Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Bob Marley”

Stiff Little Fingers (uk), No Shame @ Tavastia, Helsinki 06.11.2014

Belfastin pojat Jake Burns ja Ali McMordie olivat 10 ikävuoden hujakoilla kumpikin, kun Pohjois-Irlannin ongelmat isolla O:lla alkoivat, eli häveliäästi The Troubles. Vajaat 10 vuotta lisää mittariin, ja pojat kokivat tehdä muutakin kuin maleksia kylmillä kaduilla, tarttua kiviin ja polttopulloihin ja pakoilla takakujilla brittisotilaita. Sitäkin varmasti sai tehdä, mutta kanavaksi päästä Ongelmista pois muodostui kuitenkin vuonna 1977 perustamansa bändi, josta pikapuoliin oli tuleva yksi brittipunkin tärkeimmistä, ja kantaaottavimmista. Orkesterin nimi oli, ja on yhä, Stiff Little Fingers. Alkuperäisestä miehistöstä ovat yhä jäljellä basisti McMordie ja kitaristi-laulaja Burns. Väliin on mahtunut kymmenen studioalbumia, yksi viiden vuoden telakoituminen ja liuta soittajia, mutta vuonna 2014 SLF on edelleen ällistyttävän hyvässä lyönnissä. Ja ennenkaikkea, sen kuluvana vuonna ilmestynyt viimeisin albumi ”No Going Back”, on liki loistava.

Tavastian marraskuinen iltapuhde oli Fingersien neljäs veto Suomessa, ensimmäisten ollessa jo peräti kesän 1979 Oulun Kuusrockissa, ja heti perään Helsingin Kaivopuistossa. Sitten tulikin hiukan taukoa, kunnes bändi saatiin loppuunmyydylle klubikeikalle The Circukseen viime vuonna, ja nyt siis Tavastialle.

Itselläni on vakavana keikkaharrastajana tapana tutkia bändien settilistoja etukäteen, ollakseni selvillä, mitä biisejä todennäköisesti kuullaan ja missä todennäköisessä järjestyksessä. Sillä tavalla on helppoa ottaa bändiä etukäteen haltuun, hiukan tuntemattomanpaakin artistia. Itse en niin perusta yllätyksistä, vankka tietämys aiemmin rundilla kuullusta materiaalista on minulle se juttu. Joten, Stiff Little Fingersienkin tapauksessa oli selvää, mitä tuleman pitää. Samalla settilistalla mentiin kuin vaikkapa edellisiltana Tukholman Debaser (Medis’ssa), yhtä encorea lukuunottamatta.

Bändi oli tänään hyvässä tikissä, vaikka jonkinlaista väsymystä ehkä ilmassa olikin. Keikka saatiin läpivietyä kunniallisilla soundeilla, vaikka jälleen on sanottava, että Tavastia olisi tänään(kin) kuulostanut paremmalta, jos master volymea olisi maltettu yhden kosketuksen verran tuoda alaspäin. Tavastian rakenteet alkavat pitää sitä käsittämätöntä kihinää, joka kuulostaa Mayhemin demolta emaliämpärissä, kun volyymi on liian kova. Asiantuntemattomuuttani tässä toki jauhan, mutta korvat kertovat, enkä olekaan antanut lupaa itselleni enää vuosiin, kuulla yhtään sähköistä keikkaa Tavastialla ilman hintavia korvatulppia.

Keikka starttasi esikoisalbumin ”Inflammable Material” (1979) hittiraidalla ”Wasted Life”, ja aivan ilmiselvästi hyvinkin entusiaistinen suomalaisfanien joukko oli samantien messissä eli meinigissä mukana. Typerä biisien toivehuutelu loisti tänään onneksi poissaolollaan, tämän bändin kohdalla on kuitenkin helppo ennustaa, että kaikki Ne tärkeät soitetaan. SLF on yleisönpalvelutehtävissä. Tuoreelta albumilta kuultiin peräti neljä kappaletta, mikä kertoo bändin omastakin arvostuksesta plattaa kohtaan. Ja kun edellisestä studiolevystä olikin jo vierähtänyt 11 vuotta, ei keskinkertaisen välilevyn pullistuman markkinoille tuominen ollut tietenkään edes vaihtoehto. Ensimmäisenä uutukaiselta kuultiin päätösraita ”When We Were Young”, joka on suorastaan popbiisi, jos niin haluaa ajatella. Mutta mitä vikaa melodisuudessa on ikinä ollut? Populaarimusiikki perustuu rytmiin ja melodiaan, ja ne molemmat löytyy. Saahan näitä sävellellä perässä, jos tuntuu, että taittuu.

Tuoretavarasta kuultiin myös upea ”My Dark Places”, jonka spiikissä Jake Burns kertoi läpikäymästään vaikeasta masennuksesta. Biisi aukesi aivan toisella tavalla tämän arvostettavan avautumisen myötä. Komea ralli, kuin myös ”Throw It All Way”, jonka tulkitsi kitaristi Ian McCallum (bändissä vuodesta 1998), aivan kuten levylläkin.

Bändi soitti itselleen tutuilla temmoilla, eli napakasti tikattiin, ja pian olikin selvää ettei keikka tulee paljoa tunnin päälle kellottamaan. Yksi ehdottomista suosikeistani, ”Just Fade Away” esimerkiksi ajettiin sikäli ohituskaistaa, että sen tunnistamiseen meni hetki.

Keikan keskisuvantona toimi tuttu coverbiisi, The Specials-laina ”Doesn’t Make it Alright”, joka käynnistysvaiheessaan alkoi tovin tuntua turhalta ohjelmanumerolta, mutta lunasti itsensä komealla loppurunnoutumisellaan. Bändi ei pahemmin sooloja harrasta, ja hyvä niin. Kompakteja vetoja. Soitetaan suoraan vaan. Minun makuuni kolmosalbumin ”Go For It” (1981) raita ”Silver Lining” on bändin ehkäpä se komein biisi, ja kuten Jake Burns spiikissään totesikin, yhä häkellyttävän ajankohtainen. SLF tulikin soittamaan biisin aika hyvää saumaan, juuri samana päivänä kun Suomi-paatti karahti ihan kunnolla kiville, päivän uutisten synkässä ja tunkkaisessa valossa.

Fingersien biisimateriaali on sitä luokkaa, että klassikoista ”Roots, Radicals, Rockers and Reggae” tuntuu tässä seurassa melkoiselta renkutukselta, mutta silläkin on settilistassa paikkansa. ”Barbed Wire Love”, rakkauslaulu Belfastin ongelmaisilta takakujilta, kuultiin pitkänä versiona, ja basisti McMordien doo-wopeilla höystettynä. Kukaan ei tässä orkesterissa ole instrumenttinsa ylijumala, ehkä vähiten rumpali Steve Grantley, mutta ei sellainen tähän musiikinlajistoon ja perinteeseen kuulukaan.

Varsinaisen setin loppua kohden, Burns omisti ”Strummervillen” tietenkin Joe Strummerille, joka kuusi vuotta Burnsia seniorimpana ehti toimia Belfastin miehelle esikuvana ja innoittajana. ”Tin Soldiers” kakkosalbumilta ”Nobody’s Heroes” (1980) alkoi jo vakavasti käydä etulattian faniston jalan alle, mutta lopullisesti sinne mursi tiensä bändin kaikkien aikojen ensimmäinen single ”Suspect Device”, helmikuulta 1978. Ja vaikka Pohjois-Irlantiin on saatukin päivä päivältä vahvistuva rauha, voi tätä laulua laulaa silti aika huoletta edelleen, eivät maailmamme perusteet ole sikäli miksikään muuttuneet. Laulun konkreettisempaan puoleen pystyin mahtavasti samaistumaan, Lontoon Pimlicon maanalaisasemalle ”suspect devicen”, vahingossa toki, jättäneenä. Silloin tuli nimittäin hetkeksi viileä hiki.

Suspect Device” päätti odotetusti varsinaisen setin. Tunnin ja 10 minuutin kellotukseen päästiin kahdella encorella (Tukholma sai edellisiltana kolme). Ensin ”At the Edge” ja sitten tietenkin bändin ikäänkuin tunnuslaulu, jota ilman ei minkään maailman hämäläisosakunnan soittojuottolasta voi poistua, eli kakkossinkkuna lokakuussa 1978 julkaistu ”Alternative Ulster”. Jos sallitte, Stiff Little Fingers-kataloogissa biisi ei sävellyksenä ole kummoinen, mutta onpahan vain yksi koko punkin historian tärkeimmistä ralleista, ja yksi Troubles-taistelulauluista kautta ongelmaisten vuosikymmenten. Tukholmassa oli lisäksi kuultu Bob Marley-cover ”Johnny Was” (sopimusteknisistä kiertosyistä Rita Marleyn säveltämäksi merkitty), mutta ainakaan minä en jäänyt kaipaamaan. Kaiken kaikkiaan koko tämän odotuksen arvoinen keikka, mahtavan kompakti ja tanakka veto. Jake Burns lupasi bändin palaavan, ja onhan miehen sanaa uskottava. Aion olla paikalla.

Illan lämmittelyosuuden hoiti kunnialla salolaislähtöinen No Shame, joka on ihan heittämällä Suomen kovimpia toimivia alan bändejä. Sillä on rohkeus sekoittaa levyilleen materiaalia suomeksi ja englanniksi, ja saada keitos toimimaan. Sillä on rohkeus vetää positiivisella energialla, eikä kaikissa biiseissä tarvitse laulaa kalliolaisesta jurrista. Ei tarvitse olla niin säälittävän ja naurettavan punk koko ajan, joka sekunti. Kitarat ei biisien välissä kierrä koko ajan sitä iänikuista typerää kiertoaan, ja muutenkin jätkien kompaktin slotin aikana oli kaikin puolin hyvä olla.

Illan yleisössä näkyi suorastaan ilahduttava määrä hyvinkin nuoria ihmisiä. Ihanaa, että joku vielä muistaa kasvattaa lapsiaan/nuoriaan, tai että nämä ihan minimissäänkin ymmärtävät kasvattaa itseään. Ulkona tuolla liikkuu kyllä ihan riittävästi jengiä, joka ei koskaan äänestä, kuuntelee tyhjänpäiväistä muzakkia, ja luulee että Weezer on punkkia. KG

Lee ”Scratch” Perry (jam), Asian Dub Foundation (uk), Red Snapper (uk), Peik @ Dubtoberfest, Klubi/Pakkahuone, Tampere 11.10.2014

Joskus käy niinkin, niinkuin kävi Tampereen Klubin ja Pakkahuoneen kesken jaetussa Dubtober-tapahtumassa, että illan avausesiintyjä vetäisee pisimmän korren ja energisimmän keikan.

Tänäkään vuonna tapahtuma ei jäänyt kiinni ulkomaisten artistien valovoimattomuudesta. Illan avaajaksi klo 21.00 oli kiinnitetty lontoolainen acid jazzin ja trip hopin voimakvartetti Red Snapper. Pakkahuone oli vielä silkkaa tilavuuttaan aivan häpeällisen tyhjä bändin astellessa lavalle. Ilmeisesti Pirkanmaan tanssikansa hapotti vielä himassaan, koska onhan niin halvempaa. Kaikkien onneksi Pakkahuoneen tyhjyyttä oli rajattu pois osittain nousevalla istumakatsomolla, ja kaikkien onneksi väkeä alkoi Red Snapperin päästyä vauhtiin ihan kiitettävästi myös paikalle valua.

Red Snapper toimittaa pääosin instrumentaalimusiikkia, muutamissa kohdin tosin pystybasisti Ali Friend hoitaa harvalukuiset vokaaliosuudet. Friend ei ole mikään eltonjohn varsinaisesti, joten bändin pysytteleminen instrumentaalissa groovessa tuntuikin ehdottomasti paremmalta.

Kovin mairittelevilla soundeilla ei tänään Pakkahuoneen puolella vedetty, mutta siedettävillä nyt ehkä kuitenkin. Ensin tuntui, että Snapper-kitaristi David Ayersin duuni menee tänään hukkaan, mutta loppua kohden mies ns. löytyi, ja setin ehtoopuolella kaveri luukuttikin todella komeaa brittiluukutusta. Arvostaa pitää, että Britannian 90-luvun alun acid/trip-aallon perinteen mukaisesti, Red Snapperkin takoo biitit ihan oikeista rummuista (Rich Thair). Ja kun tiukkaakin tiukempi kierre leivotaan lisäksi läskibassolla, sähkökitaralla, klarinetilla ja saksofonilla, niin ei auta kuin ihailla. Tuoreelta ”Hyena”-albumilta kuultiin muutama kipale, eli ”Card Trick” ja aivan ankarasti punttia tutisuttava ”Village Tap”. Tom Challengerin komeasti tööttäämästä fonista, ellei peräti klarinetista Red Snapper saa ainutlaatuisen potkun ilmaisuunsa, ja vaikea on lähteä nimeämään toista samanlaista ryhmää. Mieleen tosin nousi, että minne katosi  yksi kovimmista kotimaisista koskaan, eli Rinneradio, joka tuli aikonaan nähtyä peräti monta kertaa? Sanoinko jo, että Red Snapperin tiukka tuntinen osoittautui myöhemmin illan ehdottomasti tiukimmaksi? On yritettävä nähdä nämä joskus uudestaankin.

Seuraava reilu tunteroinen menikin sitten lusiessa. Toki ymmärrän, että  nämä ovat tanssikansalle suunnattuja iltoja, ja että häpän myyntiä voi parhaiten kai nostaa pitkittämällä iltaa (toinen vaihtoehto voisi olla maltillistaa hintoja), mutta silti seuraava artistivalinta oli kovin outo. Kaikillekin kai kohtuutuntematon Peik-niminen kaveri veti ihan sinänsä hyvin potkivan DJ-setin Klubin puolella. Mutta kun aikataulu oli tässä vaiheessa jo parikymmentä minuuttia myöhässä, olisi Peikin setistä voinut ihan mahtavasti leikata vartin pois. Rytmilihaksen lisälämmittämiseen Peikin setillä epäilemättä pyrittiin, mutta joku nouseva oikea bändi olisi ollut ehkä illan profiiliin sopivampi, mene, ja sitten vielä tiedä.

Pakkahuoneen puolella alkoi jo olla merkkejä juhlahumusta, kun Lontoon Hackneyssa vuonna 1993 alkunsa saanut biittihybridi Asian Dub Foundation kuulutettiin lavalle. Ryhmän näkemistä olin käytännössä odottanut koko sen olemassaolon ajan, sikäli merkittävästi jo bändin esikoisalbumista ”Facts and Fictions” (1995) piti aikoinaan innostua. Olihan ADF varsin raikas tuulahdus 90-luvun alussa, kaiken metallisen möyryyttämisen ja mannereurooppalaisen tanssipaskan keskellä. Näinkin pitkään odotteluun keikka ei tietenkään kyennyt vastaamaan, mutta ei se toisaalta huonokaan ollut.

Tuorein albumi on viime vuodelta, ”The Signal and the Noise”, ja sillä odotetusti lähdettiin liikkeelle. ”Hoveringin” aikana soundit olivat vielä melkoista jööttiä, samoin kakkosena kuullun ”A History of Now”-albumin (2011) nimiraidan. Kolmosbiisi ”Zig Zag Nation” alkoi olla sitä tuttua, etukenoista ja päällekäyvää Dub Foundationia. Vokaaliosuudet bändi jakaa Chandrasonic Savalen ja pahaa jokirosvoa muistuttavan legendaarisen Ghetto Priestin kesken. Mutta ilman ällistyttävää huilisti Nathan Leetä tämä bändi ei olisi puoliksikaan näin kova rytmiriihi, miehen energia ja taidot ovat omaa luokkaansa. Muutenkin tuntui, Leetä lukuunottamatta, että mihinkään tajuntaaräjäyttävään muusikkouteen tämä homma ei ole perustunut, vaan ennenkaikkea kipeään grooveen ja huikeisiin biiseihin. Ja niitä saatiin.

The Speed of Light” albumilta ”Punkara” alkoi jo mennä ihan kunnolla tamperelaisen tanssijalan alle, omastanikin jouduin suorastaan pitämään kiinni, vaikka se ei tamperelainen olekaan. Samannimistä ranskalaisrainaa varten sävelletty ”La Haine”, sekä ”Riddim I Like” kirvoittivat tääontää-huudot, paikalla oli jonkunkin verran bändin selvästikin myös aiemmin nähneitä. Nathan Leen poikkihuilun läpi nykäisemän beatboxsoolon kautta, soolon joka asetti monet menneiden keikkojen menneet soolot häpeään, päästiin illan kauneimpaan biisin eli aivan hillittömän komeaan ”Song for Samiraan”, joka ehkä tänään sai kuitenkin hiukan hätiköidyn luennan. ”Radio Bubblegum” oli takahuoneessa ilmiselvästi paksun höpsiskääryleen pajauttaneen Ghetto Priestin oma show. Ehkä kovimmin tänään lähti koko bändiltä kuitenkin ”Naxalite”. Pari encoreakin kuultiin, joista kaiken kauniiksi lopuksi kuultu esikoisalbumin iso hitti ”Rebel Warrior” käänsi viimeisenkin kannan kattoon. Ehkä vähän hätäisen makuinen keikka tänään ADF:lta, mutta toisaalta, mistäs minä tiedän, kun en ole ennen ollut. Paremmalta olisi Pakkahuoneen pitänyt kuulostaa, sen tiedän.

Illan päätti Klubin puolella, ainakin omista syistäni suurin olla paikalla tänään, eli dubin kummisetä, reggaelegenda ja Rastafari Lee ”Scratch” Perry. Mies, jota ilman koko dub ei genrenä olisi olemassa, yksi kaikkien aikojen upein punksingle kuultavissamme, eikä Bob Marleyn ura sitä, miksi se sittemmin muodostui. Perry istuu kuoltuaan, jos ylipäätään kuolee, reggaetaivaassa Jahvetin ja Marleyn oikella puolella, jos istumajärkkää minulta tullaan kysymään. Rolling Stone-lehden ”100 Greatest (Rock) Artists of All Time” on listana muutenkin mielenkiintoinen, mutta aika korkealta sieltä myös Perry löytyy.

Välillä vain on niin, että artistin legendaarisuusaste menee kaiken edelle. Myös siis listassa syitä, miksi olla paikalla. Näin nytkin kohdallani. Varmasti moni sai paljon itseäni enemmän Perryn sinänsä aika monotonisesta dubbaamisesta, mutta minä myönnän ihan auliisti olleeni tsekkaamassa 78-vuotta mittariinsa toastannutta Perrya miehen saavutusten takia. Silti, Perry on edelleen kelpo kunnossa, ja ukkelin habitus on sinänsä jo kokemisen arvoinen. Kuivakka vanha herra köpöttelee lavaa edestakaisin vaaleanpunaisissa varsilenkkareissa, kruunattu leijona paidassaan ja puolitoistatonnia kiiltäviä helyjä päällä. Vanhemmiten, eikä välttämättä ihan sattumalta, mies muistuttaa yhä enemmän ikääntynyttä keisari Selassieta, parran ja tukan trimmaus on sama.

Turhaa olisi väittää jotain toistatuntiseksi venyyn setin kuulluista dubeista tai rytmeistä, se ei ole tässä hommassa mikään pointti, että millä biisilistalla mentiin. Tämä on meditaatiota, siunausta, opetusta, rytmiä rytmin vuoksi. Perry toteutti Bob Marleyn lähestyskäskyä ”Chant Down Babylon!” ja höpötteli meille Saatanan juonista, Jumalaan luottamisen tärkeydestä ja nikotiinia sisältävien savukkeiden vaarallisuudesta. Ja sytytti sytkärillään eturivin veljen ison valkoisen kääryleen. Parikymmentä sekuntia myöhemmin kaksi paikan pokeista lennätti kaveria pihalle kuin leppäkeihästä. Tulipahan kuitenkin kokeiltua.

Joudun myös tunnustamaan, että aivan hamaan loppuun en Perryn höpöttelyäköpöttelyä nähnyt, sen monotonisuus ja kellonajan myöhäisyys saivat otteen, ja kun ei noissa otteluissa loputtomiin jaksa selvinpäin. Varmasti kunnon etumyötäinen olisi kohottanut illan kokonaisuutta, mutta siihen ei nyt ollut tilaisuutta. Tai suuri valkoinen käärö, mutta kun en harrasta. Kaksi artistia nähdyksi niistä, jotka on tyyliin aina pitänyt nähdä ja Red Snapperilta illan kovin veto. Siinä Dubtoberin 2014 saldo. Give tanks fi di mjusic yesideh!  KG

Toots & The Maytals (jam) @ The Circus, Helsinki 21.08.2012

Helsingin Kampin The Circus on kuulkaas kansainväliset mitat täyttävä rock-klubi. Tai yökerho, miten vain, mutta rokkiklubi silloin kun siellä bändit soittaa. Ystävällismielinen henkilökunta, narikassa maksu vain jos jotain jätät. Sujuva sisääntulo ja ulosmeno. Toimivat valot ja hyvä soundi. Baaritus ja henkilökunnan määrä mietityn oloisia. Näillähän pärjää jo pitkälle. Helsingissäkin bändit soittavat mitä erilaisimmissa paikoissa, joissa monessakaan ei toteudu edellämainituista kuin pari tai ei yksikään. Hyvä Circus. Lippuhinnat, varsinkin ovella, on jo kipurajan tuolla puolen, mutta arvostaa pitää paikkaa ja bändipolitiikkaansa sinänsä. Eli jos illan anti ei tänään iskenytkään kuin miljoona volttia, ei ollut paikasta kiinni.

Ennen vuotta 1968 ei ollut reggaeta, tai ainakaan termiä reggae. Oli kovin suosittua skata ja oli rocksteadya. Mutta kun armoitettu Jamaikan laulumies Toots Hibbert ja kumppanit eli The Maytals julkaisivat mainittuna vuonna singlensä ”Do the Reggay” (vielä tässä vaiheessa tuossa muodossa), alkoi termi ja rytmi muotoutua siksi, minä sen nykyäänkin tunnemme. Voidaan siis melko oikeutetusti sanoa, että Toots on ”reggaen kummisetä”. Bändi pidensi nimensä nykymuotoon vasta 1971 ja oli vuosikymmenen puolimaihin asti suositumpi kuin itse Bob Marley tai Peter Tosh.

Mutta energinen lavaesiintyjä monesti Otis Reddingiin verrattu Toots on edelleen ja bändinsä miehistönvaihdoksista huolimatta jaksanut saarnata ska-sanaa ympäri maailmaa, ja jaksaa yhä, 66-vuotiaana. Kaverin ei ole tarvinnut pössytellä aivojaan pihalle tai blaadata jalkojaan alta, musiikki on ollut tärkeämpää. Ja nyky-Maytals on kova 7-henkinen joukko ammattimuusikoita.

Silti jokin jäi omasta kokemuksestani tänään puuttumaan. Eikä voi syyttää kuin itseään, ei miksaustiskiä, ei bändiä. Ei edes yleisöä, joka oli varsin pähkinöinä Maytalsien ensimmäisestä koskaan Helsingin keikasta. Eli tunnelmaakin  riitti. Bändi soitti melko tarkalleen puolitoista tuntia, ja kaikki ilmeisimmät ja odotetuimmat hittinsä: ”Louie, Louie”, ”Funky Kingston”, ”Pressure Drop” ja muut, sekä livenä(kin) huikean hienon reggaetulkinnan John Denverin klassikosta ”Take me home (country roads)”. Sekä tietenkin loppuun säästetyn pitkän yleisönlaulatuksen ”54-46 That’s My Number”. 

Pari rockfriikkiyteen liittyvää matkaa olen luvannut itselleni (mahdotonta tosin sanoa, milloin ja millä rahoilla); pyhiinvaelluksen New Jerseyhin Yhdysvaltain itärannikolle ja Jamaikan Kingstoniin pyhille paikoille, mistä niin paljon rockhistoriassa alkoi.  Uskonpa, että itsekin olisin syttynyt aivan toisella tavalla Maytalsien keikkaan, jos vain Karibian aallot olisivat lyöneet lähirantaan ja pöytä ollut täynnä kylmää Red Stripea. Ja tummaa Angosturaa kylkeen…

Itselläni pointti oli tänään, että reggaen yksi ehdottomasti legendaarisimmista ”pakko-nähdä”-tekijöistä on nyt nähty. Pahoittelen itselleni alaviritteistä keikkakokemusta ja olen hyvillä mielin, että todennäköisesti Circuksen sinänsä ilahduttavan runsaslukuinen yleisö sai tänään haluamansa. Bändilläkin vaikutti olevan hauskaa. Yritämme seuraavalla kerralla paremmalla meiningillä, sekä minä että KG.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: