ja tuli taas takaisin, yhteisenä nimittäjänään yksi rockhistorian persoonallisimmista nokkamiehistä, Bobby Liebling. Viimein vuonna 1985 bändi sai kauan odotetun esikoisalbuminsa ulos, ja senkin vain itse julkaisemalla. Ja siinä vaiheessa materiaali oli ehtinyt sekin olla jo kolmisen vuotta nauhoitettuna.

Ensimmäisen albumin kokoonpanosta on jäljellä 1980 rivistöön liittynyt kitaristi Victor Griffin, joka on ollut Lieblingin tärkeä sivustamies ja bändin toiseksi olennaisin osa biisinkirjoittajanakin. Griffin oli ruodusta poissa esimerkiksi koko viime vuoden, mutta lupautui taas kuluvan alussa olemaan käytettävissä. Ja hyvä niin, ilman Griffinin kitaraa olisin sanonut nähneeni ehkä enemmänkin Bobby Liebling Bandin, mutta nyt ehdottomasti doomlegenda Pentagramin.

Bändin veto starttasi parikymmentä minuuttia ilmoitettua myöhemmin, mikä nyt ei valmiissa maailmassa tunnu juuri missään. Mutta sellaista hyvää ei olekaan, jota ei kannattaisi odottaa. Väkevästi homma käyntiin viimeisimmän albumin eli ”Last Ritesin” (2011) raidalla ”Treat Me Right”. Lapikas lattiaan hyvillä ja rouheilla alapääsoundeilla. Alusta lähtien oli selvää, että bändin nuorekas rytmiryhmä eli Sean Saley rummuissa ja Greg Turley bassossa, on tuonut Pentagramin ilmaisuun aivan häkellyttävän grooven. Vanhan liiton doomia nykykierteellä, ja homma toimii. Viimeisimmältä albumilta kuultiin kolme raitaa, mikä on itseasiassa tämän ikäiselle orkesterille suhdelukuna mainio. Sitäpaitsi ”Last Rites” ei Pentagram-katalogissa häpeile itseään.

Aivan oikeutetusti esikoisalbumi ”Pentagram” saa nykysetissä peräti seitsemän biisin katsauksen. Niistä ehkä vakuuttavimmin tänään groovasivat, keikan jo pidemmälle edettyä kuullut ”Death Row” ja ”Dying World”. Jos on Liebling legendaarinen ukkeli, niin sitä on myös miehen lavapreesens. Välillä voi olla varma, että mielenterveys jättää tuon miehen millä tahansa annetulla sekunnilla, välillä taas, että se on lähtenyt pakosalle jo kaukana 70-luvulla. Pitkä huumehistoria näkyy Lieblingin olemuksessa, mutta silti on mahdotonta sanoa, mikä on mitäkin. Toki miehen sanalla sanoen hallitsevan intensiiviset öögat paljastavat, että muutakin on vedetty kuin vessaa.

Victor Griffinin kitara soi mureasti, ja ennenkaikkea pitkissä sooloissaan mies päästi itsestään suorastaan pirun irti. Ehdottomasti komeimmin, itselleni, lähti tänä iltana Griffinin säveltämä ”Wartime”, joka polki suorastaan southernisti. Biisihän löytyy kakkosalbumilta ”Day of Reckoning” (1987). Loppupäähän varsinaista settiä luukutettiin jälleen ensimmäistä ja viimeisintä levyä, ja jokainen ensisointu kirvoitti lavan eteen pakkautuneesta jengistä ”just näin”/”tää on kova”-tunnistusäänen. Ilahduttavaa olikin, että jälkimmäisenä myyntiin tullut torstain lisäilta oli saanut sekin possea ihan mukavasti liikkeelle. Ja ennenkaikkea, että tämän ikäisellä bändillä on nuorta kannattajakuntaa. Heavyjengi on perinnetietoista, ja osaa arvostaa alansa legendoja. Mahtavaa. Sitäpaitsi, Liebling on sen verran hyvässä kuosissa ja päihteistä puhtaana, että jos nyt jää jostain syystä näkemättä, niin Pentagram tulee vielä.

Illan lämmittelybändeinä toimivat tamperelainen Seremonia ja helsinkiläinen Ranger. Molemmat bändit ovat saaneet osansa ylistävästä vaahtoamisesta rockmediassa, itselleni jäi auki tänäkin iltana, että miksi. Seremonian näin nyt toista kertaa, ja sanottava on, että ei aukea. Ei livenä, eikä levyillä. Kiitos vaan. Ranger polki oman puolituntisensa todella ansiokkaalla otteella ja kulkevilla, omilla biiseillä. Mutta mitään erityisen euforista oloa bändin paahto ei ainakaan meitsissä aiheuttanut. Olisiko pikku temmonvaihtelut keneltäkään pois?

Pitkä kuiva (eli keikkaraportiton) kausi päättyi siis mainioon, laadukkaaseen iltaan, kiitos pelkästään Pentagramin. Pitkää ikää ja terveyttä siis, Bobby Liebling ja Victor Griffin. Kun hidasteluheavyn historiaa kirjoitetaan kiveen, Pentagramin nimi taltataan sinne muiden tärkeiden joukkoon. Ja itse ainakin näen 2010-luvulla paljon mieluummin livenä nykykuosisen Pentagramin, kuin Black Sabbathin, josta yksi kantava voima, veli Ward, on ahneuden ja nihilismin takia pudotettu pois. Sabbathin uutuusalbumia olen jaksanut puolitoista biisiä. Ja taannoisella Helsingin-keikallaan en ollut, pelkästään sympatiasyistä Wardia kohtaan. Mutta Pentagramin seuraavaa liikettä jään odottamaan. KG

 

 

Candlemass (swe) @ Nosturi, Helsinki 17.01.2014

Tukholmassa vuonna 1984 tuomionjakelun aloittanut Candlemass on merkittävin, tärkein ja yhä monella tapaa paras niistä bändeistä, jotka ovat ikäänkuin Black Sabbathin suoria perillisiä. Muutakin mieltä saa olla, itse olen äsken todettua. Candlemass on osin vastuussa jopa nykypäivän doom/sludge/hidastelu/jumittelu-boomista, orkesterin merkityksen myöntävät jopa sen perustamisen jälkeen syntyneet kuhnurit. Toisin sanoen, bändi on aina tilaisuuden tullen nähtävä. Eikä niitä tilaisuuksia välttämättä loputtomiin ole. Bändin perustanut nokkamies, biisintekijä ja basisti Leif Edling on kertonut toissavuotisen ”Psalms for the Deadin” jäävän bändin viimeiseksi studioalbumiksi. Ajatus oli lopettaa levyttäminen laatukiekkoon, ennenkuin antaa itselleen luvan alkaa rahasta suoltamaan jäähdytettyä kuraa, ja ajatushan on kunniakas toki. Sikälikin, että ”Psalms” on itseasiassa todella kova rieska, eikä häpeile bändin 11 albumin katalogissa. Edling on sittemmin vedellyt hiukan sanojaan takaisin ja jättänyt oven auki levyttämiselle.

Ja hyvä niin. Nyt bändi elää nimittäin uutta tulemista jälleen. Edellisen solistin (amerikanmies Robert Lowe) virherekrytointi on nyt kuin muinainen uni vain, bändin vokalistina jatkaa vanha ystävä ja Edlingin bänditoveri Krux’sta, Mats Leven (ex-Yngwie Malmsteen, Therion yms.). Leven on ajan mittaan laulanut myös demoraitoja Candlemassille ja seurannut yhtyettä läheltä, ja on nyt ikäänkuin otettu kotiin. Levenin edellisiä solisteja rockimpi ja jäbämpi olemus tekee itseasiassa hyvää Massin eturiviin. Ei mene ihan niin synkäksi touhu koko ajan.

Candlemassin kiistaton klassikkoalbumi, vuoden 1988 ”Ancient Dreams” täytti hiljan 25 vuotta, ja sitä juhlistaakseen bändi lähtikin valikoitujen paikkaseutujen kiertueelle, soittamaan levyn läpi. Useamman vedon kertauskuuntelu ”Dreamsiin” todisti, että ei se suotta ole doom metallin keskeisintä kanoniaa. Ei yhtään väliraitaa, lajissaan monipuoliset sovitukset ja levynaikainen solisti Messiah Marcolin laulaa kuin ei huomista olisi.

Nosturin keikka oli ilmoitettu alkamaan erittäin ihmisläheisesti jo klo 21.30, ja vieläpä ilman lämppäriaktia. Hyvä Nosturi. En tiedä taustoja hämmentävän aikaiselle perjantain showajalle, mutta meikä komppaa. Ei Nosturi ole mikään paikka imuuttaa naulaa päähän, nautitaan hyvät keikat pois, ja jos jotakuta naulattaa, niin voi naulita keskustan juottoloissa. Eikä tämmöinen bändi, varsinkaan jotenkin näin albumiklassikkokeikalla, tarvitse lämppäriä.

Soitto päräytettiin käyntiin kymmenisen minuuttia ilmoitetun jälkeen, ja vaikka oli alkuilta, niin asiansa ymmärtävät doomarit olivat paikalle löytäneet. Enemmänkin olisi toki mahtunut. Keikan alkuintroon muutama klassikko (”Under the Oak” ja ”Bewitched”) muistuttamaan muustakin kunniakkaasta menneisyydestä kuin ”Dreams”, sekä pari viimeisimmän levyn raitaa (”Prophet” ja ”Psalms for the Dead”). Hyvillä soundeilla mentiin, eihän toki Nosturissa keskimäärin kauhean luokattomilla mennäkään. Käsittämätöntä että tästäkin pitää olla osapossen kanssa eri mieltä. Monet ovat sanoneet karttavansa Nosturin keikkoja, ”kun siell on niin paskat soundit”. Tä? Silti sama porukka ravaa ihan liekeissä Loosessa ja Tavastialla, eikä paska soundi häiritse yhtään. No, kukin harrastaa tyylillään. Itse luokittelen Nosturin keikkapaikkana lähes kansainväliseen tasoon, ja soundit nyt vähintäinkin ovat monesti erittäin hyvää luokkaa.

Ancient Dreams”-albumi soitettiin siis täten alusta loppuun, niinkuin albumiklassikot kuuluukin (vai mitä Metallican pellet ja Miljoonan Pelle?). Levyn biisilistan voi halukas tarkistaa muualta interwebistä kättä kääntämällä. Muutama, muodikkaasti ilmaistuna ”nosto”, tähän kuitenkin. Albumin nimiraita on yksi koko doomin historian kovimmista levytteistä ja soi tänäänkin todella komeana luentana. Olin nähnyt Candlemassin kerran aiemmin, surullisesti juuri Robert Lowen kaudella (Oulun Jalometallissa 2007) ja pakko on kyllä sanoa, ettei ukko meikäläistä vakuttanut. Jos kohta pitkässä juoksussa itse bändiäkään. Ääntä lähti komeasti Lowestakin, mutta sinä päivänä kun karismaa jaettiin, hemppa ei ollut kulmilla. Mats Leven sen sijaan täyttää pillifarkkunsa ja bootsinsa kuin mies, ja vaikka Messaiah Marcolin onkin Candlemassin uran legendaarisin solisti, ei sellaista sotaa ole vieläkään sodittu, joka olisi yhtä miestä jäänyt kaipaamaan. Ai niin, albumiklassikon tulkinnasta nousi se toinenkin raita yli muiden, ja se oli se, joka sen jo levylläkin tekee, eli eeppisiin mittoihin runottu ”Epistle no.81”.

Vaikka basisti Edling onkin yksi koko metallihistorian tärkeimmistä muusikoista, niin lavalla Candlemass vaikuttaa silti demokratialta. Edlingin ei tarvitse tunkea itseään eturiviin yhtään enempää kuin muidenkaan. Ja kun jaksetaan jaamata siitä, kuka on alkuperäisjäsen ja kuka ei, niin nykykokoonpanossa esim. rytmikitaristi Mappe Björkman on. Ihan aito alkuperäisjäsen vuodelta 1984. Rumpali Lindh ja soolokitaristi Johansson ovat olleet mukana myllerrysten vuodesta 1987, eli kyllä tässä jotenkin erittäin Candlemassista minusta puhutaan.

On mahdotonta nähdä Candlemassin poistuvan vanhalta telakka-alueelta soittamatta pakollista Black Sabbath-medleyta, eikä siinä mitään, historiankirjoitus on aina lähtenyt tosiasioiden tunnustamisesta. Encoreina vielä tuoreimman albumin ”Black as Time” ja tietenkin se kaikkein ilmeisin, mihin Candäri-keikat ovat jo, kuka edes muistaa miten kauan päättyneet, eli ”Solitude”, doom metal-maailmaa hirvittävän pitkälle muokanneelta, ellei peräti doom metallia synnyttäneeltä esikoisalbumilta ”Epicus Doomicus Metallicus”. Vaikkakin valitettavasti, sen biisin aikana olikin hyvä syöksyä pakkaseen, myöhäkyyti ei nimittäin miestä odota, vaikka mies joskus odottaakin myöhäkyytiä. Tämä ei saa jäädä viimeiseksi Candlemass-keikakseni. Ei, hoidan homman niin. KG

Witchcraft (swe), Seremonia @ Klubi, Tampere 11.01.2013

Olin useampaan otteeseen ja aivan vilpittömällä mielellä antanut mahdollisuuksia tamperelaisen Seremonia-yhtyeen samannimiselle esikoisalbumille, joka julkaistiin päättyneenä vuonna. Olihan bändistä puhuttu ja kirjoitettu paljon, ja olihan se saanut tulokkaalle suopean vastaanoton mediassa. Vaan kun ei lähde, niin ei lähde. Aloitin levyn milloin alusta, milloin keskeltä ja yrittämällä yritin rakentaa siitä jonkinlaista kokonaisuutta. Ei. Levy on yksinkertaisesti huono, minun mielestäni. Ja kaikki tässä blogissahan toki on henkilökohtaisten fiilisten ja mielipiteiden ilmausta, yleisemmät totuudet pitää etsiä muualta.

Edellämainituista syistä olin jättänyt myös Seremonian keikat näkemättä, en erityisemmin niitä väistellen, mutta muutaman aivan ilmeisen tilaisuuden skipaten. Tampereen Klubilla kuitenkin Seremonia sai lämmiteltäväkseen niin kovan ja kiinnostavan bändin, että pakko oli paikalla olla, uutta elävän musiikin vuotta vihdoin avaamassa. Ja Tampereelle ajellessa oikein muistutin itseäni siitä, että suhtaudupa Seremonian lämppärislottiin ilman taustapaineita, vaikka bändi levytettynä ei useista (korostan tätä) yrityksistä huolimatta uponnutkaan. Bändi soitti sinänsä asiallisen vedon, reilut puoli tuntia ja hyvillä soundeilla, albumilta tuttua psykedeliasävyin maustettua retroheavya suomeksi. Melodiat Seremonialla on kyllä ihan hallussa. Mutta keneltä olisi pois, jos bändillä olisi ihan selkeästi parempi solisti? Nythän Noora Federleysta ei voi edes puhua laulajana. Väitänpä, että olisi pois eniten konseptista, sillä Seremonia on konsepti, ei bändi. Levy on konseptilevy konseptikansilla. Federleyn lausunta on konsepti. Se, että hipsterit laulavat (tai lausuvat) suomeksi Saatanasta ja lämpimästä verestä, on konsepti. Ei bändi, ei ilmaisun muoto. Siksi minä en kaadu kohderyhmään. Retroheavyn Musta Köksä onnistui kuitenkin saamaan varsin tiiviin kannattajakunnan lavan eteen, ja kysyntää selkeästi on. Mutta tämäkin lavanedusleiviskä jää hyödyntämättä, kun esiintyminen on niin (tarkoituksellisen toki) flegmaattista, osana konseptia. Bändi on joutunut useammassakin haastattelussa vastaamaan kysymyksiin siitä, onko Seremonia tosissaan vai ei, ja että mitä on ironia näissä retroilukuvioissa. Se on ironiaa, että kun bändi kävelee lavalta pois puolen tunnin konseptoinnin ja flegmailun jälkeen, niin levyltä pärähtää soimaan Uriah Heepin klassikko ”Look at Yourself”. Ironia on kova laji, mutta niin vanha ettei sitä kannata 2010-luvulla yrittää keksiä uudestaan, tai alkaa selittelemään pois.

Tänäkin iltana siis bändien soittojärjestys oli ihan oikea. Ruotsalainen Witchcraft oli, ja on odotettu vieras, siispä Klubi vaikuttikin varsin täydeltä, joskaan ei ollut käsittääkseni loppuunmyyty. Solisti ja biisintekijä Magnus Pelanderin johtama joukko tulee Örebrosta ja perustettiin vuonna 2000, takana on nyt neljä pitkäsoittoa. Kolme ensimmäistään Witchcraft levytti Cathedral-mies Lee Dorrianin (ex-Napalm Death) levylafkalle Rise Above, mutta muutti isompaan asuntoon viimevuotisella ”Legend”-albumillaan, eli saksalaisen suuryhtiö Nuclear Blastin hoteisiin. Ja sai tuottajaksi kotikaupungin pojan Jens Bogrenin, jonka CV kestää ns. tarkastelua. Niinpä omissa kirjoissani ”Legend” onkin yksi viime vuoden ehdottomasti kovimmista pitkäsoitoista, ilman mitään genrerajauksiakin. Kuunnelkaapa.

Alkuaikojen Pentagram- ja Black Sabbath-vaikutteisesta psykedeliaheavysta Witchcraft on tehnyt upean kaaren nykymuotoiseen itseensä, yhdeksi maailman vääjäämättä kovimmista stonerbändeistä. Joka määritelmänä nyt varmaankin nykymenoa on kaikkein lähimpänä, stoner siis. Settilista painottui tänään aivan ymmärrettävästi uuden levyn materiaaliin, ja hyvä niin, siksi uskomattoman kova rieska on kyseessä. Yhtään täyteraitaa sisältämätöntä kiekkoa kelpaa keikoilla kertailla. Ja jos tuli alan bändeistä kehuttua männäsyksynä Corrosion of Conformitya paitsi kovasta vedosta, myös vedon kompaktiudesta, niin samainen kiitos Witchcraftille. Varsinainen setti kesti vain 50 minuuttia ja rapsakat päälle, ja meikä tykkää. Mieluiten näin, kuin laajaa ja puuduttavaksi käyvää jamittelukatsausta koko tuotantoon. Pääseehän bändi tänne uudestaankin. Kiinnostus ynnä vastaanotto on nyt sitä luokkaa, että Provinssirock jo tarttuikin tilaisuuteen, ja tuo bändin kesällä jälleen Suomeen.

Itselle keikka oli ensimmäiseni mitä tulee itse bändiin, nokkamies Pelanderin olin nähnyt akustisella duokeikalla taannoin Helsingin PRKL-Klubilla. Joka sekin keikka todisti, että maailmanluokan biisit toimivat muodossa kuin muodossa. Ja hattu nousi siinäkin kohdin tänään, kun Witchcraft soitti sen kaikkein ilmeisimmän biisin uudelta levyltä, eli ”It’s Not Because of You” jo varhain setin puolimaissa. Ei tarvinnut säästää encoreihin, vaikka biisi oli taatusti yksi illan odotetuimpia. Koko materiaali nimittäin kestää, ja on viimeistäänkin bändin nykykäsittelyssä kaikki yhtä ”hittipotentiaalista” (älkää ymmärtäkö väärin).

Kaikki tärkeä ja tuore materiaali kuultiin, mutta myös muutama hienö täky ykköslevyltä (2004) eli ”Witchcraft, Take I” ja ruotsiksi laulettu ”Schyssta Logner”.

Asiallinen avaus siis Livevuodelle 2013, tästä on hyvä jatkaa, nyt kun nihkeän ja tapahtumaköyhän vuodenvaihteen jälkeen homma alkaa pikkuhiljaa muotoutua. Hyvää keikkavuotta itse kullekin lukijalle/sivustolla vierailijalle. Äänestetään jaloillamme elävän musiikin ja sitä tarjoavien paikkojen puolesta. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: