Tappajatomaatit, Flippipuisto, Nyrkkitappelu @ PunkRockSpa, Aulanko Areena, Hämeenlinna 16.02.2019
Modernin mittaushistorian läyhäisimmin alkanut, kaikilla barometreilla surkeimmin startannut keikkavuosi sai vihdoin ja viimein jatkoa, kun Hämeenlinnan Aulanko Areenan ylälauteelle marssitettiin suomenkielisen punkin nykyhetken ykkösnyrkistöä neljän bändin mitalla. Tapahtuman nimi oli PunkRockSpa, ja kyllä, se tapahtui areenalla, joka toden totta on kylpylän yhteydessä oleva tila, joka myös liikuntahallina päivisin ja viikkoisin toimii. Mutta Aulanko Areena on saanut hommat hyvin uomiinsa, halli on erittäin kelpo mesta soitella, ja nytkin kevään mittaan ennakolta loppuunmyytyjä keikkoja on erittäin kivalla sykkeellä kalenterissa. Soittoajatkin näyttävät edes hiukan inhimillistyneen myös meille, jotka emme jää yöksi, ilmeisimmin yleisön pyynnöstä. Voikin siis todeta että hienoa, Hämeenlinnaan on vakiintunut uusi laatuluokan keikkapaikka. Jos jotakuta häiritsee, että rannekkeenvaihtopisteellä saattaa olla lapsiperhe kylpytakeissaan matkalla alakertaan plutaamaan, niin kannattaa jäädä ehkä himaan tsiigaamaan Voicea. Aulanko Areenan ohjelmisto on jo nyt aika monipuolinen, sitä todistaa myös lajissaan ensimmäinen PunkRockSpa.
Tappajatomaatit virittelee.
Myöntää pitää, pitkäaikaisena ja ankarahkona Ne Luumäet-diggarina, että illan avauspaikalle laitettu, itse Joey Luumäen nokkamiehittämä Tappajatomaatit on itselleni illan ehdoton pääesiintyjä, ja pääasiallinen syy Aulangolle raahautua. Ennakkoon ostetulle 21 euron lipulle saa toki ihan mainion katteen yytsimällä pari seuraavaakin orkesteria. Sekunnilleen klo 20.00 toikkaroi Tappajatomaatit lavalle, ja nakuttaa tappavan tehokkaan kolmevarttisen Luumäen taustaan nojaavaa ramopunkkia, mutta ei pelkästään sitä, sovituksellisesti Tomaatit on pidemmälle vietyä rätväkkää rokkia. Siinä kaikuu välillä vanhan liiton garage, ja Luumäkiin verrattuna biiseissä on suorastaan pikkuprogressiivisia osuuksia, joita älkäämme ymmärtäkö nyt väärin. Tomaatit on alan miesten huippuyksikkö. Joeyn menneisyyden tuntee kaikki, voidaan puhua miehestä joka oli tuomassa ramopunkkia Suomeen. Kitaristi Kimmolla on taustaa 70-luvun Vihannekset-yhtyeessä, basisti Kari soitti Zen Cafessa koko sen 16-vuotisen olemassaolon ajan, ja rumpali Jussi liittyi Juliet Jonesin Sydämen jonesistoon 1988, soittaakseen ”Jänis”-albumilla, ja siitä tähän päivään asti. Millään ei kehtaa puhua näissä ramopunk-ympyröissä superbändistä, enkä puhukaan, eikä kehtaakaan, mutta siis raskaan sarjan mittelijöitä kaikki tyynni.
Eniten Joeyn menneisyydestä kaksimetrisenä ramokarvapäänä, Suomen Joeyna, muistuttaa settilistan alkupäässä kuultava rokettiroll ”Sopimatonta”, joka on kuin jatko-osa tai veljesbiisi Niiden ramokäännökselle ”Sam pani kai jotain juomaani”. Samoin ”Entinen tyttöystävä”-biisi muistuttaa meitä pesäpallomailan heilautuksineen siitä, että ”jos en sua saa (niin ei saa kukaan muukaan)”. Ja kun Luumäillä oli biisi ”Marin tytär”, laulaa Tomaatit nyt Marin pojasta. Luumäkien, tai Niiden, olemassaolo perustui Ramones-mytologiaan, mutta bändistä sukeutui kulttiorkesteri omillaan, omalla tuotannollaankin. Luumäet soittivat Juvan ja Turengin Suomen kartalle, ja sitä samaa luumäkimytologiaa ansiokkaasti Tappajatomaatit nyt jatkaa. Siksi sääli, että ”Nanna juuttui Juvalle” jää soittamatta, mutta ehkäpä Semifinalissa kahden viikon päästä?
Terveellistä etäisyyttä takavuosien mytologiaan Tappajatomaateille tuo vaikkapa Kari Nylanderin alhaalta jynkkäävä ja pinnan tuntumaan miksattu basso, mutta myös Joeyn entistä kipeämmät sanoitukset, kuten vaikkapa nykyhetkelle irvailevassa ”Eheytyshoitoon”-stygessä. Kun tehokkaat amerikaneheyttäjät lobotomia ja shokkihoito ovat epäramosti poissa muodista, on tilalle pitänyt keksiä jotain muka inhimillisempää. Tappajatomaattien setti päättyy siihen, mitä relatiivisen moni on odottanut koko kolmevarttisen ajan, vuoden 2010 ”Villi itä”-albumin avaava, nimeään, sovitustaan ja kitarasoundiaan myöten kivenkova Kari Peitsamon Skootteri-tribuutti ”Tummansininen Nissan Micra vm. -86”. Biisi on ehdottomasti yksi suomenkielisen ramopunkhistorian kaikkein tykeimmistä biiseistä.
Sitten odotellaan puoli tuntia, ennenkuin Herttoniemen jäbät, mainion muistijäljen jättävä Flippipuisto pääsee soittamaan oman osuutensa. Kieltämättä bändien välit voisivat olla puolet lyhyempiä, toki ymmärrän ajatuksen mökäöljyn myynnin maksimoinnista, mutta silti, joku järki näihin minifestari-iltoihin, tai yksi bändi lisää. Flippipuistolla on kerrassaan mainioita biisejä, ja setti vain paranee loppua kohti eksponentiaalisesti. Mainittua loppua kohden kuultavat ”Wamma-Park 420” ja ”Silloin kun sä olet kotona” tuntuvat olevan ilahduttavasti sakenevalle yleisölle myös niitä odotetuimpia. Suomenkielinen punk elää ja voi hyvin, ja muustakin kuin krapulasta voi laulaa. Yhteiskunnallisuus on jäänyt taakse, onneksi, onhan se jossain määrin nolostuttavaa laulaa systeemistä ja kytistä vuonna 2019, kun kumpiakaan ei oikein tahdo missään enää tunnistettavasti nähdä. Flippipuisto kertoo itse olevansa ”skeittipunkin, ysärimusan ja suomirockin sekoitusta”, ja kun en itse parempaakaan keksi, niin mennään tuolla. Katsastamisen arvoinen orkesteri ehdottomasti.
Nyrkkitappelu on pitkään pitänyt tsekata livenä, olihan sen esikoisalbumilla ”Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocks” nimestään lähtien aika virkistävää kotimaameininkiä kaikenmaailman metsäfolkin, söpöstelybläkkiksen, emotuijottelun ja electrolääppimisen sijaan. Ja reipas ja raikas on bändi myös livenä, se ei ole mitenkään kliseisesti suomipunk, vaan sen soitannossa kaikuu jopa takavuosien doctor feelgoodisti ja fleshtonesti nykivä garage. Kahdella kitaralla ja stemmalauluilla ryyditetty punk toimii kenties parhaiten juuri varhaismatskussa, niinkuin nyt vaikkapa setin puolimaissa kuultavassa ”Tyttöjen farkut”-biisissä. Toki lavanedustan pogolattian saavat kuumaksi myös ”Rikas läski sika” ja radiohitti ”Tekis mieli ryöstää Siwa”, jota jälkimmäistä ehditään yleisöstä jo villisti huutotoivoakin. Nyrkkitappelu nykii sekin todella tehokkaan kolmevarttisen, vaikka kärsiikin hetkittäin illan heikoimmista soundeista, joskaan ei millään tapaa katastrofaalisista.
Sitten pitäisi odottaa 50 minuuttia illan päättävää Pää Kii-orkesteria, mutta oma ja täysin henkilökohtainen hermo ei kestä, on mentävä. Kuten aiemminkin totesin, yksi bändi illan punkkikylpylään lisää, tai ainakin isommat tuopit. Tai siis ainakin lyhyemmät tauot. Yhtäkaikki, hieno ja ansiokas aluevaltaus Aulanko Areenalta tämä PunkRockSpa. Homma on koeponnistettu, joten tapahtuman jatko-osaan ensi vuonna joku ulkomaalainen pääesiintyjä, eiks yeah? KG