Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Linde Lindström”

Sami Yaffa @ Tavastia, Helsinki 21.03.2024

Sami Yaffa julkaisi pitkään uumoillun, odotetun ja myös kypsytellyn esikoissooloalbuminsa syyskesällä 2021. ”The Innermost Journey To Your Outermost Mind” oli paketointia myöten mietitty kokonaisuus, miehen ihkaomilla biiseillä etenevä musiikillinen katsaus Sami Yaffan henkilökohtaiseen rock’n’roll-historiaan. Levyllä rymisteltiin punkisti ja lepposteltiin reggaesti. Jo esikoissooloilun aikaan oli selvää, että jatkoa mitä ilmeisimmin seuraa. Välissä Sami jalkautui tietenkin paitsi ahkerasti keikkailevan päätyönantajansa Michael Monroen kanssa tien päälle, mutta myös rohkeasti ja ansiokkaasti mies-ja kitara-kiertueelle yksin, soittamaan ja turinoimaan tarinoita uransa monipolviselta matkalta. Sooloalbumi numero kaksi, hengästyttävältä nimeltään ”Satan’s Helpers War Lazer Eyes and The Money Pig Circus”, julkaistiin kuluvan maaliskuun ekalla viikolla, eli ihan äskettäin. Oli siis aika jalkautua levyä promoavalle lyhytrundille, ennenkuin kevään ja kesän muut keikkakiireet koittavat. Nyt koettava pikkukiertue mahtuu maaliskuun sisään ja sisälsi/sisältää viisi vetoa ympäri eteläistä Härmää, Helsingistä Kouvolaan. Syksymmällä Samin remmi saattaa lähteä myös ulkomaan keikoille, ja tuo remmihän on, kummallakin nyt julkaistulla albumillakin soittava ydintrio Janne Haavisto (rummut), Linde Lindström (kitara) ja Burton Puurtinen (koskettimet).

Ennen rundin avannutta Tavastian nykäisyä olin ehtinyt kahlata uutuuskiekon tasan kahdesti läpi. Ja todeta, että levy aukeaa, ystävällisesti ja umpirehellisesti ilmaistuna, huomattavasti hitaammin kuin Samin esikoinen. Biisimateriaali ei kautta linjan ole esikoisplatan vahvuuksissa, mutta huippuhetkiäkin löytyy isommin etsimättä toki muutama. Levy on tuotettu Samin itsensä ja Erno Laitisen yhteistyöllä, mietitytti vain albumia kuunnellessa, että olisiko sille osastolle joku ulkopuolinen katse tai peräti korva tehnyt hyvää. Levyn ulkoinen paketointi eroaa esikoisrieskan vastaavasta hyvinkin raikkaalla tavalla, B-elokuvahenkisine kansitaiteineen, mutta sisäisen paketoinnin eli musan ylöspanon olisi suonut eroavan huomattavasti enemmänkin. Ja miten tämä kaikki sitten siirtyikään livetilanteeseen?

Tavastian napakan, tunti ja parikymmentä kellottaneen keikan jälkeen toivoin, että en olisi ryhtynyt rundin avauskeikalle, vaan nähnyt tiukaksi ja ääriammattimaiseksi toki tälläkin vedolla osoittautuneen rykmentin hieman myöhemmin, kun kiertuelämmöt on jo ylhäällä. Jokin nimittäin vaivasi, sekä lavalla, että katsomossa. Näitä näkökohtia jouduimme, asioita keskimäärin hyvin tuntevan keikkaseurueemme kanssa jälkikäteen analysoimaan, että miksi ei ihan välittynyt? Niinkuin juuri tämän remmin keikan kuuluisi välittyä. Oliko kyseessä rundin avaavaa keikkaa vaivannut jännitys? Ja jos, niin miksi, kun miehistö on maapallonsa jo moneen kertaan eri yhteyksissä kiertänyt? Levy on saanut hyvän vastaanoton ja lähtenyt nykytermein asiallisesti myymäänkin, yleisö oli hyvällä jalalla liikkeellä ja Tavastiakin ihan hyvin kansoitettu, joskaan ei loppuunmyyty. Paikoin tuntui kuin Samin bändi vetäisi viimeisiä viimeistelytreenejä, ja yleisö saisi sattumalta olla seuraamassa. Muitakin mielipiteitä-ja aloja saliin ihan taatusti mahtui, ja mahtavaa niin.

Keikka polkaistiin käyntiin ihan tehokkaalla tamppoolla uutuuslevyn nimiraidalla. Ja sanottava on, kun kerrankin pääsee sanomaan, että en muista Tavastian pitkään pitkään aikaan kuulostaneen näin hyvältä ja erottelevalta, illan volyymit oli kuitenkin aika isot. Ja vaikka Tavastia kuulostikin niin hyvältä, että ilahtumaan joutui, niin perinteisellä suomihetteiköllä silti tarvottiin. Toisin sanoen, Burton Puurtisen kiippareiden osalta mentiin kyllä luvattoman monta biisiä, ennenkuin ne saatiin kuulumaan edes auttavasti. Mutta, ei elämässä eikä keikoilla, kaikkea voi saada. Kakkosena ”Silver Or Lead”, aivan kuten albumillakin, ja keskittymiskyvyttömämpi alkoi jo olettaa että no nyt ne soittaa koko kakkoslevyn läpi ja sitten muutaman muun. Mutta ei onneksi, keikka koostui ihan mukiinmenevästi kummankin albumin täsmäraidoista. Uutuuskiekolta kuultiin lyhyellä matikallani rapiat puolet, mutta kuvaavaa jotenkin on, että ”Outermost”-kokonaisuudelta niinikään aika tarkkaan puolet. Eli luotto ykköslevyyn on iso edelleen, toki emme voi tietää kuinka rajattua yhteisen treeniajan löytyminen uusien biisien äärelle on ollut.

Uusista biiseistä komeimmin ja raikkaimmin kulki myös yleisiä tempoja hetken hengähdykseksi alas laskenut ”Down Home”, jota pohjusti Samin ylipitkäksi venähtänyt, mutta ihan hauska stoori biisin synnystä koronasähläilyjen jälkeisissä lentomatkustelumainigeissä, 36 kosteaa tuntia Köpiksen lentokentälle saapumisen ja kotiinpaluun välissä. ”Down Home” rullasi komeana amerikkalaisena heartland rockina, ja määritti suuntaa keikan laadullisesti nousujohteiselle loppupäälle. Pettymys sen sijaan oli ”Crashing Downin” yleisluontoinen rymistely, biisi joka kertoo melko suorasti Hanoi Rocksin romahduksesta vuodenvaihteessa 1984/85. Biisin levyversioon Samilla olisi ollut mahdollisuus koota elossa olevien klassikko-Hanoiden vinyylireunion, raidalla vierailevat nyt jo Michael ja Nasse Suicide, vain Andy jäi puuttumaan. Mutta, vai olinko se vain minä, luukuttiko Lindström ”Crashing Downiin” kovinkin andymäisen soolon?

Korostan, että bändin iltapuhde jäi plussan puolelle, paikoin hyvin, paikoin hiukan heikommin, mutta plussan puolelle. Illan kohokohtia oli esikoisalbuminkin huippuhetkiin lukeutuva ”Rotten Roots”, joka keskisuvannollaan äityi pitkäksi dub-lepposteluksi, lavan taustalakanaan printatun sound systemin hengessä. Oli myös ilo muistuttaa itseään siitä, kuinka tanakka rock’n’roll-rumpali Janne Haavisto edelleen on. Toki mies kannuttaa J.Karjalaisen bändissä hyvinkin erilaista tavaraa, mutta nyt ainakin lähti niin että takarivi tärisi. Encoreina kuultiin kolme lisänumeroa, ja encoreihin lavalle saapuikin se bändi jonka olisi suonut saapuvan alunperinkin. Encoret Sami Yaffa Sound System veti rennon takakenoisesti, niistä ”Down at St.Joe’s” rullasi erityisen upeasti. Ilta päättyi kuten taannoin mies-ja kitara-keikat, Samin ensimmäiseen ikinä levytykseen, Pelle Miljoona Oy-klassikkoon ”Olen kaunis”. Ollaan kaikki. KG

Michael Monroe, Sami Yaffa & Linde @ GLivelab, Tampere 25.07.2021

Se otti yli 17 kuukautta, toisin sanoen 515 päivää, että maailmanlaajuisen epidemian hiukan liudennuttua ja Suomessakin osittain ja varsinkin viime kuukausina jo pahasti mielivaltaisten kokoontumisrajoitusten hellitettyä, oli vihdoin aika päästä elävän populäärimusiikin pariin. Keikalle. Rockshow’n äärelle, kanssaihmisten ympäröimänä. Asian tärkeys ei tokikaan päässyt jäkitys- ja linnoittautumiskuukausina unohtumaan, kaipuu keikoille oli koko ajan vuorenkorkuinen. Edellinen oikean artistin näkeminen löytyi kalenterin kulmaan merkittynä siis kohdasta helmikuu 2020. Oli jo aika. Toivotaan myös, ettei vastaavaan kärvistelyyn tarvitse lähivuosina ja koronan seuraavien syksyjen jatkoaaltojen aikana enää palata. Kunnian keikattoman korpivaelluksen katkaisemisesta sai itse Michael Monroe, joka tällä kertaa tuli nähdyksi erittäin mielenkiintoisesti spesiaalilla triokokoonpanolla.

Michael Monroen edellinen albumihan oli aivan jäätävän kova ”One Man Gang”, yksi koko miehemme Hanoi Rocksin ulkopuolisen tuotannon kovimpia rieskoja. Levy julkaistiin lokakuussa 2019, juuri ennenkuin Kiinassa alettiin laskea maailmalle madon, ei, lepakonlukuja. On selvää, että levyn varsinkin maailmanpromo jäi kesken, bändin ulkomaalaisvahvistukset joutuivat lukituksi kotimaihinsa ja kaikki muukin covidista seurannut yleisapeus on meille jo nyt niin tuttua. Kesällä 2020, kun Suomi avautui ujosti ja hetkellisesti kuin simpukka helteellä, Michael päätti tehdä jotain, ammattimuusikon on soitettava ollakseen ammattimuusikko. Michael kokosi trion, jossa itseoikeutetusti mukana oli tietenkin bändin suomijäsen Sami Yaffa bassossa. Kitaraan saatiin Hanoissakin ansiokkaan stinttinsä soittanut Costello Hautamäki. Tämä trio jäi, kuinka ollakaan, näkemättä. Nyt oli paikattava asia. Popedan aktivoiduttua omille keikoilleen, ja Costellon soitettua ahkerasti myös soolokeikkoja, oli kitaraan hyvässä hengessä vaihdettava miestä. Pestin sai entinen HIM-mies Linde Lindström.

Monroe oli kumppaneineen soittanut iltapäivällä klo 16 alkaen jo ensimmäisen setin GLivelabin lavalla, lämmitellyt siis itse itseään. Ratkaisuun oli päädytty, kun klubin kapasiteetti oli jouduttu rajoittamaan puoleen normaalista, ja vieläpä niin, että kaikille piti löytyä pöydällinen istumapaikka. Mutta mikäs siinä, kumpikin veto myi ennakolta loppuun, joten Livelabille ilta lienee ollut jokatapauksessa plusmerkkinen. Illan veto, alkaen klo 21, myös striimattiin ympäri maailmaa. Ja kun striimiyleisöä aamuöisessä Japanissa ei tohdi odotuttaa, alkoi keikka melkolailla täsmälleen sovitusti. Ja kellotti tunti parikymmentä, aivan kuten iltapäivälläkin. Paitsi, että erittäin maukkaista covervalinnoistaan aina tunnettu Monroe soitti miehineen ekassa setissä mitä ajankohtaisimman Irwin Goodman-vetäisyn, ja ihan suomeksi siis, ”Haistakaa paska koko valtiovalta”. Olisin halunnut olla paikalla. Ehkäpä kyseinen styge olisi ollut kuitenkin Aasian fanille vaikea ymmärtää ja niellä. Hyvä Michael! Olen pitkälti samaa mieltä, etenkin edellisen ja nykyisen kulttuuriministerin lapsenkasvoinen sössöttäminen alkoi kevään korvalla riipiä hermoja niin, että sen muistaa yhtä pitkään kuin koko muunkin lockdown-masiksen.

Illan settilista oli trion aiemmilta keikoilta tuttu, vain järjestystä vaihdellen. Tampereella avattiin upealla biisikaunokilla, Dee Dee Ramonen Michaelille henkilökohtaisesti lahjoittamalla, yksinkertaisesti järjettömän hienolla ”Under The Northern Lights”lla. Ja tapahtumien kulkuhan meni niin että Michael soitti akustista teräskielistä kitaraa ja paikoin tutusti huuliharppua, Sami sähköbassoa ja Linde tietenkin sähköistä kitaraa. Sami pääasiassa hoiti stemmalaulajan virkaa, vaikka Lindellekin oli mikki viritetty. Michaelin tekemisten yhdeltä kirkkaimmista kausista, New Yorkin aikojen Demolition 23-bändiltä (jossa Sami ja Nasty Suicide Hanoi-miehistä siis olivat mukana) soitettiin peräti kolme raitaa, ja vieläpä asianmukaisesti peräjälkeen: bändikeikoilta kovin tuttu ”Hammersmith Palais”, tänään hiukan alennetulla temmolla soitettu ja puoliakustisuudesta upeasti hyötynyt ”You Crusified Me”, sekä omaan kuvitteelliseen toivepahviplakaattiini jokaisella Makkos-keikalla kirjoitettu ”Deadtime Stories”. Jälkimmäinen oli yksi koko illan sykähdyttävimmistä vedoista, soi todella komeasti, ja Linde Lindström luukutti vieläpä äärityylitajuisen soolon. Kaihon kautta. Michael muisti nytkin omistaa biisin edesmenneelle ystävälleen Johnny Thundersille.

Viimeisimmän albumin eka sinkkubiisi ”Last Train To Tokyo” lähti sekin mallikkaan vapautuneesti, ja muutenkin koko tätä triotouhua on leimannut ilo, soittamisen riemu, ja yleisöön asti välittyvä fiilis siitä, kuinka mahtavaa on soittaa kieltolain rauettua taas ihan ihmisille, ei ainoastaan treenikämpän seinille tai kylmille striimikameroille. Jotka muuten Tampereen GLivelabissa on nerokkaasti upotettu seiniin ja kattoon. Ei tarvitse kameramiesten kiusaantua ja kokea olevansa tiellä, eikä yleisön kokea olevansa kuvassa. Ja tähän väliin, kun puheeksi tuli, olen Michaelin eräänkin välispiikin kanssa täsmälleen samaa mieltä. Tampereen GLivelab on jotain, mitä on odotettu kieli aivan legendaarisen pitkällä; Suomen todennäköisesti paras rokkiklubi. Vihdoinkin mesta, jossa kaikki tai miltei kaikki on viimeisen päälle mietitty. Maailmallakin jonkin verran keikkamestoja nähneenä on tullut pohdittua, millaisen täydellisen rockvenuen voisi nappia painamalla loihtia. Nyt sitä nappia on Tampereella painettu. Käykää kokemassa. Kannattaa kauempaakin. Joka puolelta klubia näkee, puhelimen applikaatiolla voi tilata bischoshofenin pöytään jos lonkkaa aristaa tai ei vaan jaksa vääntäytyä eli jonottaa, soundi on maailmanluokkaa, yläkerrassakin on pöytiä, henkilökunta ystävällistä, mestan sijainti kuumista kuumin Tammerkosken rannalla, ja vanhateollisen tiilirakennuksen tunnelmaa ei ole onnistuttu sitäkään pilaamaan. Aion palata, GLivelab on uusi suosikkiklubini. Ja ohjelmistokin on hyvää luokkaa, kansainvälisten matkustusrajoitusten purun jälkeen timanttia. Amen.

Hetkessä elämisen tärkeyttä on tässä opiskeltu erityisluokalla viimeiset puolitoista vuotta, ja siihen Michael välispiikissään viittasi, kun sanaili sisään The Grass Roots-coverin ”Let’s Live for Today”. Jonka tunnetusti Popeda esittää nimellä ”Onhan päivä vielä huomennakin”. Siinä samassa Sami bongasi parvella keikkaa seuranneen Popedan (ja siinä samalla ex-Hanoi Rocksin) kaksikon Costello ja Lacu Lahtinen. Yleisö antoi Tampereen miehille isot ablodit, ja Costia vaadittiin lavallekin, mutta kyllähän sen jo lavan ylöspanostakin näki, ettei vierailijoita kannata henkeään pidätellen odottaa. Joku toinen kerta. Tammikuussa menetetylle Samin entiselle New York Dolls-bändikaverille Sylvain Sylvainille omistettiin rocklegendan itsensä kirjoittama ”Medicine Man”. Illan komeimman vedon titteliä jäi kantamaan niinikään cover. Graham Parkerin ”Get Started, Start a Fire” ei ehkä ollut yleisölle entuudestaan tuttu, mutta hienosti upposi. Trio soitti sen pitkänä ja hartaana keikan myöhäiskeskisuvantona, ja Linde nykäisi illan komeimman soolon. Bändikeikoiltakin tuttu, Suomen kansalliskanoniaan kuuluva ”I Will Stay” oli jo tuttuudessaankin hiukkasen jäähdyttelybiisi, mutta illan ensimmäinen Hanoi-raita ”Don’t You Ever Leave Me” sähköisti tunnelmaa ja alalattialla nähtiin jo merkittävää istuallaan joraamista. Väliin ”Ballad of The Lower East Side” ja sitten lisää Hanoita, ”Motorvatin”, johon Sami toimitti ansiokkaat stemmat. Rumpujen puute ei edes näissä nopeammissa rokettirolleissa häirinnyt. Jos tarvetta ilmeni, Sami jynkkäsi vähän alempaa ja kovempaa. Viimeistään siinä kohtaa, kun varsinaisen setin päätteeksi Linde Lindströn ulvautti ”Up Around The Bendin” umpi-ikonisen kitaraintron käyntiin, alkoi 515 keikattoman päivän hapan muisto liudentua. Elämä jatkuu, keikoille pääsee taas. Koronarokotteet tuntuvat toimivan, ja kun syksyn mittaan saadaan edes suomalainen laumasuoja aikaiseksi, voi täällä omemmassa kuplassa operoida suhteellisen säädyllisesti. Toivottavasti. Nyt on sitäpaitsi mahtava etsikkoaika käydä rästiin jääneiden kotimaisten artistien keikoilla, kun ulkomaan eläviä vielä vajaalla sykkeellä maahan saadaan. On aika tukea kuukausikaupalla ilman töitä ja tukea olleita ammattimuusikoita, keikkajärjestäjiä ja rockluolia. Varmistaa, että edes niillä, jotka selvisivät yli, olisi jatkuvuutta.

Yleisön pyynnöstä Michael, Sami ja Linde palasivat vielä verhojen takaa lavalle ja kuultiin tutusti kaksi encorea. Maulla valituista covereista puheen ollen, kuultiin Iggy Popin ”Brick by Brick” samannimiseltä albumilta vuodelta 1990. Matkalle mutusteltavaksi jäi viesti viimeisestä biisistä, Eddie and The Hot Rods ”Do Anything You Wanna Do” alias Pelle Miljoonan ”Lähdetään kiitämään”. Ja niin me lähdettiinkin. Loppukummarrusten jälkeen homma oli paketissa. Hieno ilta, ja vieläpä henkilökohtaisena syntymäpäivänä. Lahjavalinta itse itselle meni ihan nappiin, saaja tykkäsi. Pitänee muuten taas alkaa käymään keikoilla. KG

Post Navigation