Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Storyville Helsinki”

JD McPherson (us), The Toreadors, Mystery Train feat. Kitty Lee @ Sokos Vaakuna, Hämeenlinna 01.04.2016

JD McPherson, karjatilan poika Oklahoman Talihinasta nousi vanhan koulun rock’n’rollin ja rockabillyn sensaatioksi vuoden 2012 esikoislevyllään ”Signs & Signifiers”. Miehen väitettiin olevan kovinta billyssä sitten, ties kenen. Ja niin varmasti olikin. Eikä siinä kaikki,  JD julkaisi kakkosalbuminsa viime vuoden helmikuussa otsakkeella ”Let The Good Times Roll”, platta on vielä esikoistakin armoitetumpi kokonaisuus. Viimeistään nyt McPherson on isojen tekijöiden joukossa jäädäkseen. Tällä Euroopan-rundilla mies saatiin mainioine bändeineen Suomeen vain yhdelle keikalle, joka kuin ihmeen kautta sattui kotikaupunki Hämeenlinnaan. Sinne siis.

Keikkapaikaksi oli valikoitunut Sokos Hotelli Vaakunan yökerho, joka muistuttaa lähinnä ajoista, jolloin oli siistiä risteillä Diana II:lla Tukholmaan ja ostaa kotiinviemisiksi pullo Blue Nunia. Mutta kun unohti puitteet ja antoi rock’n’rollin hoitaa hommaansa, ympäristökin lakkasi varsin pian haittaamasta. Lämppäribändejä soitatettiin ehkä naksun verran liian kovaa, joten ainakin laulusoundi kärsi kummallakin, spiikkisoundista puhumattakaan. Mutta kun vikinglinen alalattia McPhersonin vedolle täyttyi ääriään myöten, soundikin parani samalla varsin erinomaiseksi.

Tasan kello 21 aloitti lämppärislottinsa kotimainen Mystery Train, joka on yksi vanhimmista elossaolevista billybändeistä Suomessa. Taival alkoi jo vuonna 1977, eli samana vuonna kuin vaikkapa Teddy & The Tigersilla. Ikäisekseen Mystery Train soittaa vieläpä varsin asiallisella kokoonpanolla; alkuperäisenä on yhä mukana basisti Ari Hanninen, joka oli ylipäätään aivan ensimmäisiä Suomessa tarttumaan pystybassoon, kun revival alkoi rantautua maahan. Solisti Petri Mäntysalo on ollut remmissä vuodesta 1983, samoin kitaristi Juice Muttilainen, rytmikitaristi Grey Cat Hanninen liittyi mukaan jo 1981. Vain rumpali Jani Ahtiainen on 2000-luvun saapumiserää. Eikä sinänsä ihme, että bändi on pysynyt kasassa kaikki nämä vuosikymmenet, soittamisen ilo tulee edelleen isosti läpi, ja tietenkin rakkaus rock’n’rollmusiikkiin.

Mystery Train aloitti melko tyhjälle salille, mutta pian alkoi jo etualan tanssilattialla niin sanotusti kretonki heilua, ja kun muutaman biisin jälkeen sounditkin saatiin siedettävälle tolalle, oli kyseessä periaatteessa aivan mainio veto. Siihen asti kunnes Mäntysalo vetäytyi takahuoneeseen ja antoi lauluvastuun Kitty Leelle. Siinä vaiheessa Mystery Trainista tuli kuolevainen bändi, lupaavasti alkanut iloluontoinen rock’n’rollshow lässähti peruslänkytykseksi. Kitty Leellä, alias Kirsi Riikosella, on kyllä ääntä, eipä siinä. Ja lady on olennainen osa Mystery Trainin bändihistoriaa, aivan 80-luvun alusta saakka. Mutta mene tiedä mitä tapahtui, ja tokihan nämä ovat kovastikin henkilökohtaisia mieltymyskysymyksiä. Erityismaininnan ansaitsee soolokitaristi Juice Muttilainen, joka on instrumenttinsa tyylikkäimpiä taitajia näillä leveyksillä, nyt tiedän. Muttilaisen viileä sooloilu takaa osaltani uusintakatsastuksen suomibillyn todelliseen uranuurtajabändiin.

Kumpikin lämppäribändi käytti slottinsa aika ääritarkkaan, ja kun roudatakin piti, aloitti McPherson käytännössä lähes puoli tuntia ilmoitettua myöhemmin. Kakkosbändiksi oli buukattu tänään The Toreadors pääkaupunkiseudulta. Orkesteri esiintyi viisihenkisellä kokoonpanolla, sai tanssilattian kuumaksi ja pisti muutenkin pystyyn jo varsin kohtuulliset ceccerit. Parasta bändissä on ehdottomasti Timo Tarkelan saksofoni, sekä suomibillyn grand-manin Pete Lapintien koskettimet. Melkoisen napakka boogiewoogie lähti muutamiinkin biiseihin Lapintieltä. Lähes tuntisesta setistä jäi parhaiten mieleen Elvistäkin vanhempaan malliin vedetty klassikko ”Hound Dog”, sekä Chuck Berry-laina ”Nadine”. Toreadorsien vahvuus on ohjelmiston monipuolisuudessa, välillä mentiin ska-rytmeillä, välillä ikkuna oli aidosti auki rock’n’rollin alkuhämäriin. Mainio ja energinen orkesteri, joka myös osaltaan ansiokkaasti rikkoo ainakin itselleni juurtunutta kuvaa suomibillyn tietynlaisesta nuhjuisuudesta ja menneisiin tuijottelusta. Nämäkin illan kaksi bändiä, ja vaikkapa aivan ihana Relax Trio jo pelkästään vahvistavat poikkeuksena säännön, että rockabillykin voi olla uuttaluovaa musaa, siinä missä muukin musiikki.

Ja tämänhän todisti viimeistään JD McPherson Oklahomasta. Keikka käynnistyi uutukaisalbumin kakkosraidalla ”Bossy”. Biisi ei levyllä oikein ole vakuuttanut, mutta nyt vakuutti. Heti oli selvää, että tästä tulee hikinen ehtoo, ja että JD:n bändi on hirvittävässä tikissä. Olin nähnyt miehen viimeksi Helsingin Storyvillessä keväällä 2012, eli vähän sen jälkeen kun maailma oli miehen keksinyt. Jostain syystä, alkoholilla saattaa olla osuutta asiaan, muistan paremmin tuolta illalta lämmittelijänä toimineen Pep Torresin.

Kolmantena kuultu ”North Side Gal”, esikoisalbumin hittiraita, viimeistään sytytti Vaakunan yökerhon piukkaan pakkautuneen yleisön. Enää ei ollut tilaa tanssia. Tarina ei kerro oliko keikka loppuunmyyty, mutta tuskin paljon toisinkaan. Väkeä tiedetään tulleen hyvinkin kaukaa, olihan kyseessä siis ainoa Suomen keikka ja muutenkin aika harvinainen herkku.

Pystybasisti, Chicagon mies Jimmy Sutton osoitti jälleen, että läskäri on soitin siinä missä muutkin soittimet, eikä vain välttämätön elementti näissä lajityypeissä. Muutenkin Suttonin sivustatuki McPhersonille oli avainasemassa, Sutton hoiti stemmalaulua ja oli koko ajan kontaktissa johtajaan. Suttonhan on myös tuottanut McPhersonin levyt, ja äänittänyt ne omassa Hi-Style-studiossaan, joka perustuu kokonaan huolella kerättyyn ja entisöityyn vintagekalustoon. Toinen muusikko, joka tästä porukasta on nostettava on kosketinsoittaja Ray Jacildo. Nuoren ja hiukan ujonoloinen jarppi, mutta hyvin kilkutti. Harvoin kuulee.

McPhersonilla oli jopa varaa jättää soittamatta (mielestäni) uuden levyn tämäköin raita ”It’s All Over But The Shouting”. Kaikki olennainen kuitenkin kuultiin yli puolitoistatuntisella vedolla, uutuuslevyn JD soitatti melkein läpi, paria raitaa lukuunottamatta. Esikoiselta soi viitisen biisiä, ja tutusti kuultiin myös muutama huolella valittu cover. Niistä Nick Lowen ”Rome Wasn’t Built In A Day” ja Jimmy Hughes-klassikko ”Steal Away” löytyvät 2014 julkaistulta ”The Warm Covers”-EP:ltä ja ovat settilistan vakiotavaraa nykyään. Varsinainen setti päättyi ”Let The Good Times Rolliin” ja pitkään ja hartaasti vedettyyn ”Wolf Teethiin”. Mutta eihän Hämeenlinnastakaan ilman encoreita lähdetty. Niitä kuultiin ainakin kolme, ja jos enemmän, niin ilman minua. En oikein ole encoremiehiä, ja nytkin jäin kuuntelemaan lisänumeroita vain saadakseni lipulle täyden vastineen.

JD MCPherson kannattaa ottaa haltuun, jos vanhakantainen, mutta modernilla otteella soitettu rock’n’roll kiinnostaa. McPhersonia on paperilla mahdoton selittää, totuus löytyy nyt kahdelta albumilta, mutta ennenkaikkea livetilanteen hikisyydestä. Toivottavasti seuraavaa Suomen vetoa ei tarvitse odottaa neljää vuotta. KG

Mitch Kashmar (us) @ Storyville, Helsinki 15.06.2012

Helsingin Etu-Töölön Storyville-klubin katubaarissa on hiljaista ja seesteistä. Bepop soi ja dixieland, väliin Stevie Ray. Mainio paikka ottaa päivän kierrokset nollaava Liberty Ale ja odotella illan keikkaa. Hässäkkä loistaa poissaolollaan.

Tasan klo 22 alakerran lavalle nousee kalifornialainen bluessolisti ja harpisti Mitch Kashmar säestäjänään kotimainen Tomi Leino Trio. Ensimmäinen biisi menee orientoituessa sekä kokoonpanolta, että yleisöltä. Mutta sitten Jimmie Rodgersin ”You got me cuckoo baby” ja Willie Dixon-klassikko ”Let me love you baby” laittavat hönkää konehuoneeseen ja tarjolla on bluesin juhlaa. Ja puhun nyt nimenomaan ensimmäisestä tunnista ja ensimmäisestä setistä. Nimittäin Storyvillen talon tapaan Kashmar ja kumppanit pakotettiin soittamaan neljä(!) tunnin settiä. Kun keikkajulisteessa lukee Storyvillen ovella, että bändi soittaa 22-03, kyseessä ei ole vitsi.

En muista missä setissä Kashmar veti vielä sen viimeisen todellisen muistijäljen jättäneen ”Whiskey Drinking Woman”, mutta loppu puutui ja puudutti niinkuin mitä tahansa lajia maailmassa 4 tuntia. Mitch Kashmar on mainio solisti sekä mainio harpisti ja keikka oli kuin olisi luettu bluesmusiikin avointa historiankirjaa, mutta liika on liikaa. Pidempään olen lusinut vain aikoinaan Wentus Blues Bandin ”Family Meeting”-elokuvaksi päätyneellä juhlakeikalla ja kyllä huusi ahteri hoosiannaa, mutta muistojen joukossa on ja pysyy.

Vielä tärkeämpää kuin löytää Mitch Kashmar oli löytää armottoman tyylikäs ja tyylitietoinen kitaristi Tomi Leino. Trion rytmiryhmä ei varsinaisesti ole mikään Double Trouble (ja kuinka sellaista kukaan voisikaan luoda uudestaan), mutta Leino on hirvittävän asiallinen kepittäjä. Pysyy niinsanotusti hanko tanassa. Miehen soittoa olisi jaksanut ehkä sen neljännenkin tunnin, ja tämä on hirvittävän paljon sanottu. Kun tulee tilaisuus nähdä tositoimessa Tomi Leino Blues Band omillaan, hankkiudun paikalle. Hankkiudu sinäkin, arvon blueslukija.

On lajeista kovimpia kiertää maailmaa ilman omaa bändiä, aina uusiin paikallisjannuihin tutustuen, vetää neljä tuntia illassa ja Storyvillenkin kaltaisessa paikassa kolme iltaa putkeen kesäkuussa, kun porukkaa kiinnostaa jo enemmän makkara ja sauna. Hattuni nousee, olkoonkin että se on kuvitteellinen. Bluestyön sankari Mitch kysyikin yleisöltä, ”mitä eroa on pizzalla ja muusikolla?” No? ”Pizza onnistuu ruokkimaan nelihenkisen perheen.” Mainittakoon muuten, että omillaan toimimisen lisäksi Mitch Kashmar on soittanut 2006-2011 umpilegendaarisessa kalifornialaisessa funk-rykmentissä War.

Storyville on mainio paikka näinä iltoina, kun ei ole liikaa jengiä. Monet kerrat olen ollut paikalla, kun täydessä flänägänissä operoiva Eduskunnan virkamiehistö valloittaa alakerran, tönii, seisoo varpailla ja unohtaa kokonaan käyttäytyä. Tai kun periaatteessa kansainvälisiä standardeja hätyyttelevä ja erittäin tärkeää työtä tekevä jazz-ja bluesluola muuttuu viisikymppisten rouvien lihatiskiksi. Silloin ei ole kivaa oikein kunnolla kenelläkään. Mutta maltillisen väkimäärän iltoina Storyville toimii ja kun katseensa oikein kohdistaa, voisi kuvitella olevansa vaikka Lontoossa tai jopa NYC:ssa. Toki hiljaisina iltoina, ennenkuin tanssilattia alkaa vetää, bändi käytännössä esiintyy paksulle betonipylväälle. Hallitseva on nyt lievä sana. Lava on periaatteessa tilassa väärinpäin, mutta eihän kaikkea voi saada. Meininki on kuitenkin pääosin lämminhenkinen, artistin nimi lukee bändin takana liitutaululla, valot on mitä on ja henkilökunta on lähes läpeensä ystävällismielistä.

Kun poistun Helsingin kesäyöhön, Leino ja Kashmar nousevat lavalle ja jatkavat. Ankara laji, mutta saatiinpahan rautaisannos bluesia, on kylläinen olo kappaleen matkaa. Ja päätinpä, että pakko on vielä jonain päivänä nähdä, kun Tommy Shannon ja Chris Layton soittavat samalla lavalla. Mieluiten Yhdysvaltain maaperällä. Sitä odotellessa baby. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: