Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Steven van Zandt”

Michael Monroe @ Kulttuuritalo, Helsinki 03.11.2018

Reipas vuosi sitten vannotin Michael Monroen pitkää soolouraa juhlistaneen keikan jälkeen jotain Helsingin Kulttuuritalosta, ja siellä jatkossa keikoilla käymisestä, jotain mikä ei kuitenkaan tulisi pitämään paikkaansa. Ja kuinka olla, ei tullut, eikä pitänyt. Ja vieläpä niin että Kultsalle piti peräti palata tsekkaamaan nimenomaan Michael Monroen tämän(kin) syksyn keikkakunto. Se kunto oli suorastaan erinomainen, jotenkin jopa sana erinomainen tuntuu nyt lattealta. Omalla kohdalla on nähtynä viisi Michaelin keikkaa eri kokoonpanoin, kyllä vaan, otantahan on varsinaisiin alan asiantuntijoihin verrattuna todellakin vaatimaton, mutta silti voin nyt todeta että Kultsan keikka 2018 syksyllä on kaikista näkemistäni paras, energisin, settilistaltaan kiinnostavin ja ylöspanoltaan toimivin. Ja se, mikä häiritsi viime syksynä Kultsan juhlakeikalla, eli huono soundi, loisti nyt poissaolollaan. Tunti ja viitisenkymmentä minuuttia kellottaneen setin aikana ehti käydä muutamatkin eri jalansijat läpi, jopa sillä viimeksi kovin kuumottuneella miksaustiskin linjalla, ja nyt kuulosti todella hyvältä. Todella hyvältä, kun vielä muistaa saman kuin aina ennenkin, eli että bändi soittaa raskaalla kädellä ja kohtuullisen kovaa, eikä Kultsaa ole ikinä siihen tarkoitukseen suunniteltu. Hyvä miksaustiski! Nyt Kultsalle uskaltaa taas mennä, ja erityisen mahtavaa niin, vajaan kahden viikon päästä samalla lauteella soittaa Big Country.

 

Ilta alkaa akateemiset kymmenen minuuttia vaiheessa, mikä nyt näin moneen mieheen ei montaa sekuntia ole. Permannolla on mukavan väljää, istumakatsomoissa tilaa, mutta silti ilta on myynyt mukavan näköisesti. Kyseessä on Monroen neljän keikan konserttisaliminikiertueen viimeinen veto, edelliset on nähty Lahdessa, Turussa ja Tampereella. Michael aloittaa avausbiisin ”Ballad of the Lower East Side” lauluosuuden jo lavan takana, lava verhoutuu sivustan LED-tolppien ja savun myötä kokopunaiseen. Ekasta biisistä on selvää, että tänään tiski on hyvässä asennossa, sen todistaa viimeistään kakkosena kuultava, lavasoundin perinteinen koetinkivi ”Trick of The Wrist”. Näiltä osin tänään kaikki kunnossa, ja itsasiassa kaikilta muiltakin osin. Tämä bändi ei petä, soitto on tiukkaa ja treenattua, porukka on ollut kasassa jo kahdeksan vuotta tällä combolla, ja isot keikkamäärät alkavat näkyä. Bändi käy kuin kone, ja ainakin yleisön näkökulmasta orkesteri näyttää vieläpä aika kivalta työpaikalta, ainakin tänään. Tai tänäänkin.

Michaelin päähän ilmestyy se härski aikuisten lelukaupan musta nahkakotsa, ja sitten ajellaan illan ensimmäistä Hanoi-raitaa pitkin, permannon yleisö on viimeistään täysillä messissä, ”Malibu Beach Nightmare” sytyttää legendaarisen Kulttuuritalon. Jolla samaisella lavalla on nähty traagistakin Hanoi Rocks-historiaa, mutta myös 12-vuotiaan Matti Fagerholmin toinen ikinä näkemänsä rokkibändin keikka, kun huippusuosiotaan elellyt Sweet fiilasi ja höyläsi kunnian päiviensä mahtishow’n 3. lokakuuta 1974. Välispiikissään Michael kertoo sen ekan keikan olleen Sladen. Rocktrivian laatu ja määrä.

Keikan ensimmäinen kolmannes jatkuu rennosti vyöryvällä ”Old King’s Roadilla ja mainiolla covervalinnalla kertakaikkiaan, Alice Cooperin ”Long Way To Go’lla”, siltä samalta vuoden 1971 klassikkoalbumilta ”Love It To Death”, jolla soi myös ”I’m Eighteen”. Aiemmilla keikoilla aina vähän turhanaikaiselta lanaukselta tuntunut ”78” ei tänään tunnu siltä, mikä kertoo illan äärimmäisestä laadukkuudesta. Illan ensimmäinen kolmasosa päättyy Michaelin kakkossooloalbumin ”Not Fakin’ It” (1989) raitaan, Monroen yhdessä Nasse Suiciden ja Little Steven van Zandtin kanssa kynäilemään mestariteokseen ”Smoke Screen”. Järjettömän komea biisi, ja hieno nosto settilistaan, biisi soi yhtenä illan upeimmista vedoista. Vaikka mainitulta ”Not Fakin’ It”-albumilta onkin nykysetistä pudotettu pois mieletön ”Man With No Eyes”, ei se juurikaan haittaa, kun ”Smoke Screen” on nostettu tilalle. Biisin pitkään jamiloppuun Steve Conte nakkaa todella, todella upean soolon. Vanha kitarasoolojen vieroksujakin kiittää.

Alkaa setin peräti kuuden biisin mittainen akustinen kakkosnäytös. Tällä keikalla on mietitty ja toimiva dramaturgia, mitä näkee aivan liian harvoin. Turhan usein mennään hitit ja pois-konseptilla, rahat ja pois-konseptilla, tai sitten ei konseptilla ensinkään. Michael aloittaa yksin punaisella akustisella kitaralla itseään säestäen, välillä kaulatelineen huuliharppuun puhaltaen, suomalaisille yleisöille kovin rakkaan ”I Will Stay’n, jota moni äänestysikäinenkin rivihärmäläinen pitää Hurriganes-biisinä, vaan kun se ei ole sitä ikinä ollut. Vaan tanskalaisen popihmeen The Lollipopsien iso hitti 60-luvulta. Pikku hiljaa biisin edetessä lavan hämäryyteen hiipivät kitaroineen Rich Jones ja Steve Conte, hetkeä myöhemmin Sami Yaffa akustisen bassokitaran kanssa ja lopulta myös rumpali Karl Rockfist. Sen verran kolisee hongat edessä, että ei ihan näy, sutiiko Rockfist laatikkoperkussioita, mutta villi on veikkaus. Pääosin Michael saa vetää yksin ”I Will Stay”, muut lähtevät mukaan ”Gone Baby Goneen”. Kuullaan erittäin ansiokkaasti akkareille (niinkuin popnuoriso muodikkaasti toteaa) sovitettu ”All You Need”, sekä kaksi peräkkäistä nostoa Makkosen esikoissooloalbumilta, vuoden 1987 ”Nights Are So Long”-levyltä, ”Can’t Go Home Again” ja ”It’s a Lie”. Stemmalaulut taittuvat neliäänisesti, aivan mahtava tuoreutus Michael Monroe-keikkasettiin tämä akustinen välinäytös. Tunnelma ei laske, päinvastoin, jokainen tietää sitäpaitsi, että kohta taas mennään.

Ja Hanoi-mytologian kanssa flirttailevan Hoyt Axton-klassikon ”Lightnin’ Bar Bluesin jälkeen mennäänkin, kone päälle viimeiseen näytökseen. Sitä ennen Makke vääntää Axtonin kertosäkeiden ripple winet ihan hauskasti Koskenkorvaksi ja keskikaljaksi. Arvostan, eihän juuri kukaan enää käytä niinkin kaunista suomen sanaa kuin keskikalja. Monesti tai monasti, miten vaan, ”Nothing’s Alright” Demolition 23-kaudelta, on tuntunut vähän puolipakolliselta runttaukselta vakiosettilistassa, mutta ei tunnu tänään, mikä kertoo illan äärimmäisestä laadukkuudesta. ”Going Down With the Ship” sytyttää yleisön uudelleen, yhteislaulu raikaa, Steve Conte nakkaa Makkelle kapteeninlakin päähän. ”Don’t You Ever Leave Me”, eikä tunnelma ainakaan laskusuhdanteinen ole. Biisin klassisen puheosuuden Michael heittää suosiolla läskiksi, aika aikaa kutakin, ja puheosuushan oli muutenkin edesmenneen Razzlen heiniä. Ainoa hitusen lanaukselta maistuva styge on tuttu Nazareth-cover ”Not Fakin’ It”, mutta tätäkin on taatusti kiva soittaa, muutenhan biisi ei ohjelmistossa viihtyisi.

Kuinka olla, ”Up Around The Bend” räjäyttää jälleen potin. Kolmanneksi paras ikinä kuulemani liveluenta tästä lähes puhkisoitetusta klassikosta, ja siitä kakkospaikkaa pitelevästäkin vedosta vastasi aikoinaan tämä sama remmi. Ykköspaikkaa pitää, Luojan kiitos sentään, John Fogerty itse. Tuttuun ja jo totuttuunkin tapaan, varsinaisen setin lopuksi rymistellään ”Dead, Jail or Rock’n Roll”. Sen päätteeksi galaksin sympaattisin basisti Sami Yaffa heittää mustan plektran yleisöön, joku hujopimpi yrittää saada sen näppärällä ranneliikkeellä kiinni, mutta epäonnistuu kohtalokkaasti, ja plektra liukuu kuin liukuukin henkilökohtaisiin jalkoihini. Se on siinä! Poimin plektran mainioksi lisäksi pikku hiljaa kasvavaan rock-memorabiliaan. Kiitos vaan Sami.

Encoreosuus alkaa tuttuun, ja tiedätte kyllä mihin tapaan, Michaelin rumpusoololla joka hetken remu-ja pellemäisen takomisen jälkeen muotoutuu ihan oikeaksi biisiksi, Ramones-coveriksi ”Blitzkrieg Bop”. Loppuliukuma on silkkaa Hanoita, vähän puuroiseksi menevä ”Lost In The City”, upeasti autereeseen ajeleva ”Boulevard of Broken Dreams” ja vielä kauniiksi lopuksi vakioveto ”Oriental Beat”. Homma on paketissa. Bändi valmistelee uutta albumia ja lisää keikkoja julkistetaan todennäköisesti hyvinkin pian. Niihin on helppo suhtautua, Michael Monroe on bändinä hillittömässä tikissä, nämä voi huoletta nähdä milloin vain, missä vain. Bangkok Shocks, Saigon Shakes, KG Thanks.

Southside Johnny & The Asbury Jukes (us) @ Tavastia, Helsinki 01.08.2012

Southside Johnny sai kasteessa nimen John Lyon vuonna 1948, ja 70-luvun alussa kaverikseen muutaman itsensä kaltaisen, lahjakkaan jampparin. Häiskien nimet sattuivat olemaan Steve van Zandt ja Bruce Springsteen. Ja loppu on rockin historiaa.

New Jerseyn rannikkoskenen soulpäällikkönä ja koko liikehdinnän suunnannäyttäjänä Johnny jäi kuitenkin maailmanlaajuisessa huomiossa ja suosiossa aina kahden jo mainitun jalkoihin. Ilman Steven ja Brucen apua John Lyon ei ehkäpä olisi sitä mitä on nyt, mutta niin tai näin, puheen kohteena on yksi kaikkien aikojen kovimmista rocksolisteista (tiedetään, adjektiivit eivät ole viime päivinä olleet vaatimattomimmasta päästä, mutta minkäs teet).

Itse olin odottanut Johnnyn ja legendaarisen bändinsä The Asbury Jukes ensinäkemistä vähintäinkin 25 vuotta (nämä on aina niinkuin piirtäisi pitkää viivaa veteen). Ja sitten kun se tapahtuu, se tapahtuu Bruce Springsteenin ja The E Street Bandin ennätysvetoa seuraavana iltana. On tässä kestämistä. Edellisen illan maratonstondaamisesta oli edelleen selkä ja pylväät jäykkänä kuin Jyrin tiedättehän. Sielurievusta puhumattakaan tässä yhteydessä. Mutta mielelläänhän tälläista kestää.

Muutamia tuttuja kasvoja vilisi loppuunmyydyn Tavastian nopeasti dioksidoituvassa ja perspiroituvassa tungussa. Kaikki kovan linjan New Jersey-jäbät olivat tietenkin paikalla, olihan Johnnyn edellisestä Helsingin-keikasta jo peräti 19 vuotta. Mutta hyväähän kannattaa odottaa.

Keikka nytkähti käyntiin todella kovalla klassikolla, nimittäin ”This Time It’s for Real”. Mainio valinta 19 vuoden tauon jälkeen. Nykymuotoinen Asbury Jukes osoitti olevansa kova keikkakone heti alussa, onhan niin ettei NJ:n päälliköiden miehistöissä mitään kolmosdivarin hanuristeja pyöri. Vaikka bändissä on soittanut vuosien myötä niinkin mytologisia hahmoja kuin Bobby Bandiera (kitara), La Bamba Rosenberg (pasuuna) ja Eddie Manion (The E Steet Band, baritonisaksofoni), niin tämänhetkiset kiertuejäbät ovat hiukan tuntemattomanpaa kalustoa. Mutta hyvin silti puntti tutisi. Erityisesti Jeff Kazee Hammond B3:ssa ja Jeff Isley saksofonissa eivät häpeäisi missään seurassa. Show’ta jatkettiin muutamalla toissavuotisen ”Pills and Ammo”-albumin raidalla, eivätkä ne nyt täyteraitoja olleet, mutta valittettavan moni, ellei valitettavan kaikki, olivat kuitenkin paikalla kuulemassa niitä tärkeitä soulhittejä jo vuodesta 1976. Ja saatiinhan niitäkin; ”Talk to Me”, varhainen Springsteen-hitti ”The Fever”, ”Love’s on the Wrong Side of Town”  ja monet muut. Itselleni se kovin veto oli kuitenkin vääjäämättä Stevie van Zandtin kirjoittama ”Next to You” Southsiden huikealta  ”Hearts of Stone”-albumilta (1978), joka pitkäsoitto kuinka ollakaan puuttuu joka kerta, kun laaditaan kirjoja kuten 1000 Records to Listen Before You Die. Kuinka ollakaan. No, eipä niissä ole Big Countryakaan. (Eikä The Alarmia!)

Show’n intensiteettimittarina toimi Johnnyn ruutupaita. Mitä märemmäksi se kävi, sitä kovempi oli meno. Ja sitä vähemmän oli happimolekyylejä myöskään alhaalla yleisön haukottavana. Ja myönnettävä on, että vaikka olikin kuinka kova keikka, niin heinäkuinen työrupeama (kyllä, Keikkis tekee oikeita töitä) ja edellisiltainen aikamatka Stadikan sileällä otti veronsa. Mutta kun soulmusiikin valkoinen Seppo-setä sitten ensimmäiseksi encoreksi täräytti tiskiin omissa kirjoissani yhden historian kauneimmista rockrakkauslauluista eli ”Without Love” (ja yksi toinenhan niistä jo mainittiinkin eli ”Next to You”), niin kylläpä palkittiin ehkä oman keikoillapyörimishistoriani pisin odotus. Huimaa! Moni omilla listoillani ollut hitti jäi kuulematta, mutta jäipähän myös nälkää lentää Johnnyn ja bändin perässä vaikkapa jokasyksyiselle Amsterdamin tai Lontoon keikalle. Itselläni ylivoimaisesti soinein albumi on kuitenkin vuoden 1991 ”Better Days”, jonka senkin biisejä olisi vielä livenä kuultava. Kaivakaapa kyseinen kiekko kuunteluun, siinä tulee niin valtava määrä New Jerseyn talenttia, myyttiä ja mytologiaa yhteen, että hirvittää vielä 21 vuoden jälkeenkin.

Poistuin Stadin yöhön ja kohti hotellia pikimmiten, kun keikka oli paketissa, vain saadakseni ystäväsmieheltä multsarin puhelimeen, jossa kuva Johnnyn pääsylippuun raapaisemasta nimmarista. Ensi kertaan siis Johnny ja kiitos, että jaksoit odottaa…Otankin mukaani Amsterdamiin ”Better Daysin” C-kassun kannet.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: