Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Relax Trio”

JD McPherson (us), The Toreadors, Mystery Train feat. Kitty Lee @ Sokos Vaakuna, Hämeenlinna 01.04.2016

JD McPherson, karjatilan poika Oklahoman Talihinasta nousi vanhan koulun rock’n’rollin ja rockabillyn sensaatioksi vuoden 2012 esikoislevyllään ”Signs & Signifiers”. Miehen väitettiin olevan kovinta billyssä sitten, ties kenen. Ja niin varmasti olikin. Eikä siinä kaikki,  JD julkaisi kakkosalbuminsa viime vuoden helmikuussa otsakkeella ”Let The Good Times Roll”, platta on vielä esikoistakin armoitetumpi kokonaisuus. Viimeistään nyt McPherson on isojen tekijöiden joukossa jäädäkseen. Tällä Euroopan-rundilla mies saatiin mainioine bändeineen Suomeen vain yhdelle keikalle, joka kuin ihmeen kautta sattui kotikaupunki Hämeenlinnaan. Sinne siis.

Keikkapaikaksi oli valikoitunut Sokos Hotelli Vaakunan yökerho, joka muistuttaa lähinnä ajoista, jolloin oli siistiä risteillä Diana II:lla Tukholmaan ja ostaa kotiinviemisiksi pullo Blue Nunia. Mutta kun unohti puitteet ja antoi rock’n’rollin hoitaa hommaansa, ympäristökin lakkasi varsin pian haittaamasta. Lämppäribändejä soitatettiin ehkä naksun verran liian kovaa, joten ainakin laulusoundi kärsi kummallakin, spiikkisoundista puhumattakaan. Mutta kun vikinglinen alalattia McPhersonin vedolle täyttyi ääriään myöten, soundikin parani samalla varsin erinomaiseksi.

Tasan kello 21 aloitti lämppärislottinsa kotimainen Mystery Train, joka on yksi vanhimmista elossaolevista billybändeistä Suomessa. Taival alkoi jo vuonna 1977, eli samana vuonna kuin vaikkapa Teddy & The Tigersilla. Ikäisekseen Mystery Train soittaa vieläpä varsin asiallisella kokoonpanolla; alkuperäisenä on yhä mukana basisti Ari Hanninen, joka oli ylipäätään aivan ensimmäisiä Suomessa tarttumaan pystybassoon, kun revival alkoi rantautua maahan. Solisti Petri Mäntysalo on ollut remmissä vuodesta 1983, samoin kitaristi Juice Muttilainen, rytmikitaristi Grey Cat Hanninen liittyi mukaan jo 1981. Vain rumpali Jani Ahtiainen on 2000-luvun saapumiserää. Eikä sinänsä ihme, että bändi on pysynyt kasassa kaikki nämä vuosikymmenet, soittamisen ilo tulee edelleen isosti läpi, ja tietenkin rakkaus rock’n’rollmusiikkiin.

Mystery Train aloitti melko tyhjälle salille, mutta pian alkoi jo etualan tanssilattialla niin sanotusti kretonki heilua, ja kun muutaman biisin jälkeen sounditkin saatiin siedettävälle tolalle, oli kyseessä periaatteessa aivan mainio veto. Siihen asti kunnes Mäntysalo vetäytyi takahuoneeseen ja antoi lauluvastuun Kitty Leelle. Siinä vaiheessa Mystery Trainista tuli kuolevainen bändi, lupaavasti alkanut iloluontoinen rock’n’rollshow lässähti peruslänkytykseksi. Kitty Leellä, alias Kirsi Riikosella, on kyllä ääntä, eipä siinä. Ja lady on olennainen osa Mystery Trainin bändihistoriaa, aivan 80-luvun alusta saakka. Mutta mene tiedä mitä tapahtui, ja tokihan nämä ovat kovastikin henkilökohtaisia mieltymyskysymyksiä. Erityismaininnan ansaitsee soolokitaristi Juice Muttilainen, joka on instrumenttinsa tyylikkäimpiä taitajia näillä leveyksillä, nyt tiedän. Muttilaisen viileä sooloilu takaa osaltani uusintakatsastuksen suomibillyn todelliseen uranuurtajabändiin.

Kumpikin lämppäribändi käytti slottinsa aika ääritarkkaan, ja kun roudatakin piti, aloitti McPherson käytännössä lähes puoli tuntia ilmoitettua myöhemmin. Kakkosbändiksi oli buukattu tänään The Toreadors pääkaupunkiseudulta. Orkesteri esiintyi viisihenkisellä kokoonpanolla, sai tanssilattian kuumaksi ja pisti muutenkin pystyyn jo varsin kohtuulliset ceccerit. Parasta bändissä on ehdottomasti Timo Tarkelan saksofoni, sekä suomibillyn grand-manin Pete Lapintien koskettimet. Melkoisen napakka boogiewoogie lähti muutamiinkin biiseihin Lapintieltä. Lähes tuntisesta setistä jäi parhaiten mieleen Elvistäkin vanhempaan malliin vedetty klassikko ”Hound Dog”, sekä Chuck Berry-laina ”Nadine”. Toreadorsien vahvuus on ohjelmiston monipuolisuudessa, välillä mentiin ska-rytmeillä, välillä ikkuna oli aidosti auki rock’n’rollin alkuhämäriin. Mainio ja energinen orkesteri, joka myös osaltaan ansiokkaasti rikkoo ainakin itselleni juurtunutta kuvaa suomibillyn tietynlaisesta nuhjuisuudesta ja menneisiin tuijottelusta. Nämäkin illan kaksi bändiä, ja vaikkapa aivan ihana Relax Trio jo pelkästään vahvistavat poikkeuksena säännön, että rockabillykin voi olla uuttaluovaa musaa, siinä missä muukin musiikki.

Ja tämänhän todisti viimeistään JD McPherson Oklahomasta. Keikka käynnistyi uutukaisalbumin kakkosraidalla ”Bossy”. Biisi ei levyllä oikein ole vakuuttanut, mutta nyt vakuutti. Heti oli selvää, että tästä tulee hikinen ehtoo, ja että JD:n bändi on hirvittävässä tikissä. Olin nähnyt miehen viimeksi Helsingin Storyvillessä keväällä 2012, eli vähän sen jälkeen kun maailma oli miehen keksinyt. Jostain syystä, alkoholilla saattaa olla osuutta asiaan, muistan paremmin tuolta illalta lämmittelijänä toimineen Pep Torresin.

Kolmantena kuultu ”North Side Gal”, esikoisalbumin hittiraita, viimeistään sytytti Vaakunan yökerhon piukkaan pakkautuneen yleisön. Enää ei ollut tilaa tanssia. Tarina ei kerro oliko keikka loppuunmyyty, mutta tuskin paljon toisinkaan. Väkeä tiedetään tulleen hyvinkin kaukaa, olihan kyseessä siis ainoa Suomen keikka ja muutenkin aika harvinainen herkku.

Pystybasisti, Chicagon mies Jimmy Sutton osoitti jälleen, että läskäri on soitin siinä missä muutkin soittimet, eikä vain välttämätön elementti näissä lajityypeissä. Muutenkin Suttonin sivustatuki McPhersonille oli avainasemassa, Sutton hoiti stemmalaulua ja oli koko ajan kontaktissa johtajaan. Suttonhan on myös tuottanut McPhersonin levyt, ja äänittänyt ne omassa Hi-Style-studiossaan, joka perustuu kokonaan huolella kerättyyn ja entisöityyn vintagekalustoon. Toinen muusikko, joka tästä porukasta on nostettava on kosketinsoittaja Ray Jacildo. Nuoren ja hiukan ujonoloinen jarppi, mutta hyvin kilkutti. Harvoin kuulee.

McPhersonilla oli jopa varaa jättää soittamatta (mielestäni) uuden levyn tämäköin raita ”It’s All Over But The Shouting”. Kaikki olennainen kuitenkin kuultiin yli puolitoistatuntisella vedolla, uutuuslevyn JD soitatti melkein läpi, paria raitaa lukuunottamatta. Esikoiselta soi viitisen biisiä, ja tutusti kuultiin myös muutama huolella valittu cover. Niistä Nick Lowen ”Rome Wasn’t Built In A Day” ja Jimmy Hughes-klassikko ”Steal Away” löytyvät 2014 julkaistulta ”The Warm Covers”-EP:ltä ja ovat settilistan vakiotavaraa nykyään. Varsinainen setti päättyi ”Let The Good Times Rolliin” ja pitkään ja hartaasti vedettyyn ”Wolf Teethiin”. Mutta eihän Hämeenlinnastakaan ilman encoreita lähdetty. Niitä kuultiin ainakin kolme, ja jos enemmän, niin ilman minua. En oikein ole encoremiehiä, ja nytkin jäin kuuntelemaan lisänumeroita vain saadakseni lipulle täyden vastineen.

JD MCPherson kannattaa ottaa haltuun, jos vanhakantainen, mutta modernilla otteella soitettu rock’n’roll kiinnostaa. McPhersonia on paperilla mahdoton selittää, totuus löytyy nyt kahdelta albumilta, mutta ennenkaikkea livetilanteen hikisyydestä. Toivottavasti seuraavaa Suomen vetoa ei tarvitse odottaa neljää vuotta. KG

Matchbox (uk), Soil Senders, Relax Trio @ Waltikka, Valkeakoski 23.03.2013

Kun minä olin nuori poika, ja kun lopullinen ja peruuttamaton rockherätykseni oli juuri tapahtunut, Matchbox oli maailman kovin bändi. Minulle Graham Fenton oli aina kovempi ukko kuin Crazy Cavan. Elettiin kovaa rockabilly revivalia ja varsinkin meillä syvällä etelässä tunnustettiin joko rockabillya tai uutta aaltoa. Ja tänään Matchboxin ties kuinkamonennen Suomen keikan paikkana toiminut Valkeakoski, Suomen Milwaukee, Pirkanmaan Wolverhampton, oli revivalin kivenkovinta ydinaluetta. Siksi tuntui lähtökohdin hienolta, nähdä tänä vuonna jo peräti 42 täyttävä rockabillyn peruskivibändi juuri Valkeakoskella, tai siis Koskissa.

Illan aloitti raumalainen Relax Trio, jonka vedon olin oikein kotona etukäteen suunnitellut näkeväni. Mutta jotenkin aiemmin ymmärtämääni soittojärjestystä oli muutettu, ja saavuin paikalle Relax Trion jo melkeinpä lopetellessa. Bändiä leimaa pari asiaa. Nämä ovat jotenkin hilllittömän nuoria, näillä on todella nätti tyttö pystybassossa ja laulussa, sekä varsin kulkevia omia biisejä. Kaikki aseet siis puhaltaa tuoretta ilmaa suomibillyn, anteeksi nyt vaan, välillä varsin jämähtäneeseen ja tunkkaiseen meininkiin. Sitäpaitsi, sanokaa mitä sanotte, mutta Linda Teräsellä on upea lauluääni, todella hieno, ja sopii juuri tämäntyyppiseen kamaan täydellisesti. Ja jos bändi jatkossakin pystyy dusaamaan biisejä kuten ”Our Days”, niin näistä kuullaan vielä, niinkuin nyt kotimaisesta billytriosta voi kuulla. Bändiltä on ulkona tuoreehko albumi ”Shake and Roll”, joka kannattaa tsekata, jos harrastuneisuutta löytyy.

Seuraavaksi Waltikan lauteilla nähtiin tamperelainen Soil Senders, trio sekin. Näilläkin tuoreehko pitkäsoitto ulkona ja varsin mainioita biisejä. Monien suomalaisten billyryhmien helmasynti on, ettei kunnollista omaa materiaalia tahdo syntyä, veivataan iänikuisia johnnyburnetteja ja buddyhollyja. Tänään lavalla oli kaksi yrittäjää, jotka pystyvät tuottamaan jotain omaa ja kun Francinekin on taas tuutannut pihalle mainion pitkäsoiton, niin ehkä suomibillyllä on sittenkin tulevaisuutensa.

Kuinka monta bändiä ulkona tuolla pyörii, joilla on 42 vuotta uraa takana, soittajista kaksi perustajajäseniä vuodelta 1971, ja loputkin ns. klassista kokoonpanoa jo vuodesta 1978? No, hmmm, ei montaakaan vastaavaa. Eikä tässä kaikki, Matchboxin soolokitarassa on edelleen mies, Steve Bloomfield, joka on kirjoittanut kaikki keskeiset revival-hitit, kuten miljoonia myynyt ”Rockabilly Rebel” ja ”Midnight Dynamos”. Ja kuten ehkä jo ymmärsimme, tänäänkin Valkeakoskella nähty porukka on myös ne kaikki klassiset hitit ja bändin huippuhetket yhdessä levyttänyt. Hattuni nousee, ja mm. edellämainituista syistä Matchbox on itselleni edelleen hyvin tärkeä bändi nähdä. Vaikka orkesteri tänään kärsikin nimeämättömistä teknisistä ongelmista, ja vaikka ukoilla alkaa jo olla ikää, ja vaikka settilista ei juuri yllätyksiä tarjoa. Mutta jos on jo hyvä, niin mihin suuntaan pitäisi muuttua?

Edellisen kerran olin todistanut Matchboxilta mainion keikan Helsingissä 2005, paikkana oli tuolloin On The Rocks, väkeä hyvin liikkeellä ja bändi mahtavassa iskussa. Kuten tänäänkin. Bändillä tuntuu olevan ihan kivaa keskenään, kaikkien näiden vuosien jälkeen, ja ehkäpä se selittää myös kaikki ne vuodet. Vain alkuperäisbasisti Fred Pokella oli ajoittain naama väärinpäin, mutta oletan sen johtuneen mainituista tekniikan probleemeista.

Keikka jakaantui kolmeen osaan. Ensin omaa matskua kolmannes, sitten solisti Graham Fenton ”pukeutui Gene Vincentiksi” nahkahanskoineen ja pinkkeine krakoineen ja vedettiin nippu Vincent-klassikoita, joista parhaimpana vetona, kuinka olla, ”Be-Bop-A-Lula”.  Ja sitten keikan loppukolmannes Matchboxin kaikkein kestävin osa tuotantoa ja suurimmat, odotetuimmat hitit. Tosin näistä esim. ”Buzz Buzz a Diddle it” soitettiin jo varsin varhain, ja se olikin alkupään biiseistä se, joka viimeistään alkoi saada Waltikan suhteellisen harvalukuisessa yleisössä vipinää punttiin. Matchbox soittaa tänäkin vuonna Suomessa varmaankin neljästi, seuraavan kerran jo 25. toukokuuta Helsingissä (yhdessä The Blue Catsien ja Robert Gordonin kanssa, paikkana Virgin Oil). LIekö tällä jo lievästi sanottuna kattavalla tarjonnalla osuutensa siihen, että nytkin Waltikkaan olisi mahtunut huomattava määrä rock’n’rollkansaa enemmän. Liputkin kun olivat maltillisen 20 euroa.

Se on sanottava, että näin iäkäs bändi voisi soittaa jäähdytteleviä tuntisia, mutta Matchbox painaa puolitoista tuntia, joskus pidempäänkin, ja hiki lentää. Välillä rytmikitaristi Gordon Scott ottaa lauluvuoron, kun Fenton hoitelee sinänsä aika liikuttavia vaatevaihtojaan. Mutta todettava on, että ainakin nykyisellään, bändin paras laulumies on Bloomfield. Vain kovasti odottamani Steve Earle-laina ”Johnny Come Lately” jäi tänään soittamatta. Senhän bändi versioi vuoden 1998 ”Comin’ Home”-albumillaan. Mutta en minä valita settilistasta, minähän olin se joka tippa öögassa bostasin eturivissä kun bändi veti keikan loppua kohden yhden maailman tärkeimmistä rockralleista, ja sen johon ainakin oma 80-luvun alkuni kovastikin kiteytyy eli Steve Bloomfieldin taivasosuus, ”Rockabilly Rebel”. Muita bändin jäseniä ei keikan jälkeen näkynyt Waltikan käytävillä, mutta basisti Poke piti oikein kädestä kiitellä, kun narikassa odottelin takkia. Ikäänkuin, että kiitos hienoista revivalmuistoista ja kaikista näistä vuosikymmenistä. Matchbox, älkää koskaan lopettako. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: