Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Please Return It”

The Posies (us), Iron Country Sisters @ Savoy-teatteri, Helsinki 29.10.2018

Vuonna 1986 Washingtonin Bellinghamissa perustettu The Posies toi 30-vuotisjuhlakiertueensa Helsingin Savoy-teatteriin, ja tällä haavaa tai rundia kyseessä olikin ainoa Suomen keikka. Ja miksipä Posies ei olisi tänne nytkin poikennut, Suomella on bändin kollektiivisessa sydämessä ollut erityinen paikka ja sija, ensimmäisestä täkäläiskeikasta lähtien, jo kesästä 1996. Lyhyemmälläkin matikalla huomaa, että jos bändi on aloittanut -86, on kolmekymppiset jo olleet tovi sitten. On toki myös lähteitä, jotka katsovat perustamisvuoden olevan 1987. Mene tiedä, itselle ei täysin selvinnyt tämä mysteeri. Posiesin eturivin miehet, biisintekijät ja kitaristi-laulajat Jon Auer ja Ken Stringfellow ovat vierailleet Suomessa ahkerasti myös sooloina, vahvat siteet Härmään ovat muodostuneet vuosien mittaan. Kaikki tämä tekikin Savoyn illasta erittäin ainutlaatuisen, vaikka Posies soittikin ”vain” alle kaksi tuntia (tunti ja 40, jos ollaan tarkkoja), ja vaikka hooceefaneille olisi maistunut varmasti pidempikin setti. Posies-mytologiassahan puhutaan jopa neljän tunnin maratonkeikoista.

Joskus on hyvä mennä paikalle, vaikka bändiin vuosia kohdistunutta ankaraa hehkutusta, tai artistin suoranaista kulttistatusta ei ehkä ihan olisikaan koskaan sisäistänyt. On myös hyvä joskus mennä paikalle, vaikka omassa levyhyllyssä on koko bändin katalogin mentävä aukko, eikä orkesterin uraa ole oikein tullut muutenkaan sivusilmäilyä kummemmin seurattua. Valveillaolo ja lipun hankinta myyntiintulopäivänä, joskus keväällä, takasi aivan mahtavan kakkosrivin paikan Savoyn saliin, muutaman metrin päässä erittäin energisesti ja hyväntuulisesti esiintyneestä power popin merkittävyysbändistä. Sillä Posiesin merkitystähän länsimaiselle power popille ei kukaan kai tosissaan kiistä, eikä herrain Stringfellow ja Auer huiman terävää biisintekokynää, ei yhdessä eikä erikseen. Paikalla oli siis viimein oltava, kun mainitut soolokeikatkin ovat aina jääneet väliin. Edellisiltana Stringfellow oli heittänyt ”salaisen” soolokeikan Hämeenlinnassa, ja näin uuden päivän valossa ihmettelenkin, miksi en ollut paikalla. Mukaan olisi päässyt nakkaamalla viestin itselleen Stringfellow’lle. Nakkaamatta jäi.

The Posies osoittautui erittäin rennoksi, itseironiseksi ja hauskaksi bändiksi, ainakin Savoyn illan perusteella. Auerin ja Stringfellow’n spiikittely oli hauskinta mieslähimuistiin. Yleisö nauroi monissa kohdissa niin, että harvemmin kuulee. Yleisöstä puheen ollen, miksi Savoy ei myynyt loppuun? The Posies soitti ainoan Suomen keikkansa, aloitti ajoissa, soitti inhimmillisen kompaktin setin, ja vieläpä vuoden 1993 ”Frosting On The Beater”-läpimurtoalbumin kokoonpanossa (Dave Fox, basso ja Mike Musburger, rummut). Ok, oli maanantai, liukasta ja kylmä tuuli, mutta sisällä Savoyssa noista kolmesta vain maanantai.

Alkuspiikissään Stringfellow totesi, että tänään soitetaan vähän kaikkea sieltä sun täältä 30-vuotisen uran varrelta, ja niin tapahtuikin. Tällä rundilla pääosassa on kuitenkin ollut ”Frosting On The Beater”-albumi, ja siltä kuultinkin peräti kuusi power pop-helmeä. Ronttiin puoleentoista tuntiin ei mahtunut yhtään huonoa biisiä, yhtään soittamisen velvoitteesta vedettyä junttausta. Onkin tunnustettava, että omat korvat aukenivat vihdoin Posiesille, kaikkein näiden vuosien jälkeen. Kun Stringfellow tuo itsensä seuraavan kerran soolokeikalle Suomeen, eikä siihen ennusteiden mukaan edes mene kauaa, yritän paikalle.

Yhdellä isoimmista hiteistä, ”Dream All Day”, lähdettiin liikkeelle. Alun settiä upein veto oli kuitenkin ”Please Return It”, vuoden 1996 ”Amazing Disgrace”-albumilta. Juuri siltä, jonka ilmestyttyä bändi saatiin ensimmäistä kertaa Suomeenkin. Ken Stringfellow kutsututtikin lavalle lopummalla settiä käymään, tuohon aikaan Lemonator-yhtyettään johtaneen Lasse Kurjen, jolla oli iso ja korvaamaton merkitys Posiesin läpilyönnille Suomessa. ”Please Return It” ja ”Definite Door” soivat varsin raskaskätisesti, ja näissä alun voimapopeissa kahden kitaran yhteismurjonta toimikin ehkä tämäkimmin, vaikka ei asiassa koko iltana ollut moitteen sijaa. Ekalla Posies-keikalla ilahduttikin juuri livesoundin raskaus, joka hieman yllätti, kun en ollut aiemmin paikalla ollut. Ja Savoyssa pystyy ihan rouhimaankin, soundi on täällä aina hyvä. Kaikella arvostuksella toki, mutta Stringfellow kutsui Savoyta ”David Lynchin hienoimmaksi arkkitehtoniseksi työksi”.

Keikan keskisuvantona saatiin lavalle illan vieras Jonna Tervomaa, kahteen ”Blood/Candy”-albumin (2010) raitaan, peräjälkeen vedettyihin ”Licenses To Hide” ja ”The Glitter Prize”. Ken Stringfellow tuotti Tervomaan viimevuotisen ”Ääni”-albumin, mikä selittää illan vieraan, mikäli illan vierasvalinta sinänsä selityksiä kaipaa. Levytyssessioiden välillä Tervomaa ja Stringfellow tekivät muutaman yhteisen keikankin. En ollut paikalla, kuinka ollakaan. Jonnan tumma ääni sopi mainiosti modernimman ajan Posies-raitoihin, varsinkin komeasti soineeseen ”The Glitter Prizeen”, jonka aikana Stringfellow istahti ensimmäistä kertaa Savoyn Steinway-flyygelin ääreen. Tervis johdatti yleisön myös synttärilauluun kolmekymppiä täyttäneelle bändille. Seuraavana päivänä, muutaman tunnin päässä siis, odotti ikinuoren Ken Stringfellow’n viisikymppiset. Jon Auer piti kauniin ytimekkään puheen bänditoverilleen ja ystävälleen.

Illan ”pelkästään tämän takia, tiedättehän”-hetki oli ehdottomasti Auer/Stringfellow-kaksikon  hiljaisilla kitaroilla soittama ja vuorovedoin laulama häkellyttävän kaunis ”You Avoid Parties”, jonka miehet laskeutuivat tulkitsemaan aivan etummaisen penkkirivin eteen, alalattialle. Maagista, ja Savoyssa tämän voi tehdä, kiitos arkkitehdin joka ei ollutkaan David Lynch. Täällä laulu kantaa taakse myös ilman vahvistusta. Hieno hetki. Onko Posies-keikoilla aina tämmöistä? Setin loppuliukuun kuultiin tietenkin ne muutamat, joita soittamatta bändi ei pääse mistään teatterista ikinä pois, eli vuoden 1993 hittisinkut ”Flavor Of The Month” ja ”Solar Sister”. Jälkimmäinen saattaa jopa olla bändin tunnetuin biisi, mutta ei missään mielessä paras, sikäli laatuisaa on orkesterin katalogi kautta linjan. Setti päättyi, kuten käytännössä kai lähes aina, ”Amazing Disgrace”-raitaan ”Ontario”, joka syntyi aikoinaan niin, että levy-yhtiö ei ollut aivan tyytyväinen käytännössä jo valmistuneen albumin hittipotentiaaliin ja lähetti biisintekokaksikon takaisin studioon, tekemään vielä yhden, iskevämmän raidan. Ja sehän tehtiin.

Auer ja Stringfellow palasivat vielä kahdestaan nykäisemään yhden encoren, tunnelmallisen päättäjän ”Coming Right Along”, jonka Ken Stringfellow tulkitsi jälleen flyygelin luota. Näin oudonkin lyhyeksi Posies-termein jäänyt kompakti keikka oli paketissa. Tulkaa Posies takaisin, nyt ymmärrän vihdoin olla paikalla. Pitkää ikää.

Illan avasi juuri ja juuri puoli tuntia kellottaneella napakalla lämppärisetillään Rautamaan siskosten trio Iron Country Sisters, joka tosin ensimmäistä kertaa bändin olemassaolon aikana, nähtiin juuri täällä ja tänään kuusimiehiseksi bändiksi laajennettuna. Bändin tiukka takarivi kieltämättä tanakoitti eturivin siskosten eteeristä americanaa, varsinkin lopummalla puolituntista kuultu hyytävän kaunis ”Bones” antoi, ja antaa, odottaa paljon valmisteilla olevalta esikoisalbumilta. Altcountry/americana-ihminen, tsekkaa nämä, näitä ei suotta ole hehkutettu. Pidempää liveotantaa odotellen, KG.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: