Fun Lovin’ Criminals (us) @ Korjaamo, Helsinki 05.11.2025
New Yorkissa vuonna 1993 perustettu Fun Lovin’ Criminals on tuutannut tunnistettavaa ja keskimääräistä jäykemmänkin tanssijalan alle käyvää hip hopin sekaista alternative- ja rap rockiaan seitsemän albumillisen verran ja kiertänyt siinä sivussa maailmaa varsin ahkerasti. Kuluvana vuonna bändi julkaisi varmasti monen yllätykseksi ensimmäisen pitkäsoittonsa peräti 15 vuoteen ja saapui sitä promotessaan vähintäinkin yhtä yllättävästi myös Suomeen, vaatimattoman 24 vuoden tauon jälkeen, edellisen kerran trio oli näillä main nähty 2001 Turun Down By The Laiturissa. Turun keikan miehistöstä mukana on nykyään vain ainoaksi alkuperäiskriminaaliksi jäänyt multi-instumentalisti Brian Leiser. Moni yhtye ei yhdellä alkuperäisjäsenellä enää tunnu siltä, mitä nimeä kulloinkin kantaa, mutta Fun Lovin’ Criminals tuntuu, ja tuntui myös Helsingin Korjaamon syksyisessä keikkaillassa. Ystävällisesti tuttavallisesti FLC on musiikillinen ja tyylillinen konsepti, ja niin kauan kuin Leiser tovereineen saa sen kuulostamaan FLC:ltä, se on FLC. Tuorein albumi ”A Matter of Time” todistaa samaa, tunnistettavaa, keskimääräistä puisemmankin jalan alle edelleen käyvää toimitusta, jonka uutuuskiekon biisit eivät Stadin illan settilistassa rahtuakaan häpeilleet klassikkohittien seurassa, hetkittäin jopa päinvastoin.
Korjaamon Vaunusali, eli premissien soittomestoista vetoisin (ja nyt puhutaan kapasiteetista), ei tänäänkään ollut täynnä. Ymmärrämme; pimeys, syksyisyys, tartuntataudit ja arki-ilta, mutta silti toivoisi että kun harvinaislaatuisia artisteja Snadiin saadaan, niin jengi jaksaisi jalkautua. Itse en tosin loppunmyytyä Korjaamoa sinänsä kaipaa, reilun puolikkaan myynnillään mesta on todella miellyttävä venue, kuulostaa hyvältä, kaikille tilaa riittää, on erittäin ystävällinen henkilökunta, ja fiilis on muutenkin niinkuin ulkomailla olisi, mikä on käytännössä aina hyvä asia. Tahtoo vain sanoa, että väen vähyys pisti silmään viimeksi ysäriharvinaisuus Atomic Swingin keikalla, ja nyt taas toisen ysäriharvinaisuuden keikalla.
Meneillään olevan rundin settilistoja opiskelleena keikan alun jännitys kohdistui oikeastaan siihen, että millä kellonlyömällä lähtee, ja lähteekö bändin tunnetuimmalla biisillä, eli nimikkostygellä ”Fun Lovin’ Criminals”. Niinhän se sitten meni, että uutuusalbumin raidalla ”Full Stop” homma käyntiin 15 minuuttia ilmoitettua myöhemmin. Kultaisella 90-luvulla ”Full Stop” olisi sekin ollut megahitti, mutta nykyään ajat on hieman toisenlaiset. Tuttavien kesken ”FLC” kuultiin siis heti kakkosena ja niinpä kävikin Korjaamon tanssilattia kuumana samantien, keskeytyksettä loppuun saakka. Ja kun basisti-kiipparisti-päävokalisti, Mr. FLC Brian Leiser, tarttui trumpettiinsa ja töräytti menemään nimikkoraidan ikoniset töräytykset, niin samantien oli selvää että pitihän täällä olla ja pitihän tämä kokea. Itselle ainakin ”Fun Lovin’ Criminals”-hitti, esikois-ja läpimurtoalbumilta ”Come Find Yourself” (1996) on yksi eniten 1990-luvulta kuulostavista biiseistä ikinä. Se tuntuu ja maistuu sen aikaiselta New Yorkilta, kenties vielä nykyiseltäkin, ja jos hip hopkin oli -96 vielä relatiivisen nuorta, sen taidokas fuusioiminen vasta olikin.
Leiserin trumpetista puheen ollen, se oli ihan aito trumpetti, muutamin hetkin Leiser puhalteli huuliharppuakin, kaikki kitarat soivat ihan oikeasti kolmisen vuotta sitten bändiin liittyneen Naim Cortazzin käsissä, bändillä on maailmanluokan (live)rumpali Frank Benbini, joka myös räppäsi mahtavat stemmaräpit ja toimitti lisäksi hauskaa välijuontoa. Eli jos jollakulla on mielikuva Criminalseista jotenkin kovinkin konepohjaisena tai elektronisena bändinä, niin livenä se ei sitä ainakaan ole, vaan hyvinkin orgaaninen ja aito kokonaisuus, jonka voisi näillä biiseillä heittää vaikka akustisesti kadunkulmaan soittamaan. Ja kuten pitääkin, ja kannattaakin, bändi ei ole dusannut uutuuslevyä 15 vuoden tauon jälkeen tavan vuoksi, päästäkseen jollain syyllä tien päälle, vaan uskoo rieskaan. ”A Matter of Time”-uutuudelta kuultiinkin viisi biisiä, joista väkevän keikanavaaja ”Full Stop”:in lisäksi ehkä sykähdyttävin oli setin raskaskätisesti soitetun keskivaiheen ”What It Is”.
Alkupään keikkaa omaa kuulo-ja näköhavainnostoa ilahdutti kovin, ja korvinkuullen toki montaa muutakin, kun ”Loco”-albumin nimiraita lennokkaasti vaihtui megahittiin ”King of New York”. Olin paikalla, paitsi nyt Korjaamolla, myös biisin julkaisuvuoden New Yorkissa, joten mistä tahansa läpisoitetusta hittistygestä ei siis ainakaan omalla kohdalla puhuttu. Mahtava groove Fun Lovin’ Criminalseilla aivan viimeistään tässä vaiheessa, kun elettiin illan neljättä vetoa. Naim Cortazzi osoittautui erittäin tyylitajuiseksi kitaristiksi, varsinkin Gibsonin Les Paulit ulvoivat kuin volvot kuun sumuun, kun herrasmies niihin pääosissa biisejä tarttui. Ja kun tietää, että Cortazzi ja rumpali Benbini soittavat samoissa bändeissä jatkuvasti myös FLC:n ulkopuolella, se selitti ankaran kuittailun rumpujakkaralta käsin, huumorihengessä tietysti. Kun Cortazzi alkoi jotenkin todella epä-FLC:sti heitellä eturivistöön plektroja, tuli patteriston takaa senmaailmaista disautusta, joka toki osoittautui osaksi show’ta, muutenkin hyvin hauskaa ja iloluontoista sellaista. Fun Lovin’ Criminals ei koskaan ole ottanut itseään, hip hopia tai urbaania NYC-elämää liian vakavasti.
Illan mietitty dramaturgia meni niin, että aluksi muutama iso hitti ja hillitön groovemyllytys käyntiin, sitten keikan keskimaasto hyvinkin raskaskätisesti toimitettuna, mutta huumoria ja itseironiaa messiin ja taas kohti setin loppuliukumaa hieman perinteisemmältä kuulostavaa FLC:tä ja hiukka keveämpiä biisejä muutamalla isolla hitillä jälleen. Raskaskätisestä keskiosasta tykimmin donkkasivat uutuuslevyn ”Little Bit Further” ja marijuanan käytön puolesta todistanut, hypnoottisesti polkenut ”Smoke ’Em” legendaarista statusta kantavalta esikoisalbumilta. Diskreetisti spliffin dunkkis hiipi Vaunusaliin vasta encoreiden aikana.
Aiemmin rundilla Fun Lovin’ Criminals on polkenut jopa 20-biisistä settilistaa läpi, nyt Korjaamolla kuultiin 18 raitaa ja keikka kellottikin naksun oletettua alakantimpaan, rapsakan puolitoistatuntia toki. Jos oikein kliseiseksi saa heittäytyä, niin aika kului kuin siivillä, tiedättehän. Kun bändi poistui takahuoneeseen varsinaisen setin sulkeneen ”Lover’s Rock”:n päätteeksi, tuli tunne että joko tää nyt oli tässä. No, eihän se juuri ikinä ole, eikä ollut nytkään. Vanha encoreallergikkokin joutui odottamaan oikein mielenkiinnolla ja innolla bändin loppunostatusta. Rykmentti vietti takahuoneessa just hyvän ajan, ei liian pitkään, mutta ei myöskään sitä lapsellista tavan vuoksi vähän verhon takana lymyilyä. Encoreita soitettiin kolme, ilman että bändin groove ja intensiteetti pääsi tauolla yhtään laskemaan, tanssilattian kuumuudesta puhumattakaan. Kuultiin tietenkin megahitti ”Scooby Snacks”, jossa pieni läpilanauksen maku oli helppo antaa anteeksi, onhan tuota soitettu kolmisenkymmentä vuotta joka keikkaehtoo. Kuultiin kutumusan kuninkaalle, Barry Whitelle kunniaa tekevä ”Love Unlimited”, ja tottakai hyvinkin maestron hengessä. Koko huiman ja äärilaadukkaan illan päätti tuttuun ja (to)tuttuun tapaan tuttu ja totuttu keikkojen päättäjä, ”Big Night Out”. Sitähän tämä nimenomaan oli, yli 20 vuotta edellisen suomivedon jälkeen, ja silti, olisi mahtavaa myös uskoa todeksi Brian Leiserin ”see you soon”. KG
